Kulttuurin säästöbudjettien Suomessa meille teatterikatsojille ei ole yllätys, että nyt teatteritekniikan, filmin, screenien ja tehostetekniikan jatkuvana uuskeksintöisenä aikakautena nämä kaikki hallitsevat nykyteatterilavojen atmosfäärejä. Ne koettuamme, tuohon monikanavaiseen täysvisioon yhtä monesti turtuneina, jotakin muuta kaivaten, yhä kaikesta tuosta sivistämiskrääsästä uudenlaista tenhoa turhaan etsien, jotakin kuvittelemaamme parempaa huomista vain unelmoiden – teemme ja katsomme teatteria ja myös yritämme uudistaa sitä. Lahden kansanopiston teatterikoulutuson epäonnistumisia pelkäämätön, uuden kokeilemisen ja löytämisen sekä yhteisilmaisun rohkea tiennäyttäjä suomalaisella teatterikentällä.
Pieni Lahden kansanopiston teatteri on toiminut harvinaisena teatterilaboratoriona jo yli 40 vuotta. Ensi kertaa se on nyt uskaltautunut hyppäämään hurjan hypyn kohti uudenlaista teatteri-ilmaisua ja tuottanut täyden esityksen mittaisen teatteriperinteet riisuvan, esiriput ja ääneen lausutut repliikit, juonetkin kaikki ne turhina esityksestä pois heitettävinä teatterielementteinä ja teki erikoislaatuisen esityksen meille teatterinälkäisille täydelliseksi teatterin uudeksi perusravinnoksi ja kulttuuriviihteeksi.
Tilalla pääosa -esityksen ensimmäinen, pitkä näytös pohjautui kokonaan kehonkielen ilmaisuun eri tiloissa ja tilankäytöllisissä muodoissa näyttämään ilmaisumahdollisuuksia. Tähän osaan liittyi myös perustekstiä – Shakespeare Romeo ja Julia, Tsehov Lokki ja Dumas Kolme Muskettisoturia – joista tässä samassa Kansanopiston teatteritilassa oli vielä tulkintamuistumiamme. Jäljellä näistä esitetyistä maailmanluokan teksteistä oli vain enää pieniä pätkiä, ne kaikki nyt täysin tilaan soveltuvina ihmismielialan klassisina tunnelmakohtauksina, merkittävin voimakkain näyttelijän kehoilmaisuin, mutta karsituin, lähes olemattomin repliikein.
Puhe esityksessä oli siis sivuasia ja vain pieneltä osaltaan replikointia siten toteutettuna, että ikään kuin vanhat kokeneet näyttelijät keskustelisivat klassikkoteksteillä ristiin toistensa kanssa, aivan yleisön ihotuntumassa.
Itse tilasta me katsojat saimme näyttämölle tuotuina, usein myös yhdessä näyttelijöiden mukana lavalla ollessamme opastusta, seikkaperäisen yksityiskohtaisia selvityksiä, joita me eri ryhmissä, melkoisessa teatterihälyssä näyttelijän opastuksella pystyimme hahmottamaan: kaikki tosin oli katsojalle viritettyä, lattian naarmuihin, katon halkeamiin, telineiden oikkuihin tms. liittyviä pikkuyksityiskohtia, jotka osoittautuivat jekkuhuumoriksi, katsojien tietenkin aluksi oikein todella yrittäessä perehtyä ymmärtämään jotakin käsitteestä teatteritila.
Ehkä suurimmaksi teatterianniksi esityksestä jäi hyvin treenattu ja omaksuttu persoonallinen, ajatuksellinen ja kehollinen näyttelijäilmaisu, joka oli löytänyt ominaisuuksia, joita harvoin olemme saaneet esityksen jokaiselta taiteilijalta kokea niin kuin nyt tässä ensemblessä. Esityksen taiteilijakunta on lahjakas, monipuolinen, rohkea yhteistyöhön hienosyisesti hitsautunut ja hurmaavasti heittäytyvä.
Näyttelijät heittävät kehonsa teatterileikkiin sisäisen tilansa vaikuttavasti tulkitsemaan, mukanaan varpaisiin asti kutittavaa näyttelijähuumoria, akrobatiaa pitkälle näyttämön lattialle tai asetelmiin asettunein ulottuvuuksin, ainutkertaista kehon ihmeellistä taipuisuutta, raajojen vaikuttavuutta ja teatteri-ilmaisun hahmot, ilmeet ja asetelmat tulvillaan taiteilijan keskittymisen voimauttavaa aitoutta. Joukkovoimana esitys oli ainakin minulle ylivertaista myrskyisää teatteriuudistusta. Kaikki replikointisäännöt, esiriput, näyttämöasemoinnit, juonikliseet se romutti ja sabotoi tuoreesti maanrakoon, osoitti, miten teatteria ja sen ilmettä sekä sanomaa voidaan niin monin eri persoonallisin näyttelijäreseptein saada aikaan juuri tässä tilassa. Se esittäjistä tuoksuva elämänilo oli vastustamatonta. Hauskaksi ensimmäisen näytöksen loppukuorrutukseksi ryhmä äityi ripastelemaan mielettömän ketterästi, askeltarkasti tanhumaiset ryhmätanssit ikään kuin jäähyväisiksi menneen ja tämän ajan suomalaisteattereille. Valloittavaa!
Toinen näytös olikin tarkoitettu kokonaan Äänitaiteelle, kuuloaistimme kautta aivoihimme tapahtuvaksi kokemukseksi keskittymiselle ja aivojemme virkistämiseksi.
Kansanopiston Teatteri II:n esityksessä nimittäin soi vuonna 1952 ensi-esitetty klassikko 4′33″, (neljäkolmekymmentäkolme). John Cage sävelsi teoksen, joka oli neljä minuuttia 33 sekuntia kestävä musiikkiesitys hiljaisuutta. Totesimme, että se oli myös monelle meistä ensikertainen sävelteos täydessä pituudessaan, huima, rauhoittava, ainutlaatuinen musiikkikokemus. Kansanopiston Teatteri II:n esitys laajeni vähitellen tuosta klassikosta ensin juuri ja juuri korvan erottamiksi hiljaisiksi ääniksi, sitten ihmisääniksi vähitellen voimistuen ja viimein komeiksi, hallituiksi äänikulisseiksi – lopulta laajasointiseksi, melodiakertaukselliseksi upeaksi stemmoissa taitavaksi kuorotulkinnaksi – äänitaiteelliseksi sanattomaksi sävelteokseksi paisuen.
Tuo ainutlaatuinen ääniteos vuodelta 1952 kannattaa mennä kokemaan.
SPACING OUT – tilalla pääosa
KOREOGRAFI / OHJAAJA:Katri Liikola KOREOGRAFIN / OHJAAJAN ASSISTENTTI:Jade Manner MUSIIKIN OPETUS:Virva Immonen PUHEEN OPETUS:Heini Nikander
Valokuvat:Jani Enqvist
LAVALLA: Lahden kansanopiston Teatterikoulutus II Selma Atas, Efe Elo, Netta Herranen, Emma Härmä, Siru Karjalainen, Meeri Karri, Helmiina Kauhanen, Roope Keski-Korpela, Eppu Meriö, Fiia Nurmi, Elina Pentinsaari, Silja Poskiparta, Sakke Sikiö, Aaro Strömmer, Aino Suosalo, Hanna Vertanen, Wiivi Väänänen, Mikko Wilmi
** Ohjelmalehtisen selkeys ja sisältö on harvinaisen onnistunut
Järkyttävän tuskallista, pelottavan realistista, huumaannuttavan maagista on maijalalaisen teatterin aatteen tuleen ja tunteen paloon sytyttävä ihmisen lyhyt elämisen ja unelmien roihu – teatteria, jota tämän päivän Suomi tarvitsee herätyksekseen. Kaiken kokeneet viisaat vanhat, liekeissä aatteessaan palavat, työssä ja rakkaudessa itsensä loppuun polttavat nuoret – siinä teatterin peruspilarit suomalaisten taisteluun lyhyen elämänsä olemassaolosta, onnesta maailmanmullistusten, uusien työväenaatteiden suomalaisuuden maailmassa.
Täällä Pohjantähden alla Kansallisteatterimme näytelmänä ravistelee meitä yhä niin täysillä ihmiskohtaloidensa lohduttomuudella ja teatterin tarkoilla luonnehdinnoilla, syntymässämme meille annetuilla sattumallisilla hahmoilla ja luonteilla, sukuylpeydellä, että sumennumme ja tempaudumme suosiolla esityksen ailahtelevan tempoilevaan hurjaan vauhtiin, maijalalaiseen silppurimaisella otosvauhdilla tehtyyn melkein nelituntiseen maisteluun veitsenteräviä Väinö Linnan lähihistorian viipaleitten kirveleviä tuntoja. Huumaudumme mukaan suomalaisluonteen ehdottomuuteen ja rajuuteen kokemaan ja elämään mukana syvällä tunteissa kahden suvun, pienen kylän, sen ihmisten yhteisöllisen suuren kohtalonomaisen veljessodan tragiikan ja pienet syvältä ajatustemme piilotajuista heräävät lohduttoman olemattomat rakkaudet ja lyhyen yhteisen ihmiselämämme tulevaisuuden toiveet.
Näytelmässä on kolme puoliaikaa. Kaikki ovat hieman erilaisia esityksen kiinnostavuuden ja yllättävyyden takaamiseksi pienen hämäläisen Pentinkulman kylän elämää seurataksemme. Ensimmäinen lähtee 1800-luvun lopun yhteiskuntakuvauksesta, toinen kertoo aatteista ja maailmansodista, neuvostoliittolaisesta konstruktiivisen yhteiskunnan aikakaudesta. Ja kolmas puoliaika….?
Käyn ensin lävitse muutamia näytelmän ensiosan näyttelijätöiden itselleni merkittäviksi iskostuneita näyttelijäluomuksia, ne omilla muistikuvillani tähän kuvaten.
Näyttelijätöistä ajatuksiini nyky-yhteiskuntaakin viisaasti ruotivaksi korottuu Timo Tuomisen pieteettisen herkästi ja vivahteikkaasti tulkitsema räätäli Halme, jonka sisäistämä ja levittämä rauhanaate, väkivallaton, aseeton maailma on väinölinnamainen viesti tulevaisuutemme tarkoitukseksi – se korostuu aivan suurenmoisella näyttelijäkarakterialla luodusta Halmeesta puhujana – sekä myös ihmisen työpanosta ylistävän elämän tarkoituksena – hänen räätäliammattinsa hurmaannuttavana ylistyslauluna ihmisen omasta työylpeydestä valmistamaansa pukua tilaajalle luovuttaessaan. Molempia Halmeen luomia ehdottomia, rehellisiä, omaksuttuja ihmistuntoja puuttuu tämän päivän maailmasta.
Samoin elämän rauhoittavuutta esityksen selkärangaksi asti löytyy Petri Mannisen äärimmäisen vahvasta, järkkymättömästä, rauhallisesta Koskela-luomuksesta perheelle ja vankalle työlle vihkiytyneestä, aatteella sekä rankalla torpparikokemuksella eletystä elämäntyöstä näyttelijähahmotuksena, erityisesti vielä esityksen prologin valloittavan tyynellä yhteistunnelmalla Tiina Weckströmin ihanan tyynen ja lämpimän Alma-äitihahmon kanssa perheen yhteisessä takautuvassa tuokiossa lapsien nimenantamistapahtumassa, kohtauksen (esittäjien ja ohjaajan) mielenkiintomme ja uteliaisuutemme äärimmäisellä mestarillisella, kiireettömällä tauotuksella, hivuttavalla hitaudella toteuttaen – näin teoksen alkuun taatusti päästäksemme.
Carl-Kristian Rundmanin suomalaisen kansanteatterin perinteisiin kuuluva Paroni-roolin ruotsinkieleen kalskahtava intonaatio ja hoono suomi – kielitaito taisi olla ainoa ohjaajan myönnytys vanhalle teatteri-ilmaisullemme. Rundmanin tarkasti luonnostelema, jämäkkä opettajarooli oli jo silkkaa karkeaa realismia – yhteiskunnan 1920-80 -vuosien Opetushallituksen määräämä kirjallinen velvoitus noudattaa virassa hyvää kuria ja järjestystä.
Hieman samoihin näyttämöperinteisiin luen Katariina Kaituen Ellen Salpakari -luomuksen, taidokkaasti tyypitellyn kokonaishahmon, jolle myös Linnan yhteen romaanitekstin ytimistä – paremman kansanluokan etuoikeus on elää hyvin – Kaitue antoi selvät, erehtymättömät kasvonsa vahvatendenssisellä, tarkkarytmisellä näyttelijätyöllään.
Ehkä ohjaaja oli myös Juha Variksen taidolla tulkitseman elekielen häilyvärytmisellä toteutuksella löytänyt sopivan koomisuuden takeen sivuvirnuisen kriittisesti – Linnan teoksen sisällön tapaan – suhtautua kirkon ylivaltaan työstämällä taitavasti rooli tarkoituksellisen mukasympaattiseksi, epäluotettavaksi pappishahmotelmaksi.
Pian arjen rankka työ, torpparikysymys ja samaan aikaan myös seudulle ja kokouksiin rientävä työväenaate levittyy Eetu Salinin tunnetta kiihottavine puheineen (Petri Liski) ja rakennusmestari Hellbergin punakaartin johtaja (Maria Kuusiluoma) sosialismin huutavan eetoksen huimassa fanaattisuudessa ja muuttaa Pentinkulman julkisesti kahteen leiriin jakautuvaksi kyläyhteisöksi.
Nuoruuden ja ehdottomuuden aatetta riittää tulkinnassa moneen kohtaukseen ihanan ärsyttävästi myös huipentumiinsa kehittyessä aatteellisuuteen heräävän yhteiskunnan tunteikkaalla sekavuudella hullutteleva Lauri Maijalan dramaturgia leikkaa niitä poikki ja avaa silmänräpäyksessä heti perään toisenlaista näkymää maailman muutoksesta seudulla seurattavaksemme – emme ehdi kyllästyä, muutosta riittää käsityskykymme rajoille saakka. Rajat ja rajaukset ovat rakkautta, todistaa Maijalan ohjauksen ainutlaatuisen omaperäinen ja jatkuvasti yllättävä jälki.
Teoksen ensimmäisessä osassa tapahtumien suomalaiseksi klassiseksi huipuksi, sen kuvitukseksi saamme kokea keskeisten sukujen nuorten kiintymisen toisiinsa – Koskelan Akseli ja Kivivuoren Elina – Otto Rokka ja Wenla Reimaluoto – luovat nuoruuden unohtumattomat elementit. Elina on luotu Reimaluodon tulkinnassa luontevaksi, rakastettavaksi ja järkeileväksi naiseksi. Tunteitten korkeimmat taivaat rakastumisella on kaikkien suomalaiskansallisten tapojemme ainutkertaista pyhyyttä, puhdasta melodraaman nymfien ja autuuden taivaita ja suvut tarjoavat suomalaisuuden rakastettavia perinteitä voimauttavat kansanjuhlat häineen, häävieraineen ikonisin kauniin tutuin (Heikki Aaltoilan) häävalssein ohjaaja hetkeksi suomalaisen kiiltokuvamaailman lavastajineen toteuttaen. Rokan Koskelan Akseli koko esitystä hallitsevalla persoonallaan näyttelee teoksen torpparihahmon nuoresta aikuisesta herääväksi järkeväksi, luokkatietoiseksi ja vastuuntuntoiseksi ihmiseksi ja kansanjohtajaksi.
