Reitti yleisellä liikennevälineellä Lahdesta suomalaisen farssiteatteriesitysten kehtoon Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämölle löytyy näin: junapiletti Lahesta kohti Helsinkiä, siirtyminen ulos junalaiturille seisakkeella Böle, sadan metrin kävely ratikkapysäkille ja astuminen raitsikkaan numero 9, jonka päätepysäkki on Hakaniemen virastotalo – ja olet Hämeentie 2:ssa – Arenassa.
Tämä sisäkuoriltaan uudistunut, toimivine lisärakennelmineen laajentunut kulttuuripyhättö henkii historiaa jo pelkillä ravintolaseiniensä teatterivalokuvilla. Teatterikävijä löytää nyt aina 1960-luvulta alkaen näihin päiviin saakka Arenan seiniltä kahvia tai muuta juomaa naukkaillessa, väliaikapalaa maiskutellessa suomalaista viihdetarjontaa, joka on koskettanut myös moneen lahtelaiseen teatteria harvemminkin viihteenä käyttäneeseen pääkaupunkikävijään. Itse löysin Arenan ravintolamaisen, sympaattisen lisähuoneen kahdesta kerroksesta sen kuudestakymmenestä kehystetystä esityskuvasta oman teatterini yhden alun: valokuvan maan ensimmäisestä Viulunsoittaja katolla -kantaesityksestä 1966 (ohjaus Kurt Nuotio, pääosassa Uljas Kandolin). Näin päädyin myös itse kokemaani historiaa todistamaan. Miten runsaasti suomalaiset ovatkaan nauttineet noina lähimenneisyyden Kansanteatteri-Työväenteatterin aikoina sittemmin Helsingin Kaupunginteatteriksi nimetyn taidelaitoksen taiteilijoiden viihdeteatterista. Kuvista välähtelevät Tarja Valkamat, Pentti Siimekset, Lasse Pöystit, Asko Sarkolat ja tietenkin nykyhetken suuret starat aina Martti Suosaloihin ja muihin elinpäiviemme murheen lohduttajiin.
Tämänkertaisen Helsingin Kaupunginteatterin farssin – joita en ole koskaan suostunut tarkoituksella vaan erehdyksessä näkemään – esityksen yleisössä oli myös monta näyttelijäsuuruutta, niinpä ihailemani nykypäiviemme teatterillinen nykyloisto upea Heidi Herala farssin antia nauttimassa, jos kohta televisiokatsojana bongasin muutaman television vakioesiintyjän lepuuttamassa omaa fyysistä ja henkistä kapasiteettiaan – jopa Mikko Kekäläisen Puoliseitsemän ohjelmaansa kenties esityksestä ytyä ja henkilökemiaa hamuamassa.
Kannattaa siis käydä kokemassa Hämeentie 2:n uusi teatteritilan tarjoiluhuoneisto vaikka vain kahveilla tai peräti menusta lukien maukkaalta tuntuvalla ruoka-annoksella Helsinki-käynnin onnistuneeksi sinetiksi.
Farssi on omanlaisensa viihdeteatterin laji. Sen suuria nimiä olen saanut sentään maistella. Lilla Teaternin menneinä loistovuosina ainakin Lasse Pöysti ja Birgitta Olfsson farsseillaan nostivat pienen teatterinsa taatuksi nautinnoksi, me teatterikansa näytännöt täyttäen. Television Ilkamien ja muiden harvinaisten hupiohjelmien suurien viihdepersoonien kuten Helge Heralan hauskuttelut tai filmien Leo Jokelan huumoriharvinaisuudet ovat toki muistissa. Eikä omalaatuinen farssi Speden mukana ole suomalaiselle vieras.
Lahtelaisessa teatterimiljöössä farssin nykyhuippua koko maassakin edustaa komeasti teatterimme oma esitys Mika Myllyahon tekstistä Kaaos, jo kolmatta vuotta.
