Fedja-setä tämän päivän maailmassa

Kuvassa Fedja-setä Fanni Noroila,    kuva Venla Helenius

Neljäkymmentä vuotta sitten Lahden kaupunginteatterissa sai ensi-iltansa Fedja-setä, kissa ja koira – tuo Eduard Uspenskin samannimisen kirjan pohjalta tehty näyttämösovitus. Lahden kaupunginteatteri esitti sen Loviisankadulla, silloisella Lahden kaupunginteatterin pienellä näyttämöllään. Ensi-ilta oli 19.12.1982.

”Miksi vasta nyt,” kysyi Etelä-Suomen Sanomien tuttu kriitikkoystäväni Kalevi Salomaa teatteriarviossaan, jonka hän otsikoi ”Ihastuttava Fedja” ja ylisti perusteltuun tapaansa laajasti esityksen onnistuneeksi lapsille ja aikuisille soveltuvaksi saduksi. Sitä esitys oli omanakin kokemuksena. Turvallista, kekseliästä, rauhoittavan herkullista sadun kuvitusta ja näyttelijätyön, esitykseen luodun laulumusiikin ja lavastustunnelmien heittäytyvää sadunkerronnan samaistavaa, mielikuvituksen inspiroivaa satumaista yllättävyyttä täynnä. Samoihin aikoihin Lahden kaupunginteatteri valmistautui jo muuttamaan seuraavana vuonna uuteen teatteritaloon, jonka Eero-näyttämölle Uspenskin Fedja-näytelmä sitten myös siirtyi esitettäväksi.

Viime lauantaina koin saman näytelmän ensi-illan Lahden kaupunginteatterin samaisella Eero-näyttämöllä.

Ennakkobuffeissa Lahden kaupunginteatteri näytelmän tuoteselosteessa suitsuttaa esityksen olevan Anarkiaa koko perheelle ja suosittelee esitystä kaikille 6-113 -vuotiaille.

Näin Lahden kaupunginteatteri houkuttelee näytelmää katsomaan:

Fedja on kuusivuotiaaksi harvinaisen omatoiminen lapsi. Hän on myös luonteeltaan kovin totinen, jonka vuoksi Fedjan vanhemmat ovatkin alkaneet kutsua häntä Fedja-sedäksi.  Fedja-setä asuu kaupungissa ja viettää paljon aikaa itsekseen vanhempien ollessa töissä. Eräänä päivänä keittiöön ilmestyy koditon kissa. Fedja-setä ihastuu teräväkieliseen sekä vahvasti omanarvontuntoiseen kissaan ikihyviksi ja nimeää sen Matroskiniksi. Vanhemmat eivät kuitenkaan halua puhuvaa kissaa kotiinsa asumaan, ja tästäkös Fedja tyrmistyy! Kyllähän kaikilla pitää koti olla! Fedja-setä ja Matroskin-kissa päättävät karata kaupungista maaseudulle ja aloittaa uuden elämän. Matkalla heidän seuraansa liittyy vielä yhtä lailla kotia sekä ehkä vähän itseäänkin etsivä hupsunpuoleinen Musti-koira…

Olin juuri ennen esitystä hätäisesti lukenut somanpienestä esityksen ohjelmalehtisestä, että esityksen musiikkina on taas pinnalle neljäntoista vuoden takaa pompahtanutta PMMP:tä sekä Vestaa, Kelieliä ja muita pääosin koko ajan eettereissä, kännyköissä ja tv-viihteessä, aikamme loppuunmyydyissä nykypop-festareissa ja konserteissa soivaa, kokonaista kaksi tusinaa erilaista muuta biisipalasta, pääosin rokkia. Siis aikamme lasten ja perheiden kotien äänimaailmaa, pelien, tiktokien, albumien ja videoiden musiikkia hyräiltäväksi, volyyminappuloin kodit täyttäviksi. Vau, sanovat lasteni lasten ikäiset nykyäidit ja isät!

Ohjelmaesitteessä Uspenskin sadun päätähti Fanni Noroila (vierailija Kansallisteatterista) Fedja-setänä sanoo vielä nykysuomenkielellä:

”Sulla on oikeus mielikuvituksen lentoon. Se on sun aarre ja kaikkien ympärilläsi kuuluu vaalia sitä. Toivottavasti saat oikein kunnolla nauraa ja tuntea vaikka ja mitä teatteri-illan aikana!”

