Teatteri Vanha Jukon Veriruusujen ajatuksissa

Teatteri Vanha Jukon Veriruusut, nuoruuden ja aatteiden suuri elämäntilitys, on komeaa suomalaista teatterin taitoa ja tapaa kertoa tuoreesti, lämpimästi, elämäniloisesti ja väkevästi suomalaisten yli satavuotiaasta kohtalonhetkestä ja kansamme naisten täydellisesti uusiin tavoitteisiin, uuteen tasavertaiseen elämään miesten kanssa pyrkivästä elämänpalosta. Taistelu nuoruuden uskaliaisuudella ja hehkulla, kansanvoiman etuoikeutetulla yhteisyyden kokemuksella maailman ja suomalaisen yhteiskunnan harvainvaltaa vastaan tuntuu Anneli Kannon Veriruusut paksun romaanin ja Teatteri Vanha Jukon siitä tekemän koskettavan näytelmän kokemuksena tänäänkin esimerkilliseltä ja oikeutetulta totuuden puhumiselta.

Teatterina Jukolla on Veriruusuissaan vapauden, aatteen, iloisen ja hyvän ihmisen periaatteet. Kaikki muu on toisarvoista. Ihan täyssuomalaisen kotoiseksi näytelmän tekee Anneli Kannon käyttämä hämäläismurteen komea paluu kuulla, taipua paljon kirjakieltä laatuisammin, selittävämmin, suuhun sulavammaksi ja ilmaisevammaksi meidät hurmata kansamme tilityskieleksi. Sen jukolaiset ovat omaksuneet ihailtavan täydellisesti – meidän nopeasti heidän puheisiinsa, hauskutteluunsa, järkeilyynsä ja unelmaisiin ajatuksiinsa täysillä heittäytyä, uskoa ja mukana elää.

Viisitoistavuotias Sigrid on saanut kansakoulun päätökseen ja päässyt ripille. Isänsä kehotuksesta hän hakee paperitehtaalle töihin ja pääsee sinne aputytöksi. Tehtaalla Sigrid ystävystyy railakkaan Martan ja muiden tehtaantyttöjen kanssa. Elämä alkaa.

Ola Blickin symbolinen vanerilavastus vie suoraan suomalaisen puuteollisuuden jalostuksen, paperitehtaan – näytelmän ihmisten heräävän teollisen työnteon maailmaan, joka avautuu sen puisista rakenteista. Vaneriset puitteet riittävät ja niiden kätevät miltei silmänräpäyksissä tapahtuvat tasojen ja kehysten muuntelut vaihtavat hetkessä katsojan mielikuvituksen nopeudella interiöörit tapahtumille. Lavastustaiteilija Blick on kansalaissotamme mustavalkean kokonaisuuden tulkinnut suomalaisen vaneripuun laajoissa puhtaissa pinnoissa teollisen työn merkitykseksi ja ripotellut maalaukseensa sinne tänne auringon keltaisia, puhtaita, toivon ja nuoruuden unelmoinnin värejä. Suuret tehtaan rakennuskompleksitkin syntyvät perspektiivivaihdoin mainiosti –  kuten korkealla miltei näyttämön katon rajasta seinän pikkuikkunasta keskustelevan tehtaan työnjohtajan rouvan puheet ja kasvot asunnostaan tai tehdassalista kurkkaavan työntekijän nauravat tervehdykset meille tänne tehtaan pihalla tiiraileville katsojille.

Ohjaaja-sovittaja Esa-Matti Smolander on luonut esityksen valtavasta aineistosta moneen suuntaan uskaltavan spektaakkelin, yksityiskohtia riittää – välillä huokaisemme vauhdissa ja vaihdoksissa pysyäksemme, mutta vakuutumme kohtausten eheydestä, pienistäkin sävyistä, inhimillisen persoonallisista, tunnelmasta, tinkimättömyydestä. Juuri näillä monilla kymmenillä lyhyillä kohtauksilla esitys kuin pienistä palasista parsitaan eläväksi, ihmisen makuiseksi ja kiinnostavaksi esitykseksi.

Veriruusujen ensimmäinen näytös on suuri, kaunis, valoisa ylistys maailman nuorisolle ja sen naisten uusille unelmille. Vaikeatkin Venäjän vallankumousten jälkeiset suomalaisten perheiden sosiaaliset ongelmat, kuten köyhän suurlapsiperheen yksinhuoltajaäidin – perheen isäksi luullun matkustettua amerikkoihin työn perässä, sinne perhettä odottamaan, sieltä koskaan palaamatta – saa täällä kotimaassa aivan hellyttävän hauskan, lämpimästi ilakoivan yksinhuoltajaperheen äidin, tulkinnan (Annika Hartikka) valloittavine tuokioineen, lapsi- ja vieraskatraineen, tulevaisuuden optimismeineen.

