Miro Lopperi, Elena Leeve, Hannu-Pekka Björkman ja Lotta Kaihua. Kuva: Mitro Härkönen
Tampereen Teatterikesän 2025 seitsemän katsomani esityksen ajankohtaisimmaksi, täydellisimmäksi, väkevimmäksi, sielukkaimmaksi ja rakastettavimmaksi teokseksi koin ylivertaisena Q-teatterin Dostojevskin Rikos ja rangaistus -tulkinnan. Yhdessä monisatapäisen, loppuunmyydyn kolmiosaisen nousevan katsomon kanssa kaksi ja puolituntia ahmimme ja nautimme tarinaa välillä henkeä jännityksestä haukkoen, useimmin ihmiselämän raadollisiin tapoihin, rahantuoksun huumaan, sukupuolihimomme nykyaikaan yltäviin toteutuksiin hikisten päähenkilöiden ihojen läpi tihkuvaa huumoria aistien.
Ohjaaja Esa-Matti Smolanderin sovituksessa ajantasaisuus hipoo tekstinä neroutta. Tapahtumapaikka kun on Suomi ja tuo rahan ja rikosten tyyssija Helsinki, sen keskusta, rahan ja köyhyyden nykyirvikuva, seksin ja rahanahneuden keulakuva ihmisineen, vallanpitäjineen, vanhentuneine miljardööreineen, tyhjätaskuisine asunnottomine opiskelijalaumoineen, hyväksikäyttäjineen. On kuin katsoja näkisi Dostojevskin lukemassa Hesarin päivän uutisia ja kirjoittavan juuri sen yhdestä kaksoismurhatapauksesta teoksensa, niin perusteellisesti tämä klassikkotarina toimii tänään realistisesti meille malliksi helsinkiläismaailmasta. Kriminaali elämä ja näennäisesti gloorinen rikkaitten puhtoinen maailma elävät siellä limittäin ja salasekaisin raa’an rikollisuuden malliksemme.
Saamme teatteritaiteena nauttia koko esitysajan jokaisen hetken maamme neljästä näyttelijähuipusta Hannu-Pekka Björkman, Lotta Kaihua, Elena Leeve ja Miro Lopperi. Heidän yhteistyönsä, vauhtinsa, roolityönsä, reaktiovoimansa ja sympaattinen ote meihin katsojiin, katseet silmiimme on sanoin kuvaamatonta kulttuuriherkkua.
Q-teatterin vereväntuoreessa ohjaaja Smolanderin Dostojevski-näkemyksessä turha henkilögalleria on revitty pois ja jätetty vain klassiset päähenkilöt toteutukseen:
Miro Lopperi näyttelee vauhdikkaan, elohopeaisen liikkuvan, kaikkialle tapahtumiin yltävän, innostuneen, voimakastahtoisen, tyhjätaskuisen ja kaikkea mahdollista ansiotyötä tahtovan opiskelija Raskolnikovin – vapautuneen eloisasti ja valloittavan nuorekkaasti.
Alkoholisoituneen, ärtyneen museovirkailija Marmeladovin tulkitsee äärimmäisen katkerin, voimakkain reaktioin Hannu-Pekka Björkman kun taas hänen roolinsa tuomari Petrovitsina on täysin nykyaikaisen poliisikuulustelijan näennäisen huoletonta kahvinjuontia, mutta lopulta myös entisaikojen hiostavan painostavaksi tyylikkäästi näytelty kantava roolityö.
Elena Leeven Sonja täyttää esityksen pyörteissä ihastuttavat naiseuden ja rakastettavuuden elämänmakuisen valoisuuden ihanteidemme ihmiskuvat maulla ja herkkyydellä kuin vastakohdaksi synkälle tarinalle. Leeven näyttelijätyössä on aitoa sisäistä voimaa ja sensuellia tenhoa.
Lotta Kaihua luo esitykseen hurjan, vaikuttavan hyväksikäyttäjä-asuntokeinottelija Aljonan. Kaihuan vanhusluomus toteutuu pienesti, taidokkaan liikekielisesti, nautittavan karakterisesti ja tarkkarytmisesti hahmomestarillisena teatterityönä. Hän antaa pienuudessaan, ilmiasussaan ja lihallisissa vaatimuksissaan varsin puhuttelevan modernin syyn rikoksen moraaliselle oikeutukselle.
