Kuva Mitro Härkönen
Suomen Kansallisteatterilla on koettavanamme suurenmoisen synnynnäisen naiskirjailija Maria Jotunin ja määrätietoisen kirjallisuuden professori Viljo Tarkiaisen yhteiselämä väkevän vahvana suomalaisen sivistysavioliiton tilityksenä.
Kaksi aikamme suurta dramaatikkoa, lasertarkka yhteiskuntamme näkijä ja kärjistäjä kirjailija Anneli Kanto ja suurenmoinen teatterimaailmamme Jotuni – asiantuntija-ohjaaja Heini Tola ovat yhteistyönä tehneet näytelmän kahden suomalaisen taiteen ja tieteen eturiviin ja maineeseen pyrkineen persoonallisuuden yhteiselämän mahdottomuudesta.
Teos on yhtä aikaa karussa sisällössään äärimmäisen jännittävä menneen ajan draama ja etevässä kirjallisessa nykyajattelussa hienoksi hiottu todellinen näytelmäkirjallisuutemme timantti.
Näytelmänä se saa meidät ymmärtämään kahta täysin erilaista ihmistä, julkisuuden korkeimmille oksille tavoittelevia taitelijapersoonallisuuksia, miten heidän perhe-elämänsä ja julkisuutensa eroavat kuin yö ja päivä. Tai miten ihmissuhteen puristaessa toisistaan rakkauden mehut täysin, vain äidin lapsirakkaus jää liittoa kannattelemaan. Kahden maineeseen pyrkineen, omaa kutsumustaan noudattaneen ja niihin myös teoillaan, tuotannoillaan päässeen kulttuuripersoonan avioliitto tuntuu heiluvan alusta alkaen sattuman vaa’an kielellä – jatkuva miesyksinvalta, kauhu, pelko, itsekkyys, tyrannisuus punnuksinaan – enää lopulta vain julkinen maine ulkoisena kiinnipitävänä paperinaruna. Näin kuihtuu vähitellen suhde, joka on alkunsakin saanut erehdyksestä, kun Maria alkoi odottaa yllättäen ensimmäistä lastaan, vaikka hänen ainoa toiveensa elämässä on elää vapaasti ja kirjoittaa teoksia.
Jotuni-teoksen hätkähdyttävin anti on todistaa suomalaisen kiillotetun sivistyneisyyden synkkä ja lohduton kääntöpuoli. Näennäisinä hokemina sivistyksen ja kulttuurin taakse piiloutuu aivan muuta. Itsekeskeisyys molemmilla osapuolilla toki kuuluu taideammatteihin, mutta sairaalloinen mustasukkaisuus toisella ja nyrkki toisella. Vastineeksi tämän happanevan suhteen jatkuvat mustelmat sekä merkiksi viikkokausien mykkyys alkaa todellisuudessa vallita sivistyskodin yhteiselämää.
Näytelmänä Jotuni on meille karu draama, jossa kaksi pääosaa nainen ja mies saavat täyden uhmakkaan iskuvoimansa henkisillä kyvyillään, sukupuolisilla tarpeillaan ja niistä kieltäytymisillään sekä menettävät toisensa mustasukkaisuushoureillaan, yhteiselämäänsä täysin kyllästyneinä ja uupuneina etevämmyyksiensä kaksitaisteluissa. Sukupolvinen draama, joka täyttää tämän aikamme mitat täysin akuutisti sekä soveltuu malliksi myös aikamme parisuhteitten ja liittojen käyttäytymisestä ja todistaa monien erojen oireet tarkkareseptisesti.
Esitys on suurenmoista kahden näyttelijätyön vaikuttavaa, heittäytyvän hurjaa, teeskentelemätöntä luonnenäyttelemistä, jollaista vain harvoin Kansallisteatterissa on saanut edes klassikoissa kokea.
Sari Puumalainen luo identiteetilleen vahvan, unohtumattoman elävän ja tunnerikkaan impulssisissa puuskissaan, naiseudessaan räjähtelevän ja asioilleen palavasti liekehtivän taiteilija Maria Jotunin (1880-1943).
