Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri teatteri yhteiskunta

Teatterikesän sisällön ennakkotunnelmissa

Arviolta lähes 500 kansalaista oli tullut Tampereen Teatterikesän perinteisiin avajaisiin kuulemaan ja näkemään parhaillaan vietettävän järjestyksessään 55. Teatterikesän antia ja sisältöä. Mitä näin suuri, vapaaehtoinen yleisö sai tästä tilaisuudesta innostuksensa ja kiinnostuksensa vastineeksi? Koetan ohessa asiaa tilaisuuden kokijana kartoittaa.             


TILAISUUDEN AVAUS

Juontaja Auvo Vihro osasi loihtia ohjelman juontoon sopivasti Teatterikesien historiaa, esitellä huolella kaikkien eri ohjelmanumeroiden suorittajat ja heidän taiteensa liittymisen varsinaisen Teatterikesäviikon aikatauluihin. Juontajana oli humaani näyttelijä, teatteriohjaaja, selkeä ammattitaitaja.

 

TAPIO RAUTAVAARA -MONOLOGI
Timo Ruuskanen esitti otteita pääohjelmiston esityksestä Rautavaara.

Timo Ruuskasen luonnehdinta kaiken kansan kunnioittamasta reissumies Tapio Rautavaarasta monologiesityksensä otteessa tuntui hieman menneen aikakauden muistelulta, toki sellaistakin tarvitaan tänä aikana todistamaan Suomen menneisyyden puutteista ja kansan kahtiajakautumisen ongelmista. Ruuskanen aloitti jo vuodelta 1921 kuvaillen Rautavaaraa 5-vuotiaana kerjäläisenä ja varastelevana pikkupoikana Tampereen torilla. Samoin Kupparinpoika – Rautavaaran levyttämä laululuritus – tuntui kovin mitättömältä, lähes kronikalliselta kupletilta Rautavaaran menneisyystaustan selvittämisessä ja viimein huutolaispojaksi päätyvänä nyt Ruuskasen kitarasäestyksellään laulamana. Eikä kaikki muukaan niin kunniaksi Rautavaaran todellisuutta kartoittanut: maajoukkueosanottajien salakuljetuskilpailun voittajaksi ulkomaankäynneiltä Ruuskanen nosti Tapio Rautavaaran ylivoimaiseksi saavutukseksi 27 pulloa jaloviinaa yhdeltä ulkomaanreissulta.

No, nuo olivat vain pieniä katkelmia sisällöstä, johon avajaisten juontaja lisäsi, että koko monologi on Tampereen Työväenteatterin ohjelmistossa koettavissa alkavan syysnäytäntökauden aikana.

 

MINISTERIN AVAJAISTERVEHDYS
Kunta- ja alueministeri Anna-Kaisa Ikonen

Anna- Kaisa Ikosen tuoma Valtioneuvoston tervehdys oli kovin monipuolinen, laaja ja hyvin kirjoitettu.

Sen sisältönä ministeri kertasi (itse paikallisena perustamperelaisena) Teatterikesän synnyn vielä tarkemmin ja yksityiskohteisemmin aina Aamulehden toimituksen, Tampereen teattereiden ja niiden näyttelijäkuntien osuuksien merkitykset kunniaan korottaen. Hän puuttui puheessaan myös Teatterikesän kaikille tarkoitettuun suureen tarjontaan – toimintaan, jossa matalankynnyksen muodostavat lukuisat maksuttomat tilaisuudet. Suuren merkityksen Ikonen katsoi myös kansainvälisyyden ylläpitämiseen taiteessa – juuri Tampereen Teatterikesässä suomalaiset voivat kokea poikkeuksellisen laadukkaita ulkomaisten teatteritaiteilijoiden ja teattereiden esityksiä ja tulkintoja. Samoin vastavuoroisesti Tampereen Teatterikesästä myös ulkomaiset vieraat löytävät hienoja, uusia teatteritulkintoja ja teatterit omiin maihinsa vientiä varten tekstejä ja suomalaisesityksiä. Teatterikesän laajuus viikon 400:lla eri esityksellä on jo suomalaisen kulttuurin harvinaista suuruutta ja monikirjoisuutta – teatteri on myös alueellisesti merkittävää taidetta yhteisöllisyydestä, kokea elämyksiä. Tänä aikana tarvitaan yhteiskunnan uusimista yhteisöllisyyden ja yksityisen ihmisenkin taholta rajattomasti.  Löytyisivätkö maailman monia väkivallantekoja ja yhteenottoja ajateltaessa omat mahdollisuudet juuri taiteesta, teatterista ja niiden esityksistä, yhteiskunnan jatkuvista ja yksilön oivallusten uudistamisajatuksista. Kaupunkikulttuurista ministeri mainitsi ensi syksynä tulevan poliittisen kulttuurikehitysohjelman julkaisun.

