Viime lauantain ja sunnuntain lahtelaispohdintoja

Olavi Lanun veistos Hellä kivi (1992) Lanu-veistospuistossa

 

Parin vuorokauden ajan aloin pitkästä aikaa hahmottaa kuin otantana elämäni päivien kulkua. Sen varsinainen arki ja pyhäkin sujuvat kirjoittaen päivät pääksytyksen artikkeleita taiteista ja Lahden kaupungista omassa 34 vuoden ikäisessä, liian monen siivottavan huoneen ja useiden portaiden talossa, josta on itse aikanaan haaveillut ja kymmenien vuosien ansiotyöllä yhdessä perheen kanssa saanut aikaan, rakentanut ja rakennuttanut.

 

 

Näihin pariin päivään liittyi kovin vähän talomme kunnossapitoon tarvittavia ammatti-ihmistä vaativia huoltotöitä, jollei oteta huomioon vaimon uhrautuvaa, loputonta tontin puiden syyslehtien haravointia ja kokoamista säkkeihin sekä sitä, että yhden lavuaarin avaaminen, puhdistaminen ja takaisin kokoaminen vaati joukkoliikenteen puuttuessa täältä Pyhättömänmäeltä rautakaupassa käynnin autolla, parin tiivisteen ostamiseksi ja yhden ruostumattoman ruuvin hankkimiseksi. Rautakaupassa sattui olemaan myyjä, joka auliisti avusti ja nouti kanssani tavaratalon laajasta hyllystöstä nuo osat, joita olin varsinaisen lavuaariputkiston osa mukanani ostettavakseni haluamassa. Rautakaupan mukavantuntuiselta myyjältä kysäisin lopuksi, mitä tämä kolmiosainen ostokseni maksaa – vastaus oli – mene kassalle sieltä se selviää. Vain yksi asia jäi asioinnistani kaivelemaan: sopivanpituisia ja -paksuisia ruostumattomia ruuveja ei myyty yksinkappalein, vaan asiakkaana jouduin ostamaan sellaisen ruuvipussin, jossa niitä oli viisi. Jälkeenpäin tajusin, että tuo viiden ruuvin hieman yli viiden euron hintainen pussi nosti tavallaan remonttini monta kymmentä prosenttia kalliimmaksi, kun neljä ruuvia jää taatusti käyttämättömiksi. Ostokseni loppusummaksi tuli muutama sentti yli kymmenen euroa, josta turhat neljä ruuvia veivät loppusummasta yli neljä eroa. Kotona asentaessani avustajani kanssa laitetta takaisin kokonaiseksi, jouduin myös 34 vuotta vanhan putkikiinteistön osalta toteamaan, että ruuvien vakiokannat olivat muuttuneet. Onneksi minulta (harvinaista kyllä) löytyi moderni vanhan ristiruuvikannan tilalle ostamani uuden ruuvin kiertämiseksi kuusiokoloavain erillisenä ruuvimeisselipäänä akkumoottoroituun käsiporaani liitettäväksi ja kokoaminen sujui parissa minuutissa. Ostosmatkan paluussa aamuvarhaisella joutui autojonomme ajamaan sivuun ajoradalta sinistä vilkkuvien ja hälytysääntä pauhaavien paloautojen kiiruhtaessa kohti läheistä kaupunginosaa.

 

Vasta samana iltana tv-iltauutisten aikoihin kuulen ja näen moneen kertaan, miten juuri Lahti on sen otsikoissa. Sakea sumu ja liukkaus on tehnyt tuhojälkiään Lahden ohi- ja moottoritiellä. Ajoratojen asfalttipintoihin äkkitihentynyt, jäätynyt sumu ja usva on aiheuttanut suuren 50 auton kolarisuman. Tiedotekuviinkin on ehtinyt pelkkää rauta- ja peltiromua, ulosajoja, kolhittuja poliisiautoja ja pitkin tietä sikinsokin ajoneuvoja moneen kerrokseen. Ihmettelin, oliko tuon tapahtuneen liikenneonnettomuuden jälkipuintia, ihmisten loukkaantumisia, henkistä hätää, tuskaa ja onnettomuutta tai elossa säilymisonnea saati tukea mistään ammattiauttajajärjestelmistä ollut paikalla saatavana, ainakaan televisiosta ei myöhemmissäkään uutisissa puututtu tältä osin koko asiaan. Haavoittuvainen on Suomi ja maantiet sekä niitä pitkin kulkeva, ihmisiä kuljettava keksintö – auto – ja sitä jumaloiva ihmispoloinen.