Aksa Korttila synnyttää hauskan, mutta traagisen kohtauksen, kiukuspäiseen ihastumisnälkäänsä lähes pakahtuneen nuoren naisen suudelmavarkauden määrätietoisella tiukkuudella ja naiseuden energisyydellä – temppua aavistamaton Koskelan Akusti (Sulo Rahman) on täysin typertynyt – molempien elämänloppu on vain kyynelten päässä.
Näytelmän toinen osa on raju. Elävän olennon, ihmisen ainutlaatuiset ominaisuudet nimeltään tunteet saavat esityksen mukana hallitsemattomat voimansa ja me joudumme ominaisuuksiemme mukana elämään koko suomalaisisänmaamme oikkukolkat, aatemaailmat – sukujemme ja tuttaviemme perheiden kauheita kohtaloita edes vähän tajuamaan.
Lavastaja ja valosuunnittelija luovat erityisesti tähän näytelmäosaan vaikuttavia perspektiivejä, poikkeavia sielunsyvyyksiin painuvia atmosfäärejä. Samoin äänitehosteet viestivät aidosti sodasta ja iskevät suoraan keskushermostomme tuntopintoihin.
Niin avointa, niin kamalaa, verenkiertoani miltei salpaavaa teatterielämystä en ole koskaan kokenut – enkä toivo toiste kokevani. Olen itsekkyyteni, suomalaisuuteni, ideologisuuteni tämän näytöksen läpikäytyäni, maailmani ja elämäntoiveeni, tulevaisuususkoni ihmiseen nollannut.
Kolmas puoliaika kuvaa sotien päättymisen sekä jatkosodan, lapualaisaikojen ja muilutusten mukana monien kuolemien kangistamaa, kovin kankeasti yhdistyvää Pentinkulmaa. Selkeimmin näytöksen tunnelma toteutuu koreografiassa, sen tuomissa liikekielen ottelumaisissa toteutuksissa.
Väinö Linnan tekstin kronologia silppuuntuu Lauri Maijalan sovitustyön moniksi kymmeniksi kohtausleikkauksiksi, mutta terästyy niissä jokaisessa pääasiaansa, minun, juuri minun isänmaani välähdykseen. Maijalan tulkitsemasta Suomesta jostakin pilkistää puhdas rakkaus kovin harvoin lepattavaan liekkiin, mutta sodan kirot saavat tulkintaan sitäkin enemmän himoa, kauhua, naapurivihaa, kostoa, luokkatietoisuutta, sisarten, veljien sekä yhteisön toveruutta, aatteiden paloa hehkumaan – veli ja sisar eroavat tai liitttyvät toistensa maailmankuviin vapauden tuskassaan, mielipidepalossaan ja unelmiensa tulevaisuusharhoissa. Kansalaissodan kauheutta tulkittaessa katsomoon rynnännyt toinen joukko laulaa punaista vapaudenkaihoaan ja toinen sinimustavärinen laita ylistää ”mun isäin oli sotamies ja nuori kauniskin” -valkoisänmaallista aatettaan.
Hämäläiskylän verisen ja ihmistuhoon joutuvien asujien elämäntilitys Täällä Pohjantähden alla on teatteria, joka rajuudessaan, suoruudessaan, ahdistavuudessaan, sotaisuudessaan ja täydessä näyttelijätaiteen latauksessaan on kuin avattu ruumis, jonka henki, suolet, aivot ja todellisuus on läsnä.
Linnan, Maijalan ja Kansallisteatterin yhteistyö avaa sidotut ja uutisvyöryillä suljetut silmämme näkemään käsittämäämme suomalaisuuteen, jossa teatteriesitys tarjoilee yhden totuuden niin elävänä ja järkyttävänä tunteena, että sen tunnot ymmärrämme jo edellisten sukupolvien 1900-luvun äitiemme ja isiemme oikeasti kokeneen. Mitään yhtä realistista tunnetta menneistä emme me nykyiset jälkipolvet ole vielä saaneet. Nyt se on kirjallisuus- ja teatteripyhättömme ammattimaisessa yhteensulattamossa Suomen Kansallisteatterissa äärettömän lohduttomasti, vain repliikkien takaa häivähtävissä näyttelijöiden elävissä katseissa, niiden salaisen rakkaudenkaipuun elävöittäminä tässä teatterielämyksessä koettavanamme.
LavastusKati Lukka,puvutAuli Turtiainen, valotKalle Ropponen, äänet ja musiikki Jani Rapo, kuorolaulun sävellysMarkus Fagerudd, videotPyry Hyttinen, Lukka ja Ropponen.
RooleissaKatariina Kaitue, Jani Karvinen, Oliver Kollberg, Kasper Korpela, Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Pirjo Määttä, Toni Nikka, Pyry Nikkilä, Harri Nousiainen, Helmi-Leena Nummela, Lauri Qvick, Sulo Rahman, Anna-Riikka Rajanen, Wenla Reimaluoto, Otto Rokka, Carl-Kristian Rundman, Paula Siimes, Timo Tuominen, Juha Varis, Tiina Weckström
Valokuvat Nico Backström
Arvio esityksen Suuren näyttämön ensi-illasta 24.9.2025
Spacing out – tilalla pääosa on esitys, joka nostaa teatteritilan näkyväksi. Se on leikkisä tutkielma näyttämön reunoista, fyysisistä rakenteista ja rakenteisiin kätkeytyneistä jäljistä ja hahmoista.
Tämä teos on jotain sellaista, mitä ei Kansanopiston teatterikoulutuksella ole vielä 2. vuosikurssin pääproduktiona tehty ja nähty: Fragmentaarinen, immersiivinen, absurdikin, koreografisiin rakennelmiin nojaava pläjäys, joka johdattaa katsojan kokemaan teatteritilan mahdollisesti uudesta kulmasta.
Harhaileva mieli piirtää tilaa, reunoja pitkin avautuvan avaruuden rajat. Sisällä on bileet, hahmohautomo, jäätävä meno. Mikä on tilan mieli? Syntyy, sammuu, syttyy. Salivalot päälle ja jostain reunasta hiipii teippirulla. Tuntuu kaaokselta, jossa kaikki kuitenkin asettuu, olo pienenee ja ulottuu ääriinsä asti uudelleen. Tila piirtää harhailevan mielen rajoja auki, avartaa ja antaa olla.
Katri Liikola
KOREOGRAFI / OHJAAJA:Katri Liikola KOREOGRAFIN / OHJAAJAN ASSISTENTTI:Jade Manner MUSIIKIN OPETUS:Virva Immonen PUHEEN OPETUS:Heini Nikander
LAVALLA: Lahden kansanopiston Teatterikoulutus II Selma Atas, Efe Elo, Netta Herranen, Emma Härmä, Siru Karjalainen, Meeri Karri, Helmiina Kauhanen, Roope Keski-Korpela, Eppu Meriö, Fiia Nurmi, Elina Pentinsaari, Silja Poskiparta, Sakke Sikiö, Aaro Strömmer, Aino Suosalo, Hanna Vertanen, Wiivi Väänänen, Mikko Wilmi
Pääproduktion tavanomaisesta poikkeavan ajankohdan ja esityskauden keston syynä on Teatteri II:n osallistuminen lokakuusta joulukuuhun Teatterikorkeakoulun Materiaali, näyttämö ja esitys -opintojaksolle Helsingissä.
Väinö LinnanTäällä Pohjantähden alla saa ensi-iltansa Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 24.9.2025. Kaikki romaanitrilogian kirjat sisältävän suurteoksen sovitus ja ohjaus on Lahden kaupunginteatterin johtaja Lauri Maijalan. Täällä Pohjantähden alla on Maijalan debyyttiohjaus Kansallisteatterissa.
Kuva: Nico Backström
Väinö LinnanTäällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian osat julkaistiin vuosina 1958, 1960 ja 1962. Historiallinen eepos on yhä edelleen rakastettu, löytää tiensä uusien lukijoiden sydämiin ja ennen kaikkea tarjoaa vastaansanomattoman tärkeän peilin nykypäivän suomalaisille. Sanomaltaan painava, mutta kieleltään kuulas suurteos muistuttaa meitä siitä, ettei menneisyys poistu vaikenemalla eikä maailma muutu paremmaksi unohtamalla.
Ensemble ja sen esittämien roolien lukumäärä on poikkeuksellisen suuri: Maijalan ohjauksessa 24 näyttelijää näyttelee yhteensä 120 roolia. Näyttelijäkaarti koostuu kokeneista konkareista ja urapolkuaan aloittavista näyttelijöistä, jotka loistavat niin yksilöinä kuin joukkona. Jokainen heittäytyy roolisuorituksiin tunteella ja taidolla, hikeä ja kyyneliä säästämättä. Pääpari Akselin ja Elinan rooleissa loistavat upeat Kansallisteatterin näyttelijät lahtelaissyntyinen, Tiirismaan lukion ja Lahden Kansanopiston teatterikoulutuksen käynyt Otto Rokka ja myös Lahden Kansanopiston teatterikoulutuksessa kymmenen vuotta sitten opiskellut Wenla Reimaluoto. Puvustuksesta vastaa Auli Turtiainen, lavastuksesta Kati Lukka, valosuunnittelusta Kalle Ropponen sekä musiikista ja äänisuunnittelusta Jani Rapo. Markus Fagerudd on säveltänyt esitykseen kuorolaulun kansanlaulun pohjalta.
”Me kaikki tarvitsemme rakkautta, merkityksen tunteen elämässä, toisen ihmisen kosketusta ja uskoa tulevaisuuteen. Me kaikki muutumme häijyiksi, pelokkaiksi ja katkeriksi, jos emme koe olevamme osa yhteiskuntaa, lähipiiriämme. Täällä Pohjantähden alla saa yhä uudelleen muistuttaa, mitä tapahtuu, jos luottamus yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen hajoaa,” ohjaaja Lauri Maijala sanoo.
Kuva: Nico Backström
Lauri Maijala on Suomen maineikkaimpia nykyohjaajia, jonka ansioluetteloon lukeutuu kiitettyjen teatteritöiden lisäksi myös elokuvia ja televisiosarjoja.
Hänen ohjaustöitään ovat olleet mm. sisällissotaa ja sen seurauksia käsittelevät Veriruusut (KOM-teatteri, 2018) ja Punaorvot (Helsingin Kaupunginteatteri, 2020). Linnan Tuntemattoman sotilaan Maijala on ohjannut oopperateoksena Oulun Kaupunginteatteriin (2014).
Täällä Pohjantähden alla Kansallisteatterin ensi-ilta Suurella näyttämöllä 24.9.2025
Työryhmä
RooleissaKatariina Kaitue, Jani Karvinen, Oliver Kollberg, Kasper Korpela (Näty), Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Pirjo Määttä, Toni Nikka (TeaK), Pyry Nikkilä, Harri Nousiainen, Helmi-Leena Nummela, Lauri Qvick (TeaK), Sulo Rahman (Näty), Anna-Riikka Rajanen, Wenla Reimaluoto, Otto Rokka, Carl-Kristian Rundman, Paula Siimes, Timo Tuominen, Juha Varis, Tiina Weckström
Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala Lavastussuunnittelu Kati Lukka Pukusuunnittelu Auli Turtiainen Valosuunnittelu Kalle Ropponen Äänisuunnittelu ja musiikki Jani Rapo Kuorolaulun sävellys Markus Fagerudd Videosuunnittelu Pyry Hyttinen, Kati Lukka ja Kalle Ropponen Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen Dramaturginen assistentti ja ohjaajan assistentti Ada Sallinen Valosuunnittelijan assistentti Miika Heinonen (Teak)
Helsingin Kaupunginteatteri – Kuningatarnäytelmä – Kuva Cata Portin
Teatterina Kuningatarnäytelmä näyttää valokuvissaan komeasti toteutetulta pukunäytelmältä, joka suorastaan veisi meidät täysin eri aikaan, vain yläluokan ihmisten ruhtinaalliseen pukeutumisen maailmaan, harvinaisuuteen kansan nähdä ja kokea.
Tosiasiassa Helsingin Kaupunginteatterin Pienen näyttämön Kuningatar Kristiina on aivan muuta – huippumoderni näytelmä. Se on asiantuntemattomallekin kihelmöivän vastustamaton historiallinen ja elävä Sini Pesosen vaikuttava aikamme viihdenäytelmän herkkuluomus, vitaalinen ohjaus ja tiivistunnelmaisen rikas teatteritulkinta. Näytelmä on yhden pohjoisen pienen valtion Kuningatar Kristiinan (1626–1689) poikkeuksellista elämän historiaa, jota elähdyttää dokumenttipohjainen hallitsijansa maailmanluokan kulttuuri- ja sivistysnälkä. Teoksen vastapainona aika on miesten hallinnoima maailma, johon tämä nuori nainen kymmeneksi vuodeksi hallitsijaksi 18-vuotiaana pakkoistutetaan isä-kuninkaan kuoltua valloitussotansa taistelussa.
Nopean 1600-luvun palautuksen tapahtumien sotaiseen aikaan saa ohjaajan ja eri teatteritaiteilijoiden hallittu yhteistyö – Tinja Salmen visuaalisesti ja toiminnallisesti loistava lavastus, Toini Nissisen elävöittävä videomaailma, Henna-Riikka Taskisen uhkean valloittavat puvut, Pia Malmbergin tunnelmia syventävät naamiot, Kari Leppälän moneen atmosfääriin keskittävät ja syventävät valot.
Perusytimiltä näytelmä on muodoltaan suuren musiikkiteatterin Aleksi Sauran säveluutuuksien aarreaitta ja yhtä aikaa tyylitarkka, nuorekas, elävän vauhdikas aikakausien ja tiedollisen maailmanmenon Jussi Moilan kirjoittama utopia uuteen maailmaan tavoittelevissa ihmisten unelmissa.
Viihteenä näytelmämuoto on ennenkokematonta musiikkinäytelmää: eräänlaista rentouttavaa, menneiden vuosisatojen rajaamaa hymnimäistä kerrontaa, hieman vinoon hymyilyttävää kovin mahtipontisilla sävelsävyillään ja fortemaisella äänimaailmalla, mutta sisällöltään ja säveliltään hienoa, musikaalista kerrontaa ja vuoropuhelua tusinallisella täysin uusia kertovia ja lyyrisiä lauluja erilaisin huippukokoonpanoin ja instrumentein uljaasti nauhalle toteutettuina sekä tulkittuina unohtumattoman omaperäisinä, hienoina sävel- ja kielirikkauksina nautittavanamme.