……..

Kaikkiaan juuri tuo paperi tuntui meille esityksen kuulijoille – ainakin näin sisällöltään avaamattomana – olevan arveluttava – onhan sama hallitus jo budjetissaan sopinut suurista kulttuurialan leikkauksista.

 

MARIA YLIPÄÄ & MARZI NYMAN

Kahden huippumuusikon duo, lukuisista festivaaleista ja konserteista, tv-ohjelmista tutut taiteilijat esitti maistiaisiksi kappaleita TelttaLabin iltakonsertistaan.

Marzi Nymanin virtuoosinen, improvisaatiomainen sävellystyö vaikuttaa satumaisen kauniilta nykymusiikiksi muuntuvissa, huippukitaristin sävellys- ja tulkintaesityksissä; niissä riittää menneen ja tämän päivän musiikin hienoja kombinaatioita ja improvisaatioita ihasteltavaksi. Maria Ylipäätä olen viimeksi kuullut livenä vuosia sitten Hamina-tattoossa. Nyt ääni on täyteläisen kaunis, laaja ja sydämellisen kaunis soinniltaan, saati voimaltaan: musikaalista tenhoa tulvillaan, eläytymistä nautittavimmillaan.

Duo esitti kaksi kappaletta: aluksi Nymanin hienon sävellyksen kesäisen leikkivään runoon, sitten Mari Kähärän sävellyksen Waltarin tekstiin. Ainakin ulko-ilmassa tehostetut tulkinnat tuntuivat aiheidensa balanssilta sopivan informoivilta säveliltään ja sanoiltaan, herkkyyttäkin löytyi suurelle kuulijayleisölle jo nautittavaksi.

Aion kertoa niistä vielä tulevassa TelttaLab-konserttikatsauksessani lisää – varsinkin tuosta erikoisesti Waltarin tekstiin liittyvästä syntetisaattorin osuudesta..

 

TAITEELLISEN JOHTORYHMÄN PUHEENVUORO

Teatterikesän taiteellinen johtoryhmä: Taija Helminen, Hilkka-Liisa Iivanainen ja Tanjalotta Räikkä

Tämä meille teatterilaisille tuttu kolmikko (kuvassa Iivanainen-Helminen-Räikkä). Heidän asiantuntemuksensa on kiistatonta, ovathan he aktiivisia teatterintekijöitä itsekin edelleen: näytelmäkirjailijoita, ohjaajia, dramaturgeja jopa näyttelijäksi ja heidän kouluttajikseen heistä riittää voimaa. En silti ole ihan varma, tarjosiko heidän osuutensa suurelle yleisölle riittävästi ymmärrettävää konkreettista tietoa – useimmiten se tuntui ympäripyöreiltä luetteloilta valtavaa määrää periaatteita, tapoja, mielipiteitä ja yrityksiä muuttaa yhden esityksen sisällön mukana maailmaa ja ihmistä sekä heidän yhteisöjään paremmiksi.

