Muistopäivä-näytelmän Venäjälle loikanneita suomalaisia – rooleissa
Miiko Toiviainen, Pirjo Lonka, Inke Koskinen, Marja Salo,
Geoffrey Erista, Rasmus Slätis, Annika Poijärvi.
Kuva: Janne Vasama
Kun Josef Stalin kuoli 1953 olin 12-ikäinen työläisperheeni ensimmäinen oppikoulua käyvä lapsi. Ainoat viestintävälineet asioista olivat kotikaupunkini sanomalehti ja Yleisradio. Radiollamme oli kutsumanimi Pikku Hitler – runsaan 30 senttiä kanttiinsa oleva musta, bakeliittinen vempain, josta saimme lapsuuden ajan kuunnella niin Kalle-Kustaa Korkin seikkailut kuin Hyvää iltaa, nimeni on Cox-jännityskuunnelmien jatko-osat sekä myös koko perhe Lauantain toivotut levyt – tunnin pituisen ohjelman.
Muistan, miten isä ja äiti sekä perheen kuopuksena minä olimme kokoontuneet radion iltauutisia kuuntelemaan. ”Generalissimus Josef Stalin on kuollut.” Vakavat isän ilmeet todistivat minulle, kaikesta tietämättömälle taiteilija-alulle, että joku merkittävä henkilö oli kuollut.
Äitini ja isäni elivät koko Stalinin ajan Suomessa. Heille Stalinin ja Hitlerin aikaansaannokset olivat tuttuja, mutta niistä meille lapsille he eivät koskaan puhuneet sanaakaan. Minua jäi tuo käsite generalissimus vaivaamaan vuosikausiksi ja se pulpahti jossakin lastenkilpailuissa vielä voittajan ylpeytenä suustani. Olen siis eräänlainen lapsilta kiellettyjen maailmanpolitiikan kuulopuheiden vuosikymmenten lapsi.
Omat vanhempani olivat vakiinnuttaneet perhe-elämänsä 1930-luvulla, suurentaneet perhettämme veljelläni ja sisarellani juuri tuolla pula-vuosikymmenellä. Puutetta oli kaikesta. Olen itse siis pulavuosissa kituuttaneen perheen 1940-luvun Stalinin lietsoman sota-ajan iltatähti – lapsi, jolle yritettiin tarjota kaikki mahdollinen omalta perheeltä puuttunut hyvä – ruokaa, koulutusta, elämäniloa, turvaa sekä vaatteita että myös harrastuksia.
Kansallisteatterin Pienen näyttämön uutuudella, Elli Salon kirjoittamalla Muistopäivä-näytelmällä on harvinainen, dokumentaarinen pohja. Kirjailija Salon teksti on syntynyt todellisten ihmisten jälkeensä jättämien kirjeiden, päiväkirjojen, muistelmien, haastatteluiden, kuulustelupöytäkirjojen ja etsivän Keskuspoliisin henkilömappien avulla. Näytelmän maailman ja henkilöt Salo on koostanut tutkimusmateriaalina käytetyistä aineistofragmenteista ja kutonut ne yhteen mielikuvituksensa avulla. Esitys perustaa tietonsa kuluvana vuonna 2025 päättyvään Valtioneuvoston rahoittamaan Kansallisarkiston laajaan tutkimushankkeeseen Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 yhdessä Keskuspoliisin tutkintapöytäkirjojen kanssa.
Muistopäivä keskittyy niin sanottujen pulavuosien 1930-luvun ajan Suomeen, jolloin maassa oli nälkä, puute, työttömyys ja keuhkotauti. Tuossa 1930-luvun Suomi-valtakunnassa asui kuitenkin nuoria, vetreitä, rohkeita sekä suuria idealisteja parempi, inhimillinen, ihmisarvoinen tulevaisuus haaveissaan. Suuren naapurimaan viljavat pellot ja kuulopuheet käynnistivät niin ideologit, seikkailijat kuin aidosti puutetta näkevät ihmiset kokeilemaan naapurimaa Neuvostoliiton Stalin-sedän manipuloimia asioita, etsimään elämän perusasioita – työtä, leipää ja lämpöä – Neuvostoliitosta. Töitä kaikille ja ruokaa kahdesti päivässä, palkkaa sekä vaurautta – ja onnellisuutta. Noina vuosina monia tuhansia ihmisiä päätti siirtyä tuohon ihannemaa Onnelaan ja elää siellä tai ainakin kokeilla siellä elämisen toisenlaista mahdollisuutta. Neuvostoliittoon paremman uuden elämän toivossa siirtyi omasta tahdostaan 15000 pula-ajan suomalaista. Tiedämme maailmanhistoriasta, että samoihin aikoihin USA:sta ja Kanadasta saapui yhteensä lähes 600 sinne muuttanutta suomalaista kokemaan onneaan samaan Stalinin yltäkylläiseen Onnelaan.
