Lahen uutisia

Viron kielen ystävien 15-jäseninen keväinen joukko risteili neljä päivää kaikkiaan kymmenessä eri kohteessa pääosin Pohjois-Viron mielenkiintoisissa nähtävyyksissä.

Marianne Mikolan hurmaavan temperamentin tähdittämän retkijoukon ytimenä oli Päijät-Hämeen Tuglas-seuran jäseniä ja mukana niin Helsingin kuin Kuusankoskenkin Viro-faneja.

Tällä kertaa Viron retken keskuksena oli nuorekas, vuosi vuodelta yhä valoisampi 16000 asukkaan Rakveren kaupunki, jonka keskustasta vajaan kilometrin päässä komeili mainion tammimetsän suojaama sympaattinen, siisti ja kaunis Villa Theresa, joka tarjoili retkipäiviemme maukkaan monipuolisen runsassisältöiset, kauniisti katetut aamiaisemme ja rauhallisen häiriöttömän yöpymiskehtomme.

Matka alkoi Eckerö line (loungessa) -laivalla Helsingistä Tallinnaan ja jo satamassa odotti retkipäiviemme kuljetusvälineeksi sopiva pikkubussi ja rauhallinen, hyväntuulinen Jüri sen luotettavana kuljettajana.

1.

Tallinnan satamasta ajoimme suoraan jo kauan restaurointiajatuksissa olleen Kolgan kartanon monille meistä jo tutuille, noukogu-ajoilta karun ränsistyneille, alkuaan komein klassisin pylväin vielä kauas erottuville kartanokomeuksille ja katselimme sentään paljon jo tehtyäkin restaurointia, varoen toiseen kerrokseen kiipeämisen leveitä, pinnoiltaan vielä keskeneräisiä portaita ja monenlaisia rakennustelineistöjä pitkin valtavan kartanorakennuksen korjaustyömaita – asiantuntevan museo-oppaan johdolla.

Vaikuttavassa Kolgan kartanossa voi kuvitella merkittävien sukujen muinaisaikojen henkeä. Vuodesta 1230 lähtien Kolgan kartano kuului sisterssiläisten ritarikunnalle. Vuonna 1581 Ruotsin kuningas Juhana III lahjoitti Kolgan ja sen ympäristön kuuluisalle ruotsalaiselle sotapäällikölle Pontus de la Gardielle. Kolgan kartano sai nykyisen ulkonäkönsä 1820-luvulla, jolloin edellinen rakennus peruskorjattiin tyylikkääksi klassistiseksi palatsiksi. Kartano kuului 1600-luvun lopulta kesään 2014 yhdelle ja samalle aatelissuvulle – Stenbockeille. Sittemmin talon tiettävästi vuokrasi vanhempi tallinnalainen rouva. Vuoden 2021 koronaepidemian jälkeen sitä on remonttisuunnitelmineen alettu esitellä pienille turisti- ja asiantuntijaryhmille.

Oppaamme kertoi, että kartanon omistaa nykyisin vanha rouva, jolla ei ole liikaa rahaa – ei ainakaan restaurointiin tarvittavia miljoonia – mutta hän on saanut paljon nuorta vapaaehtoistyöntekijöiden kaltaista, asiasta kiinnostunutta väkeä töihin kartanon kunnostamiseksi.

Katselimme ja totesimme sen tätä vauhtia selviytyvän ehkä puolessa vuosisadassa jonkinlaiseen välttävään alkuperäiskuntoon.

Parasta oli kuitenkin suurissa halleissa, monikymmenmetrisissä käytävissä näkemämme perusteellinen entisöintiasenne ja -materiaali, jolla menneisyyttä yritetään materiaalista tinkimättä vaalia.

Vierailimme myös Kolgan vaatimattomassa, mutta hämmentävän paljon esineistöä sisältäneessä tavallisessa kotitalousarki-museossa. Sen aikakausi keskittyi paljolti monelle suomalaisellekin tuttuun 1950-luvulta kerättyyn kotien esineistöön ja ammatteihin.