Ehkä siksi on hyvä ottaa näiden kolmen teatteriasiantuntijan käsitykset otantana kuin suurennusluupilla katseltavaksi:

Iivanainen: Meiltä kysytään, miksi juuri nämä esitykset on tämän kesän pääohjelmaan valittu. Suomi ja maailma on täynnä upeita esityksiä. Samaan aikaan kun huomioidaan teidät katsojat, me kuulemme ja kuuntelemme toisella korvalla, mitä taiteilijat ajattelevat ja mikä heitä ajassamme kiinnostaa. Mistä tarinoista ja aiheista tekijät haluavat tekstiä kirjoittaa, maailmanaikataulut, taiteilijoiden omat aikataulut, maailman tapahtumat, ajankohtaisuudet. Teatteria rajaa myös se paikka, missä se esitetään. Me joudutaan pohtimaan, mitä näyttämöitä kulloisenakin Teatterifestivaaliaikana saamme käyttöön…

Helminen: Esitys Ihana tytär Eerika on hyvä esimerkki tällaisesta näytelmästä, joka on jo kerran nähty arkistoista tuotuna, luettuna tekstinä. Teos palauttaa tutkimuskirjallisuudesta tietoa meille tähän aikaan tai entisistä tapahtumista. Meillä kaikilla on vastuu menneisyyteen kohdistuneista tulkinnoista. Missä valossa esitämme toisen ihmisen. Otammeko omassa näkökulmassamme asenteellisen näkökulman puolesta tai vastaan, olemmeko katsastamassa ihmistä ennakkoluulojen läpi. Teos on esitetty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran luentosalissa. Oli aluksi vaikea etsiä sille sopiva paikka täältä Tampereelta. Se on historiallisessa Werstas- työväenmuseossa nyt koettavana – sillä museoilla on vastuu kertoa totuus.

Räikkä: Meillä johtoryhmällä on tullut tavaksi ottaa valintoja tehdessämme työrajaukseksi jokin näkökulma. Se löytyi tuossa edellä kuvatussa esityksessä. Yleensä ensimmäinen valinta antaa jo hyvää suuntaa valinnoille. Tänä vuonna se oli Samuli Niittymäen Plup Plup -esitys. Tuosta esityksestä sovittiin kättä päälle vuosi sitten. Tämä on esimerkki esityksestä, jota on yritetty saada ohjelmistoon jo useana vuonna, mutta se ei joistakin eri syistä ole vielä onnistunut. Nyt se on. Festivaaliohjelmien suunnitteleminen on aika työlästä ja saattaa ulottua vuosienkin päähän. Näin se on eritenkin tuon kansainvälisen ohjelmiston kanssa…

 

 

KIITOS KOTIMAISESTA NÄYTELMÄSTÄ -TUNNUSTUKSEN JAKO

Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ry luovuttaa Kiitos kotimaisesta näytelmästä
-tunnustuksen.

Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ry on myöntänyt Kiitos kotimaisesta näytelmästä -tunnustuksen Teatteri Takomolle kiitokseksi kotimaisen näytelmän hyväksi tehdystä työstä. Kiitos kotimaisesta näytelmästä – Tunnustuspalkinto jaetaan vuosittain teatterille tai taholle, joka on ohjelmistosuunnittelussa tai muuten tukenut kotimaista näytelmää.

Palkinto myönnettiin Helsingin Punavuoressa sijaitsevalle Teatteri Takomolle seuraavin perusteluin:

 

Teatteri Takomo on tunnettu rohkeista ja ennakkoluulottomista näytelmävalinnoista, jotka rikastuttavat ja monipuolistavat suomalaista teatterikenttää. Teatteri Takomo on johdonmukaisesti tuonut esiin uusia kotimaisia näytelmäkirjailijoita ja tarjonnut heille alustan, jossa heidän työnsä voi kehittyä ja tavoittaa laajemman yleisön. Teatteri Takomon ohjelmistosuunnittelu on esimerkillistä, sillä se ei pelkästään täytä teatterin perinteistä roolia kulttuurin välittäjänä, vaan myös aktiivisesti muokkaa ja uudistaa sitä. Takomo ansaitsee kiitoksen sitoutumisestaan kotimaisen draaman edistämiseen ja uudistamiseen suomalaisen teatterin elinvoimaisuudessa.