Helsingin Kaupunginteatteri – Kuningatarnäytelmä – Kuva Cata Portin
Itse kuningatar Elsi Sloan niin säihkyvän elävä, viisas, akrobaatin notkea nainen tai mies yhtä aikaa, että katsomisherkkua on poikkeuksellisesti koko teatterin kaksi ja puolituntinen jo pelkästään hänessä. Hänen eisukupuolisessa katsannossaan on aikamme nykyhetken aitoa cheeriä ja hänen näyttelijäkarismassaan ennenkokematonta luontevuutta, rakastettavaa itsepäisyyttä ja nuoruuden pidäkkeetöntä tahdonvoimaa läpäistä maailma omalla ajatuksellaan. Tosin tämä Kristiinamme haluaa olla mies siinä, ettei synnytä lapsia ja nainen siinä, että on suloinen, fiksu ja sydämellinen, mutta tulisesti rakastunut ihminen – hovinsa kauneimpaan, Belle-hovinaiseensa (sensuelli Aino Sirje) sekä pyrkii löytämään sellaisen viisauden maailmassa, että rauha olisi koko maailman tulevaisuuden pohdinnassa ihmiskunnan tarkoitus.
Esitys on myös Kaisa Torkkelin koreografiankäytön loistavaa jäsennystä, jolla pelkin askelin, liikkein ja herkin, ekonomisin elein saadaan vuosisatojen takainen piiloissa pidetty maailma, sen tempo ja piirteet erinomaisesti meille havainnollisesti välitettyä.
Kuningatarnäytelmä on sellaisella sielun sykkeellä, nuoruuden innolla ja sivistyshistorian tulevaisuususkolla luotu teos, että se herättää todellisen mielenkiinnon kuvitella maailmaa ennen ja nyt, spontaanin halun verrata sitä aikamme kulttuurittomasti pysähtyneeseen samanoloisuuteen ympäri niin kutsutun sivistyneen maailman. Esityksen genre on niin houkutteleva, että se vie mukanaan ja antaa katsojalle mielenrauhan ja nautinnon seurata ja vain hykerrellä naiseuden ja miehisyyden ottaessa yhteen kerrankin miehisyyden jäädessä sotimisineen alakynteen. Ehkä päätämme puistelemme siitä, ettei mikään ole Kuningatar Kristiinan yrityksistä huolimatta yhä täysin miesvallaksi sukupuolittunutta maailmanmenoa ja hallintaa muuttanut.
Helsingin Kaupunginteatteri – Kuningatarnäytelmä – Kuva Cata Portin
Kuningatarnäytelmä
Dramaturgi Henna Piirto, rooleissa Elsi Sloan (vier.), Aino Sirje (vier.) Alvari Stenbäck, Aino Seppo, Rauno Ahonen, Pekka Huotari, Vappu Nalbantoglu, Mikko Vihma, Joachim Wigelius, Vilma Sippola, kansan äänet Sini Pesonen, Toini Nissinen, Myrsky Moila, Aleksi Saura, Kari Leppälä.
Teatteri Vanha Jukon näytelmäuutuus perustuu tositapaukseen, jonka keskiössä on kirjailija Gabriel Garcia Marquézin (1927-2014) asumassa pienessä kylässä 1950-luvulla tapahtunut kunniamurha. Köyhän, kauniin morsiamen sulhanen palauttaa hänet hääyönä morsiamen vanhemmille havaittuaan, ettei tämä ollutkaan neitsyt. Morsiamen veljille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin tarttua puukkoon ja puhdistaa sukunsa maine murhaamalla sisaren saastuttanut Santiago Nasar viipymättä.
Epäilemättä tarinan ymmärtäminen ilman sen latinalaismaaperän katolista ja karibialaisyhteisöllistä välttämätöntä yhteisöperinteisiin liittyvää asiatietoa jää kummajaiseksi näytelmäaiheena. Eräänlaisena käsittämättömänä KOHUna se kuitenkin veivaa ja velloo tarinassa, sivilisaation oikeutettuna, suvun maineen pelastavana, väistämättömänä kunniamurhana monelta suunnalta. Siksi kanarialintumainen väliajan lopetus ja tarinan lopun monella eri rinnasteisella elämisen ja kuolemisen kertomuksella täyttäminen ja väliin itse tarinaan taas palaaminen ja kertominen on juuri oikea tapa tunnistaa teoksesta löytyvä äärimmäisen perusteellinen sukujen, kansan sekä asiantuntijoiden psyykkinen pohdinta – miksi murhattavalle ei kukaan ehtinyt kertoa, että hänet ollaan murhaamassa.
Kun pieni satasivuinen romaani Kuulutetun kuoleman kronikka valmistui 1981, se sai heti 1½ miljoonan suuruisen ensipainoksen ja miltei heti peräänsä skandaalin. Kolumbialaisen Gabriel Garcia Marquézin kirjoittaman teoksen tunnisti aiheeltaan ja käänteiltään omakseen tarinan yksi osallinen ja nosti syytteen teoksen plagioinnista vaatien puolet sen tuloista ja nimensä teoksen kirjoittajaksi. Alkoi käräjöinti, joka kesti 17 vuotta, kunnes Marquéz todettiin teoksensa fiktiivisyyden vuoksi voittajaksi. Tosiasiassahan hän oli kertonut kylässä kokemiaan, haatatteluissaan kuulemiaan ja ihmisten, eri sukujen sekä viranomaisten esittämiä erilaisia tulkintoja. Hän oli myös liittynyt sukujuuriltaan juuri teoksessa kerrottuihin henkilöihin ja sukuihin.
Eri asia on vielä sekin, että morsiamen vanhemmilleen palauttanut sulhanen häipyi maisemista. Ja häneen rakastunut morsian oli alkanut lähettää kirjeitä tälle rakastamalleen miehelle, niistä koskaan palautetta saamatta. Kesti 23 vuotta, kun sulhanen ilmestyi takaisin seudulle mukanaan tunnistettava omaisuutensa ja lisäksi laukku – täynnä satoja avaamattomia kirjeitä. Tätä mielenkiintoista, aidon romanttista dokumenttia vähemmän muistetaan. Ainoastaan miestä, joka oli häväissyt morsiamen ja hänen sukunsa sekä saanut ansaitun tappotuomion. Eikä tuon tapauksen pohdinta hellitä koskaan tuon kylän elämässä.
Ohjaaja-näytelmäkirjailija Anna Jaanisoo on kirvoittanut jukolaisista teatterin uudestisyntymisen. Siihen kuuluu omalakinen teatteriensemblen yhdessä tekemä käsikirjoitus, sisällön ankkuroiminen tekijöittensä persoonallisiin kokemuksiin, elämänloppujensa kuviteltuihin kertomuksiin, kirjosiepon erikoislaatuisiin reviirikatsauksiin… ja sitten sisällön ytimeksi roolien, repliikkien luomiset ja kohtauksissa sekä yksityisissä osasuorituksissa pohdittu sisäinen ja ulkoinen näyttelijän tenho värittämään tekijänsä meille katsojille tarkoitettu tarinan kerronta vain muutaman pääasian tarkoin yksityiskohdin.
Vähemmän kuitenkin Gabriel Garcia Marquézin elämässä tapahtunut Kuulutetun kuoleman karibialainen kronikka -teoksen suomalaistulkinnan ytimestä tuli itse teos tunnetummaksi. Teatteri Vanha Juko nimittäin tulkitsi sitä eräänlaisena tunneasteikkona oman, näyttelijä- ja ohjaajakapasiteettinsa ymmärtämisellä pohdittuna yksilön ja yhteisön velvollisuuksia punniten järjellä ja tunteilla teatteriteoksensa valmistamisessa. Yksityisen ihmisen ja yhteisön jatkuva vastuullisuuden pohdinta on teoksessa eräänlaisena laihana kehyksenä ja ajatusten lähtöpisteenä: lahtelaistaiturit kera huippuohjaajansa olivat ideoineet teatteriseurueen, joka melkoisen uskollisessa karibialaisessa hengessä tulkitsi tarinaa, rakensi sen moniksi asiakerroksiksi suomalaista teatteriperinnettä ja sen järkeilyä käyttäen, harhaillen tahallaan esittäjiensä omiin kokemuksiin ja mielleyhtymiin tarinaa kuljettaessaan.
Näytelmä tuotiin yhdeltä puoleltaan jaanisoomaisesti yleisön arjen tasolle. Näyttelijät riisuuntuivat, pukeutuivat rooliasuihin, suunnittelivat, keskustelivat ja tekivät ideoita kohtausten aikaansaamisiksi, harjoittivat ja harjoittelivat tekniikkaansa sekä tekivät viimeiset valmistelut – rooliinsa kuuluvat puvut ylleen ja rekvisiitan mukaansa – sosiaalitiloiksi lavastetussa tilassa. Näin vanha, turvallinen teatteri-illuusion käsite repäistiin kerralla menneisyyteen ja teatteritaiteilijat nostettiin tavallisiksi ajatteleviksi ja tulkitseviksi persooniksi. Saimme olla teatterityön meille uusituoksuisessa syntymisilmapiirissä mukana.
Eläytyvää näyttelijägalleriaa oli esityksen elämänläheisinä alkuperäistapauksen hahmoluomuksina tarkoin ja hienoin näyttelijätöin runsaasti – ohessa muutama arvio:
Tapahtumaseudun enemmistön katolilaisuus oli läsnä tajuttavasti, huumoritäydesti katolisesti nuotitetun replikoinnin lisäksi suurta ristiä rinnallaan kantavan Maria Nissin pappihahmona: yksinkertaisin, suomalaisille tunnistettavin intonaatioin hänen hahmottelunsa suorastaan vei meidät täältä toiseen maailmankolkkaan niin tarkasti, että jännityksen luita kolottaa. Hänelle kuulunut tapetun ruumiinavaus trooppisessa lämmössä ja hänen erittelynsä sen tuloksista oli jo vahvaa, vaikuttavaa makaaberia näyttelijäherkkua. Teoksen kirjoittaja vanhana, hieman jo seniilinä näytelmäkirjailijana, vanhushahmona katseli maailmaa kuin juuri tämän kirjansa riveiltä ja aitoa kokemusmuistoa oman teoksensa rivien väleistä ja lehdiltä muistellen sekä näyttelijänä varsin neutraalina persoonana teatterin sosiaalitilasta. Matti Pajulahden roolityö nousi hienosäikeisen
teatterilliseksi, herkäksi voimaksi esitystulkinnassa – ikään kuin yhä horjuvan faktan tai fiktion kallistamiseksi eestaas historiallisen tapahtuman todisteeksi katsojaan tarttuvalla ja uskottavalla persoonaempatialla.
Samoin alkuperäistekstin varsin unenomainen ihmisten maailma, uskomusten, näkyjen ja enteitten voima toi suomalaisen vastineen, jopa kenties uuden, pitkästä aikaa rohkeasti vallitsevia suomalaisia yhteiskuntajärjestelmiä vastaan kapinoivan, kantaaottavan teatteri-ilmaisun. Siinä jatkuvasti puhuva ja aikaansaamaton pääministeri (Ola Blick) nähdään unessa tuottavan puhetta peräaukollaan, sieltä totuuksiaan laukoen ja estradin tahrien – toteutuksen huimaa, yksitasoista huumoria, mutta rohkeaa hallintomme vastaiskua täynnä.
Aivan liian monia teatteriesityksiä elämässäni kokeneena sain esityksen puoliajalta saliin tultuani ensikertaa sellaisen vastaanoton, että se ylitti kaikki elämäni näytelmäesityskokemukset sydämellisellä, koko yleisön täysin tainnuttavalla hurmaavalla yllätyksellä. Niin kävi Teatteri Vanha Jukon ensi-illassa teoksen Kuulutetun kuoleman kronikka väliajalta palatessa, kun jo teatterin aulaan alkoi kuulua kanarialinnun-tapainen viserrys teatterisalista ja sinne kiiruhtaessamme tuo omatekoinen ooppera-aaria esittäjänsä Suvi Blickin täydellisellä virtuoosisella ja näyttämöllisellä tulkintaloistavuudella viserteli ja musisoi koko salin kaikuessa, helistessä ja solistessa korkeiden kattojensa ylimpiin taivaisiin ja puhtaisiin fortissimoihin asti loihtien meidät katsojat ilosta ja onnesta, sydämestä ja sielusta sekä teatteriyllätyksestä täyshurmatuiksi.
Näytelmän ohjelmalehtisessä tosin kerrottiin elämästä kanarialinnun tapaisena tulkintana, mutta että se todennettiin todeksi – suoranainen suomalainen teatteri-ihme esittäjän karismaattinen soolotyö esityksestä muistettavaksi.
Pelkkä mammuttinen, huipputeknisesti toimiva seinälavastus, jossa tarinaa kuljetetaan suurten massiivisten pystytasojen liikutteluin tapahtuman keskeiselle murhaovelle keskittäen ja toisaalta tarinan rönsyt ja kohtaukset todistetaan samojen suurten tasojen liikkeillä näyttämön taka-osat -sosiaaliset tilat – paljastaen ja siellä käyty osa teatterinäytelmän valmistumisesta meille avaten.
Tämä teos on tehty Jukoon, sen tunnistettavaksi tuotteeksi. Tällainen esitys löytyy vain Jukosta ja niille, jotka ovat kiinnostuneet Jukon teoksista sekä sen omailmeisestä taitavuudesta. Esityksen lähde on maailmanluokan kirjallisuudesta ja muoto sekä sisältö Jukon teatteritaiteilijoiden muotoinen pohdinta ja esitys yksityisestä ja yhteisöllisestä ajattelusta yhteiskunnassa ja elämässämme.
Epilogina koko ensemblen esittäjähenkilöstö aina valojenhoitajaa myöten tarttuu rumpuihin ja kitaroihin ja päristelee finaalisen, yllättävän jukolaisen musiikkisinetin esitykselle – saattaen sen pitkäksi aikaa ajatuksiimme herkistymään ja kypsymään.
Arvio kirjoitettu esityksen ensi-illasta 17.9.2025
Näyttämöllä Suvi Blick, Maria Nissi, Matti Pajulahti, Ola Blick valokuva Antti Sepponen
KOHU on kolumbialaisen kirjailijan Gabriel Garcia Márquezin teoksesta Kuulutetun kuoleman kronikka, jossa kyläyhteisö kohtaa tragedian keskellä häähumua. Esitys yrittää ymmärtää, mitä ihmisessä tapahtuu kohun hetkellä. Pahan äärellä, katsotko kohti vai pois?
Kantaesitys 17.9.2025
Ohjaus: Anna Jaanisoo Teksti: Työryhmä
Näyttämöllä: Ola Blick, Suvi Blick, Maria Nissi, Matti Pajulahti Valosuunnittelu: Antti Haiko Äänisuunnittelu: Janne Louhelainen
Lavastussuunnittelu: Ola Blick ja työryhmä
Pukusuunnittelu: Työryhmä
Ensi-ilta keskiviikkona 17.9.25 klo 18
Anna Jaanisoon ohjaama draama pohjaa tositapaukseen, jonka keskiössä on pienessä kylässä tapahtunut kunniamurha. Köyhän kauniin morsiamen sulhanen plauttaa hänet hääyönä havaittuaan, ettei tämä ollutkaan neitsyt. Morsiamen veljille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin tarttua puukkoon ja puhdistaa sukunsa maine murhaamalla sisaren saastuttanut Santiago Nasar viipymättä.