Ohjelmalehtisessä esityksen jo yli kolmekymppinen ohjaajakomeetta Minna Lund vielä pyytää: ”Kun lähdet täältä, kerro ystävälle mitä näit ja koit. Miltä se tuntui? Se on tänä aikana anarkistisempi teko kuin uskotkaan, sillä se, että sinä olet täällä altistamassa itseäsi taiteelle, kumuloituu ympärillä myös oleviisi.” Tuon me ihan aidolla kirjakielellä kirjoitetun suosittelemat 6-113 -vuoden ikäiset katsojat osaamme lukea ja yrittää ymmärtää. Sanat anarkistinen ja kumuloituminen viittaavat kuitenkin kokemukseni mukaan enemmän satakolmetoistavuotiaan ymmärrykseen kuin kuusivuotiaan. Ilahdun siis, koska olen ikäjanallani selvästi lähempänä tuota esityksen vanhinta ikäsuositusta kuin ala-ikärajaa.

Niin sitä pitää. Voisin siis nähtyäni esityksen kertoa, miltä esitys tuntui. Ihanaa. Saan pyynnöstä oikein kertoa, millaista se anarkistinen teatteri on. Vihdoinkin pääsen kokemaan tämän uutuusteatterin lajin – teatterin jokaviikkoisena suurkuluttajana, lastenteatterin entisenä ammattilaisena innostun.

Ihastuin oitis jo ensinäystä. Suomalaisen vaneriteollisuuden uljaasti kattama puinen lattiasta kattoon ulottuva näyttämö vaikuttaa selvästi pelialustalta matkareittipiirroksineen ja rasteineen. Puupölylle allerginen kehoni saa sisäisesti heti aikaan aivastuksen. Vaan sitten tapahtuukin se esityksen komein ja uljain. Vanerimaailmaan heijastuu suuri monikerroksisen betonielementtinen, lumoavan aidontuntuinen kerrostalo koko näyttämön katon korkeuksiin saakka. Pian teatterin huippunäyttämöhenkilökunta vain painavaa seinää kuin verhoa nostamalla avaa kerrostalosta Fedja-sedän perheen olohuonenäkymän kera äidin ja isän, Fedja-sedän ja suuren kissan.

Äidin ja isän perheväitellessä tässä karussa kerrostalon olohuoneessa ymmärsin heidän puhuvan selvää suomea. Tilanteessa oli ennen perheeseen kuulumaton kotieläin kissa paikalla Fedja-sedän salaa tuomana ja se pomppi sohvalla isän silitellessä sitä hellästi, kissan nuollessa isän kasvoja ja äidin kauhistellessa tapahtunutta ja täysin hyödytöntä luontokappaletta kodissaan.

Isä: Mitä hyötyä on sitten tuostakin kodin taulusta?

Äiti: Sillä voi peittää myös vaikka tapeteissa olevan reiän.

Isä: Sittenhän tämän kissan voi opettaa vaikka koiraksi ja sen vahtimaan taloa.

Siis olemme esityksen Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira -kirjan tekstissä, sen tässä päivässä, tänään ja nyt.

 

Huumaavan toimiva, teknisesti raikas lavastus aina autolla-ajelua myöten on esityksen ehdoton ykkösvaikutelma. Sen tenho melko nopeasti haalistuu, viimeistään silloin kun katosta putoaa lyhyitä koivurungon puolikkaita, steriilejä pökkelöitä elävän luonnon merkiksi monta kappaletta metalliköydessä näyttämön katosta roikkumaan. Samaa teknisesti kovin suuritöistä näyttämötoimintaa on veden alle ajateltujen näkymien lavastaminen silmien nähdä – kun valtavin pomppuvarmistimin benjoy-hypyn tapaan yksi näyttelijä lukitaan tähän turvalaitteeseen hänen saadessaan sitten pomppia (arvelen majavana) korkealta katosta roikkuvan vahvan köyden varassa voimakkaan moottorin katossa kiskoessa kuin markkinapalloa pomputtaen otusta ja lavastusvärispottien vaihtaessa näkymät vaaleansinisiksi, ilmeisen puhtaan juomaveden väriseksi koko kohtauksen ajaksi.

Kun itse tarinassa sitten Kissa Matroskin (Anna Pitkämäki) ja Fedja-setä yrittävät keskustella jo pelkkä Matroskinin suomenkielen taito on niin nopeaa, ääntäminen niin kissansuttuista, etten saanut hänen yhdestäkään aivoituksestaan, puheenparrestaan mitään tolkkua. Perässä en pysynyt. Temperamenttia, vauhtia, ihmeitä, taikuuksia, asennemuutoksia koko esityksessä kyllä riitti. Mutta teatterin perustehtävästä, tarinan kuljettamisesta ja näyttämöpuheen ymmärrettäväksi tekevästä ammattitaidosta ei korviini ja ajatuksiini lopulta välittynyt mitään muuta kuin kovaa, pauhaavaa ääntä. Varsinaisen visuaalisen hienon kulissikokemuksen lisäksi koko esityksen ajan määrätynlainen levoton ja päämäärätön touhukkuus täytti esityksen liikekielen äänimaailman ja musiikkivinjettien pauhu niin, että koko tarinan jujut peittyivät vähitellen mölymaailman alle ja turruttivat katsojan kyllästyttävän häsläävään kraakumiseen jo ennen väliaikaa.