Palkinnon jakoi toiminnanjohtaja Outi Mäkinen ja näytelmä- ja sopimuskoordinaattori Mika Vainio

ja sen vastaanotti Ami Karvonen, Takomon taiteellinen johtaja ja Sari Nyberg Takomon pitkäaikainen teatterin tuottaja.

 

 

TANSSITEATTERI MD: ALIVENESS
Tilaisuuden päätti koreografi Mari Rosendahlin Aliveness-teoksen hahmot Superhuman-woman ja Shadow Alley, ohjelmanumeron esiintyjinä tanssijat Klaara Haapanen ja Joel Alalantela.

Juontaja: Esityksen hahmot ovat saaneet vaikutteita taiteilijoilta Matti Tukiainen ja Kai Hagelberg – heidän yhteisnäyttelynsä maailmoista ja tunnelmista.

Ohjelman päätösnumero tuntuikin sopivan liikunnalliselta, musiikiltaan tyylikkäältä, tasoltaan taidokkaalta ja kutsuvaltakin kokemaan viikon esityksiä, tuntemuksia, odotuksia, elämyksiä.

Ohjelmanumeron aikana Laikun lavan katsomon väki alkoi vähitellen kiiruhtaa – toiset seuraavien esityksien aikatauluja vilkuillen varsinaisia teatteriesityksiä kokemaan – toiset taas selvästikin tamperelaisia suuntasivat koteihinsa melkoisen kulttuuriannoksen teatteritaidetta tunnissa nautittuaan.

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri teatteri yhteiskunta

Tampereen 55. kansainvälinen Teatterifestivaali

Satu Turunen, Teija Töyry, Mika Silvennoinen, Milla Kuikka, Jukka Peltola, Jose Viitala Kajaanin kaupunginteatterin esityksessä ANNA LIISA Kuva: Veera Konsti

 

Tampereen Teatterikesä järjestetään 5.–11. elokuuta 2024 viidennenkymmenennenviidennen kerran.

Tämän Pohjoismaiden suurimman kansainvälisen teatterifestivaalin Pääohjelmistossa on tänä vuonna mukana yhteensä 20 produktiota, joista viisi on kansainvälisiä.

Teatterikesän ohjelmakokonaisuuteen sisältyvät pääohjelmiston lisäksi TelttaLab-esitykset G Livelab -musiikkiklubilla, festivaalin virallinen oheisohjelmisto OFF Tampere sekä Tapahtumien Yö torstaina 8.8.

Festivaaliviikon aikana järjestetään myös keskusteluja sekä teatterialan kokoontumisia ja tilaisuuksia.

 

PÄÄOHJELMISTO

Pääohjelmiston tämänvuotisten esitysten sisällöissä pohditaan ihmistä ja yhteiskuntaa, kuten: kenen näkemykset synnyttävät valtavirtaa, historiankirjoitusta tai niin kutsuttuja totuuksia.

Kotimaisessa ohjelmistossa nähdään teattereita ja työryhmiä ympäri Suomen. Tampereella vierailevat  esityksillään Jyväskylän, Kotkan, Kajaanin, Oulun ja Turun kaupunginteatterit, Tampereen ja Oulun teatterit, Riihimäen teatteri ja Ahaa-teatteri. Pääkaupunkiseudulta tulevat mm. Q-teatteri, Red Nose Company ja Koko Teatteri. Lisäksi suomalaisesityksissä on puoli tusinaa usean teatterin tai näyttelijäryhmän yhteistyöprojektia mukana.

Kansainvälisyyttä edustava ruotsalaisen sirkustaiteen suunnannäyttäjä Cirkus Cirkör tuo Teatterikesään uusimman teoksensa Tipping Point. Ruotsista vierailee myös näyttelijä ja ohjaaja Iggy Malmborg sooloteoksellaan Satan.

