Kuva Jani Enqvist
Korvissani soi Nummisten perheen kunniaksi ihana Nature Boy -säveliä ikuisesta rakkaudesta ja sen ihanuudesta. Ne tuntuvat jysähtäneen ajatuksiini 1960-luvun ensimmäisiltä singleiltä – nyt ne soivat taas täysin uusikuosisen Nummisten perheen Eskon sydäntunnelmiin mukaansa siepaten, sillä tuo Nummisten Esko-kolmikko (Ellen Westberg, Fiia Nurmi, Selma Atas) persoonallisissa hahmoissaan vakuuttaa aidon ensimmäisen rakastumistunteen voiman, sen lujuuden ja unelmapilviensä onnentunteen autuuden eläytyvällä, omajärkeistetyllä ajatuksellaan niin ihailtavan onnistuneesti, että sen suomalaistunteen omavaistoinen lapsenomainen vilpittömyys, herkkyys, uniikki pakottomuus valtaa meidät.
Pakosti myös sormin napsuttelen salaa täyden yleisön katsomossa noiden sävelten mukana esityksen kosiomatkaa, sen tunnelmia kuin takaisin omaankin elämääni unelmoiden. Koko Puumerkki-esityksen musiikillinen sorttimentti on jotain kuin klassista kauniin käyttömusiikin vuosikymmenien tuottamaa tuoreen hyrisevää hunajaa, joka kiehtoo rytmiaihioillaan ja melodioiden aivoporauksellisilla muistitunnistuksilla meidät jokaisen eri lailla teoksen tarinaan. Esityksen yhteistä henkeä välittää vielä raikkaammin koko ensemblen oma, Elsi Bergrothin säveltämä ja ohjaama musisointi, jonka koen hyrisevän ja rytmittävän esityksen toteutusta kaihoisin viuluin, huiluin ja ronskein pianoin sekä rummuin melodiaa varioiden ja paristi koko ensemblen upeasti laulaen.
Samaa lajia, entistäkin kehollisemmin ja voimakkaammin on Katri Liikolan esityksen liikekieli, joka alkunsa perinteisestä asennon ja puheen harvasanaisesta suomalaisjöröisyydestä muuttuu vähin erin liikkuvaksi, valloittavaksi teatterielementiksi ja täyttää kaksikymmenhenkisen ensemblen hurjan hurmaavalla vauhdilla: teoksen viimeiset kymmenminuuttiset vie ajatuksemme maailman ihanuuksien, toisiamme helliviin ja rakastaviin aidon yhteisöllisiin poutapilvisiin tunnelmataivaisiin.
Kiven Karrin tarina Puumerkki-näytelmässä on harvinaisen selkeästi yhteisessä ohjauksessa ja tulkinnassa tätä päivää, jossa maailmamme, yhteisöjemme, kaupunkiemme, työpaikkojemme poikkeavien, herkkien persoonallisuuksien kohtelu on yhä julmaa – nyt Nummisen Esko kokee sen niin veitsenterävänä pilkkauskohtauksena, että katsomossa nyrkit puristuvat Eskon puolesta: kun suuri paikkakunnan äveriäs kunkku Karri keksii aidosti tehdä pilkkaa tyttäreensä rakastuneesta Eskosta ja antaa tämän ymmärtää myöntyväisyyden Kreeta-tyttärensä kosinnalle. Räjähtää sitten ivanauruun yhdessä läsnä olevan kauppakorkeakoulussa jo kolmatta vuottaan opiskelevan akateemisen kilpakosijan kanssa ja häipyy tämän kanssa juhlapöydästä nauraa räkättäen. Myös Kreeta näyttää suorapuheisesti, miten hänkin oli juoninöyryytyksessä mukana. Juhlahuoneesta häipyy myös sanavalmis Eskon puhemies tietymättömiin. Kohtauksen näyttelijätunnot, roolityöt ovat viiltävän vaikuttavia.