 

TV-uutisissa näin vielä perinteisen maailmanlaajuisen lokakuun 17.päivän Asunnottomien päivän uutiskatsauksen Arena-kertauksena. Yleensä olen käynyt vuosittain asunnottomuuspäivän lahtelaistapahtumaa kurkkaamassa. Nyt katsoin koko kansan TV-uutisia. Siellä, Helsingissä asunnottomuuteen ilmeisesti liittyvä naisministeri sanoi, että vuoteen 2030 mennessä asunnottomuus poistuu Suomesta. Siinä on meidän suomalaisen hallintokäyttäytymisen omaksuma vakioperuste. Ongelmien, asunnottomuuden, rikollisuuden, liikennevaarojen, syrjäytymisen, koulutusongelmien tai yleensäkin yhteisten asioiden kehittämisen päätavoite on muuttunut, kun kaikki korjausmahdollisuudet hyväksytään ja siirretään riittävän tuonnemmaksi. Kaikki maailman asiat pistetään uusiksi panostamalla yhteiset ajatukset ja verovarat pelkästään aseisiin ja asevalmistukseen.

 

Lauantaisin ja sunnuntaipäivisin postiluukustamme putoaa Etelä-Suomen Sanomat ja Helsingin Sanomat.

En yleensä lue paikallista lehteä, koska se on niin kovin asenteellinen päätoimittajansa ja pääkirjoitustensa kirjoittajavalinnoissaan. Tänään kuitenkin vilkaisin sitä ja suljin ensimmäisen aukeaman avattuani.

Siinä lehti julistautuu maailmanluokassa harvinaisen puistomme Kariniemen tuhoajaksi ja ylisti sinne kaavailtua koirapuistoa hienona ja oikeana lahtelaistekona.

Olen miltei kerran viikossa saanut sukuloida Kariniemen asuinalueella. Siellä vastaan tulevat koirien ulkoiluttajat ovat valtaosaltaan iäkkäitä henkilöitä, joiden eläkeläispäivien lemmikit vaativat pari kertaa omistajansa kävelylenkille ja koirien tarpeiden jätöspussi tuntuu olevan myös aina näillä tosilahtelaisilla mukana tässä ulkoilutapahtumassa.

Jyrkkä, korkea mäki tai edes leveä entinen maantie, joka johtaa suunnitellulle koirapuistopaikalle, ei heille sovellu. Ainakin paikallisilta koiraseuralaiseläkeläisiltä 120-vuotiaan kaupunkimme iäkkäiltä perusasukkailta kiipeäminen pari kertaa päivässä Kariniemen mäelle vaatii kunnossa olevia raajoja ja häiriöittä toimivia hengitysaparaatteja sekä vahvaa sydäntä, eivätkä heidän voimansa riitä takaamaan koiran etua tai ulkoiluttajan omaa selviytymistä Kariniemeen ajattelemattomien byrokraattien suunnittelemaan koirapuistoon.

Kariniemen puisto on maankuulu luonnonrauhastaan, kauneudestaan, koskemattomuudestaan, Vesijärven ja Salpausselän harjun näkymistään. Vain Olavi Lanu -ystävämme on sinne päässyt pystyttämään luontoystävälliset kiviveistoksensa. Ne harmonisoivat luontoon istuvina, kauniin harmaantuneina ja usein jo Ollin toivomusten mukaan luonnon sammaltamina koko Kariniemen kulkukelpoisten polkujen reittejä. Työaikanani Kariniemi oli aamujen hiiskumattomien askelten ja lintukonserttien kanssa opettavainen tapa kiertää muuttolintujen palattua juuri heräävään aamuun oppilaiden aikaisherätyksenä kello kolmen, neljän aikoihin. Nyt tuo luonnonrauha on kohta poissa.