Portugalilaistaustaisen näyttelijä, ohjaaja ja näytelmäkirjailija Tiago Rodriguesin ohjaus Catarina and the Beauty of Killing Fascists nostaa keskiöön yksilön ja yhteisön vastuun demokratian tulevaisuudesta. Esityksen tuotannosta vastaa lisäksi lissabonilainen Teatro Nacional D. Maria II.

Brysselissä toimivien taiteilijoiden Silke Huysmansin ja Hannes Dereeren Out of the Blue luo tarkan ja avartavan näkymän merenalaisen ekosysteemin hyväksikäyttöön. Transit puolestaan on hollantilaiskaksikon Tom de Ronden ja Nick Deroon fyysisen teatterin esitys välitiloista ja niihin jumittumisesta.

Pääohjelmiston esityksistä tarkemmin: https://www.teatterikesa.fi/ohjelmisto/paaohjelmisto/

 

TELTTA LAB

TelttaLabin ohjelmistossa taiteilijajuhlia, konsertteja ja pienimuotoista teatteria.

Teatterikesä ja G Livelab Tampere tarjoavat TelttaLab-ohjelmiston festivaaliviikolla tiistaista lauantaihin. Estradille nousevat muun muassa teatterineuvos Ritva Oksanen, laulaja Tuula Amberla, näyttelijä Jani Toivola, muusikko Marzi Nyman ja näyttelijä-laulaja Maria Ylipää sekä laulaja-lauluntekijä Antti Autio.  Teatterikesä muistaa monivuotista vierastaan Kaj Chydeniusta konserteilla, joissa säveltäjän teoksia tulkitsevat Minja Koski ja Mikael Saari. Säestäjänä toimii pianisti Arto Piispanen.

https://www.teatterikesa.fi/ohjelmisto/telttalab/

 

OFF TAMPERE

OFF Tampere on Teatterikesän virallinen oheisohjelmisto, johon erilaiset esiintyvät ryhmät ja taiteilijat sekä ammatti- ja harrastajateatterit voivat ilmoittaa omaa ohjelmaansa. Tänä vuonna mukana on 38 ryhmää. Ohjelmistossa nähdään muun muassa tanssia, sirkusta, improvisaatioteatteria, musikaaleja, monologeja ja kesäteatteria. Esimerkiksi Circus Ruska Festival tuo tapahtumaan kolme esitystä, joihin kaikkiin on vapaa pääsy.

https://www.teatterikesa.fi/ohjelmisto/off-tampere/

 

TAPAHTUMIEN YÖ

Tapahtumien Yö valtaa jälleen kerran Tampereen kadut, kahvilat, kirjakaupat, galleriat, aukiot, puistot ja museot. Festivaaliviikon torstaina 8.8.24 ympäri kaupunkia on tarjolla laaja kirjo yhteisöllisiä tapahtumia, joita ovat toteuttamassa kymmenet eri tamperelaistahot, kuten yhdistykset, yritykset ja seurakunnat. Perinteiseen tapaan suurin osa yön tapahtumista on yleisölle maksuttomia.

Tapahtumien Yönä voi esimerkiksi tutustua kaupungin historiaan erilaisilla kävelykierroksilla. Kaupungin menoa voi ihmetellä myös Finlaysonin alueella sirkuksen ja musiikin parissa. Tapahtumien Yön jo perinteeksi muodostunut tuliryhmä Flamman esitys nähdään tänä vuonna Pyynikillä.

https://www.teatterikesa.fi/ohjelmisto/tapahtumien-yo/

 

 

TEATTERIKESÄN AVAJAISET

Teatterikesän avajaiset pidetään tiistaina 6.8.24 klo 12-13 jälleen keskellä Tamperetta – Laikunlavalla, jonne tamperelaiset rientävät sankoin joukoin kaupunkinsa maailmankuulun teatteriviikon esittelyä sekä hienoja avajaisten  ohjelmanumeroita seuraamaan.

