Kirsi Kunnaksen runot ja niiden riimit, usein yllättävät riimisykkeen hauskasti ja kekseliäästi rikkovat riimipoljennot, ovat olleet suomalaiskotien mielilukemistoa jo kohta seitsemänkymmentä vuotta. Tunnetuin teos lienee hänen runokokoelmansa Tiitiäisen satupuu, joka ilmestyi vuonna 1956. Sen 53 painoksen määrä on ollut poikkeuksellisen ennätyksellistä runokirjojen ja kaunokirjallisuuden leviämistä suomalaisiin koteihin. Teoksen Maija Karman kuvitus on myös pysyvästi mielikuvituksiimme vaikuttanutta, kirjan sisältöä vahvasti ja herkästi toteuttavaa runokirjan taiteellista visualisointia.
Jokin kumma, synnynnäinen kielellinen leikittely, perityt runosuonet ja mielikuvituksen nerokkuus pitävät Kirsi Kunnaksen runohehkua yhä palavassa tuikkeessa. Tiitiäisen satupuun klassisuus on siinä, että jo muutamat sukupolvet ovat saaneet siitä nauttia, kun kirjan lorut ovat ääneen luettuina ensin alle kouluikäisten iltalukemisina siirtyneet runokorvaan tallentumaan ja sitten pian jo itseopeteltuina, usein ulkoa opittuina rallatuksina lukutaitoisten ja aikuistenkin muistin lokeroihin kasvaneet lähtemättömäksi yhteiseksi raikkaaksi ja viihdyttäväksi suomen kielen omaisuudeksi.
Aikanaan 1960-luvun molemmin puolin kunnasmaista runoa pidettiin oikeana modernina runon riimikankeuden uudistajana. Runot ovat suhteellisen lyhyitä, nerokkaan arvoituksellisia sisällöiltään, äännerikkaudeltaan ja usein uusilta mielikuvituksellisilta sanakeksinnöiltään. Ne kiinnostivat lasten lisäksi myös aikuisia, jotka perinteinen runomitallinen runo oli koulun lukemistoista kyllästetty karttamaan koko loppusointuista runoutta.
Kaikenikäisille soveltuva Tiitäisen satupuu on ensimmäinen esitys Lahden kaupunginteatterin uudistuneella Lämpiönäyttämöllä ja sen on ohjannut ja sovittanut Lahden kaupunginteatterin johtaja Lauri Maijala, rooleissa Saana Hyvärinen ja Aki Raiskio, lavastus- ja pukusuunnittelu Tiina Hauta-ahon.
Tiitiäisen satupuun ensiaamu oli 25.9.2024.
Lahden kaupunginteatterin oivallus oli tehdä runoista näytelmällistä teatteria. Lauri Maijalan hoksottimissa välähtelee jokaisen runon kohdalla sen toiminnallinen, liikunnallinen ja ajatuksellinen sisältö kirkkaana eikä yllätyksellisyyttäkään puutu. Eräänlaisena prologina näyttelijät määrittelevät toisilleen ja meille näyttämisen ja näyttelemisen käsitteiden erot havainnollisen humoristisesti. Maijalan ohjaajarepertuaaria sovitus jo tällaisena laajentaa kohti teatterin tulevia uusia, mahdollisimman nuoria teatterinkuluttajia: loistava teksti muuttui monissa runoissa hauskan draamallisiksi nautittaviksi tulkintatuokioiksi meille kaikenikäisille katsojille.
Saana Hyvärisen sydämellinen ja haltioitunut ote runoihin, taitava heittäytyminen niiden kymmeniin eri persoonallisuuksiin sekä Aki Raiskion patrioottisen vahvaääninen runonkerronta, koko kehon kapasiteetilla demonstroiva näyttelijäilmaisu loivat sopivan erilaiset tulkitsijahahmot kunnasmaisen tekstin draamalliseen kokonaisuuteen.
Tekijäryhmä (ohjaaja & lavastaja & näyttelijät) oli ratkaissut esittää tapahtumat modernisti juuri tänä päivänä. Näyttämölle nimittäin oli kuin unohtunut nykyaikaisen siivoojan koko suuri välineistö. Niinpä tuosta valtavasta kapistusten, harjojen, viuhkojen, pyyhkeiden, siivousaineiden, moppien määrästä syntyi koko esityksen rekvisiitta: kurki, vesirotta, Haitulan hattu, käpälät, nenät, aurinko, kuu.. Ah!
Yli neljästäkymmenestä runosta taas jokainen saattoi löytää tietenkin mieluisensa. Itselleni jäi takaraivooni soimaan runot:
-Vettä vettä vettä -esitys tuntui hallitun hienolta runon ja sen rytmipoljennon nykytulkinnalta
– Kattila ja perunat arkemme kiireen huimalta toteutukselta, pukuteknistä esineistöään myöten täydellisesti toteutetulta hirtehishuumorin riimisen hurjana elämämme kiihtyvänä polkkana
– Herra Piipoo sitä vastoin perusteelliselta, kerronnaltaan jännittävältä, opetukseltaan hengenvaaralliselta, kohtalokkaalta draamalta (ja tulkinnaltaan ihan kuin aidolta traagiselta tarinan demonstraatiolta)
–Ville ja Valle esittäjäduon mestarillinen yhteistulkinta, riimien ja poljennon rytmitarkka varmuus ja hauskuus on sitä Kirsi Kunnaksen suomen kielen tekstin ja ajatusten suurta taidetta.
Tiitiäisen satupuun ensiesityksen kutsuvieraat (40 ekaluokkalaista) olivat selvästi ihastuksissaan teatterikokemuksestaan (monet heistä teatterikatsojia ensi kertaa) ja sen yllätyksellisen tapahtumarikkaasta näytelmällisestä muodosta, mutta myös ällikällä lyötyjä pienen lämpiönäyttämön tuomasta silmästä silmään käsinkosketeltavasta näyttelijöiden ja katsojien läheisyydestä. Me aikuiset taas hykertelimme elämänilomme, hymykareemme jälleen löytäneinä sekä runoutemme poikkeuksellisen erimakuisen annin nauttineina erikoisoikeutettuina katsojina.
Artikkelin esityskuvat Tiina Hauta-aho, Hilma Ruotsalainen
https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/tiitiaisen-satupuu/