Mighty legends of the legends of the most vicious stories of the legendary legends of the west
Lahden kansanopiston Teatteri II oli jakautunut neljäksi ryhmäksi, joissa kussakin oli ohjaaja ja kolme näyttelijää. Ryhmät inspiroituivat ohjaajien valitsemista lähtömateriaaleista ja loivat yhteensä neljä omaäänistä, sykähdyttävän tuoretta pienoisnäytelmää.
Mighty legends of the legends of the most vicious stories of the legendary legends of the west
Tuo lyhytniminen, pitkästä aikaa aito suomalaislänkkäri, jonka eilen saimme kokea, tulee nousemaan pian maailman suosituimmaksi länkkärihuipuksi, suuriksi thaliaotsikoiksi ja teatterien ensi-iltojen raivopäisiksi pääsylipputaisteluiksi. Tämän hiuksia nostattavan, hurjankauhean, äkkijuonenkääntein usein hätkähdyttävän, nauramishytkyntämme rytmittämän, katsojan tuoliltaan pudottavan, kitaroin ja laulunpätkin, pikkusoturein, mielikuvituksellisen kekseliäin rekvisiitoin, tanssein sekä häijyn toimivin tappavin asein ja länkkärivarustuksin, tapahtumapaikoiltaan kukkuroilleen ihanasti kuvaillun teoksen kaltaista en aikoihin ole näin herkullisena, näyttelijätaidon persoonallisilla taipumuksilla, pikkuriikkisellä detaljien täydellisyydellä silattuna länkkärinä koskaan ennen yhtä koskettavalla lähituntumalla ja valloittavalla vauhdikkuudella saanut kokea. Enkä liioin tällaisen kolmejäsenisen ensemblen teatteritaituruuden suurille estradeille valmista esitystä – sen poskettoman juonen, lapsuusaikojemme kokemusten ja muistikuvien, tuhatlaukauksellisen osumatarkan ohjauksensa ja mestarillisen näyttelijätyönsä, persoonallisten eleiden, hienosäätöisen mimiikkansa ynnä näyttelijätyypittelynsä täydellisyyden tarjoilemana hauskuutena.
Länkkäriseikkailun hurmaava parodia, jossa leikkivä kauhu pomppii takaraivossamme ja spontaani naurumme raikuu valloittavaa esitystä nauttiessamme.
Ohjaus Tino Karttunen Teksti: Työryhmä Rooleissa: Elias Kaukkila, Aapo Loimalahti, Peetu Savolainen
Lyytille 
Tunnelmallinen kokonaisuus ihmisen mielialan suurista ylämäistä ja rotkoista, jotka yhtä aikaa välillä törmätä räjähtävät toisiinsa ja saavat ylivallan ihmisen mielenrauhassa. Näytelmän herttainen, kiireetön ja kodikas kuvaelma äidin ja tyttären yhteisestä askareesta ihmisen tunnelmoivimman viihdykkeen, kynttilän, valmistamisesta on hillityn lämmintä ja eläytyvän rauhallista, herkkää ohjaajan ja näyttelijöiden yhteistyön ehyen taitavaa kansanteatteria. Äitiyden tilityksessä muodostuu kuin todellinen läsnäolo kuvitteellisesta prinssistä, jonka sanomana on lohtu muistuttaa naiseuden muuttumisesta liian usein sattumalta ratkaisevasti äidiksi – sinulta vietiin jotakin, jota et voi saada takaisin – viiltää katsojaakin aidosti.
Lämmin syli edes kuviteltuna lohduttaa mielemme synkissäkin syvyyksissä elämää nauttimaan. Puhutteleva takautuma nuoresta runnellusta tytöstä ja kaiken kykynsä lohduttavasta äidistä on riipaiseva. Teoksen pitkät tauot, valot, rytmi ja hienoviritteisesti eläytyvä, teeskentelemättömän aito näyttelijätyö toteutuu vahvan läsnäolevana, vakavana draamana.
Ohjaus: Teemu Kalliokoski Teksti: Työryhmä Rooleissa: Heikki Hoppania, Lina Juusela, Jade Manner
Perintöprinsessat
Omassa mielikuvassani siirryimme esityksessä suuriin Amerikkoihin, aina ajankohtaisen muodin maailmoihin. Tulkitsin kolmen sensuaalisesti värikkäin rimssuin pukeutuneen ensemblejäsenen puvustosta heidän myyvän itseään kuin seinätavaraa muotikuuluisan Paris Hiltonin yleismaailmalliseen tiktok-tapaan. Ehkä kohtauksessa he kuitenkin palasivat erilaisessa henkisessä ja nautinnollisessa kunnossa jostakin muotitilaisuudesta tai sen jatkoilta, sillä vittu ja muut alan sidesanat asiaankuuluvasti avasivat näiden kolmen välisen etevämmyyden meluisan valtapelin hotellihuoneen ja sen yhden sängyn atmosfäärissä. Naisia persuksista puristeleva miesmacho sai ainakin valtavan energisen imitoinnin ja kaikenlaiset huimat ja himolliset kokemukset, vaikutukseltaan yliteatterilliset sekä fyysisesti terästetyt otteet tulkintaansa. Vauhtia, miltei silmät päästä repivää reaktiovoimaa ja liikettä esitys räiskyi tauotta sekä musiikkivariaatioita nykybiiseistä riitti tusinaan saakka.