Lahen uutisia aloittaa silloin kaksipäiväisen tutustumisensa teatterikesän ohjelmistoon, ensin avajaisten tunnelmista, puheista ja esityksistä raportoiden, sitten (tiistaina 6.8. ja torstaina 8.8) varsinaisesti kokemistaan kahdeksasta eri esityksestä kertoen ja ne arvioiden.

Kunniakkainta lahtelaisuutta edustavat monissa Teatterikesän suomalaisesityksissä esiintyvät näyttelijät ja ohjaajat, jotka ovat saaneet teatteritaiteen alkukoulutuksensa Lahden kansanopiston jo 42 vuotta toimineessa maineikkaassa teatterikoulutuksessa.

 

Festivaalista laajemmin: https://www.teatterikesa.fi/

Lisätietoja

Teatterikesän tiedotus
tiedotus(at)teatterikesa.fi
p. 03 214 0992  (arkisin klo 11–17)

 

Kategoriat
kansainvälisyys Koulutus taide teatteri

Lahden kansanopiston Teatterin ideoiden tuoreutta

Lahden kansanopiston teatteriopetuksessa on myös mahdollista opiskella kesäisin osallistumalla esitysproduktioihin tai valmistamalla omia näytelmiä. Lahen uutisia sai kuluneena viikonvaihteena kokea kaikkiaan neljä erilaista esitystä, jotka kaikki olivat omia kokonaisuuksiaan, teatterillisesti vaikuttavia pienoisesityksiä. Tässä niistä pieni arvioiva katsaus.

 

Mitä päivänkakkarat tekevät öisin? – Pieni sonaatti irtipäästämisestä

26.7. klo 18, 27.7. klo 16.30 ja 28.7. klo 13
Ohjaaja: Tino Karttunen
Näyttelijät: Siru Karjalainen, Aino Kuronen, Lina Juusela.

Lähes perinteistä teatteria, sadunomaista tarinaa kolmen lapsen nukkumisen ja valveillaolon rajoilla toimivaa, keskustelevaa iltapuhetta kenties ensi kertaa poissa kotoa oli niin turvallista seurata. Lavastuksena lastenhuoneen kolme pedattua, hyvien peitteiden alla nukkuvien lasten yöturvallisuuden parhainta nukkumista edellyttävä huoliteltu näky tuntui myös niin lapsuuden tutun turvalliselta. Miten pienestä äänestä tai liikkeestä lapsi voikaan nopeasti havahtua, pelästyäkin ja vaatia nukkuvia kumppaneitaan hereille. Entä sitten nuo Tino Karttusen tarinan ja ohjauksen pikku käänteet aina ihmissuden tarinan pelästyksetkin, nekin lopulta muuttuivat lämminhenkiseksi huolitellun hyvin näytellyksi keskustelutuokioksi, jopa laulutkin sitten soljuttivat viimein unten maille – nyt kuin päivänkakkaroina silmäteränsä viimein nupuiksi vaivuttaen.

 

ETYDI 24

Saija Nygård & Lena Patta:
Etydi 24
joka vuosi sama juttu
Esitykset:
27.7. klo 17:15
28.7. klo 14
Työryhmä: Saija Nygård, Lena Patta, Veeti Vekola

Yksi koko Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen mestarillisista teoksista, video- ja ääniesitys ETYDI 24 sai kuin julkisuudelta piilossa eilen ensiesityksensä suomalaisen kesäsydämen erikoistyönä. Tämän loistavat näyttelijä- kuva- video- ääni -maailmat tavoittanut teatterikollaasi kertoi hienon visuaalisesti elämän kiertokulun kahden vuoden ajalta. Sen säihkeinen ja dramaturginen toteutus oli ainutlaatuista teatteria elävyydessään, hauskuudessaan, sanottavansa pysähdyttävässä todellisuudessa ja kansainväliseksi yltävässä teatteriuudistuksessa. Upea valojen kertova, äänten ja sävelten dramatisoima, skenografiansa huolella punnittu toimivuus ja kerrassaan mykistävä näyttelijätyö korottui kesän ja aikamme yhdeksi merkittävimmistä teatteri-ilmiöistä, joita saamme pienessä Suomessamme kokea ja vaikka koko maailmalle ylpeän nöyrinä, suurena teatteritapauksena sen värein, verhoin, sävelin, rytmein ja kukin sekä plastisen ihmiskehon liikkeiden taiteena esitellä. Teatteri on astunut suuren harppauksen kohti uudenlaista elävää tulevaisuuttansa.