Elli Salon näytelmä ja Riikka Oksasen ohjaus tiivistää tuon ajanjakson mielikuvituksella ja rakentaa Neuvostoliittoon pyrkiville loikkareille, suurella rahatukulla lunastaman, salakuljetuksella tapahtuneen matkan, Helsingin Tervasaaresta Inkerinmaan rannalle haaksirikkoutuneen veneen seitsemälle henkilölle luonteet ja persoonalliset hahmotelmat.
Ryhmän salakuljettaja, veneenomistajakroisos Oskun sadistisen rahanhimoinen hahmo (Rasmus Slätis) ja veneen apumies, perheellinen Viljami (Geoffrey Erista) perhettään kaipaava herkästi näytelty, sympaattinen rooliluomus tarinaan, sama ehjä perhe on tavoitteena myös Aililla (Pirjo Lonka) tyttärensä Aunen (Inke Koskinen) ja vauvan kanssa lähteä merimatkaan miehensä perässä. Loikkareissa on vain yksi, aidon julkinen, runsaspuheinen, ärhäkkä, oikea kommunisti Heino (Miiko Toivanen), hänen aliravitun sisarensa, kuolemansairaan Lyytin (Marja Salo) ainut toive Neuvostoliiton matkasta on saada syödä ja pakolaisloikkareiden kukoistavan ihanan Rauhan (Annika Poijärvi) uusi rakastumisen ihme tuo kyynelet silmiimme.
Me katsojat tiedämme, ettei kukaan näistä seitsemästä tilastoja ja tosiasioita edustaneista henkilöistä selvinnyt hengissä takaisin Suomeen. Heidät teloitettiin Stalinin puhdistuksissa tai heitä menehtyi nälkään tai sairauksiin parin ensimmäisen vuoden aikana. Loikareille ei Suomi-kotimaa myöntänyt paluuviisumeja.
Esitykseen ovat muusikot Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen laatineet omasävelteisen kaunissävyisen eri soittimin, rummuin sekä lauluin itse toteuttamansa koko esityksen ajan soivan äänikulissin – näytelmän runsaaseen puheilmaisuun se tuo jäsennystä, vaikka hallitsevalla kokoaikaisuudellaan alkaa kovin nopeasti menettää tehoaan. Janne Vasaman lavastus- ja skenografia tuovat katsojalle tarpeellisia, eritteleviä atmosfäärejä ja kohtausvisioita esineistöineen, konttiasumuksineen luomalla aitoa ahdistuksen ja toivottomuuden tunnelmaa kovin puhemaiseen esitykseen – paitsi venekohtaukset, joissa turha superteknisyys ja modernisuus nousevat tulkinnan pääosaan näyttelijäilmaisun kärsiessä. Ville Virtasen valo- ja videosuunnittelu keskittää tiivistunnelmaiset kohokohdat ja juonitaitteet maulla ja tarvittavilla valospottien suuntaamisen asiantuntemuksella. Nykyteatterimme jo melko kulunut teatterikeino livevideointi aivan läheltä, ihmiskasvojen ihorauhasten tarkkuudella onnistuu Kalle Mäkelän ideoimana harvinaiseen tehoon ja näytelmän herkän realistiseen ihmistunteiden tulkintaan.
Jotakin vakavampaa, rehellisempää, vähemmän teatterimaista olisimme asiaesitykseltä odottaneet. Onko nyt saavutettu teatterin ja faktan raja niin, että teatteri asiapitoisissa näytelmissä alkaa tuntua liian falskilta. Tuo lopun banaali, fraasinen ledinen kynttilämerikin todistaa samaa – rehellisen hyvän maun puutetta.
Olemme kokeneet samanlaisen paljastuksen Inkerin kansan kohdalla. Silloin taidemuotona oli taidenäyttely – elävät, asiat kokeneet ihmiset, esitelmät ja esitykset sekä dokumenttiasiakirjat, filmit ja esineet.
”Töitä kaikille ja ruokaa kahdesti päivässä -lupausten sijaan loikkareita odotti ankea ja brutaali todellisuus, jossa ihmisarvo oli lakkautettu. Neuvosto-propagandan Onnela osoittautui päämäärättömäksi työorjuudeksi ja pakkosiirroiksi. Kollegoina työskentelivät korventava nälkä, vilu, sairaudet ja kavalkadi syöpäläisiä.”
Kun istuimme vaimoni kanssa Kansallisteatterin Pienen näyttämön Muistopäivä-esitystä katsomossa seuraamassa, totesimme suuren osan yleisöstä olevan melkein meidän ikäisiämme. Ehkä esityksen jälkeenkin tuntomme, tietomme ja tunteemme ovat yhteneväiset…