Tarinan, joka on tuttu ohjaaja-kirjailija Anna Jaanisoolle jo läheisiltä Teatterikorkeakouluajoilta, on työstänyt ja kirjoittanut koko Jukon työryhmä yhdessä. Pääperiaatteena on ollut luoda sisältö, jossa selvitetään kohu yksityisen ihmisen ja yhteisön psykologian käsitteleminä.
Anna Jaanisoo on siis taitava näytelmäkirjailija ja parhaillaan hänen näytelmiään esitetään parissakin teatterissa. Jaanisoolla on Lahen uutisia -arvioissa jo menneisyydestä mainetta. Ohessa linkki siihen:
Italialaisen Elena Ferranten (salanimi) LOISTAVA YSTÄVÄNI – suuren romaanisarjan ensimmäisen romaanin esitysmuotoon kirjoitettu elokuvallinen näytelmä (v. 2016) saa nyt ensi kertaa suomalaisena käännöksenä kantaesityksen teatterillisena tulkintana Lahden kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä.
Se vei meidät ensin taaksepäin lähimenneisyyteen Mussolinin ja kansannousun jälkeiseen, juuri tasavaltalaiseen valtiomuotoon heräävään Italiaan, sen todellisen mafian hallitsemaan maailmanmenoon, ihmisten ja perheiden elämään napolilaiseen tapaan.
Teatterina LOISTAVA YSTÄVÄNI toimii paljolti takautumina ja vie mukanaan keskeisessä juonilangassa – naisten elämänkestoisessa ystävyyssuhteessa sekä miesten kovin petollisissa, lasten tuottamisen miespotenssisissa hyväksikäytön tavoissa ja seurauksissa. Eikä tuo salakoukeroinen, uhmakas ja raaka, veitseniskujen, kiristyksen, suojelurahan ja machouden, mafian värittämä maailmankuva meille kovin vieraaksi jää.
Tiina Hauta-ahon pukijan ja lavastajan taiteesta kasvaa teoksesta komea, hieno kaari täydellisenä teatterinautintona: Lahden kaupunginteatterin Suuren näyttämön lava saa muuntua napolilaisen tiheään asutun käsityöammattilaisten elämänpiirin alamaailmaksi. Nerokkaasti muuntautuva lavastus ja sen taikuusmainen toimivuus intensiivisyydessään, realismissaan, etelämaisen uhkeassa mielikuvituksellisuudessa nostaa esityksen visuaalisuuden näytelmän taatuksi herkuksi. Köyhälistökorttelit mahtavine loukkoineen, hengenvaarallisine kujineen ja pimeyksineen, vaatimattomine asumuksineen antavat mielikuvituksen laukata ajatuksiimme ja uusien kohtausten mukana lämpimän valloittava seitsenjäseninen teatteriorkesteri italialaismelodioineen kerta toisensa jälkeen tempaa meistä uppiniskaisimmatkin mukaansa kertomuksen jännitykseen ja arvaamattomuuteen ja suomalainen pohjoisen ihminen saa liian jännittävyyden lohdutukseksi eteläisten ihmisten temperamentista, perinteisistä kitaran ja viulun, haitarinkin soundeista lepuuttaa ajatuksiensa jännityskireyttä.
Itse tarinan muoto on yllättävä, miltei revyymäisen episodinen, sekava niin kuin etelänkansojen arki ainakin. Ajassa edestakaisin poukkoileva juoni välitti katsojalle viestin napolilaisesta väkivallasta, helposti aistittavan tunteen kaupunkia hallitsevasta mafiasta, jatkuvista sukujen yhteenotoista, tappeluista, veitsenheilutuksista, verestä ja valtavasta uhmasta. Naisten aikuistuessa heidän tuskansa ja huolensa siirtyi omiin lapsiin tässä yhteisössä. Onneksi rakkaus ja rakastuminen sekä sivistyspyrkimykset, joissa kirjoittamisen luova kirjailijan taito ylinnä, nousivat teoksen yhdeksi suureksi kaareksi ja täyttivät vastoinkäymisiä toteutuneilla unelmilla.
Tarina pikkutyttöjen ystävyydestä, sen jatkumisesta koko elämän kestoiseksi ja toistumisesta läpi sukupolvien, machouden periytyessä maassa vallitsevassa yhteiskunnassa, pahuuden ja ehdottomuuden, kiristysten ja tappeluiden Napolissa.
Ehkä ohjelmistovalinta onkin meille ennuste tänä kansainvaellusten ja aidon sota-ajan odotuksen aikana, vaikka tarina itse vielä siirsi meidät lähimenneisyyteen, ihmisin ja terävin veitsin hoidetuin taisteluin tapahtuneiksi elämän ja kuoleman kamppailuiksi.
Romaanin näytelmäsovituksessa on kaikkiaan kolmekymmentä eri roolia, jotka kehystävät, syventävät ja elävöittävät tarinan hyvin valmennetuin ja tulkituin näyttelijätöin aina lapsinäyttelijöistä alkaen. Esityksestä katsojalle jää mielikuva musikaalimaisesta suurteoksesta orkestereineen ja taidokkaine Tiina Brännaren koreografioineen.
Ydinajatuksena naiseuden puhkeaminen Euroopan sivistysvaltioihin omine elämänpyrintöineen myös köyhälistön elämään on esityksessä ainutlaatuisesti tavoitettu. Samalla teoksessa on eri roolitöin ja kohtauksin osoitettu, mitkä esteet tällä naisinvaasiolla on ollut napolilaisessa fasismin ylläpitämässä kaupunkiyhteisössä – ja ovat yhä tänään.
Ylinnä kehun kuitenkin vielä paria keskeistä roolityötä – sädehtivinä timantteina Lenú Nenna Tynin ja Lila Vilma Kinnusen hurmaavia, toistensa vastakohtaisia rooliluomuksia, jotka kantavat keskeiset romaanin päätarinan ja rakkausteemat. Heidän lapsuuden ystävyytensä ja elämänmutkiensa mukana rakastumisensa samaan mieheen on romaaniteoksen todellista rakkauden ihmisiän kestävää ikuisuutta.
Teatterisovituksessa napolilaisen kaupungintalon vahtimestarin tyttärenä syntynyt Lenú, Nenna Tyni kantaa hienon eheästi elämänkulkunsa monet kolhut ja onnistumiset, kokee opiskelemalla nousun sivistyneistöön aina kirjailijaksi saakka. Silti rakkaus nuoruuden ensirakkauden mieheen antaa uuden elämänvaiheen vielä jo aikuistuneena perheenäitinä. Roolityönä Tynin työ rikastuttaa tarinaa levollisella tarinan johdatuksella, naisroolinsa inhimillisyydellä, luontevan eläytyvällä sensuaalisuudella.
Suutarin ammattitaitoa ylpeilevän perheen tytön Lilan tulkitsee Vilma Kinnunen toisena tarinan ydinpersoonista, hän on tyttö ja nainen, joka ei halua eikä tee kompromisseja. Hänelle luokkanousu on yhdentekevää, ammattitaito on tärkeää ja hänen järkeilevä, erittäin älykäs hahmonsa haluaa kokea elämää ja miltei kaiken myös tehdä. Kodin kieltoa opiskella hän ei hyväksy, vaan opiskelee yksityisesti ja nopeasti harvinaisen terävällä älyllään. Hän on ainutlaatuisuudessaan korttelin miesten haave ja kohde. Tarinassa hänen kauttaan toteutuu ehdoton oikeudenmukaisuus ja proletariaatin oikeus muuttaa maailmaa suoruudella ja totuudella. Kinnusen miltei realistisessa näyttelemisessä on aina määrätietoisuutta, äärimmäisen tarkkaa taiteellista ilmaisua kantamaan katsojan sieluun saakka.
Rakkausteeman ylivertainen kohde Nino on syntynyt Napolin alamaailman korttelista muuttaneen omatekoisen runoilijan, suuren naistenmiehen Sarratoren perheeseen. Riku Nieminen näyttelee Nino-hahmonsa napolilaisyhteisön väkivallasta poikkeavan älykkään, keskustelevan, tietävän, sympaattisen ja viisaan ihmisen henkilökuvan. Häneen naiset rakastuvat aidosti ja kokonaisvaltaisesti, hän on elämän luonteva, mukava, lämmin persoona, vilpitön haavekuva. Sivistyneesti (isältä opitusti?) hänellä on kuitenkin vuorotellen salasuhde molempien tarinan naisten, Lenùn ja Linan kanssa, hän myös saa lapsen Lenún kanssa.
Anna-Elina Lyytikäisen taitava ohjaus (kera Susanne Mastin) toteutti kokonaisuuden moneen episodiin pirstaloidusta käsikirjoituksesta selkeästi jäsennellyksi, henkilökuviltaan maittavan kiinnostavaksi, roolityöt herkällä ja paneutuvalla näyttelijätaiteella hienosti tulkituiksi ja lukuisten kohtausten jännitetunnelmiltaan tenhoaviksi – monilajisen mielenkiintoiseksi, yhteiskunnalliseksi teatterispektaakkeliksi.
Kyllä myös on sanottava, että tällä kertaa äänentoisto ei repliikkien osalta pelannut – jos nyt oli kuitenkin kysymys puhenäytelmästä, ei musiikillisesta täysmusikaalisesta ja runomaisesta teoksesta. Jotakin korjausta näyttämöpuheen kanssa voisi ehkä helpostikin tehdä.
Arvio kirjoitettu perjantain 12.9.2025 – esityksestä.
Jälkikirjoitus 20.10.2025
Kritiikkini ja sen viimeisen kappaleen – tekstin kuuluvuudesta – kirjoitin reilu kuukausi ennen tätä jälkikirjoituspäivää. Kävin tänään hyvinvointijärjestelmän mahdollistamassa tilaamassani korvanpuhdistuksessa. Vasen korvani – juuri näyttämöä lähin korva – todetiin täysin kuuroksi sinne kerääntyneen korvavaikun vuoksi. Puhdistuksen jälkeen kuulen siis normaalisti. Pyydän myös anteeksi ja poispyyhittäväksi kritiikkini viimeisen kappaleen.
Suomen Kansallisteatterilla on koettavanamme suurenmoisen synnynnäisen naiskirjailija Maria Jotunin ja määrätietoisen kirjallisuuden professori Viljo Tarkiaisen yhteiselämä väkevän vahvana suomalaisen sivistysavioliiton tilityksenä.
Kaksi aikamme suurta dramaatikkoa, lasertarkka yhteiskuntamme näkijä ja kärjistäjä kirjailija Anneli Kanto ja suurenmoinen teatterimaailmamme Jotuni – asiantuntija-ohjaaja Heini Tola ovat yhteistyönä tehneet näytelmän kahden suomalaisen taiteen ja tieteen eturiviin ja maineeseen pyrkineen persoonallisuuden yhteiselämän mahdottomuudesta.
Teos on yhtä aikaa karussa sisällössään äärimmäisen jännittävä menneen ajan draama ja etevässä kirjallisessa nykyajattelussa hienoksi hiottu todellinen näytelmäkirjallisuutemme timantti.
Näytelmänä se saa meidät ymmärtämään kahta täysin erilaista ihmistä, julkisuuden korkeimmille oksille tavoittelevia taitelijapersoonallisuuksia, miten heidän perhe-elämänsä ja julkisuutensa eroavat kuin yö ja päivä. Tai miten ihmissuhteen puristaessa toisistaan rakkauden mehut täysin, vain äidin lapsirakkaus jää liittoa kannattelemaan. Kahden maineeseen pyrkineen, omaa kutsumustaan noudattaneen ja niihin myös teoillaan, tuotannoillaan päässeen kulttuuripersoonan avioliitto tuntuu heiluvan alusta alkaen sattuman vaa’an kielellä – jatkuva miesyksinvalta, kauhu, pelko, itsekkyys, tyrannisuus punnuksinaan – enää lopulta vain julkinen maine ulkoisena kiinnipitävänä paperinaruna. Näin kuihtuu vähitellen suhde, joka on alkunsakin saanut erehdyksestä, kun Maria alkoi odottaa yllättäen ensimmäistä lastaan, vaikka hänen ainoa toiveensa elämässä on elää vapaasti ja kirjoittaa teoksia.
Jotuni-teoksen hätkähdyttävin anti on todistaa suomalaisen kiillotetun sivistyneisyyden synkkä ja lohduton kääntöpuoli. Näennäisinä hokemina sivistyksen ja kulttuurin taakse piiloutuu aivan muuta. Itsekeskeisyys molemmilla osapuolilla toki kuuluu taideammatteihin, mutta sairaalloinen mustasukkaisuus toisella ja nyrkki toisella. Vastineeksi tämän happanevan suhteen jatkuvat mustelmat sekä merkiksi viikkokausien mykkyys alkaa todellisuudessa vallita sivistyskodin yhteiselämää.
Näytelmänä Jotuni on meille karu draama, jossa kaksi pääosaa nainen ja mies saavat täyden uhmakkaan iskuvoimansa henkisillä kyvyillään, sukupuolisilla tarpeillaan ja niistä kieltäytymisillään sekä menettävät toisensa mustasukkaisuushoureillaan, yhteiselämäänsä täysin kyllästyneinä ja uupuneina etevämmyyksiensä kaksitaisteluissa. Sukupolvinen draama, joka täyttää tämän aikamme mitat täysin akuutisti sekä soveltuu malliksi myös aikamme parisuhteitten ja liittojen käyttäytymisestä ja todistaa monien erojen oireet tarkkareseptisesti.
Esitys on suurenmoista kahden näyttelijätyön vaikuttavaa, heittäytyvän hurjaa, teeskentelemätöntä luonnenäyttelemistä, jollaista vain harvoin Kansallisteatterissa on saanut edes klassikoissa kokea.
Sari Puumalainen luo identiteetilleen vahvan, unohtumattoman elävän ja tunnerikkaan impulssisissa puuskissaan, naiseudessaan räjähtelevän ja asioilleen palavasti liekehtivän taiteilija Maria Jotunin (1880-1943).
Puumalaisen näyttelemisessä on sielun voimaa, kirjailijakutsumuksen ehdottomuutta ja suuri sylillinen äidin rakkautta, jopa ripaus miespolon synnynnäisen epäonnistumisen lohduttavaa ymmärrystä. Sari Puumalaisen Maria Jotuni -hahmo elää taiteilijaelämäänsä professorin puolisona, jonka nuoruusajat ja elinpäivät intohimottomassa tekosivistyneessä avioliitossa täyttää puolison kirjallisuustiede vuosien kierron mielikuvituksettomalla, tiukalla järjestyksellä – työntäen syrjään Jotunin taiteen, täyttymättömän ja janoavan kutsumuksen liian moniksi vuosiksi unohtaen – siinä samassa kaiken mukana ihmisen polttavan tyydyttämättömän rakkauden näivettäen. Ennen muuta Sari Puumalainen tekee esityksestä sydäntäyden yhteiskunnallisen nykynaisen, jolla on sisäinen tarve tuoda juuri yhteiskunnan naisen osuus esille maailmassa, teoissa, taiteissa ja julkaisuissaan. Hänen voimanaan on kirjailijan tunnustetut lahjat ja niissä synnynnäinen, sarkastisen huumorin nerokkuus.