 

Tosi tosi tosi Huono näytelmä
pe 26.7. klo 19.00 & la 27.7. klo 15.00

Katariina Broman, Inka Holm, Vilma Liikkanen:

Nyt sitä saa, nyt sitä saa: paskaa teatteria!1 Älä tule, ja jos tulet, älä odota mitään hyvää. Tämmönen tällä kertaa.

Teatteriopiskelijoilla oli käsikirjoituksena ilmeisesti teatterikoulutuksessa saatu paksu plari asioista, jotka kertovat huonon teatterin esimerkeistä. Taiteilijattaret olivat muotoilleet esityksensä eräänlaiseksi käsikirjoituksen läpimenoksi, josta tilanteita kukin vuorollaan ohjasi ohjaajana. Esitykseksi muotoutui brutaali, tuhman hävytön ja salailemattoman härski huvittavuus – taatusti sellainen, ettei teatteri moista taiten pelleiltyä sukupuolihurjastelua julkisesti uskaltaisi koko kansalle edes näyttää. Mutta niin vaan tapahtui, että esityksen vauhti, yllättävyys ja poskettoman riemukkaan rietas huumori sekä näyttelijöiden välinen kontakti ja yhteisnäyttelemisen suvereeni taito takasivat roisin hauskan uushuumorisen tunnin tällaisenaankin – saati vaikka taatuksi menestykseksi yökerhojen pikkutuntien cabareeohjelmaksi!

 

 

Jasmin Salosen HENKEÄ  (26.-28.7. 2024)

Kansanopiston teatterin pienessä parin neliön ministudiossa sai pari katsojaa kerrallaan tutustua mielenkiintoiseen, nonstoppina viisi minuuttia kestäneeseen rauhoittavaan peilimaailman ihmeeseen. Esityksessä peilit oli asetettu eri puolille ja eri kulmiin huoneessa ja ne heijastivat videolla näkyvää elävää kasvoa, joka alkoi harkiten muuttaa maskeeraamalla muutamia silmäluomensa viivoja. Taatusti omalähtöinen idea toimi hienossa verkkaisuudessaan miellyttävän rauhoittavasti ja sen loppuun liitetty tumma äänitehoste viesti inhimillisyydestä ja ihanuudesta kokea itsensä rauhoittuneena ja täysin toisenlaisena.

 

Tämä artikkeli jääkin lahtelaisen kesäteatterin 2024 viimeiseksi teatterikatsaukseksi, sillä ensi viikolla siirrymme suoraan Tampereen Kansainvälisen Teatterikesän maailmoihin kahdeksi päiväksi, sen kahdeksan eri esityksen kokijaksi.

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri yhteiskunta

Lahti asukkaittensa turvallisuudesta ja viihtyisyydestä vähät välittävä katujen ylläpitäjä

Tämän aamuisessa Etelä-Suomen Sanomien kolumnissa toimittaja kertoo kokemuksestaan Lahden kaupungin toimista asukkaitten viihtymiseksi, kehuu kuljettavien katujen kuntoa ja kertoo infrastruktuurin rakentamisesta ja töiden rakentamisten nopeista siistimisestä.

Luen yleensä perheeseemme tilatun ESS:n lehden hyvin harvoin, nytkin vaimoni kehotuksesta tuon kolumnin, jota yllä lainaan.

