Minna Rytisalo on tämän päivän ja tulevaisuuden yhteiskunnan guru kertomaan naiseudesta ja sen ahdingosta, purkamaan sen rajusti palasiksi ja rakentamaan uudenlaista naiseuden ihannetta meille – naisille ja miehille. Ihastuin hänen kieleensä ja näyttämötekstiinsä nähtyäni hänen Lempi-näytelmänsä, poikkeuksellisen vahvan pohjoisen pienten ihmisten tarinan kahden eri teatterin tulkintana peräti kolme kertaa. Jo Rytisalon kieli on mielemme ja ajatuksemme hyvin tavoittavaa selkeyttä löytää yhdellä kuulemisella monia kerroksia ja tuntemuksia oman elämänsä sykkeeseen. Tuossa kerroksellisuudessa draama syttyy ja syntyy elämään kuin itsestään.
Nyt Helsingin Kaupunginteatterin uutuudessa on vuorossa suuri naiskohtalomäärä – tavallisia keski-ikäisiä naisia, joille elämä perheen arjen muututtua, lasten kotoa lähdön jälkeen jää kaiken tavanomaisuuden jatkumisena kohtalokkaan harmaaksi ja ankeaksi loppuelämäksi ja kuvitelmien poutapilvissä kirmanneiden tuhansien unelmien toteutuminen, itsensä löytäminen pelkäksi haaveeksi.
Mäen Jenni eroaa uskottomasta miehestään Jussista ja muuttaa pois espoolaisesta merenrantatalosta yksiöön kantakaupungissa. Lapset Oona ja Olli-Pekka ovat jo aikuisia ja omilla aikuisuuden teillään ja nyt Jenni aloittaa uuden elämän. Jenni Mäestä tulee Jenny Hill, nainen, joka aikoo löytää oman äänensä ja oman tapansa elää.
Kovin paljon ei Jenni Mäestä enää ole ihmistä jäljellä – arjen pölyrätti miehen pillin mukaan koko elämänsä tanssinut nöyrä, harmaan latentti naishylkiö. Vain pari luotettavaa elämänmakuista ihmissuhdetta, elämänkortta, joille vielä puhua ja uskoutua, pitää häntä pystyssä: jo vanhustenhoitoyksikössä asuva lapsuudenajoista tuttu sydänystävä ja oma mielikuvitusystävä.
Helsingin Kaupunginteatterin Jenny Hill -esitys tuo naiseuden täyttymyksen hurmaavan terapeuttisen, virkistävän sadun ilotulitteisessa muodossa Henna Piirron näytelmäsovituksella ja antaa romaanille sen värikkäät fantasian siivet. Liisa Mustonen luo ohjauksellaan esityksestä säkenöivän revyyn ja tuo siihen vielä irrationaalista ilmaisua, sirkustemppuja, flamencon sensuaalisen kipinöiviä askelluksia ja tanssinpyörähdyksiä tämän tästä sekä koko esityksen Annina Nevantaus värittää näyttämön täydeltä suurten keveitten lavastusverhojen ja pukujen kirkkailla puhtailla väreillä kuin silmämme balsamoiden, ikään kuin elämän raadollisuutta ei koskaan olisi ollutkaan ja uuden elämismuodon mahdollisuus juuri nyt avaisi silmämme ja oivalluksemme kirkkaiksi loistamaan.
Avuksi terapointiin tulevat jo satoja vuosia eläneet patriarkaaliset yhteiskunnan periaatteet, joilla Grimmin Veljekset ovat vuosisatoja pitäneet satuillen yllä omaa miehen asemaansa maailman kodeissa, iltasaduista alkaen ja naista itsensä alapuolella. Tähkäpää, Ruusunen, Tuhkimo, Lumikki, Punahilkka, Kerttu, joiden Ajatar-satuhahmoilla on ikuistettu pysyvästi sukupolvesta toiseen kuuliaisuuden, kiltteyden, alistuvaisuuden ja nöyryyden tunnusmerkit ja annettu haltiattaren viitta luontevasti aina naiselle. Nyt esityksessä naiset repivät nuo sukupuolikunniaviitat tuusannuuskaksi. Jokainen Ajatar todistaa, miten hänen satunsa on ollut täysin valheellinen ja todellisuus kaukana kiltteydestä, sopuisuudesta, alistuneisuudesta. Ajattaret pitkissä hurjissa vuodatuksissa, hurmaavan räiskeisissä lauluissaan, sensuaalisuudessaan vakuuttavat, että tullakseen aidosti naiseksi heidän todelliset historialliset muotonsa on hävitettävä.