Näyttelijätaiteena Puumalaisen työ on loistavaa teatteria ja riipaisevaa elämänkohtaloa äärimmilleen todistava järisyttävän vaikuttava ja puhutteleva työ.
Antti Pääkkönen tekee yhden kansallisnäyttämömme merkittävimmän roolityönsä. Kirjallisuuden professori Viljo Tarkiaisesta (1879–1951) hän piirtää määrätietoisen harkitun persoonallisuuden, kaikenlaista inhimillisyyttä karttavan miehen, jolle arvotonta ovat perheen lämpö, lapset saati kuuluisa puoliso. Hän kätkeytyy täysin tiedemaailmaansa ja poikkeukselliseen oppineisuuteensa, tutkimuksiinsa ja arvovaltaansa. Pääkkösen työssä ihmisen pahuus, ilkeys, suomalainen nyrkki ja väkivalta siirtävät koko yhteiskuntamme perheinstituutioiden ongelmakentän suoraan moneen suomalaiseen niin sanottuun sivistyneeseen perheeseen. Pääkkösen Tarkiainen ei liioittele, hän on kehnoista kotioloista opiskelun avulla kasvanut ja uran luonut suomalainen tiedemies, jolle aikakautensa mukaan kuuluu valta ja voima perheen elättäjänä. Näyttelijätyönä Pääkkösen uskottavuus, häikäilemättömyys, laskelmallisuus ja luontevuus häikäisee katsojaa realismissaan ja taitavuudessaan.
Näytelmän dramaturgian pienet sivuosat ovat kuin rivien väleistä kerrottuja tapahtumien kuvailuja: Anna Airolan Siiri-palvelija toimivana kerrontana ja Salla Markkasen näytelmän karheutta sopivasti tasoittavana musiikin luojana ja tulkitsijana.
Eikä näytelmässä pelkkää perhekauhua esitetä.
Liikekielellä, pienellä kohtauksella tulkitaan sensuelli Marian ja Antin kehollinen seurustelu lintumaisena balettiliikekoreografiana tavattoman kauniisti -(konsultointi Marjo Kuuselan).
Ja koko kulttuuriperhe – myös lapset Jukka (Ilja Peltonen) ja Tuttu (Heikki Pitkänen) -saa liikekoreografialla oman sisäisen värinsä. Ruokailutraditioiden, lusikoiden haarukan ja veitsen sekä ruokaliinojen käyttötavat, ovat jo suoranaista maneerista humoristista äksiisiä. Tai pöydän alta näkyvät vakavan isän pitkien esitelmien pakolliset kuuntelemiset ruokailujen yhteydessä ja kyllästymisiä tulkitsevat jalkojen harkitut merkitsevät liikeradat jalkojen siirtelyinä ovat suurenmoista pienieleistä huviherkkua. Pyhän seutujen perinteiset kävelyretket, joissa koko perhe hyvin pukeutuneena traditionaalisesti suorittaa sivistysperheen viikoittaisen ilmestymisen Töölön valtakaduille kaikkien nähtäväksi: kuin ankkamaisen hauskaa koreografiaa yhteiskävelyn rytmikkyydellä meille katsojille ja tosi sarkastista huumoria sivistysperheen näkyvyydestä. Siinä vasta sivistynyt perhe!
Vuonna 1963 postuumisti julkaistusta Jotunin Huojuvasta talosta alkaen olen saanut vasta ymmärtää hänen teostensa tarkoitukset: muuttaa yhteiskuntamme valtarakenteita tasa-arvoisiksi nais- ja miessukupuolten yhteisiksi pyrkimyksiksi koko maailman mittapuussa.
Anneli Kanto – Heini Tola näkökulmalla luotu Jotuni-näytelmäesitys on yhä tänään ajankohtainen, tyylikäs, tosi ja vaikuttava draama. Se on myös Kansallisteatterin suuri voitto – suomalaisten uusien näytelmien syksyn 2025 kärkityö.
Helsingin Kaupunginteatteri on tehnyt teatterikauteensa harvinaisen rohkean ohjelmistoratkaisun, kun se on ottanut Suuren Näyttämönsä hehtaariselle yli tuhannen katsojan musiikki-broadwaylleen omaperäisen teatteriesteetikon, kirjailija-ohjaaja Juha Jokelan teoksen ja ohjauksen toteutettavaksi madollisimman loppuunmyydyin katsomoin näytäntövuodeksi 2025-26.
Juha Jokela on kirjoittanut ja ohjannut useita näytelmiään Suomen Kansallisteatteriin. Hän on määritellyt teatteriestetiikkaansa muutamat näyttelijätaidon peruskivet: huutaminen näyttämöllä on kielletty, mahdollisimman hiljaa puhuttu repliikki on ainoa oikea. Pahinta, jos näyttelijät näyttelevät eivätkä osaa olla estradilla luontevia. Samoin Jokela suosii kehotonta näyttelemistä, liikkumista pyörimällä, pyörillä kulkevilla tasoilla, lavasteiden mukana ja lavasteilla – tietenkin kehottomuus toimii screeneillä, joita hän käyttää viljalti.
Jokela jatkaa Kansallisteatteriin vuonna 2016 tekemäänsä Suuren näyttämön liikebisnekseen sijoittunutta Sumu-tarinan aihetta nyt Helsingin Kaupunginteatterin ensi-illassa 30.8.2025 näytelmällään Let`s Play Business.
”Juha Jokelan SUMU-näytelmän monisolmuinen päivänpoliittinen dialogi ja esityksen kuunnelmanomainen toimistostaattinen atmosfääri elivät taitavien näyttelijöiden persoonallisista, tekstiin uppoutuneista tulkinta-aparaateista ja upeasti rytmitellystä dialogin hurjavauhtisesta temposta. Ulkopoliittisen tarinankuljetuksensa jatkuvien yllätysten täyttämä, modernin huipputekniikan pienen vientiyrityksen venäjänkaupan todellisuus Ukraina-konfliktien varjossa kasvoi kiehtovasti todellisuudentuntuiseksi tulkintakokonaisuudeksi, mutta vaatii yleisöltään tarkkanäköisen, kielikorvakuuloisen, maailmanmenosta vähintään lööppitietävän ja pintaa pari milliä syvemmältä ärsyyntyvän monihermoisen tunneihon.” **
Let`s Play Business –esitys on samaa lajia, muttei rajaudu pelkkään suomalaisuuteen. Se on yleismaailmallinen pikkupirullinen pamfletti työn muodosta ja sen yhteiskunnallisesti ontosta sisällöstä näytelmän keskeisinä pohdintoina. Jokelan verbalismi on yhä voimissaan, mutta näin suurella näyttämöllä jo pelkästään täysin mikrofonitettu esitys etäännyttää näytelmäuutuuden tekijän lupaamasta estetiikasta ja näyttelijätyön luontevuus katoaa: kehottomuus taas vain suurissa screeneissä toteutuu Jokelan näyttelijätyöedellytysten tapaan.
Let`s PlayBusiness viestii parhaimmillaan nykyarkemme maailmaa vallitsevasta jo edelliselle sukupolvelle täysin käsittämättömästä oudosta työelämästä. Konsulttiyhtiöt, laskentatoimistot, mielipideyritykset ja kaikenlaiset byroot kunnilla ja valtiollakin jopa laskeutuvat yhteiseen tunnistettavaan harmaaseen sisältöönsä ja hurjaan työvauhtiinsa vailla todellisia aitoja, konkreettisia päämääriä. Esimerkkiyhtiössämme HX ainoa päämäärä on bisness, sen mahdollisuuksien selvittäminen ja selvitysten mukaiset muutosideat miltei jokaisessa niin saneeraukseen päässeessä, hyvin menestyneessä kuin jo konkurssin kokeneessa yrityksessä. Tämä aikakautemme harmaus vallitsee tyylikkään odotettavasti katsojan palkiten koko illan näytelmänä (kuositettuna siistinä pukeutumisena, vilistävinä, nousevina, laskevina ja avoimesti läpinäkyvinä lavastepintoina, huoliteltuina naamiointeina), joihin väri yritetään tuoda edellisen ja nykysukupolven toiminnallisesta innostumisesta.
Juha Jokelan tuttu kirjallisen ilmaisun ja teatterielämän sarkaismi purevat nyt huumoriväritteisinä ajatuksina koko laitosteatteriin: esitykseen on kirjoitettu kaksi tasoa – oikea iso byrootasoinen bisnesfirma HX ja sen liike-elämän arkirutiinien muutospaineet sekä juuri kiinnitetyn uuden johtajan tuoma uudistusmentaliteetti, jota aletaan noudattaa yhteisön tarkoin suunnittelemana eäänlaisena rinnakkaisena uudistettuna firmavisiona – näyttelemällä tuleva, uudistuva firma tämän saman bisnesyrityksen tilalle. Kaikki yrityksen henkilöt on velvoitettu osallistumaan esitykseen ja sen näyttelijäseurueen johtajaksi korotetaan yhtiön hallituksen puheenjohtaja.
Kaksoisteemallisessa menossa on sekä muutoskohteen jäsenten voimakasta muutoshalua innostuksessa, mutta kohta myös kritiikkiä yleensä näyttelijäammattiin ja sen varsin epävarmaan tarpeellisuuteen vanhentuneen yrityksen aidoksi uudistamiseksi. Suomessahan näitä terapeuttisia liikuntatuokiota pienissäkin työyhteisöissä toteutettiin runsaasti muutaman minuutin liikuntatuokioina joka päivä 1980-luvulta alkaen. Nyt on kuitenkin tosi kysymyksessä: koko yritysbisneksen selviytyminen henkilökuntineen tai kuolema tarpeettomana yhtiönä.
Vain Valtteri Raekalliolle annetussa tekstin uudistusideoiden toteutuksessa ylletään teatteri-ilmaisun korkeimmille vuorille Raekallion koreografiaepisodissa. Hänen ja koko ensemblen toteuttama liikuntakokonaisuus on taidollisesti ja ajatuksellisesti oikea esimerkki esittävän taiteen aidoista, kehollisen näyttelijätaidon mahdollisuuksista muuttaa minkä tahansa työpaikan luutuneet kalkkeutumat upeasti ja elämänsykkeisesti asiantuntijan johdolla ja tyrmätä säännön vahvistamiseksi myös tämän esityksen jokela-estetiikka – hienosti toteutetulla taiteellisella kokonaistyöllä katsojajoukko riemastuttaen.
Elävä persoona on sittenkin kenties tärkein draaman tekijä. Martti Manninen uutena HX:n nuorekkaana toimitusjohtajana luo maallikko-teatterissakävijällekin suuren palan esityksessä tarvittavaa realismia, tarpeellisen henkilökuvan innokkaasta, määrätietoisesta työpaikan uudistajasta, jolla sisäinen innostus ja vähintäänkin työntekijän palkitseminen papukaijamerkein, saati koko yhteisön innostaminen yhteishuutotsemppauksin tulevaisuudennäkyihin tuntuu jo otteissa, ei vain puheissa. Varma ja hyvin kirjoitettu, taitavasti tulkittu roolityö!
Wanda Dubiel saa koko teoksen tuntumaan muutenkin siedettävältä. Hänen nerokas ja sympaattinen näyttelijäotteensa eräänlaisena kertojana meille yleisölle, juttelevana näyttämöpäällikkönä, kaksoisroolinsa taiturina, rennon letkeänä, innostavan mukaansatempaavana tarinan rytmittäjänä tuo ahdistavan runsasmääräisen, asiapitoisen tekstin ja tapahtumat sittenkin inhimillisen kiinnostavaksi seurata.
Lahden kaupunginteatterin syysnäytäntökauden suurtuotanto Elena Ferranten menestysromaaniin pohjautuva Loistava ystäväni, saa suomenkielisen kantaesityksensä Lahden kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä tänään lauantaina 6.9.2025.
Esityksen koko näyttelijäkunta
Rooleissa Annukka Blomberg, Tomi Enbuska, Saana Hyvärinen, Henrik Hammarberg (vier.), Mikko Jurkka, Markus Järvenpää, Tapani Kalliomäki, Vilma Kinnunen, Riku Nieminen (vier.), Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Maarit Severin (vier.), Jari-Pekka Rautiainen, Nenna Tyni, Lumikki Väinämö
sekä lapsiavustajat Armi Kalliomäki, Adessa Kirén, Saima Peltoniemi, Viivi Vilponen
Loistavan ystäväni ohjaa peräti viidelletoista näyttelijälle Anna-Elina Lyytikäinen, koreografia on Tiina Brännaren ja seitsenhenkistä live-orkesteria johtaa Antti Vauramo.
Esityksen mediakuva: Antti Sepponen
Miljoonia kirjoja myynyt, suosittuna televisiosarjanakin tunnettu ja ympäri maailmaa rakastettu moderni klassikko vie meidät värikkääseen ja vaaran tuntua huokuvaan Napoliin, sen köyhiin kortteleihin, joissa ei pelätä elää, rakastaa ja kuolla. Tarina kertoo kahden naisen elinikäisestä ja monimutkaisesta ystävyydestä, joka on sekoitus intohimoa, haastetta ja syvää kiintymystä. He ovat toistensa vastakohtia, mutta yhdessä kokonaisia, päärooleissa Lila Vilma Kinnunen ja Elena Nenna Tyni. Miespääroolissa Nino vierailee lukuisista tv- ja elokuvarooleistaan tunnettu Riku Nieminen.
Tämä suurtyö on täynnä tarinan ajankohdista kertovaa iskelmää sekä oman kapellimestarimme säveltämää ja sovittamaa musiikkia.
Helsingin Kaupunginteatteri – Sutinaa ja säätöä – Kuvassa Sauli Suonpää, Pihla Penttinen – Kuva Otto-Ville Väätäinen
Reitti yleisellä liikennevälineellä Lahdesta suomalaisen farssiteatteriesitysten kehtoon Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämölle löytyy näin: junapiletti Lahesta kohti Helsinkiä, siirtyminen ulos junalaiturille seisakkeella Böle, sadan metrin kävely ratikkapysäkille ja astuminen raitsikkaan numero 9, jonka päätepysäkki on Hakaniemen virastotalo – ja olet Hämeentie 2:ssa – Arenassa.
Tämä sisäkuoriltaan uudistunut, toimivine lisärakennelmineen laajentunut kulttuuripyhättö henkii historiaa jo pelkillä ravintolaseiniensä teatterivalokuvilla. Teatterikävijä löytää nyt aina 1960-luvulta alkaen näihin päiviin saakka Arenan seiniltä kahvia tai muuta juomaa naukkaillessa, väliaikapalaa maiskutellessa suomalaista viihdetarjontaa, joka on koskettanut myös moneen lahtelaiseen teatteria harvemminkin viihteenä käyttäneeseen pääkaupunkikävijään. Itse löysin Arenan ravintolamaisen, sympaattisen lisähuoneen kahdesta kerroksesta sen kuudestakymmenestä kehystetystä esityskuvasta oman teatterini yhden alun: valokuvan maan ensimmäisestä Viulunsoittaja katolla -kantaesityksestä 1966 (ohjaus Kurt Nuotio, pääosassa Uljas Kandolin). Näin päädyin myös itse kokemaani historiaa todistamaan. Miten runsaasti suomalaiset ovatkaan nauttineet noina lähimenneisyyden Kansanteatteri-Työväenteatterin aikoina sittemmin Helsingin Kaupunginteatteriksi nimetyn taidelaitoksen taiteilijoiden viihdeteatterista. Kuvista välähtelevät Tarja Valkamat, Pentti Siimekset, Lasse Pöystit, Asko Sarkolat ja tietenkin nykyhetken suuret starat aina Martti Suosaloihin ja muihin elinpäiviemme murheen lohduttajiin.