Tässä maailmassa, miesten täydellisessä käskyvallassa miesten moraalisääntöjen kahleissa elänyt nainen oli odottanut uutta ajatusta tulevaisuudesta. Parikymppiset tytöt, piiat, palvelijat, tehdastyöläiset, sivistystä ja koulutusta vain haaveilevat tytöt saavat onnekseen työtä ja palkkaa vauhdilla teollistuvassa tehtaiden maassa ja maailmassa. Ja pian nämä nuoret naiset uskaltavat haaveilla toisenlaisesta ajasta, yhteiskunnasta, jossa työläisestä tulisi ihminen ja nainen nousisi arvossa vähintään miehen rinnalle, saisi työnteosta saman palkan kuin mies.

 Kaikki muuttuu kuitenkin yhtäkkiä, kun tehdas suljetaan ja punakaarti ottaa kylällä komennon. Vallankumouksessa myös nuoret naiset vaativat itselleen täysiä oikeuksia ja tasa-arvoista asemaa. Perustetaan naiskaarti, johon Martta ja Sigrid ystävineen innostuneina liittyvät.

Jukon esitys on teatteria, jossa vanhat, yhteiskunnalliset rakenteet murskataan nuoruuden innon, maailmassa syntyneen punaisen aatteen ihantein, riemun ja laulun miltei tanssin kaltaisesti palavasti aatetta julistaen. Aate jyrää perinteisten kotien järjestykset, sekoittaa äitien ja isien autoritaariset, kiltteyden turhat neuvot menneisyydeksi ja uuden, odottamattoman ja vielä jäsentymättömän yhteiskunnan tavoitteet nuoruuden hyvänolon, rakastumisten kuuluvan tulevaisuuden utopistiseen, unelmoituun kansojen vapauden ja orastavan ihmistyön kunnioittamisen autuuden maailman.

Ryhtymällä kaikkeen uuteen aina täysin sydämin suomalaisyhteiskunta kykenee odottamattomiin saavutuksiin. Sigrid (Suvi Blick) ja Martta (Minja Koski) liittyvät seudun punaiseen 36 naisen pääosin tehtaan nuorista naistyöntekijöistä muodostuneeseen komppaniaan. Tehtaan seisoessa ei palkkaa makseta, mutta Suomen punainen valta on luvannut palkita kolminkertaisella summalla tehdastyöhön verraten puna-armeijaan sotilaiksi liittyvät naiset. Naiset hankkivat ja tekevät itselleen taistelijan housuasut, saavat aseet. Alkavat harjoitella miesten tapaan taistelutehtäviä, aseenkäyttöä, vartiointitehtäviä ja hyökkäämistä seudun asiaan koulutetun punaisen Lundahlin Kallen johdolla. Parivaljakosta tulee keskeiset sotilaat seudun punaisten naisarmeijaan. Naisen pukeutumishurjuus mieheksi on suorastaan yhtaikaa rienaavaa ja kunnioitettavan nuoren ihmisen rohkeutta – naisen kotiäitituomion ja lastensynnyttäjätehtävän aikoina ennenkuulumatonta, perittyjen tapojen ja normaaliuden häväistystä. Nuoret naiset sen uskalsivat tehdä!

Historiallisten tapahtumien pyörre tempaisee nuoret naiset mukanaan keskelle sisällissotaa. Teatteri Vanha Jukon Veriruusut on tarina ystävyydestä ja rakkaudesta mahdottomissa olosuhteissa, keskellä vuoden 1918 järkyttäviä tapahtumia.

Naispataljoona on tehnyt jatkuvasti kotirintaman tiedustelutehtäviä, vartiointitehtäviä, huoltotehtäviä ja harjoituksia, kunnes se yllättäen joutuu taistelutehtävään Alvettulan sillalle, jota valkoiset joukkoinen valvovat. Tappioitta naiskomppania valtaa sillan ja jatkaa taistelua kohti seuraavaa kuntaa, joutuu siellä Suomen sisällissotaan valkoisten avuksi tulleitten saksalaisten vangeiksi. Niin alkaa punaisten komppanioiden vankien pakomatkat ympäri eteläisen Suomen metsien, rajan taakse, kohti Venäjän Leninin valtakuntaa, useimmat kuitenkin Lahden Fellmanin vankileirille kenttätuomioistuimen tuomiota odottamaan.