SUTINAA JA SÄÄTÖÄ
Arena-näyttämön ensi-illassa nautimme parin vuoden ikäisen päättömän ja hulluttelevan englantilaiseen mentaliteettiin 1920-30 -luvulle sijoitetun tuoreen broadway-hauskuuden (The Cottage) Sutinaa ja säätöä. Teatteriluomuksena se osoitti hyvin suomennetun farssin sopivan mainiosti juuri Arena-teatterin menneen maailman oloiseen teatterimiljööseen, sen epookin parvelliseen, lavastetäydellisyyteen helposti aistittavaksi ajattomaksi, päivänpolitiikattomaksi hauskuttamisviihteeksi.
Myös verevät, uudenlaiset farssitaiturit olivat oivallisessa vedossa. Tuon vetävyyden takasi suomalaisen farssiguru Sari Siikanderin ilotulitteisten, miltei loppumattomasti jatkuvien kohtausten nousuihin, laskuihin, räjähtelyihin, pikkuhävyttömyyksiin ja viimein persoonallisin näyttelijätyön huipentuvin infantiilisin ryöppyävin reaktioin toteutettu vauhtihurja esitys, jossa ohjauksen varma suvereeni huumorivoima nostaa tunteet kattoihin. Siikanderin ohjauskyvyt ovat tehneet esityksistä aina vähintään väärtin veroisen – viihteen, jonka kehyksenä taattu täyden yleisön hervoton naururemakka vie mukaansa viisaammankin, vastustelevimmankin katsojan.
Avioliiton ja parisuhteen tuhatmutkaiset, satakuoppaiset polut ja stradat jos kohta myös ihmisten huolet, huvit, seksielämäkin on se taattu maailma, jossa olemme itse osalliset ja asiantuntijat. Kun aiheen tarina yleensä neljän henkilön voimin saa toimivat mittasuhteensa penkoa tunteita, salaisuuksia, opetuksia, riemua, ihastumista, pettämistä, halukkuutta, pikkuvalheisiin koulutettua älyä – hyvälle uudelle näytelmälle on aina tilaa. Farssi on ajaton juuri tapahtumissaan, yllätyksellisissä mahdottomuuksissaan ja jatkuvissa ihmiskohtaamisen kiemurallisissa elämän unelmoiduissa huipuissa sekä tietenkin pettymisten lohduttoman kyynelisissä hektisissä rotkoissaan – usein me katsojat itse noita tuntoja kokeneina.
Pihla Penttinen tuo Sylviansa iki-uskottavaksi, unelmien, varastettujen elämänkohohetkien esimerkilliseksi, sumeilemattomaksi kokeilijaksi houkuttelevalla temperamentillaan, suunnitelmallisella älynsä spontaanilla mielikuvituksella. Tarinan keskiössä hän suorastaan vetää jokaisesta köydestä herkullisen naisellisesti, sensuellisti koko tapahtumaketjua kuljettaen räiskyen, varioiden, tempautuen sen äkkipyörteiden hurmahetkien pauloihin ja vie kaikki läheisensä mukaan tapahtumien ennalta-arvaamattomiin, kiehtovan rakkauden ja rakastumisten pyörteisiin.
Kahdeksannella kuulla raskauttansa kantavassa Emilia Sinisalon tulkitsemassa Marjoriessa paljastuu tuo perinaiseuden poikkeuksellinen tila, joka hormonien kuohuessa ruumiilliseen muutokseen ja ajattelun sumeilemattomuuteen ei voi enempää enää ulkopäin pirullista hauskuutta edes mahtua. Todellisena synnyttävänä omaperäisen laukovana, vahvana, maskuliinisesti asioita määräävänä hänen henkilöluomuksensa saa koko raskausajan hehkumaan. Farssikomedian uusin näyttämöruhtinatar Sinisalo on saanut koko farssisen huumoritykityksensä tarkkaosumaiseen vireeseen – nautinnollisesti koettavaksemme ainutlaatuisen komediahahmonsa verrattomuudella.