Näin me kaikki joudumme näytelmän sisään ja keskelle henkilöiden ja tapahtumien siirtyessä ympäri salia laajan katsomon permannolta kattoon asti nousevien penkkirivien kerroksista kuin mukaan koko rikostarinan eri miljöisiin ja tapahtumaketjuihin. Jossakin vaiheessa koko näyttelijänelikkö yksitellen murtuu ja tunnustaa itsensä syylliseksi tähän kahden henkilön murhaan ja rahojen anastukseen. Mekin jo alamme epäillä todellisuutta, sijoittaa sen omassa elämässämme tapahtuvaksi, olemme mukana kuin rikollisille kehää virittämässä, omaa kantaamme rikokseen aidosti pohtimassa.
Tätä q-maista totuustuntuista teatteria lisää ratkaisevasti omamuotoinen tekniikka: erikoisesti äänet ja valot tuovat esitykseen yllättäviä tehoja ja hienoja interiööritunnelmia. Valotehokkaat punaiset lamput liikkuvat korkealta katosta aina näyttelijän eteen asti kohtausta tehostaen, tunnelmaa herkäksi tihentäen, samoin muutamat ovien väleistä piirtyvät säteet tai lopun lähes musta miljöö ovat vaikuttavaa valokerrontaa.
[Lavastus Milja Aho, puvut Iida Ukkola, valot Topias Toppinen, ääni Pekka Kiiliäinen, naamiointi Riikka Virtanen.]
Hauskaakin löytyy – kuten suomalainen perinteinen hautaaminen krematorion siunaustilaisuudessa, jossa todistajia, saati omaisia ei kuulu ja konetekniikan puuttuessa siunaajapapin on käsin siirrettävä mahtavan paksut seinärakenteet ja ruumiskoroke arkkuineen polton puolelle: äänimaailma on hykerryttävän vahva, esitys makaaberin hauska ja elävä. Lavastus on varsin toimiva, taidokas hevonen näyttelijäluomuksena on piristävää huumoriherkkua ja koko niukka rekvisiitta kuten tuolit toimivat mainiosti kohtauksia keskittävinä, tarinaa asemoivina esityselementteinä.
Voi olla, että teos on totuutena niin liukkaan rasvainen, äitelän makea sekä elämänsuolaisen runsas, ettemme heti noiden kahden ja puolen tunnin ajan katsomotuolin pirullisesti ajatuksiamme sähkötuolimaisesti hehkuttavassa, toisinaan jatkuvasti istumalihasluitamme tahattomasti siirtelevässä ajatteluhiilloksessa edes kykene aistimaan kokemuksiamme. Mutta paljon, yli psyykemme äyräiden tallentuu muistoiksi, jotka viikkoja esityksen jälkeen nousevat eloon: niin jännittävästi tajunnanvirtainen, vauhdikas, keskittynyt, persoonallisina rooliluomuksina mielikuvituksellisen tarkka näyttelijätyö sekä ohjauksen salamannopea vauhti pitää meitä inhimillisellä, keskittyneellä vuolasvirtaisella ja kruunuksi sisäisellä jatkuvasti pursuvalla huumoritihkunnalla otteessaan.
Näytelmän loppukohaus vie meidät 50 kilometrin päähän tapahtumista, Riihimäen vankilaan. Siellä tunnustaneet, tuomitut rikolliset aloittavat pitkät sovitteluelämänsä Viherpuutarhan hoitajina.
RIKOS JA RANGAISTUS
Alkuperäisteos: Fjodor Dostojevski
suomennos: Olli Kuukasjärvi
ohjaus ja sovitus: Esa-Matti Smolander
rooleissa: Hannu-Pekka Björkman, Lotta Kaihua,
Elena Leeve ja Miro Lopperi
esitysdramaturgi: Rasmus Arikka
Esitys Tampereen Teatterikesässä Teatterimontussa 6.8.2025 klo 18.30-21.30