Kestää tällainen perintöprinsessan tila todisti sähköinen juoksumatto, jossa pulssin hengissä pysymiseen saakka jokainen prinsessa todisti erikseen etevämmyytensä ja himoittavuutensa. Ja niin kuin kaikessa amerikkalaisessa suuressa huvissa lopuksi pantiin läskiksi ja paiskittiin täytekakut päin pläsejä ja roiskittiin loput viinat avoimille kehon ulottimille.
Mielenkiintoinen katkelma teatterillista, tanssillista, puvustuksellista, ilmaisullista hyperbolaa täysin volyymein ja mitä hulluttelevimmin, älyttömimmin, oikullisimmin mielialoin näiden huipputaidokkaiden komediennejen tulkitsemina soveltuisi myöhäisyön show-numeroksi mihin tahansa tyyli- tai varieteekapakkaan.
Ohjaus Katinka Ritvanen Käsikirjoitus: Katinka Ritvanen ja työryhmä Rooleissa: Aino Kuronen, Alli Leppäniemi, Minea Mantsinen
Talo on rakennus, joka on yleensä tehty ihmisen suojaksi
Talot vuosikymmenten elinaikanaan kätkevät sisäänsä monenlaisten ihmisten ja perheiden elämää ja vain talon seinät mahdollisilla silmillään näkevät talon omaperäisyydet. Tuollaisella näkökulmalla Talo-esityksestä piirtyi muutamia kuvaelmia, jotka kotitunnelmillaan kuin kokemuksellisella aitoudella, loistivat esityksestä sympaattisen tutunomaisten suomalaiskotien esimerkkeinä.
Ensimmäisessä kuvaelmassa perheen äiti oli kuollut ja kolme tytärtä alkoi selvittää äidin kuolemasta aiheutuvia toimia, talon menneisyyttä, sen tulevaisuuden käyttöä ja tietenkin omia etujaan ja mielihalujaan talon tulevaisuudesta. Yksi siivoushullu, järjestyksen ja aloitteellisuuden sisäistämä tytär, maailmankansalainen, toinen vielä äidin kuolemasta apaattinen miettijä-surija ja kolmas puhelias tavanomaisuus paljastuivat henkilögalleriassa taidolla näyteltyinä. He eivät pystyneet edes äidin valokuvia yhdessä katsomaan, kovin erilaisiksi sisarukset olivat äidin kasvattamina, omina persoonina muotoutuneet. Ehkä puhuttelevinta oli kuitenkin kodin henkisessä kehityksessä jälkeenjäänyt lapsi. Maailmankansalaissisaren kylmä piittaamattomuus, suorastaan torjuva asenne sai molemmat täysin tolaltaan, kun he joutuivat yhtäaikaa samaan huoneeseen. Varsin eriarvoistava tulos oli tämän kodin kasvatuksella.
Toisen kohtauskuvaelman ajattelin olevan edellisen takautuma, jossa kaiken perheessä hoitanut äiti pyrki järjestämään jokaisen tyttären asioita, hössöttämään ja uhrautumaan sekä väsymään omaan toimeliaisuuteensa – aikuisten, itsenäistyneiden tyttäriensäkin tuskastumaan äitiin.
Kovin tuttua suomalaiskotien menneisyydestä: tuo miettivin tytär ilmoitti olevansa raskaana ja vielä elossa oleva äiti sai suoranaisen huutavan ja kiroilevan raivokohtauksen: kenellekään et hiisku asiasta sanaakaan ja jäät raskautesi ajaksi kotiin, ettei kukaan ympäristöstä saa siitä tietää.
Kunnes viimeinen kohtaus, jossa lapsi sitten on syntynyt, tuo taloon sympatian, kaikki kolhut korjaavan äidinrakkauden ja muuttaa talon seinät ja sen jokaisen asujan sekä meidät katsojat tuntemaan vilpitöntä lämpöä, rakkautta ja kauniin laulun sanoja ja saa koko teatteri-illan toimintakaaren hellyttävän ihmislämpöiseksi.
Käsikirjoituksen oivaltava näkökulma, näyttelijätyön sisäistyneet hahmot, esityksen viimeisen kohtauksen toiveikas maailmankuva ja ihmisen elämän jatkuvuus uuden ihmisen syntymänä nostivat sympatiamme sekä uskomme teatterin äärettömiin mahdollisuuksiin mielemme, viihteemme ja ajattelumme rikastajana.
Ohjaus: Ville Saastamoinen Käsikirjoitus: Ville Saastamoinen ja työryhmä Rooleissa: Elli Arstila, Kaisla Jaakonaho, Minka Kosonen
Esitysten valokuvat Jani Enqvist
Kolmiviikkoisen kurssin ohjaavana opettajana toimi Elina Kilkku. Esitykset olivat runsaan yleisön koettavina 14.-16.3.2025 Lahden kansanopiston teatterisaleissa.