Monetkymmenet autojen aidot pienoismallit, sadat lelut ja myös perheiden lastenrattaat, oli esillä: oheiset lasten kärryt  oli lahjoittanut muiseolle niiden omistaja – oppaamme.

Museo oli täynnä lähinnä virolaiskotien esineistöä – tuhansia leikkikaluja, kouluelämää, sairaanhoitoa ym. lähimenneisyyden meitä suomalaisiakin yhdistävää, tavallisen elämän maalaistarpeistoa.

Mahtikartanon pylväiköt ja muutamat suuret hallimaisen upeat, korkeat huoneet ja sisätilat, vaikuttavat portaikot olivat koronapandemian jälkeen alkaneet vähitellen pienten vierailuryhmien ja hyvän oppaan johdolla viestiä ruhtinaallisesta entisestä 1800-luvun aatelisten loistosta, jossa kartanoille tyypillinen monikymmenmetrinen talon naiset ja miehet kartanon eri puolille jakava sisäkäytävä avautui meille koko kartanon pituudelta. Se oli saanut vähitellen entisöijien löytämät alkuperäiset värinsä, huolella tutkitut katto- ja seinäkatteensa.

Museon ulkoseinässä meitä arvelutti erikoislaatuinen juutalaisuuteen viittaava tähtimäinen kuusikulmainen kivestä valmistettu vaakuna, jonka oppaamme kertoi viestivän pelkästään paikallisesta tärkeän juoman valmistamisesta. Sen kaikki kuusi eri kulmaa kuvasivat paikallisen oluen valmistamisohjeita vaiheittain. Vaakunan löysimme kartanon parista eri paikasta kuin muistutuksena nautintojen määrästä ja laadusta.

2.

Ajelimme bussilla seuraavan kartanoon, Palmseen, jonka puupintaisessa Körtsissä söimme maittavan silakkafileelounaan, kaikkine mahdollisine lisäkkeineen, jälkiruokineen, kahveineen – hienosti yhteiseen suureen pirttipöytään tarjoiltuna.

3.

Matka jatkui nyt tien myötäillessä meren rantaa.

Sagritsa muuseum on valtion museoima syntymäkotiharvinaisuus.

Se on alkuaan ollut Seljan kartanon kalastustyöntekijäperheelle annettu pieni asuntotila, hienon luonnonmaiseman keskellä, mereen vuolaasti virtaavan pienen joen töyräällä metsäluonnon syleilyssä. Sagritsan työntekijäperheelle syntyi 1910 Richard-poika, joka pian jo nuorena lukioaikana osallistui taidenäyttelyihin. Opiskelussa hän ei kauan viipynyt, vaan pääsi 18-vuotiaana Valtion taideteollisuusoppilaitokseen opiskelemaan kuvataiteita. Hän opiskeli mm. kattomaalausta, esineiden koristelua ja teatterimaalausta. Taiteilijayhteisö Pallas kävi kutsumassa varattoman lahjakkuuden, Richardin, huipputaiteilijajoukkoihinsa, missä hän sai monipuolista opastusta Tarton ja maan parhaimpien taidemaalareiden johdolla. Pallaksesta valmistuttuaan 1936 hän ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi. Olen kertonut aikaisemmissa Lahen uutisia– jutuissani Edvard Okaasesta, joka juuri Richard Sagritsin kanssa maalasi meille suomalaisille tutun Estonia Teatterin kattomaalauksen.

Omakuva öljyvärityönä vuodelta 1957 (Virumaa muuseumid omistuksessa)

Sagritsin suuret työt, kuten Kalev Poeg -kuvitukset, useat ulkomaanmatkat – jopa yhdessä taiteilijaystäviensä kanssa Suomeen tai vierailut Krimillä – osoittavat hänen työnsä pyhittäytyneen täysin taiteelle.  Esimerkiksi Krimillä hän lyhyellä vierailukäynnillään maalasi rakennuksista, luonnosta, maisemista yhteensä 55 taideteosta.