Tämänkertaisen Helsingin Kaupunginteatterin farssin – joita en ole koskaan suostunut tarkoituksella vaan erehdyksessä näkemään – esityksen yleisössä oli myös monta näyttelijäsuuruutta, niinpä ihailemani nykypäiviemme teatterillinen nykyloisto upea Heidi Herala farssin antia nauttimassa, jos kohta televisiokatsojana bongasin muutaman television vakioesiintyjän lepuuttamassa omaa fyysistä ja henkistä kapasiteettiaan – jopa Mikko KekäläisenPuoliseitsemän ohjelmaansa kenties esityksestä ytyä ja henkilökemiaa hamuamassa.
Kannattaa siis käydä kokemassa Hämeentie 2:n uusi teatteritilan tarjoiluhuoneisto vaikka vain kahveilla tai peräti menusta lukien maukkaalta tuntuvalla ruoka-annoksella Helsinki-käynnin onnistuneeksi sinetiksi.
Farssi on omanlaisensa viihdeteatterin laji. Sen suuria nimiä olen saanut sentään maistella. Lilla Teaternin menneinä loistovuosina ainakin Lasse Pöysti ja Birgitta Olfsson farsseillaan nostivat pienen teatterinsa taatuksi nautinnoksi, me teatterikansa näytännöt täyttäen. Television Ilkamien ja muiden harvinaisten hupiohjelmien suurien viihdepersoonien kuten Helge Heralan hauskuttelut tai filmien Leo Jokelan huumoriharvinaisuudet ovat toki muistissa. Eikä omalaatuinen farssi Speden mukana ole suomalaiselle vieras.
Lahtelaisessa teatterimiljöössä farssin nykyhuippua koko maassakin edustaa komeasti teatterimme oma esitys Mika Myllyahon tekstistä Kaaos, jo kolmatta vuotta.
SUTINAA JA SÄÄTÖÄ
Helsingin Kaupunginteatteri – Sutinaa ja säätöä – Kuvassa Ella Lymi, Mikko Virtanen, Pihla Penttinen, Heikki Ranta, Emilia Sinisalo, Sauli Suonpää – Kuva Otto-Ville Väätäinen
Arena-näyttämön ensi-illassa nautimme parin vuoden ikäisen päättömän ja hulluttelevan englantilaiseen mentaliteettiin 1920-30 -luvulle sijoitetun tuoreen broadway-hauskuuden (The Cottage) Sutinaa ja säätöä. Teatteriluomuksena se osoitti hyvin suomennetun farssin sopivan mainiosti juuri Arena-teatterin menneen maailman oloiseen teatterimiljööseen, sen epookin parvelliseen, lavastetäydellisyyteen helposti aistittavaksi ajattomaksi, päivänpolitiikattomaksi hauskuttamisviihteeksi.
Myös verevät, uudenlaiset farssitaiturit olivat oivallisessa vedossa. Tuon vetävyyden takasi suomalaisen farssiguru Sari Siikanderin ilotulitteisten, miltei loppumattomasti jatkuvien kohtausten nousuihin, laskuihin, räjähtelyihin, pikkuhävyttömyyksiin ja viimein persoonallisin näyttelijätyön huipentuvin infantiilisin ryöppyävin reaktioin toteutettu vauhtihurja esitys, jossa ohjauksen varma suvereeni huumorivoima nostaa tunteet kattoihin. Siikanderin ohjauskyvyt ovat tehneet esityksistä aina vähintään väärtin veroisen – viihteen, jonka kehyksenä taattu täyden yleisön hervoton naururemakka vie mukaansa viisaammankin, vastustelevimmankin katsojan.
Avioliiton ja parisuhteen tuhatmutkaiset, satakuoppaiset polut ja stradat jos kohta myös ihmisten huolet, huvit, seksielämäkin on se taattu maailma, jossa olemme itse osalliset ja asiantuntijat. Kun aiheen tarina yleensä neljän henkilön voimin saa toimivat mittasuhteensa penkoa tunteita, salaisuuksia, opetuksia, riemua, ihastumista, pettämistä, halukkuutta, pikkuvalheisiin koulutettua älyä – hyvälle uudelle näytelmälle on aina tilaa. Farssi on ajaton juuri tapahtumissaan, yllätyksellisissä mahdottomuuksissaan ja jatkuvissa ihmiskohtaamisen kiemurallisissa elämän unelmoiduissa huipuissa sekä tietenkin pettymisten lohduttoman kyynelisissä hektisissä rotkoissaan – usein me katsojat itse noita tuntoja kokeneina.
Pihla Penttinen tuo Sylviansa iki-uskottavaksi, unelmien, varastettujen elämänkohohetkien esimerkilliseksi, sumeilemattomaksi kokeilijaksi houkuttelevalla temperamentillaan, suunnitelmallisella älynsä spontaanilla mielikuvituksella. Tarinan keskiössä hän suorastaan vetää jokaisesta köydestä herkullisen naisellisesti, sensuellisti koko tapahtumaketjua kuljettaen räiskyen, varioiden, tempautuen sen äkkipyörteiden hurmahetkien pauloihin ja vie kaikki läheisensä mukaan tapahtumien ennalta-arvaamattomiin, kiehtovan rakkauden ja rakastumisten pyörteisiin.
Kahdeksannella kuulla raskauttansa kantavassa Emilia Sinisalon tulkitsemassa Marjoriessa paljastuu tuo perinaiseuden poikkeuksellinen tila, joka hormonien kuohuessa ruumiilliseen muutokseen ja ajattelun sumeilemattomuuteen ei voi enempää enää ulkopäin pirullista hauskuutta edes mahtua. Todellisena synnyttävänä omaperäisen laukovana, vahvana, maskuliinisesti asioita määräävänä hänen henkilöluomuksensa saa koko raskausajan hehkumaan. Farssikomedian uusin näyttämöruhtinatar Sinisalo on saanut koko farssisen huumoritykityksensä tarkkaosumaiseen vireeseen – nautinnollisesti koettavaksemme ainutlaatuisen komediahahmonsa verrattomuudella.
Kolmas tarinan nainen, jumalaisen kaunis Dierdre – Ella Lymi – luo elämää pursuavana reaktiohurjimuksena, kaiken hurmaavana vasta heräävän aikuisnaiseuden perikuvana näyttämölle kaikkien miesten ja naisten haluaman naisen, seurauksia katumattoman, rohkean elämänihanteen. Hänen nuorekkaan affektiivinen asioiden selvittelykohtauksensa on värikäs, monitunteinen, raikas, uhmaavasti sisältä räjähtävä, puhdistava tapa selvitä tarvittaessa takaisin elämisen arvoiseksi maan pinnalle: opiksi meistä kenelle tahansa toteuttaa – vain uskalluksemme itsetyhjennykseen, nollaamiseemme puuttuu.
Miehet jäävät tässä näytelmäfarssissa etuoikeutettuun himojensa pölvästisyyteen, kaiken vastaanottajiksi, naisten päätösten kohteiksi. Heistä Beau Sauli Suonpään tulkitsemana pystyy sentään tuhansilla oikeilla valheilla ja tekovalheilla taitavasti farssin tyyliin äkkiratkaisuihin, luovimaan milloin verbaalisesti entisenä aviomiehenä tai salarakastettuna, eronneena, rakastavana sekä yhtä aikaa hylkäävänä kumppanina vastaamaan tarinan äkkikäänteisiin – taitavasti valheista ja ajatus-ansoista viime tipassa selviämään. Suonpään farssinen notkeus on maittavaa näyttelijätaitavuutta: hänen charmikkuutensa uskottavuus on valloittavan salakavalaa, miessukupuolen pälkähästä pääsykyvyn petollista esimerkillisyyttä.
Eikä rakastajan sielu voisi puhtoisemmin tunnettaan ilmaista kuin Heikki Rannan naiivin todellisessa hahmotuksessa Clarke-herrasmiehenä. Tosiasiassa kaikki osapuolet tuntevat toisensa ja myös erityisesti Clarkesta paljastuu kaiken petoksen ja vilpin sivuuttava aito rakkaus puolisoonsa Marjoriehin.
Loppumausteeksi Mikko Virtasen Richard, falskisti herkkä murhanhimoinen yhden salasuhteen sielu tähän naiskeskeiseen maittavaan, kiehuvaan ja polttavaan soppaan on kuin tekomachoudella dominoiva naistenhallitsija Richard. Tuskin tähän verrattomaan suhdesoppaan enää parempaa valepukuun naamioitua todellisuudessa arkaa hämmentäjää voisi sopia. Hieno työ tämäkin ohjaus/osasuorituskokonaisuus, ällistyttävän leppoisine käänteineen.
Nauru tarttuu väkisin kaksituntisessa esityksessä, jonka 515 hengen salillinen eliniältään 60-ikävuottaan lähestyvä katsomo alkoi viidentoista ensi minuutin jälkeen tirskua, sitten sivistyneesti vaivihkaa remahdella, ja viimein yhteisräjähdellä nauramaan sielujensa täydeltä. Hauskuus itseisarvona toi siis pitkää ikää ensi-iltakatsojille. Sen naurun kyyditsijänä saimme harvinaisen suuren annoksen taitavaa farssiteatteria, johon suomalainen teatteri pystyy taidoillaan, tunteikkaammalla ajatuskapasiteetillaan ja näyttelijäkyvyillään. Kenties jäämme omana pikkuyhteisönämme menneitten vuosikymmenten määritteleminä naisina ja miehinä arvuuttamaan omaa asemaamme elämämme parisuhteitten menneisyydessä, nykyisyydessä ja toiveikkaassa tulevaisuudessa.
Lahden kaupunginteatterin Pienen näyttämön ensi-illasta voi sanoa kerrankin täydellä sydämellä, tunteella, järjellä ja harvinaisena teatterikokemuksena: ihana. Se on meille lähes tuntemattomana satuna monikerroksellisen jännittävän ihana, esityksenä ja ohjauksena taidokkaasti ihana ja visuaalisena kokonaisuutena, harvinaisena hahmoteatterina aivan valloittavan ihana.
Latvialaisen 1900-luvun alun maansa tunnetuimman sadunkertojan Anna Brigaderen (1861–1933) kirjoittama teos on tullut näytelmäharvinaisuutena suomalaislahtelaiseen ilmapiiriin komeana, hurmaavana ja valloittavana esityksenä. Suomalaisen kantaesityksen on latvialaisten synnyinsiipiensä kannattamana suomentanut, sovittanut ja ohjannut suomalaisen Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ohjaajakandidaatti Alise Polacenko niin tuoreena, värikkäänä ja mielikuvitusrikkaana, ettei satua voisi esityksenä enää maittavammin meille eri-ikäisille satuja rakastaville sekä myös niitä vieroksuville tarjoilla.
Tarinan visuaalinen hahmotus hallitsee esitystä, näyttelijätyön sumeilematon oivaltavuus vie mukanaan ja koko näyttämöilmaisun sadunkerronnan uusi ilme toteutuu niin kuin satua tulkitessa teatteri-ilmaisulla voisi koskaan edes toivoa – täydellisesti.
Ensi-iltayleisö oli ihanasti esityksen pauloissa, sen ensipuoliajalla, väliaikapaussilla ja jälkipuoliskolla – ei voinut olla miettimättä sadun aitoa henkeä, joka kerrankin tarttuu teatteriesityksestä katsojaan niin ihanan puristavasti ja kokonaisvaltaisesti. Nyt teatteri-ilmaisu oli yltänyt kulttuurimuotona pidemmälle kuin lukukokemus.
Tuntui kuin yksinvaltaiset maailmat elämäntaiteilija Nysän maailmaa avartaessaan olisivat juuri sellaisia kokemuksia, että niiden oivaltamiseen tarvitaan tämä viisas tarina, jossa sadullinen taikuus parin taikaesineen avulla helpottaa meitä tajuamaan maailmamme ihanuuden ja sen pelastamisen. Miten ilkeys voidaankaan taikamaisella pienellä puunoksalla aina pirun juoniin asti lannistaa tai miten ylpeys ja itsekkyys poistaa harvinaisella taikuuspillillä ja luutuneeksi jähmettynyt maailma uuteen kurssiin rytmittää.
Entä voidaanko koko sivistyneen maailman sementöity henkilögalleria vapauttaa alkaen maailmamme kyllästyttävästä työn orjuudesta tai peritystä ruhtinaallisuudesta, tyhmästä määräämisvallasta ja löytää vaikkapa metsän eläinten turkiskarvaorkesterista, mielimusiikeista lohtua ja iloa edes pieniksi hetkiksi täällä vaeltaessamme. Jotakin ihan täysin klassista, syvää ja pysyvää jäi ajatuksiimme, mielikuviimme, sieluumme tästä ihanasta näyttämöteoksesta – tiukasti jähmettyneet mielikuvituksemme avartuivat esityksessä.
Toivoisin itsekin olevani vielä kerran eräänlainen tupakan nysä, nyt tuoreena ennakkoluulottomana pelkkiä aatteita palavana Nysänä, avoimena kokemaan maailman murheet, mutta erikoisesti sen hyvyydet ja onnen hetket – kuten tarinan Nysä matkallaan maailman ympäri sai taistella voitokkaan ihanasti, yksinvallan ynseyden perikuvat murskata ja lopulta välit itse pirun luolan pääpirujen kanssa selvittää.
Aurora Manninen tekee rehevän elämänmahlaisen Nysä-hahmonsa sielukkaalla olemuksellaan, elämän nuoruuden uteliaisuudella, aidon rohkeasti uskaltaen kaiken kokeilla ja joka hetkin uusista kokemuksista, jännityksen hetkistä ihanuuksien löytämiseksi meille kuin omalla ennakkoluulottomalla hahmollaan viestien. Näyttelijätyö ihastuttaa ja vakuuttaa luontevalla, eläytyvällä elämänuskoisuudellaan.
Teatterimme muutkin omat näyttelijät ovat niin niin ihanan valloittavia, että mieli tekisi syliin heidät puristaa. Miikka Wallinista löytyy rehellinen Lauri-ystävä ja yhteiskunnan nöyrä alamainen, työn orja, nuorukainen ja hetkessä niin ihanan pirullinen ja ikiliikkuvan hiillostava Piru uskomattomine hurjine tanssikuvioineen, pian fiinisti kokeeraava hoviherra, saati aivan erikoisesti kehoton menneisyyshahmo Vanha mies viisauksineen – ihanasti kaikkeen erittelevään hahmotteluun taipuvin verrattomin roolityöluomuksin.