Kolmas tarinan nainen, jumalaisen kaunis Dierdre – Ella Lymi – luo elämää pursuavana reaktiohurjimuksena, kaiken hurmaavana vasta heräävän aikuisnaiseuden perikuvana näyttämölle kaikkien miesten ja naisten haluaman naisen, seurauksia katumattoman, rohkean elämänihanteen. Hänen nuorekkaan affektiivinen asioiden selvittelykohtauksensa on värikäs, monitunteinen, raikas, uhmaavasti sisältä räjähtävä, puhdistava tapa selvitä tarvittaessa takaisin elämisen arvoiseksi maan pinnalle: opiksi meistä kenelle tahansa toteuttaa – vain uskalluksemme itsetyhjennykseen, nollaamiseemme puuttuu.
Miehet jäävät tässä näytelmäfarssissa etuoikeutettuun himojensa pölvästisyyteen, kaiken vastaanottajiksi, naisten päätösten kohteiksi. Heistä Beau Sauli Suonpään tulkitsemana pystyy sentään tuhansilla oikeilla valheilla ja tekovalheilla taitavasti farssin tyyliin äkkiratkaisuihin, luovimaan milloin verbaalisesti entisenä aviomiehenä tai salarakastettuna, eronneena, rakastavana sekä yhtä aikaa hylkäävänä kumppanina vastaamaan tarinan äkkikäänteisiin – taitavasti valheista ja ajatus-ansoista viime tipassa selviämään. Suonpään farssinen notkeus on maittavaa näyttelijätaitavuutta: hänen charmikkuutensa uskottavuus on valloittavan salakavalaa, miessukupuolen pälkähästä pääsykyvyn petollista esimerkillisyyttä.
Eikä rakastajan sielu voisi puhtoisemmin tunnettaan ilmaista kuin Heikki Rannan naiivin todellisessa hahmotuksessa Clarke-herrasmiehenä. Tosiasiassa kaikki osapuolet tuntevat toisensa ja myös erityisesti Clarkesta paljastuu kaiken petoksen ja vilpin sivuuttava aito rakkaus puolisoonsa Marjoriehin.
Loppumausteeksi Mikko Virtasen Richard, falskisti herkkä murhanhimoinen yhden salasuhteen sielu tähän naiskeskeiseen maittavaan, kiehuvaan ja polttavaan soppaan on kuin tekomachoudella dominoiva naistenhallitsija Richard. Tuskin tähän verrattomaan suhdesoppaan enää parempaa valepukuun naamioitua todellisuudessa arkaa hämmentäjää voisi sopia. Hieno työ tämäkin ohjaus/osasuorituskokonaisuus, ällistyttävän leppoisine käänteineen.
Nauru tarttuu väkisin kaksituntisessa esityksessä, jonka 515 hengen salillinen eliniältään 60-ikävuottaan lähestyvä katsomo alkoi viidentoista ensi minuutin jälkeen tirskua, sitten sivistyneesti vaivihkaa remahdella, ja viimein yhteisräjähdellä nauramaan sielujensa täydeltä. Hauskuus itseisarvona toi siis pitkää ikää ensi-iltakatsojille. Sen naurun kyyditsijänä saimme harvinaisen suuren annoksen taitavaa farssiteatteria, johon suomalainen teatteri pystyy taidoillaan, tunteikkaammalla ajatuskapasiteetillaan ja näyttelijäkyvyillään. Kenties jäämme omana pikkuyhteisönämme menneitten vuosikymmenten määritteleminä naisina ja miehinä arvuuttamaan omaa asemaamme elämämme parisuhteitten menneisyydessä, nykyisyydessä ja toiveikkaassa tulevaisuudessa.
https://hkt.fi/esitykset/sutinaa-ja-saatoa/
Arvio kirjoitettu farssin suomalaisen kantaesityksen Arena-näyttämön ensi-illasta 3.9.2025.