Sagritsin rakkaudeksi muodostui kotikaupunki Rakveren läheisten maisemien, meren kuvaukset ja luonto.Kullerot öljyvärityö vuodelta 1943

Synnynnäisen kuvataiteilijan upeita maalauksia, pääosin luonnosta jos kohta myös kaupunkiasunnon Tallinnan kukka-asetelmista, on tänään valtion omistuksessa ja yksityiskokoelmissa, näyttelyissä nähtävänämme. Vuosi sitten juuri täällä hänen synnyinkodissaan oli hänen töidensä harvinainen näyttely. Myös tämän artikkelin Sagritsin maalausten kuvat on kopioitu tuon näyttelyn komeasta ohjelmakirjasesta, jota museossa oli myytävänä. Sagrits sai myös paljon julkista tunnustusta ja hänet valittiin valtion maalaustarkastajien harvinaiseen joukkoon, mutta sitten jo vuonna 1942 (maan alle) hän oli kolmijäsenisen ensimmäisen taiteilijayhdistyksen yksi perustaja.

Tämä Sagritsin Kalamen maatalomuseo on avoinna Richard Sagritsin syntymäkodissa Karepalla. Hän oli naimisissa Alice Kõrverin kanssa (1909–1997).

Tilalta ottamani valokuvat kuvaavat hänen synnyinkotiaan: museo-oppaan kertomana juuri ennen tuloamme täällä avattiin Taiteen yö – näyttely, jonka töitä on vielä ripustettuna tämän Sagritsin kotitalon eri rakennusten seinillä. Jo pihalla viehättää taiteen yhdistynyt mennyt ja nykyaika. Mies istumassa kivellä katselemassa joelle kirkkaana kesäpäivänä. Yllätys on teoksen luonnollisuus ja vielä toinen yllätys -lähes piilossa miehen edessä aurinkoa ottava, makaava nainen. Näkymät pihalla ovat luonnon ja suven tunnelman lumoavia.

Eestin kansallismuseoon liittyvänä Sagritsin rakennuksissa ja ulkotiloissa – perheen alkuaan harjoittamaan seudun kalastusammattiin liittyvää esineistöä oli tyylikkäästi ajatuksiimme ja silmiämme havainnollistavana esillä.

Jotkut meistä ennättivät piipahtaa myös rakennusten taakse. Siellä oli kivistä ja luonnon kasvierikoisuuksista rakennettu todellinen luontoartesaanin omalaatuinen puisto, joka pysähdytti monet meistä ihailemaan – ja jätti aikomukseksi ehkä vielä palata siihen perehtymään. Usein tämä Sagritsin koti toimi myös aikakauden taiteilijoiden luomis- ja majoituspaikkana.

(4.)

Matka Rakvereen ja vasta nyt majoittuminen ja perehtyminen majapaikkaamme Villa Theresaan päättivät päivän yön makeaan uneen – toisille kenties vielä sitäkin ennen pikakäyntiin kaupungin keskustassa, sinne kävellen.

5.

Toinen retkipäivä oli täynnä Narvan kaupunkia ja pääasiassa sen maahanpoljettua historiaa rauniorakennuksineen ja nykyisyyttä jännittävästi sekä poliittisella jännityksellä.

Kovin ajankohtaiseksi käyntimme Viron ja Venäjän rajakaupunkiin ja rajalle myös yllättäen oli muuttunut. Pari päivää aikaisemmin venäläiset olivat kokonaan poistaneet maiden välisellä rajalla sijainneet keskellä jokea kasvaneet puut. Näin kuten nykyisin Venäjällä on tapana, voitiin ärsyttää rajaviivaa tiirailevia löytämään nyt pelkästään veteen piirrettyä rajalinjaa. Mekin riensimme ensimmäisen laajan Venäjä-Neuvostoliitto Kreenholmin monisatahehtaarisen tehdasalueen yhteen pieneen kolkkaan eli Narvajoen reunalle, jonne oli isketty rajapyykki erottamaan toisille puolille jokea Viro ja Venäjä.