Esityksen visuaalisena hahmotushuippuna näyttelijäkonkari Jori Halttusen kenties sadunomaisin kuvallinen ilmestys jättiläis-Lutausiksena on pelottava, ainutkertaisen valtava mitoissaan, mutta samalla uskomattoman humoristinen ihanan kömpelönä luomuksena. Halttusen useat sivuroolit kuten Ensimmäinen hoviherra, Kitupiikki, Isäntä tuovat tarinaan uskomiseksi tarpeellista realismia taitavasti eritellen ja vielä Itätuuli-rooli taipuu sadun tuntua välittäväksi kuvitelmaksi.
Kolmen vierailijanäyttelijän tuoma taidollinen rikkaus lisää esityksen suurenmoista satumaisuutta:
Lotta Kaihua tulkitsee ikimuistettavan ihanan – myös lavastusdekoraationa yhden teatterimme kauneimmista, järisyttävimmistä näkökuvista – Tuulen äidin. Hänen ilmaisunsa ja hahmonsa väreilee sadun magiaa niin täydellisesti, että sen jälkikuva suorastaan kipinöi ajatuksissamme yhä hellittämättä. Kaihuan taitavuus Toisena hoviherrana, Talonpoikana tai Sutena toteutuvat notkean tyypittelyn herkullisen taitavina ilmiasuina jopa niin, että hänen tosi kökön ilkeän prinsessa Kultaisen hahmotuksensa tuntuu tarinassa osuvan kyllästyneen ihmisen nykymaailmankuvan prototyypiksi.
Jenni Kokanderin itsekkyyden perikuva Kuningatar sekä Iso emäntä -hahmotelma ovat nirppanenäisen ihania, harvinaisia, koko esityslavan valloittavia luonneanalyysejä suomalaisilla näyttämöillä. Entäs Veeti Vekola – hurjasti liikkuva, taipuisa Pirun varjo tai vaikkapa jänteikkään nuorekas metsän äiti modernin hauskana luomuksena – saati Hiiri orkesterissa: mitä olentoja voikaan näyttelijä saada aikaan jo synnynnäisellä tenhollaan!
Vera Kotkaniemen lavastuksen visuaalisuus on nautinnollista, yllättävyyden ja kauneudentajun upeaa satumaista hahmoteatterin harvinaisuutta täynnä. Lavastusta ja puvustusta, timantisti toimivia yhteiskohtauksia, vauhdikkuutta naamiosuunnitteluin, lavastustekniikoin, valovariaatioin ja äänimaailmoin sekä ohjelmalehtisen iki-ihanan epookkisin irrotettavin kiiltokuvin toteutetusta Nysä-teatteriesityksestä voidaan puhua täydellisenä kansainväliset mittasuhteet täyttävänä syksyn teatteritapauksena.
Helsingin Kaupunginteatteri – Sutinaa ja säätöä – Kuvassa Emilia Sinisalo, Heikki Ranta, Pihla Penttinen, alhaalla Sauli Suonpää – Kuva Janne Mikkilä
”Viime vuonna mentiin Helsingin Kaupunginteatterissa käyttöasteiden juhlan merkeissä. Uskotaan, että syksy lähtee yhtä innokkaasti liikkeelle”, aloitti teatterinjohtaja Kari Arffman teatterinsa syyskauden avajaispuheen. Puheeseen sisältyi mm. Arena-esitysnäyttämön yleisötiloja – tarjoilua ja väliaikaa – varten tehdyn avartavan lisätilasaneerauksen valmistuminen juuri esitysten käynnistyessä, muita käytännön asioita ja myös lupaus puheen jälkeen esitettävistä pikku pätkistä syyskauden uusista esityksistä.
Kari Arffman jatkoi sitten teatteri- ja yhteiskuntafilosofina nykyteatterin tarpeellisuudesta. Tässä pieni referaatti hänen mielikuvistaan teatterin tehtävästä juuri nyt.
”Tänään tulette näkemään meidän teatterintekijät, joilla on aina mahdollisuus elää jokaisessa esityksessä ja kohtauksessa, sillä toteutamme todellisuuksia, joita ei oikeasti ole. Tämä mielen ja mielikuvituksen voima on valtava. Sillä on kyky muuttaa maailma kokonaiseksi maailmaksi. Tämä kyky ei tietenkään ole vain meillä teatterintekijöillä, vaan jokaisella meillä ihmisellä sitä on mahdollisuus käyttää ihan normaalissakin elämässä. Ja meillä mieli ei oikein pysty erottamaan, mikä on ulkoista todellisuutta ja mikä syntyy täällä sisällä meidän päässämme. Kiitollisuus, rauha, ilo, niin se voi muuttaa kokemuksen hetkessä ihan toiseksi, ja siihen meillä on kaikilla valta ja voima. Jos me opitaan käyttämään tätä voimaa, mikä tulee täältä näyttämöltä, niin me voidaan omaan mieleemme rakentaa sellaisia maailmoja, joissa on valoa ja iloa. Niin kuin yleisö seuraa näyttelijää, niin samalla tämä meidän sisäinen maailma se seuraa niitä ajatuksia. Ja tämä ei tarkoita kontrollia, vaan herkkyyttä valita mille ajatukselle me annetaan valta. Näyttelijä näyttämöllä tietää vallan hyvin, että keskittyminen yhteen ajatukseen saattaa herättää koko kohtauksen eloon. Ehkä juuri siksi teatteri on voimakas taidemuoto, se ei pelkästään viihdytä, vaan se näyttää meille, kuinka mieli voi synnyttää todellisuuksia. Se muistuttaa, että meillä kaikilla on kyky kuvitella ja muuttaa omaa sisäistä maailmaamme. Luoda todellisuuksia, jotka tekee meistä onnellisempia, myötätuntoisempia ja elinvoimaisempia. Toivon, että teatteria tehdessä ja sitä yhdessä yleisön kanssa kokiessa me voisimme luoda sellaisen elämän, että jaksaisimme väistämättömienkin vastoinkäymisien keskellä uskoa parempaan, parempaan tulevaisuuteen. ”
Seuraavassa luettelo syksyn uusista esityksistä ja niiden ajankohdista. Luettelon jälkeen raportoin vielä viiden ensimmäisen esityksen tekijöistä ja sisällöistä teatterilta saamani tiedon pohjalta.
Jätän tilaisuudessa esiintyneiden näytelmien vastuuhenkilöiden – kirjailijoiden, ohjaajien ja näyttelijöiden – komeat ja hienot ajatukset sekä hauskat haastattelut vain pikku esimerkkikohtina lukijoilleni, mutta kaikki yhdeksän esityksen elävää esittelyä omiin mielikuviini tallentuneina syvyysluotauksina.
Kuningatarnäytelmä on historiallinen nykydraama vallasta, rakkaudesta ja aikansa supertähdestä kuningatar Kristiinasta.
Helsingin Kaupunginteatteri – Kuningatarnäytelmä – Kuvassa Elsi Sloan ja Aino Sirje – Kuva Heli Blåfield
Vuosina 1632–1654 Ruotsia hallinneesta kuningatar Kristiinasta kertova Kuningatarnäytelmä saa ensi-iltansa 28. elokuuta pienellä näyttämöllä. Jussi Moilan kirjoittama ja Sini Pesosen ohjaama historiallinen nykydraama hengittää vahvasti tätä päivää teemoillaan vallasta, sukupuolesta ja rakkaudesta.
Nuoreen Kristiinaan kohdistuu järkälemäisiä odotuksia. Hän on tyttö, jota kasvatetaan kuninkaaksi. Nainen, jonka tulee turvata kuningassuku avioitumalla ja synnyttämällä perillinen. Hallitsija, jonka täytyy olla sodassa ryvettyneen kansakuntansa keulakuva ja johtaja. Mutta Kristiina haluaa jotain aivan muuta. Hän haluaa tehdä synkästä ja sivistymättömästä Ruotsista tieteen ja taiteen johtotähden, eurooppalaisen vapauden ja sivistyksen valtakunnan. Ja Kristiina haluaa hovineitonsa Bellen. Ristipaine julkisen roolin ja yksityiselämän välillä synnyttää hurjaa, hauskaa ja koskettavaa draamaa.
”Kuningatarnäytelmässä vallan, vapauden, vastuun ja rakkauden teemat käyvät kamppailua. Queer-ikoniksi myöhemmin julistettu kuningatar Kristiina on yksi Ruotsin ja Suomen historian kiinnostavimmista henkilöistä – hän oli moderni ihminen vanhoillisessa ajassa. Hän oli ristiriitainen ja moninainen hahmo, jolta ei puuttunut rohkeutta ja joka uskalsi tehdä tekoja, joita muut eivät uskaltaneet. Näytelmä keskittyy Kristiinan valtakauteen ja vallasta luopumiseen. Se kertoo lähtemisestä ja jättämisestä, vapauden kaipuusta ja rakkauden nälästä sekä suunnattomasta rohkeudesta aikana, jolloin kuninkaat ja kuningattaret olivat jumalista seuraavia. Luvassa on upea kokonaisvaltainen teos, josta ei puutu jännitettä ja voimaa, herkkyyttä ja groteskiutta unohtamatta!”, sanoo ohjaaja Sini Pesonen.
Anarkistisen kuningatar Kristiinan kiehtovassa roolissa nähdään aktivisti, artisti ja näyttelijä Elsi Sloan. Belleä näyttelee Aino Sirje. Muissa rooleissa nähdään Rauno Ahonen, Pekka Huotari, Vappu Nalbantoglu, Aino Seppo, Alvari Stenbäck, Mikko Vihma ja Joachim Wigelius.
Näytelmän on kirjoittanut Jussi Moila ja sen ohjaa Sini Pesonen. Koreografina on toiminut Kaisa Torkkel. Lavastuksesta ja videosuunnittelusta vastaavat Helsingin kaupungin vuoden 2025 taiteilijapalkinnolla palkittu Tinja Salmi sekä Toini Nissinen. Historiallisesti komeat puvut on suunnitellut Henna-Riikka Taskinen ja naamioinnin Pia Malmberg. Sävellys ja äänisuunnittelu on Aleksi Sauran käsialaa. Aleksi Saura on myös säveltänyt näytelmään kappaleen yhdessä Elsi Sloanin kanssa.
Valosuunnittelusta vastaa Kari Leppälä. Tarpeiston on suunnitellut Mira Rokkanen ja dramaturgina on toiminut Henna Piirto.
Tilaisuudessa saimme kuulla esityksestä upean uljaan, kenties näytäntökauden upeimman laulusoolon ihastukseksemme.
Suuren näyttämön syyskauden avaa 30. elokuuta ensi-iltansa saava uutuuskomedia Let’s Play Business.
Kuvassa Wanda Dubiel, Martti Manninen, Sanna-June Hyde,Ursula Salo, Santeri Kinnunen – Kuva Ville-Veikko Väätäinen
Ensimmäistä kertaa HKT:lla vierailevan Suomen menestyneimpiin näytelmäkirjailijoihin lukeutuvan Juha Jokelan kirjoittama ja ohjaama riemastuttava komedia työelämästä ja sen esittämisestä käsittelee nykyaikaisen työelämän haasteita hykerryttävällä otteella. Rooleissa nähdään Wanda Dubiel, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Santeri Kinnunen, Aksinja Lommi, Kai Lähdesmäki, Martti Manninen, Unto Nuora, Raili Raitala, Ursula Salo ja Jan-Christian Söderholm.
Esityksestä esitettiin aluksi pitkähkö katkelma, jossa työyhteisö sai ohjausta uudenlaiseen työkulttuuriin liikuntatuokioin, palkinnoin, uusin iskulausein työtä ja työilmapiiriä hehkuttaen.
Kirjailija ohjaaja Juha Jokela ja näyttelijä Wanda Dubiel olivat vastaamassa meille medialle ja talon väelle järjestetyssä avajaistilaisuudessa.
Jokela: Tämä näytelmä syntyi facebook-postauksesta. Autoritäärisestä opettajasta. Päätin toteuttaa sen tunnetilassa samanlaiseen firmaan, jossa on autoritäärinen vanha johtaja ja sitten vähän erilaista johtamiskulttuuria käyttävä uusi johtaja. Dubiel: Tässä näytelmässä on näyttelijäseurue, joka kertoo tämän työkulttuuritarinan. Ja minä olen seurueen taiteellinen johtaja. Ainakin kehottaisin kääntymään mieluummin teatterilaisen puoleen kuin konsultteihin. Jokela: Kyllä bisnesmaailma pyrkii joskus ottamaan meitä taiteilijoita haltuunsa esimerkiksi esittämään bisnestä.
Sutinaa ja säätöä on uusi ja raikas farssikomedia parisuhteista. Sutinaa ja säätöä (The Cottage) saa ensi-iltansa Arena-näyttämöllä 3. syyskuuta Sari Siikanderin ohjaamana. Broadwaylla ensi-iltansa vuonna 2023 saanut Sandy Rustinin kirjoittama farssin sukupuoleen liittyviä perinteitä tuulettava komedia sijoittuu 1920-luvun Englantiin, mutta sen käänteet ja henkilöt ovat täyttä tätä päivää.
Helsingin Kaupunginteatteri – Sutinaa ja säätöä – Kuvassa Emilia Sinisalo, Heikki Ranta, Pihla Penttinen, alhaalla Sauli Suonpää – Kuva Janne Mikkilä
Sylvia (Pihla Penttinen) ja hänen salarakkaansa Beau (Sauli Suonpää) ovat saapuneet jokavuotiselle huvilatapaamiselleen. Tällä kertaa Sylvia pudottaa Beaulle todellisen uutispommin ja kertoo jättäneensä miehensä. Tämä on vasta alkua, sillä seuraavaksi kaksikon puolisot (Emilia Sinisalo ja Heikki Ranta) pelmahtavat samalle huvilalle. Todellinen salaisuuksien Pandoran lipas revähtää auki ja niin henkilöiden identiteetit kuin avioliittokäsitykset joutuvat kiivaasti kieppuvaan myllyyn.
”Sutinaa ja säätöä sukeltaa farssimaisen komedian keinoin avioliiton, identiteetin ja ihmissuhteiden roolien syövereihin ja tekee sen tavalla, joka saa katsojan nauramaan, yllättymään ja ehkä jopa katsomaan omaa parisuhdettaan uusin silmin”, sanoo ohjaaja Sari Siikander. ”Näytelmä on suhdekiemuroiden ja absurdiuden mestariteos ja lupaan, että tällaista rakkauden katastrofia näin hauskassa paketissa ei ole näyttämöllä ennen nähty!”
Rooleissa nähdään Pihla Penttinen, Sauli Suonpää, Emilia Sinisalo, Heikki Ranta, Ella Lymi ja Mikko Virtanen.
Näytelmän on suomentanut Reita Lounatvuori. Lavastuksesta vastaa Peter Ahlqvist. Puvut on suunnitellut Elina Kolehmainen ja naamioinnin Jutta Kainulainen. Äänisuunnittelu on Eero Niemen käsialaa ja valosuunnittelusta vastaa Petteri Heiskanen. Dramaturgina on toiminut Ari-Pekka Lahti.
Näyttelijät Pihla Penttinen ja Heikki Ranta kertoivat kiinnostavasti ohjaajan luomasta näytelmän farssisesta esitystarkkuudesta.