 

-Ja se sodanvarjoisten aikojemme esityksessä toteutettu pyssyn laukaus on kyllä tekijöiden suuri ajatusmoka tulevaisuudessa rauhaan pyrkimisen keinoista maapallolla.

– Samoin tuo ylenpalttinen ruoan haaskaaminen traktoriseen aparaattihökötysihmeeseen, kun valtaosa maailmaa on nälänhädässä.

-Eikä tuo karvapörröisten nalle- ja lempilelujen ujuttaminen meidän katsojien tuoleille oikein edusta suomalaisen terveydenhoidon koronantorjumisen pienimpiäkään alkeita. Pian tuntuu unohtuneen lahtelaisen laitosteatterin pitkät näytäntöjensä kuukausiksi sulkemiset koronan raivotessa maailmassa.

-Pääosan esittäjän lupaus – sulla on oikeus päästää mielikuvituksesi lentoon – ei kohdallani toteutunut tai hänen toivotuksensa – saat oikein kunnolla nauraa ja tuntea vaikka ja mitä teatteri-illan aikana – ei ainakaan naurun kohdalla onnistunut lainkaan.

–Ja sen toisen näytöksen viimeinen vartti, jossa esityksen loppua yritettiin varmaan neljällä viidellä tavalla lopettaa, oli kyllä jo todella pitkästyttävää katselijan piinaa.

-Katsojalle, joka ei esitystä omaksi mieltänyt, loppuaplodien jälkeinen näyttelijä Iikka Forssin vetoomus äänestää tulevissa vaaleissa kulttuurin puolesta oli jo täysin kornia teatteritaiteen noloutta.

 

Tarinan etenemisestä saatoin Uspenskin perustarinan tuntiessani jotakin oivaltaa. Jotakin enemmän esityksen tekijöistä ymmärsin myös somanpienen ohjelmalehtisen kotona suurennuslasein uudelleen ja perusteellisesti tutkittuani.

 

Tämä esitysarvio on nyt ohjaaja Minna Lundin pyytämä tulos – katsojana, isoisänä, isänä, nuorukaisena, lapsena – ohjaajan tuottamasta elämyksestä ja ohjelmalehden kertomasta hänen työtään ohjaavista feministisistä käytännöistä ja progressiivisista unelmoinneistaan aktivismina. Olkoon tämä myös eräänlainen kuluttajansuojaa laajentava viesti katsomossa viihtyneille, siellä pettyneille ja sinne pyrkiville.

 

Totean tekijöiden oivaltaneen silti tärkeimmän. Lastenteatteri on ollut liian kauan laitostunutta, paikalleen pysähtynyttä ja liian usein laitosteattereille vain välttämätöntä miltei pakollista lapsille tarkoitettua teatterin ohjelmavalintaa.

Nähty ensemble, ohjaus ja koko työryhmä on ollut oikealla asialla. Puuta päin, ajan pinttyneitä itsestäänselvyyden barrikadeja päin, uusimaan koko teatterikenttä! Sen he ovat tehneet sumeilemattomasti, kunnioitettavan rohkeasti ja täysin yhteisöllisesti mielletyin tulkinta-ajatuksin. Sille on nostettava kaikessa epäselvyydessäänkin liput salkoon. Tässä on mallia teatterityön uudistamiselle, vanhakantainen lastenteatterinimitys joutakoon hävitettäväksi. Kaaos ja kauhistus ovat sopivat katsojan reaktiot tälle esitykselle. Uusi ilmaisu, uudenlainen teatterin tehtävä on räjähtänyt maailman teatteritaiteen atmosfääreihin ja Lahden kaupunginteatterin mielestään sumeilemattomaan, pelkäämättömään työyhteisöön.

Me perinteinen, selkeyttä, mielikuvituksemme rajatonta rikastumista vaativa yleisö emme ihan kaikkea yksinkertaistamista ja tendenssimäisyyteen pyrkivää ilmaisua kykene sulattamaan. Mutta vaikuttamattomaksi Lahden esitys ei jää. Se järisyttää teatteritaiteen paikalleen pysähtyneitä aikuisten arvoja taatusti – tosin monilta kohdiltaan vielä aivan liian monien pienten lasten kustannuksella.

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/fedja-seta-kissa-ja-koira/