Kaukana joen yläjuoksulla totesimme odottavan yhden jatkuvan uhon. Kun muuten joessa juuri ja juuri lirisi vähän vettä, arvuuttelimme, mitä tapahtuisi, jos suuri naapuri tuon patorakennelman avaisi ja sieltä syöksyisi 500000 miljoonaa litraa vettä sekunnissa kohti merta – koko Narvan kaupungin varmaan täydellisesti peittäen.

Oppaamme osasi venäjää ja myös viroa, joskin puhe oli edelliseen kieleen hieman aksentoitunut. Koko lähes kaksituntinen kierros jalkaisin laajalla tehdasalueella ja sen moneen rakennuskompleksiin perehtyen oli raskasta lähes 30-asteisen ilmaston leijuessa paistavan auringon poltteessa.

Narvajoella hieman kaupungin yläpuolella sijaitsee kaksiportainen putous. Portaiden välillä on Kreenholmin saari. 1800-luvulla putouksen reunalle rakennettiin kuuluisa Kreenholmin tehdas, joka tuolloin oli Venäjän imperiumin suurin tehdas. Vuonna 1913 siellä työskenteli yli kymmenentuhatta henkilöä! Tehtaan ympäristöön muodostui tiivis teollisuusarkkitehtoninen kokonaisuus, johon kuuluivat tehdas, sairaala, työläisten kasarmit, tori, johtajien talot ja Kreenholmin puisto. Rakennukset on rakennettu englantilaiseen tyyliin, punaisista tiilistä, vaikuttaen olennaisesti kaupungin ilmeeseen. Kreenholmin tavaramerkki tunnetaan vieläkin kaukana Viron ulkopuolella.

Niinpä tuosta englantilaisuudesta on vieläkin jäljellä tälle asiantuntijajoukolle ja heidän perheilleen vartavasten punaisesta tiilestä rakennetut asumiskorttelit. Työntekijöillekin tehdas rakensi, mutta huomattavasti vaatimattomammat, pääasiassa yksihuoneiset asunnot.

Tosiasiassa ymmärsimme tuosta tehdaserikoisuudesta ainakin sen vesivoimakäytön.

Ennen sähköä, jopa sen jälkeenkin tehtaan kymmenettuhannet voimanlähteet pyöritti virtaava vesi, jonka teho pyöritti turbiineja ja hyvin usein pelkästään erilaisilla välihihnavälityksillä toimien, suuria koneita ja niiden voimaa, nopeutta ja kokoa muuntelemalla – koko suurten tehdashallien valtavaa kutomo- värjäys ja karstauslaitteistoja.

Ymmärsimme myös, että pellava antoi rakennuksille merkittävän korkeatornimaisen ulkomuodon, sillä tuo materiaali oli vaarallisen helposti syttyvää. Jokaisessa tehdasyksikössä oli korkeat palotornit, joissa yötä päivää päivysti työntekijäjoukko mahdollisia tulipaloja tarkkailemassa.

Ymmärsimme myös, että tehdas käytti maailman taitavimpia – kehruu- jenny -laitteistojen tuntijoita eli englantilaisia asiantuntijoita, jotka laativat koneistuksen, laitteet, linjat ja heidän asiantuntemuksellaan syntyi maailman tehokkain ja työllistävin kangastuotanto, täysin maailmanhuippuluokkaa.

Eri vallanpitäjien aikaan tehtaan omistus ja toiminta toisinaan kasvoi, toisinaan kutistui.