Puumalaisen näyttelemisessä on sielun voimaa, kirjailijakutsumuksen ehdottomuutta ja suuri sylillinen äidin rakkautta, jopa ripaus miespolon synnynnäisen epäonnistumisen lohduttavaa ymmärrystä. Sari Puumalaisen Maria Jotuni -hahmo elää taiteilijaelämäänsä professorin puolisona, jonka nuoruusajat ja elinpäivät intohimottomassa tekosivistyneessä avioliitossa täyttää puolison kirjallisuustiede vuosien kierron mielikuvituksettomalla, tiukalla järjestyksellä – työntäen syrjään Jotunin taiteen, täyttymättömän ja janoavan kutsumuksen liian moniksi vuosiksi unohtaen – siinä samassa kaiken mukana ihmisen polttavan tyydyttämättömän rakkauden näivettäen. Ennen muuta Sari Puumalainen tekee esityksestä sydäntäyden yhteiskunnallisen nykynaisen, jolla on sisäinen tarve tuoda juuri yhteiskunnan naisen osuus esille maailmassa, teoissa, taiteissa ja julkaisuissaan. Hänen voimanaan on kirjailijan tunnustetut lahjat ja niissä synnynnäinen, sarkastisen huumorin nerokkuus.
Näyttelijätaiteena Puumalaisen työ on loistavaa teatteria ja riipaisevaa elämänkohtaloa äärimmilleen todistava järisyttävän vaikuttava ja puhutteleva työ.
Antti Pääkkönen tekee yhden kansallisnäyttämömme merkittävimmän roolityönsä. Kirjallisuuden professori Viljo Tarkiaisesta (1879–1951) hän piirtää määrätietoisen harkitun persoonallisuuden, kaikenlaista inhimillisyyttä karttavan miehen, jolle arvotonta ovat perheen lämpö, lapset saati kuuluisa puoliso. Hän kätkeytyy täysin tiedemaailmaansa ja poikkeukselliseen oppineisuuteensa, tutkimuksiinsa ja arvovaltaansa. Pääkkösen työssä ihmisen pahuus, ilkeys, suomalainen nyrkki ja väkivalta siirtävät koko yhteiskuntamme perheinstituutioiden ongelmakentän suoraan moneen suomalaiseen niin sanottuun sivistyneeseen perheeseen. Pääkkösen Tarkiainen ei liioittele, hän on kehnoista kotioloista opiskelun avulla kasvanut ja uran luonut suomalainen tiedemies, jolle aikakautensa mukaan kuuluu valta ja voima perheen elättäjänä. Näyttelijätyönä Pääkkösen uskottavuus, häikäilemättömyys, laskelmallisuus ja luontevuus häikäisee katsojaa realismissaan ja taitavuudessaan.
Näytelmän dramaturgian pienet sivuosat ovat kuin rivien väleistä kerrottuja tapahtumien kuvailuja: Anna Airolan Siiri-palvelija toimivana kerrontana ja Salla Markkasen näytelmän karheutta sopivasti tasoittavana musiikin luojana ja tulkitsijana.
Eikä näytelmässä pelkkää perhekauhua esitetä.
Liikekielellä, pienellä kohtauksella tulkitaan sensuelli Marian ja Antin kehollinen seurustelu lintumaisena balettiliikekoreografiana tavattoman kauniisti -(konsultointi Marjo Kuuselan).
Ja koko kulttuuriperhe – myös lapset Jukka (Ilja Peltonen) ja Tuttu (Heikki Pitkänen) -saa liikekoreografialla oman sisäisen värinsä. Ruokailutraditioiden, lusikoiden haarukan ja veitsen sekä ruokaliinojen käyttötavat, ovat jo suoranaista maneerista humoristista äksiisiä. Tai pöydän alta näkyvät vakavan isän pitkien esitelmien pakolliset kuuntelemiset ruokailujen yhteydessä ja kyllästymisiä tulkitsevat jalkojen harkitut merkitsevät liikeradat jalkojen siirtelyinä ovat suurenmoista pienieleistä huviherkkua. Pyhän seutujen perinteiset kävelyretket, joissa koko perhe hyvin pukeutuneena traditionaalisesti suorittaa sivistysperheen viikoittaisen ilmestymisen Töölön valtakaduille kaikkien nähtäväksi: kuin ankkamaisen hauskaa koreografiaa yhteiskävelyn rytmikkyydellä meille katsojille ja tosi sarkastista huumoria sivistysperheen näkyvyydestä. Siinä vasta sivistynyt perhe!
Vuonna 1963 postuumisti julkaistusta Jotunin Huojuvasta talosta alkaen olen saanut vasta ymmärtää hänen teostensa tarkoitukset: muuttaa yhteiskuntamme valtarakenteita tasa-arvoisiksi nais- ja miessukupuolten yhteisiksi pyrkimyksiksi koko maailman mittapuussa.
Anneli Kanto – Heini Tola näkökulmalla luotu Jotuni-näytelmäesitys on yhä tänään ajankohtainen, tyylikäs, tosi ja vaikuttava draama. Se on myös Kansallisteatterin suuri voitto – suomalaisten uusien näytelmien syksyn 2025 kärkityö.