Roolitöistä
Sari Haapamäen Jenni Hill nousee tästä sirkusmaiseksi monenlaiseen teatteri-ilmaisuun rönsyävästä revyystä vahvaksi ja uskottavaksi, kevään aidon koskettavaksi roolityöksi. Haapamäen maanharmaa, elämän arjen pölyrätti herää mielikuvissaan uudeksi ihmiseksi ja toteuttaa fantasiansa aina trapetsisessa rohkeudessa näyttämön kattoon saakka maailmaa tarkastelemaan ja sieltä hurjalla syöksyllä maanpinnalle takaisin elämään.
Mielikuvitus ja fantasia tuikkii esityksessä joka raosta, mihin Jenny ehtii ajatuksensa elämän riemuissaan suunnata.
Pari Jennyn elämän oljenkortta tuovat esitykselle myös aina tarvittavaa inhimillisyyttä, lämpöä, läheisyyttä, myös roolitulkintoina Kaarina Aino Seppo ja Brigitte Macron Merja Larivaara.
Samoin näytelmäsovituksen edetessä jo hieman aikuistuneet Jennyn lapset (Sauli Suonpää ja Elina Hietala) antavat äitinsä elämänmuutoksen jälkeen hienoilla, eläytyvillä Olli-Pekka ja Oona -näyttelijätöillään aina tarvittavaa uskottavuutta näytelmän tarinalle.
Uutta elämänpintaa, sieluntilan virkistämisen mahdollisuuksia esitys antaa katsojalle mielikuvituksen täydeltä, ylikin. Rooliluomusten yksityiskohdat rönsyvät komediaa, ääneen naurattavaa kreisiä huumoria miltei tikahtumiseemme saakka ja monet sanonnat ja uudet aforismit reilua naisraikkaan suorapuheista hauskuutta.
Pidän myös yhtenä esityksen tärkeimpänä, mutta hämmentävänä Rauno Ahosen hienolla herkkyydellä tulkitsemaa Jussia, joka saa sympaattisen, miellyttävän ja ihanan keski-ikäisen tunnollisen perheenisän rakastettavan roolihahmon Ahosen pieteettisessä tulkinnassa. Juuri tuollainen Jussi-puoliso olisi varma jokanaisen ihanne. Ja tämän roolityön kautta pääsemmekin Jenny Hill -esityksen asian ytimeen: miten miehen uskollisuus ja petollisuus ovatkaan aina niin hiuskarvan lähellä toisiaan!
Eroperhe juhlii : Jennyn sisko Johanna, entinen aviomies Jussi, Jenny Hill ja eroperheen poika Olli-Pekka (Vappu Nalbantoglu, Rauno Ahonen, Sari Haapamäki, Sauli Suonpää)
Kukaan tämän esityksen nähnyt ei tule unohtamaan tämän romaanin esityssovituksen musiikkia ja laulujen sanoja, joiden aito teatraalinen ja tunnelmallinen sisältö ja esitys on lumoavaa. Koko revyy silataan naiseutta ylistävillä Ajattarien laulutulkinnoilla, tunnelmoiden tulisesti ja vaikuttavasti – näin esityksen seitsemän naisen naiseuden voimaantuminen lipui täydellisesti naisten käsiin, kuitenkin myös miehet mukaansa ottaen.
Kun yleisö alkoi antaa yhä raikuvammin väliaplodeja kokemilleen kohokohdille, aloin havaita ne pääasiassa salin naisten käsien taputuksina. Esitys oli mennyt naisvoimaantumisessa perille. En eräänlaisena oman sukupuoleni edustajana esityksen viihdeantia vähätellyt, vaikka jäin kaipaamaan aidosti uskottavampaa yksityistä tarinaa sen sinetiksi.
Alkuperäisromaani Jenny Hill Minna Rytisalo – dramatisointi Henna Piirto, ohjaus Liisa Mustonen, koreografia Matleena Laine, dramaturgi Sanna Niemeläinen, skenografia Annina Nevantaus, valosuunnittelu Kari Leppälä, äänisuunnittelu Eero Niemi, naamioinnin suunnittelu Pia Malmberg, esityskuvat Heidi Blåfield.
Näyttämöllä Sari Haapamäki, Aino Seppo, Rauno Ahonen, Elina Hietala, Merja Larivaara, Ursula Salo, Vappu Nalbantoglu, Sauli Suopää ja Sanna Saarijärvi.