Myös työtaisteluhenki löytyi näin suuressa, naisvaltaisessa tehdasyksikössä. Lakko kesti lopulta monet kuukaudet ja johti muutamiin työntekijöiden etuihin ja palkankorotuksiin ensi kertaa tehtaan historiassa. Kuvassa asiasta miltei Narvajoen rantametsikköön  tehty muistomerkki.

Maailmansodan vuosina kuten 1944 tehdas käytännössä koneineen, rakennuksineen ja toimintoineen pommitettiin maan tasalle. Väliin taas se nousi 1990-luvulle saakka takaisin yli 9000 työntekijän suuruiseksi. 2000-luvulla se koki täydellisen konkurssin ja jäi lopulta Viron valtion taakaksi ja omistukseen. Monenlaista toimintaa siihen on yritetty ideoida: kulttuuritilaisuuksia, oopperoita ja muita kansanjuhlia. Koronan jälkeen kaikki yritykset ovat kuitenkin ideoineen sammuneet. Alue on enää vain meidän turistien ihmeteltävänä ja sen valtavat tilat päiviteltävinämme.

Noloa , mutta ymmärrettävää , sillä kaiken ehostaminen, varsinkin pommitetun suuren tehdasalueen, vaatii rajuja ideoita ja suurta valtiollista ja sponsorista valmistamisprosessia, rahaa ideoihinsa.

Narvan käyntimme lopuksi autoomme astui sukunimeltään Lauri-niminen naisopas. Hän oli innostunut sekä suomalaisesta sukunimestään että suomenkielen taidostaan. Jälkimmäinen tosin osoittautui innostuneisuuden lisäksi kovin epävarmaksi – puhetta tuli, mutta kiertoajelumme päämäärä ja opastusarvo ei ainakaan meille täysin suomalaisille auennut. Mutta ehkä tuo äärimmäinen innostuneisuus – ehkä sitä me kaikki vielä asioissamme tarvitsisimme. Ainakin ehdimme vilkaista hienosti rakennettua uutta kaupungintaloa ja komeaa modernia uutta lukiorakennusta sekä useaan kertaan kaupungin kuuluisia muureja ja runsasvetistä Viron ja Venäjän rajaa – Narvajokea.

6.

Narvapäivän päättyessä koimme kuitenkin täysin ruhtinaallisen lounaan, vailla vertaa. Lounas Gruusia Trahter Mimino (Jõhvissa) tarjosi nimensä mukaista ruokaa, kanaa, sianlihaa, perunavalmisteita, yrttejä ja maukkaiksi kypsytettyjä erilaisia juureksia ja jälkiruokakahvit leivoksilla. Olimme kaikin tavoin ylenravitut sekä ihanan väsyneitä – auringonlämmön pehmentämä suomalainen vironautiskelijaryhmä. Iltamme oli vapaa – niille, jotka vielä jaksoivat jotakin tätä päivää mahdollisesti enemmän kokea. Olimme itse ainakin vallan tyytyväiset ja miltei seisten nukahdimme.

7. Automme suuntasi klo 9.00 kohti Rakveren kuuluisaa Päts Sahverin leipomoa, jonka ovella jo muutama asiakas odotti tuoreita leipiä ja leivonnaisia. Vastaleivotun tuoksu tulvi jo ovelta ja ostimme koko seurueelle tulevan päiväkahvin tarjoamiset. Monet hoksasivat hankkia myös näitä komeita leipiä ja herkullisia piirakoita viemisiksi Suomeen. Itse ihastelimme kondiittorien taiteellisia leivosluomuksia, joita jäähdytetyt lasitiskit meille houkuttelevasti tarjoilivat.

8. Nyt matkamme jatkui kohti etelää, Jögevalle ja vajaan tunnin ajon jälkeen meitä kohtasi eestiläisen moderni näky – Jögevan kirkko.