Lilla Teaternin syyskausi käynnistyy 11. syyskuuta, kun Saara Turusen kirjoittama ja ohjaama Hyenans dagar saa kantaesityksensä ruotsiksi. Teos pohjautuu osittain hänen romaaniinsa Hyeenan päivät (Tammi 2024) ja se käsittelee hedelmöityshoitojen kautta kulkevaa matkaa kohti vanhemmuutta.
Mitä tapahtuu, kun elämä ei tottele käsikirjoitusta? Hyenans dagar -esitys kuvaa yhden naisen kokemuksia, mutta samalla se avaa yhteiskunnallisia kysymyksiä, kuten kehollisuutta, yksityisen ja julkisen rajan hämärtymistä sekä pärjäämisen kulttuuria.
Esityksessä Turunen jatkaa naisen aseman tarkastelua – teemaa, joka toistuu usein hänen teoksissaan.
”Haluan jättää teokseen avoimuutta ja antaa katsojien tehdä omat tulkintansa, mutta ennen kaikkea toivon, että ihmiset voisivat nauttia. Näytelmässä yhdistyvät musiikki ja visuaalisuus tavalla, joka on teoksilleni ominaista,” kertoo Turunen.
Saara Turunen (s. 1981) on palkittu kirjailija ja teatterintekijä, joka on saavuttanut tunnustusta niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Hänet tunnetaan neljästä romaanistaan sekä työstään teatterin parissa. Turusen töitä on käännetty useille eri kielille ja esitetty ympäri maailmaa. Nyt hänen teoksensa esitetään ensimmäistä kertaa ruotsin kielellä. Turunen on palkittu mm. Helsingin Sanomien Kirjallisuuspalkinnolla (2015) sekä Suomi-palkinnolla (2016).
Lilla Teatern – Hyenans dagar – På bilden Katja Küttner, Pia Runnakko, Alexander Wendelin, Kreeta Salminen, Elmer Bäck – Foto Mitro Härkönen.
Teksti ja ohjaus Saara Turunen, käännös Kasimir Koski, lavastus Milja Aho, pukusuunnittelu Liisa Pesonen, video- ja valosuunnittelu Ainu Palmu, äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä, naamioinnin suunnittelu Jaana Nykänen. Koreografia Janina Rajakangas. Dramaturgi Ari-Pekka Lahti. Teoksen rooleissa Kreeta Salminen, Elmer Bäck, Katja Küttner, Pia Runnakko ja Alexander Wendelin.
Esityskieli on ruotsi. Esitys tekstitetään suomeksi ja ruotsiksi Subtitle Mobile -mobiilisovelluksen kautta. Esityksessä kaksi ummikkoa suomalaisnäyttelijää esiintyvät ensi kertaa ruotsia puhuvina taiteilijoina.
Studio Pasilassa ensi-iltansa 25. syyskuuta saa Mauri Kunnaksen samannimiseen kirjaan pohjautuva koko perheen musiikkinäytelmä Kuka kaappasi auringon. Teoksen on dramatisoinut ja sen ohjaa muusikko, kirjailija ja dramaturgi Liila Jokelin, joka on myös säveltänyt näytelmän musiikin yhdessä multi-instrumentalisti Lauri Schreckin kanssa.
Tässä energisessä musiikkinäytelmässä paahdetaan rockia ja näyttäviä taistelukoreografioita koko näyttämön täydeltä! Esityksessä hehkuu Mauri Kunnaksen tunnistettava maailma. Näytelmän huumori, viisaus ja oivaltavuus lämmittävät pitkään.
Rooleissa nähdään Juha Jokela, Jouko Klemettilä, Sanna Majuri, Jari Pehkonen, Inkeri Raittila, Sanna Saarijärvi, Antti Timonen ja Leenamari Unho.
Ensi-ilta on 25.9.2025 Studio Pasilassa – Ratamestarinkatu 5
Pienen näyttämön syksyn toinen ensi-ilta on 9. lokakuuta ensi-iltansa saava Aleksi Suomesta, joka on tositarina suomalaisesta ammattisotilaasta Aleksi Lysanderista (1989–2024). Näytelmän on Tuomas Kyrön samannimisen teoksen (WSOY, 2023) pohjalta dramatisoinut Ari-Pekka Lahti ja sen ohjaa Tuomas Rinta-Panttila. Herkän ja vavahduttavan tarinan esittävät näyttelijät Roderick Kabanga ja Eetu Känkänen.
Helsingin Kaupunginteatteri – Aleksi Suomesta – Kuvassa Roderick Kabanga, Eetu Känkänen – Kuva Ilkka Saastamoinen
Isovanhempiensa maatilalla Oulussa lapsuuttaan viettänyt, suomalaisen äidin ja senegalilaisen isän poika päättää tehdä itsestään sotilaan ja lähtee 18-vuotiaana muukalaislegioonaan. Hän palvelee Afganistanissa ja useissa Afrikan maissa. Ukrainaan hän lähtee ensimmäisten vapaaehtoisten joukossa vuonna 2022, palaa välillä Suomeen, mutta lähtee uudestaan syksyllä 2024 Ukrainaan, jossa hän menehtyy vuoden viimeisten päivien aikana.
Näytelmää on valmisteltu yhteistyössä Aleksi Lysanderin kanssa. Hänen toiveensa oli, että esitys toteutetaan ja siitä tulee mahdollisimman rehellinen kuvaus sodan jäljistä ja siitä, miten sota ei koskaan ole oikea ratkaisu.
Esityksen sisällön selkeän videopuheenvuoron esitti ohjaaja ja lavalla molemmat näyttelijät keskustelivat eläytyneesti harvinaisesta esityksestä ja rooleistaan.
Loput syksyn näytelmien esittelyistä julkaisen marraskuun alussa.
Lukijani voi myös löytää kaikkien yhteensä kahdenkymmenen Helsingin Kaupunginteatterin uusien ja edelliseltä näytäntökaudelta jatkavien näytelmien esitysajankohdat ja esitystiedot osoitteesta:
Lahden kaupunginteatterilla on niin harvinainen taituri sisäänheittäjänä, että uppiniskaisinkin muutaman minuutin häntä kuunneltuaan suorastaan kiirehtii varaamaan kaikkiin Lahden kaupunginteatterin uusiin näytelmiin pääsyliput – jopa varmuuden vuoksi pariinkin kertaan sekä suosittelee sukulaisille ja tuttaville tulevan syksyn näytelmäuutuuksia jo pelkästään tähän sisäänheittäjään suomalaisteatterimme huippuasiantuntijana lumoutuneena.
Tällainen ihmehenkilö on teatterinjohtaja Lauri Maijala, jonka valloittavan räiskyvää, pidäkkeetöntä ja mielikuvituksellisen lennokasta työpaikkansa töiden suunnitelmaa oli nautinto lähes kuudensadan seiniään jo pullottavan betonisen suuren salin yleisön tunti kuulla. Lauri Maijala osaa luotettavasti valaa ajatuksiimme positiivisuutta teatteritaiteeseen asiaohjelmana, kertoa esitettävistä kantaesityksistä niiden harjoituksia nähtyään, haastatella tekijöitä sielukkaan sydämellisesti ja humoristin sielulla sekä tehdä esittelytilaisuudesta loistavan huvitilaisuuden. Maijalan pitäisi elävästi viestivänä, leppoisan tuttavallisena, teeskentelemättömänä, ainutlaatuisen värikkäänä taiteilijana oikeastaan järjestää vähintään nonstoppisesti jatkuva sarja esittelyitä pitkin teatterimme näytäntövuotta. Niihin tarttuisi – sanan levitessä – oudompikin teatteritaiteen epäilijä, niihin narahtaisi mukaan kyynisempikin taiteen vastustaja. Eilisessä esittelytilaisuudessa saimme täydellistä uusraikasta kaiken kansan huvia lahtelaisen perussynkkyyden unohtamiseksi. Maijala on synnynnäisenä persoonana lumoava humoristi, luontevan räiskyvä esiintyjä jos kohta liikuttavien teatteriesitysten herkän taitava ja luotettava sisällön viestijä ja saa esittelyillään katsojan kiinnostumaan teatteristamme.
Mikäpä olisi muutaman kerran vuodessa päästä näihin Maijalan maan ainutlaatuisimpiin, spontaaneihin tilaisuuksiin oman synkkyytensä ja lakonisuutensa unohtamaan ja nauttimaan elämän nautinnollisista hauskuushetkistä: pitkästi vielä tilaisuuksien jälkeen niistä uudelleen voimaa saaden ja teatterin antiin uusin pääsylipuin heittäytyen.
Syyskauden aloitus
Nysän mainos ja sovittaja-ohjaaja
Syyskauden aloittaa lauantaina 30.8.25 koko perheen esitys, kotimaassaan rakastetun latvialaisen Anna Brigaderen (1861–1933) Nysä, jättiläismäisen pieni seikkailu. Nysän sovittaa ja ohjaa itsekin latvialaistaustainen, viimeistä teatteriopiskeluvuottaan käyvä Alise Polacenko.
Visuaalisesti upeassa ja lämminhenkisessä satunäytelmässä omapäinen Nysä lähtee etsimään onneaan ja toteuttamaan unelmiaan taianomaiseen maailmaan, jossa hän kohtaa muinaisia voimia. Nysän roolissa on valovoimainen Aurora Manninen ja vierailijoina useista tv- ja elokuvarooleistaan tunnettu Jenni Kokander, mm. Q-teatterin näyttelijäensemblesta tunnettu Lotta Kaihua sekä Siipirikkoa Mikko Roihan Niskavuoren Hetassa näytellyt Veeti Vekola. Tässä on oikea satu. Se on harvinainen teksti kaikenikäisille.
Kauden suurtuotanto on Elena Ferranten menestysromaaniin pohjautuva Loistava ystäväni, joka saa suomenkielisen kantaesityksensä Lahden kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä lauantaina 6.9.2025.
Esityksen koko näyttelijäkunta
Loistavan ystäväni ohjaa peräti viidelletoista näyttelijälle Anna-Elina Lyytikäinen, koreografia on Tiina Brännaren ja seitsenhenkistä live-orkesteria johtaa Antti Vauramo.
Esityksen mediakuva: Antti Sepponen
Miljoonia kirjoja myynyt, suosittuna televisiosarjanakin tunnettu ja ympäri maailmaa rakastettu moderni klassikko vie meidät värikkääseen ja vaaran tuntua huokuvaan Napoliin, sen köyhiin kortteleihin, joissa ei pelätä elää, rakastaa ja kuolla. Tarina kertoo kahden naisen elinikäisestä ja monimutkaisesta ystävyydestä, joka on sekoitus intohimoa, haastetta ja syvää kiintymystä. He ovat toistensa vastakohtia, mutta yhdessä kokonaisia, päärooleissa Lila Vilma Kinnunen ja Elena Nenna Tyni. Miespääroolissa Nino vierailee lukuisista tv- ja elokuvarooleistaan tunnettu Riku Nieminen.
Tämä suurtyö on täynnä tarinan ajankohdista kertovaa iskelmää sekä oman kapellimestarimme säveltämää ja sovittamaa musiikkia. Teoksesta saatiin tilaisuudessa vielä lyhyt, tunnelmallinen ja lavastettu kohtaus sen toisesta näytöksestä.
Lokakuun kantaesitykset
Mainoksen vieressä esityksen ohjaaja
Suuren näyttämön toinen ensi-ilta on lauantai 11.10.25 uuden sukupolven seuratuimpiin kuuluvan näytelmäkirjailija Kaisa Lundánin Lahden kaupunginteatterille kirjoittama näytelmä Tule kotiin, tähtityttö! Näytelmä on tragikomedia perheestä, jossa suru tekee ihmisistä hirviöitä – myös niistä kaikkein rakkaimmista.
Kun pikkuveli Jussi kuoli, teini-ikäinen Reetta pakeni kotoaan eikä häntä ole sen koommin kotiseudullaan nähty. Mutta nyt, viisi vuotta myöhemmin, Reetta osallistuu suosittuun laulukilpailu Stara of Finlandiin. Ehtona kilpailussa etenemiselle on kuitenkin vierailu kuvausryhmän kanssa lapsuudenkodissa, jossa muut perheenjäsenet, entinen poikaystävä ja kipeät muistot edelleen odottavat kohtaamista. Tähtitytön ohjaa ensimmäistä kertaa Lahden kaupunginteatterissa vieraileva Tomi Korhonen. Reetan roolissa on Nenna Tyni ja Reetan isoveljeä näyttelee useista merkittävistä teatterirooleistaan tunnettu, Lahden kaupunginteatterin uusi näyttelijä Markus Järvenpää.
Pienellä näyttämöllä saa keskiviikkona 15.10.25 ensi-iltansa Lauri Vennosen kirjoittama ja ohjaama Kiljupunkkarityttö.
Kuvakopio esityksen mainoksesta.
Se pohjaa Lahden kuuluisan nuorisopaikan Kasisalin lähimenneisyyden vauhdikkaisiin nuoruusaikoihin. Tämä syyskauden toinen kotimainen kantaesitys on vahvasti elämänmakuinen, rouheaa livemusiikkia sisältävä, Lahden 80–90 -luvun punk-skeneä kunnioittava draama.
Näyttelijä Laura Huhtamaa kertoi näytelmästä ja roolistaan.
Musiikkiterapeutti Minna on 45-vuotias ja kriisissä. Päätä hajottaa vastuu terapia-asiakkaista, jotka eivät ota vastuuta itsestään. Erityisen turhauttavan istunnon jälkeen Minna tajuaa ongelman ytimen: ”Mä en oo ankee terapiatäti, mä oon makee kiljupunkkarityttö”. Päärooleissa musiikkiterapeutti Minna Laura Huhtamaa sekä hänen puolisonaan näyttelijä, rap-artisti Deogracias Masomi. Tarinan tuoreutta ja jännittävyyttä lisää jokaisen näyttelijän tarttuminen soittimiin aikakauden musiikkia tulkitsemaan.
Kiljupunkkarityttö on Lahden kaupunginteatterin Lahti 120 vuotta -juhlaesitys.
”Vapauden kaihoa ja kantaesitysten suurta juhlaa Lahden kaupunginteatterissa. Suuret tunteet, kipeät ihmiskohtalot, rohkeus ja elämänmyönteisyys saavat vallan nyt syksyllä – unohtamatta livemusaa ja upeita vierailijoita sekä Suurella että Pienellä näyttämöllä”, lupaa teatterin tiedotus.
Monivuotisesta loppuunmyydystä ohjelmistosta jatkaa ansaitusti naururiemastus KAAOS.
Suosikin paluu
Studionäyttämölle palaa 11.9.25 alkaen valtaisan suosion saavuttanut Mika Myllyahon kirjoittama ja Tapani Kalliomäen ohjaama Kaaos. Ruuhkavuosissa ja ystävyyden vuoristoradassa tasapainoilevat edelleen taiturimaiset Laura Huhtamaa, Anna Pitkämäki ja Liisa Vuori.
Lisäksi ohjelmistoon liittyy syyskaudella kahdeksan teatterivierailua.