 

Lavastaja Blickin kuvamaailmassa vanerinen lavastus jo ensimmäisessä näytöksessä oli usein vaihtunut tehdassalista toimistoksi, pihan pesäpallokentäksi, maantieksi, kodiksi – miksi vain mielikuvamme, sen katsoja itse on kokenut. Moderni, reunoin rajattu lavastuksen keskus pehmeine sisuksineen tuo sen nyt valoin ja varjoin, rummuin, äänitehostein tähän vuoden 1918 sisällissodan aikaan, loihtien siitä yhtälailla suomalaisen perusmaiseman kaiken sisäänsä nielaisevat pohjattomat ammutut vihollisten ruumiit kätkevät suosilmäkkeet kuin taistelutantereet, talventuiskuiset paksut hanget tarpoa, lumipeitteiset metsät, synkät pimeät korpimaisemat paeta tai taistelusavuiset ampumahaudat nousta ja taistelurivissä johtajan huutokäskystä vihollista kohti hyökätä.

 

Näin Kannon romaanista Smolanderin sovittaman Veriruusut -näytelmän toinen näytös värittyy tavattoman synkäksi, lohduttoman todentuntuiseksi. Sen teatterimuodossa on suuri annos raastavaa melodraamaa, mutta sen kohottaa sielukkaaksi, puhuttelevaksi teokseen luotu ja toteutettu musiikki.

Veriruusut-esityksessä soi livenä tapahtumien lomista teoksessa näyttelevän Minja Kosken säveltämää musiikkia, sävelten ja runojen suurta tunteenpaloa, rakkaudesta ja vallankumouksesta, elämästä ja kuolemasta. Näytelmän musiikissa soi työn kunniaksi yhtä hyvin tuttu Totuuden henki -virsi meitä hamasta kansankirkkomme suomalaisia tarkoin säädellystä moraalisesta menneisyydestä muistuttaen, sitten läheisemmästä arjestamme Chydeniuksen Kisällittäret Agit Propmaisella 1970-luvun vasemmistolaulujen kisällilauluperinteellä tulevaisuudesta ja luokkataistelusta haaveillen ja unelmoiden, mutta ennen kaikkea Naimisiin/Tanssi/Taistella -teemoin Minja Kosken runot ja sävelet koristavat Veriruusut-näytelmän vuoden 1918 tapahtumat ja sanoman monella eri laululla sekä Marja-Leena Mikkolan koskettavalla runolla – Saima Irene maaliskuussa 1918 – jotka ensikertaa vasta tässä teoksessa herkkiin Minja Kosken sävelkukkiin puhkeavat.

 

Esa-Matti Smolander on sielusinut esittäjiensä persoonista, erikoistaidoista, ilmaisusta ja se on esityskokonaisuudesta selkeästi ja ihanasti nähtävissä esitysten muutamassa parodioivassa, surrealistisessa roolituksessa. Heittäytyvä vakavuus ja elämän maku leimaa kaikkien kuuden lahjakkaan näyttelijän roolitöitä. Teatteri Vanha Jukon esitys on yhtä aikaa vakavaa tarinaa, aikuisuuteen juuri puhkeavien nuorten unelmointia ja teatterityönä taitavaa ilmaisua, dokumenteista todistettujen asioiden luotettavaa kerrontaa. Itselleni se todentuu realismina, jolla on elävät ihmiskasvot ajatella ja viestittää meille.

Ohjaaja Smolanderin vakavassa, tajuttavassa ja puhuttelevassa sisällössä voi esitys meitä, joita kouluhistoria on yksinkertaistanut suomalaisen luonteen puhtaaseen kuuliaisuuteen, aatteiden sinivalkoisuuteen, viedä toteen uskomisen äärirajoille esittäjien käyttämä surrealistinen kauhun parodiamuoto.  Mutta sille on vankat perusteensa. Toisaalta ajatteluperusteemme kaikesta meissä päättävistä kotiäitien valtahirmuista, toisaalta moraalikokemuksemme kansankirkkomme pappien meidät helvettiin kuuluviksi sättineinä ja mananneina. Ja vielä nuo sukupolviemme muistin kätköistä ponnahtaneet kokemukset työnantaja-ketkuistamme, despoottisina maallisina työnjumalina, alaisiaan himoillaan hyväksikäyttäjät, raukat. Kaikki nuo kotien ja viranomaisten ihmispaholaiset saavat nyt Teatteri Vanha Jukon ainutlaatuisessa vaikuttavassa karrikoinnissa äärimmäisen osuvat, parodisen surrealistiset tulkintansa.

 

Ola Blickin kymmenet eri roolityöt tunnistan laaja-alaisen taiteilijan eläytymisen ja heittäytymisen, luonneanalyysien toteutusten poikkeuksellisen harvinaiseksi taidoksi. Hänen hevosmiesisänsä saa kunnian elää näyttelijän repertuaarinsa lämpimän ihmisen, tytärtään rakastavan isän hahmona läpi koko teoksen – alusta loppuun.