Jögevan viime jouluksi valmistunut arkkitehti Üllar Varikin suunnittelema Jõgeva uus kirik on uljaan nykyaikainen ja upea temppeli. Se on vesitornin ympärille rakennettu kolmensadan hengen pyhättö. Silmä lepää tässä rauhaisen tasaisella, tyylikkään nurmikon ja laatoitetuin kävelypoluin varustetun, aidatun kirkkoalueen kauneudessa, koskemattomuudessa ja valkoisuudessa.

Kirkkosali on tilava ja valoisa auringon kylpiessä sen sisustuksen arkkitehtonisissa ratkaisuissa, joissa vaalea puu, valkoinen väri ja laajat säädeltävät lasipinnat luovat käsittämättömän kaunista avaruutta – kuin ulko- ja sisäpuoli yhtyisivät toisiinsa tässä täydellisessä kirkkosalin ratkaisussa. Hiljainen nuori mies paljastuu vähitellen kirkkoa esitellessään kirkon omaksi kirkkoherraksi.

Alttarin yläpuolella olevassa lasimaalauksessa on taiteilija Ene Luik-Mudist kuvannut Jeesusta yhdessä vanhempiensa kanssa tiiviissä perhepiirissä. Alttarikuvan valoisuutta ja tunnelmaa voi myös teknisesti hienosti muunnella. Näin koko kirkko muunneltavine ajanmukaisine irto-istuimineen, siirrettävine alttareineen, tarjoilutiloineen, urkuparvineen ja käyttökelpoisine ulos rakennettuine nousevine katsomoineen on myös kaikenlaiselle toiminnalle ja kulttuurille valmis yhteinen tila. Myös kirkon torniin voi kiivetä ja norjajalkaisimmat meistä riensivät ylös sieltä korkeudesta seudun kauniita maisemia ihailemaan.

Jõgeva on saanut aikamme kenties nykyaikaisimman temppelin ja samalla uljaan kulttuuritapahtumakeskuksen sekä turistinähtävyyden pysähtyä vanhaan sanomaan, sen moderniin asuun kiinnostavasti ja vastustamattoman kutsuvasti.

9.

Siimusti keraamika ja Savikoda

Siimusti Keraamika toimii vuonna 1886 työnsä aloittaneessa saviteollisuuden rakennuksessa, jonka perusti maatilallisen perheessä kasvanut Joosep Tiimann. Paikka oli sopiva paikallisten savivarantojen vuoksi. Aluksi perustettiin tiilituotanto, sen jälkeen alettiin valmistaa uunipannuja ja talousastioita. Nykyään saviteollisuudessa voi tutustua käyttökeramiikan valmistusprosessiin: saven valamiseen muotteihin, polttamiseen ja lasitukseen. Saviteollisuuden tuotteita voi ostaa paikan päällä.

Jos sellaisen tämän suvun ja sen vanhan ammatinedustajan kuin minkä me suomalaiset täällä Siimustissa kohtasimme saisi ystäväkseen, meillä joka päivä olisi ajatuksissamme sympaattinen, leppoisa, ahkera, taitava ja hurmaava entisajan käsityöläismestari. Hän esitteli koko pienen savipajansa toiminnan – isänsä perustaman ja parin kolmen lisähenkilön tarvittaessa työllistävän – ja ennen kaikkea tuon taidon monet kymmenet niksit ja määrättömän työmäärän vaativat perinteiset aikataulutukset: kahden vuorokauden polttovaiheisiin saakka sekä yksityiskohtaiset eri valmistusvaiheet työn ja esineiden onnistumiseksi.

Jo pelkillä kuvilla voimme jotakin, parahin lukijani, tästä empaattisuuden täyttämästä persoonallisuudesta – vierailumme esittelijästä –  todistaa.

Tuskinpa useinkaan niin hyvälle mielelle mistään tulee kuin tämän käynnin elämäänsä kerran kokemuksekseen saatuaan. Kaupallisuus siitä on kaukana, sydämellisyys meille kaikille avoinna, suosittelen lämpimästi!