Koko ensemble, sen yksityisen taiteilijan jäljittelemätön persoonallisuus, eläytyminen, mukanaolo vakuuttavat paneutuneella aitoudellaan. Tuskinpa tässä salissa niin nykyvempeleisiin, mopoihin ja autoihin erikoistunutta yhtä touhuavaa, asiaan uppoutunutta ja kaiken mahdollisen aina järjestelevää ja tekevää, mainiota Mikkoa (Elina Pentinsaari) on ennen koettu. Entä tulevasta Esko-pojan naimahankkeesta seuraavaa suurta testamenttivoittoa, jota hamuaa rahankipeä suvunjatkamisorganisaattori Martta (Netta Herranen ) – hurja, miltei silmillemme tuleva matriarkkaluomus. Saati miltei suorastaan diplomaatiksi, suureksi juonijaksi muuntautunutta, Topiasta (Mikko Wilmi) tosi toimeliaissa otteissaan, aloitteellisuudessaan ei taatusti ikinä ole saatu kokea. Entä perkeleellinen menneiden vuosisatojen ikoninen (Meeri Karri) Kapteenisoturi: oi miten hurjaa menneen ja tämän päivän yhteistä sotakiihkoista, isänmaallista paatoshurmaa välittyy tuosta roolityöstä koko salin ja eetterin täydeltä ja yhteiskuntamme jokaiselle sukupolvelle. Tai Jaakko (Maija Melender) tuo korkealle suuriin akateemisiin tutkintoihin, korkeisiin omiin kylttyyrihierarkioihinsa noussut kilpakosija, tai Kreeta (Viola Nyyssönen), joka ökyrikkaan kunnanpampun naimaikäisenä naisena kieltää tylysti lopulta entisen lapsuudenystävyydenkin.
Tämä aikamme eriarvoistunut Teslojen ja mopojen haarukkaan jäävä moottorillinen yhteiskuntamme saa tässä Nummisten Esko -näytelmässä myös havainnollisen selkeän, nykyihmisen pinnalliset elämän ihmisprototyyppinsä yhteiskuntamme niihin tavoitella. Samoin aina kautta sukupolvien jatkunut poikkeavien, herkkien ja unelmoivien luonteiden ihmiset taitavat, havainnolliset, hylättyjen lähimmäisten sympaattiset luonnostelut. Puumerkki-näytelmä tuo pelastukseksi myös nykyajan, jossa kaikki asioiminen, virallinen naiminen, testamenttien laatiminen, koko yhteinen elämä hoidetaan ihmelaitos KELAssa. Todellisuudessa ei puumerkkejä tarvita. Tämä esitys palauttaa maailman auvoisuuden kuvitelmat kirkkaina ja puhtaina kerran vielä Eskojen ja meidän tavoiteltaviksi.
Näissä hehkuvissa, raikkaan reippaissa nuoruuden, juuri tämän aikakauden tunnoissa tunnistamme Puumerkki-esityksestä Aleksis Kiven luomasta Eskosta olennaisen – mielen poikkeuksellisen herkkyyden ja hänen perhekuntansa, Topias- isänsä ja Martta-äitinsä niin useiden perheiden tavallisiksi ihmisiksi, että päämme höyryävät samaistuksen kokemuksesta.
Synnyinlahjoiltaan kiehtovan omaperäisten, uniikkien taitelijoiden yhteisöstä, toimivuudellaan kuin spontaanisti mukaansa kutsuvasta taiteilijakollegiosta voimme usean kerran napata jonkin yksityiskohdan, ilmeen, käden tai jalan liikeradan – tai valitsemamme taiteilijan seurattavaksemme ja ihailtavaksemme. Nämä loistavat taiteilijat tempaavat ihanan helposti meidät ja mielikuvituksemme antautumaan mukaan tuoreeseen, moderniin ja hurmaavaan teatterileikkiin.
//lahenuutisia.fi/2025/03/20/eskon-puumerkki-tamanpaivan-maailmassa/
Esityksestä KIVI -roolituksella teemme vielä toisen arvion huhtikuussa.