Se, että Etelä-Suomen Sanomien toimituksessa ei muka riittäisi luontoa ja ihmiskehon elinkaaren tuntemusta omaavaa toimittajaa näkemään paikan soveltumattomuutta koirapuistoksi, saati tajuta tunnollisen eläkeläisen koiranulkoiluttajan mahdottoman velvoitteen terveytensä uhalla käyttää Kariniemeä koiransa puistona, ei voi pitää paikkaansa. Vähintään päätoimittaja pitää vaihtaa, sillä niin upea on Kariniemi ja Lahti ainutlaatuisine luontoineen vanhenevienkin kaupunkilaisten rauhassa, kiireettömästi antaa silmän, korvan ja mielen levätä ja nauttia. Etelä-Suomen Sanomien ensi vuoden lähes viiteensataan euroon kohonnut vuosimaksu astui näin lehtitilaajan kannalta punnittavaksi. Ajattelin, että nyt riitti tämän lehden manipulointiyksinkertaisuus – ei siksi, että lehden vuositilaus maksaa niin paljon, vaan sen tähden millaisin pinnallisin ajatuksin sinne pääkirjoituksia suolletaan ja se yksipuolisuus, sivistymättömyys, jota minä tyhmä lukija joutuisin taas tilausvuoden mahdollisesti lukemaan. Ainakin tilaaminen menee keskusteltavaksi vaimon kanssa.

 

Olin kai aidosti närkästynyt lahtelaislehden ylimielisyyteen yhteisten asioiden hoitamisten hälläväliä harhaiskuissa. Siksi tuohtunut, kriittinen asenteeni suotta siirtyi jo seuraavaan aiheeseeni.

Jo pari päivää aikaisemmin olin aloittanut lukemisen liian moneen yhdistykseen jäsenmaksua maksavana, myös Päijät-Hämeen tutkimusseuran jäsenenä, sen tämänvuotista juuri ilmestynyttä Päijät-Hämeen tutkimusseuran 2025 vuosijulkaisua, joka on saanut nimekseen LAHTI 120 KOTIMME.

Selailin sen läpi ennen sen kolmentoista varsinaisen artikkelin hidasta lukemistani. Kolmetoista viisasta tutkijaa oli vapaaehtoisesti uhrautunut siihen kirjoittamaan. Kaikilla kirjoittajilla on akateemiset loppututkinnot ja useat ovat tohtoriksikin väitelleet. Viisaita tieteen harjoittajia siis kaikki – valtaosa jo eläkeläisiä. Olen aina jostakin itsekin käsittämättömästä syystä inhonnut tiedettä silloin, kun se tekee julkaisuja ihan tavallisista asioista tavallisille ihmisille – niin kuin nyt Lahden kaupungista. Se inhoaminen johtuu ainakin siitä, että tieteen ammattilaiset on aikanaan opiskelijoina velvoitettu pakollisissa kirjallisissa tuotteissaan jopa mielipiteissään aina käyttämään asialainausten mainintaa niistä kohdista, joista ovat kirjoituksiinsa omia ajatuksiaan laittaneet. Miksi vielä maineikkaina tiedeammattilaisina? Jos teos on tarkoitettu suurelle kansalle, se voisi kyllä olla helpommin ja selkeämmin luettavissa ilman rasittavaa liiteluetteloa ja tekstiin pienillä kirjasimilla painettua viitettä lainauksesta. Yhdessäkin tutun fiksun tohtorin kirjoittamassa Lahti-kirjoitelmassa on liitteenä viisi sivua lähdeaineistoluetteloa. Silläkö asia tulee arvokkaaksi ja luotettavaksi? Tuskin. Onko tiede kangistunut kirjoittajansa opiskeluaikojen pakollisiin kaavoihin?

Palaan myöhemmin teokseen, sen kokonaan luettuani.

 

Mielenrauhani tyynnytykseksi onneksi ja rauhallisen yön takeeksi luin vielä vaimon kehotuksesta riippumattoman lehden, Helsingin Sanomien sunnuntainumerosta Hesarin kuvilla ja nimillä varustetun hienon artikkelin lahtelaisten toimivasta Asunnottomien yön maksuttomasta hiustenleikkauksesta kaikille haluaville Lahden torilla – ja koko Suomen lukijakansan ihastukseksi kaupunkimme vapaaehtoisten yhdistysten ja henkilöiden kaupunkimme asunnottomien kauniista kohtelusta.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/search/query/?query=Kariniemi