Suvi Blick kantaa merkittävän taakan tarinan hartioillaan  kovaksi itsensä karaisseena, hurjan äitinsä kasvattamana, aitona kodin kapinallisena, itsekkäänä lapsena, sitten punaisena nuorena ja aatetta tyylikkäästi edustavana naisena. Hänessä todentuu koko näytelmän aatteen ihmisjano, yhteinen toveripalo, tarinan lopun uhma ja johtamiensa naisten empaattinen ystävyys. Annika Hartikka luo tuon yhden suurperheen äitihahmon ja monia muita näyttelijäkarrikointeja. Aivan uskomaton on hänen toteuttamansa varsamainen Eero-hevonen, jonka elämän iloisuus tarttuu väkisinkin meihin katsojiin ja muistojemme valtavaan kokemusmäärään koko meidän lähes piilossa pidetystä eläinriemuisasta maailmasta kirmaisevalla laukallaan. Minja Koski tuo laulusooloillaan, sävelillään luontevaa kauneutta elämän iloon ja suruun. Hänen mainion tuttavallinen Martta-hahmonsa antaa huumorihehkuisen tehtaantyöläisen seksiohjauksensa nuorta Sigridiä opastaessaan – on yksi monista esityksen lämminhenkisistä, ihanista kohtauksista.

Lopuksi konkretisoin tuon ajatukseni surrealistisen parodian merkityksestä kahteen valloittavaan, upeaan näyttelijään. Maria Nissi näyttelee monet eri roolihahmot selkeän intuitiivisesti, mutta rajattoman hurjan, ilmaisussaan shakaalimaisen eläimellisen äitihahmon, jonka häijyys, ulvonta, elämän katkeruus, raakuus ja jyrkkyys sekä vanhoillisuus suorastaan pelottavat katsojaa ja pistävät kaikki kasvattajat peiliin katsomaan. Aivan uskomattoman vahva, koko näytelmän genren ydin perheiden elämästä yksin päättäville kieroutuneille puolisoille. Matti Pajulahden tehtaan työnjohtajan himokas nuorten tyttöjen hipelöinti tuntuu vieläkin selkäpiissäni psyykessäni, moisen lieron uhreja säälien, näyttelijä Pajulahden vääräsäärinen Pappi, tuhatkertainen musta piruampiainen römeine äänisurinoineen on oikea maailman peljätysten jättiläinen – molemmat vahvoja parodisia, väkeviä karrikointeja huippunäyttelijältä. Onneksi hän paljastuu naisten taistelukouluttaja Lundahlina todellisuudessa myös sympaattiseksi tavalliseksi, työteliääksi, vaatimattomaksi ja osaavaksi mieheksi.

Koko ensemble toteuttaa kymmenet joukkohtaukset, agitointitilaisuudet, jumalanpalvelukset, sodan hyökkäykset, lähitaistelut ja pakoretket vakuuttavan osaavalla yhteisnäyttelemisellä.

 

Lahden esitys perustuu Anneli Kannon Veriruusujen punaisten naissotilaiden dokumentteihin. Valkeakoskelta lähteneet 1918 keväällä perustetut eri tehdaspaikkakuntien naiskaartikokoonpanot päätyivät sisällissodan päätyttyä vankeina, isänmaan rikollisina toukokuussa lopulta Lahteen. Koen tämän tositarinan erityisesti lahtelaisena kansallisena onnettomuutena ja omakohtaisenakin. Oman sukuni hautausmaa sijaitsee Salpausselän harjanteen, Mustankallion mäellä. Sinne marssitettiin punaisia naisvankeja, punakaartilaisia parinkymmenen naisen ryhmissä toukokuun lopussa 1918 kaikkiaan 200. Ammuttiin kenttätuomion perusteella rikollisina joukkohaudan reunalla, jonne ruumiit työnnettiin. Aivan samoilla jalanastumilla, kiviaidan toisella puolen, hautausmaalla on oman sukuni hauta, mummoni, kummitätini, äitini ja isäni leposijat, heidän, jotka meille lapsilleen ja lastenlapsilleen eivät yhteisenä elinaikanamme sanaakaan näistä tapahtumista, kokemisistaan hiiskahtaneet.

 

VERIRUUSUT

Esitys perustuu Anneli Kannon Veriruusut-romaanin osiin Valkeakoski ja Lahti.

Alkuperäisteos: Anneli Kanto

Sovitus ja ohjaus: Esa-Matti Smolander

Lavastussuunnittelu: Ola Blick

Alkuperäismusiikki: Minja Koski

Pukusuunnittelu: Iida Ukkola

Valosuunnittelu: Antti Haiko

Äänisuunnittelu: Janne Louhelainen

Näyttämöllä: Ola Blick, Suvi Blick, Annika Hartikka, Minja Koski, Maria Nissi, Matti Pajulahti

Esityskuvat: Antti Sepponen

Ensi-ilta 13.9.2024 klo 18.00