10. Vierailu Paduveren talomuseossa ja Tiit Läänen asiantuntemuksessa.
    

Kuljettajamme Jüri ja isäntämme Tiit.

Jögevan pitkäaikainen vaikuttaja, aikaisempi valtuuston puheenjohtaja, urheilumies henkeen ja kehoonsa saakka, toimivuuden ja aktiivisuuden ruumiillistuma, suomalaisten ystävä, suoraan silmiin katsova Tiit Lääne oli meitä vastaanottamassa saavuttuamme Jögevan talomuseolle. Hän esitteli ensin kunnan erikoiset lähihistorialliset tapahtumat, joista viisi puustaveistettyinä on jo kolmekymmentä vuotta ollut edustamassa kunnanhistoriaa.

Näytelmäkirjailija Hugo Raudsepp, kunnan menneiden aikojen mahtihenkilökin ja yksi nainen olivat näköispatsaina vaikuttava kokemus.

Lääne esitteli myös sota-aikaisen punaisten surmaamien kuntalaisten muistoksi valmistetun veistoksen, jossa niminä esiintyi useita Läänen suvun henkilöitä. Esittelijä oli siis täysin sisäistänyt kuntansa toimen ja toiminnan. Tiit Läänehän on seudun sanomalehden päätoimittaja, useiden seudun kirjojen kirjoittaja ja julkaisija.

Sitten talomuseoon. Lääne kysyy kun aurinko paahtaa, haluammeko mennä museoon varjoon vai esitteleekö hän sitä auringonpaisteessa. Varjoon, kuuluu nopea vastaus ja niin aivan muutamankymmenen metrin päähän suuntaamme askelemme talomuseoon, joka on paikalle tuotu ja uudelleen pystytetty seudun vanha koulu.

Sen sisätila osoittautuukin hyvin seikkaperäiseksi kaikkine esineineen, seinäjulisteineen. Entä se päiväkahvi? Nopeasti Lääne vilahtaa museotalon ovesta ja pian palatessaan hänellä on suuri kahvinkeitin mukanaan ja kahvi alkaa porista, hämmentävän nopeaa toimintaa. Samalla hän käy kertomassa koulun vaiheita ja viimeaikojen koulujen yhdistymisiä kunnassaan. Kahvitarjoilu ekstemporena – siinäkin Tiitin toimiessa tarjoilijana ja tuliaispullat ja piirakat tuntuvat maistuvan. Museon iäkkäiden hisiseinien hämy on herkullisen kahvituokion lisäksi kiehtovan tunnelmallinen.

Keskustelemme monista asioista Tiit Läänen touhutessa vierailumme onnistumiseksi ja kyselemme kunnan asioista. Sitten on vuorossa entiseen meijeriin valmistunut uudempi museo, jossa on koko kunnan kirjanpitoarkisto, merkittävät urheilusaavutukset, asiakirjat ja hieno, toimiva sisustus tehdä töitä.

Kuvasta selviää, minkälaisen hoikan ja korean henkilön kanssa, saamme vierailuamme jatkaa.

Meijerimuseossa tutustumme sen neljään eri kerrokseen ja lopuksi tietenkin annamme tuliaisemme, joka sopiikin hyvin lisäksi entiseen mukikokoelmaan.

Mukien joukko tuntuukin olevan vierailijoiden antama tunnustus ympäri Eestin ja myös muista maista Jögevan silmääpitävien ja kunnan toimivuuden jatkuvuuden sinetiksi.

Meillä olikin jo Tiit Läänen kokoama kirja matkalukemisenamme ja saimme vielä uuden juuri ilmestyneen hänen teoksensa muistoksi käynnistämme.

Ajelemme varsin tyytyväisinä takaisin kohti Rakvereä. Ilta on vapaa.

Itse aterioimme hienot illalliset majapaikkamme ruokalistan mukaisesti omat mieliannoksemme tilaten. Lähtöilta ja lähtöyö, pakkaaminen on vielä edessä.