Tuossa 14.7.24 julkaistussa kolumnissa toimittaja kertoo ajelevansa pyörällä nykyisin työmatkansa Karjalankatua pitkin ja tekee nyt työmatkansa perusteella otsikkoonsa liittyvän yleisen päätelmän lahtelaisesta katujenhoidosta. Katujen kunnosta, varsinkaan valokuitutöiden osalta hänen päätelmänsä eivät pidä paikkaansa kuin vain muutaman kaupunginosan kohdalla. Valokuitu-infran rakentaminen on ollut liian vaativa tehtävä Lahden kaupungin infrastruktuurin saattamiseksi kuntoon antamalla kuituverkon rakentamistehtävät, niiden jälkien siivoamiset ja ennaltamistyöt useammalle eri urakoitsijalle.

Täällä Pyhättömänmäellä, jonka ohi Minna-toimittaja pyöräilee sitä näkemättä, ei mikään valokuidun rakentamisen osalta ole kunnossa. Varsin erikoista on, että kun toukokuussa 2024 pikkuilmoituksessa asiasta töiden jo alettua Supankadun jyrkässä mäessä ensi kertaa ilmoitettiin ja kesäkuun alussa kiertävä, autossa istuva asiasta vastaava henkilöautonsa ikkunasta lupasi kaikkien töiden tulevan kuntoon kesäkuun loppuun mennessä, ei asian loppuunsaattamisesta ole sen jälkeen enää löytynyt vastuuhenkilöä saati tietoa tai aikataulua tai edes uutta aikataulua töiden jatkumisesta. Urakoitsijat ovat häipyneet, onnettoman pieni ilmoitustaulu mäestä samoin.

 

Alla Pyhättömän katujen nykytilasta kuvia, joissa leikkaukset on korjaamatta ja lähestyvät syvyydeltään jo 10 senttiä.

Lahden kaupungin asianomainen kaivuluvat myöntävä asianomaisen lautakunnan alainen Kari Vedenpää, enempää poliisi kuin kukaan asiasta vastaava muukaan henkilö ole puuttunut asiasta tehtyihin useisiin kirjallisiin huomautuksiin tai puhelinsoittoihinkaan.

Miksi Lahti elää kesällä kuin hävitys ja häväistyselämää yleisessä maankäyttöilmeessään? Lahden kaupungin ilmapiiri on tietenkin kylmän maan olosuhteiden vuoksi kaikessa mahdollisessa infratyössä: maata kaivetaan kaukolämmön, sähkön, rakennusten perustusten ja erityisesti näinä aikoina ihan vapaasti valokuitulinjojen vuoksi päättömästi ja suunnittelemattomasti.

Näin esimerkiksi oman pikku kaupunginosamme Lahden Pyhättömänmäen kohdalta on käynyt. Tänä kesänä on meille selvinnyt myös, että on olemassa kirjoitettu säädös kaivaa ja tehdä valokuitulinjoja valmiiseen liikenneverkkoon infran, erityisesti valokuituverkoston rakentamiseksi. Kaivuuluvan myöntää kunnan viranomainen eikä hän saa siitä kieltäytyä. Alueen asukkailta ei mielipiteitä tai toiveitakaan kysytä. Miksei? Pyhätöntä on kaivettu nyt yli kaksi kuukautta. Luvat on, sanovat kaivajat. Totta, vastaa kaupungin luvat myöntänyt yksi ainoa toimihenkilö ja hänen esimiehensä, jopa lautakunnan demokraattisesti valittu kaupunginhallituksen jäsen.

Oman kiinteistömme kohdalla valmiiseen asfalttiin on piirrelty jo neljällä eri värillä nuolia, viivoja, ristejä, kirjaimia, kulmia, käyriä ja linjoja. Kahteen noista piirrosväreistä on jo iskenyt asfaltin leikkaus- ja sahauskoneet ja kolmeen kaivuukoneet möyhentämään meille tontin haltijoille hoidettaviksi kuuluvien katupiennarten nurmikot ja hoidetut piha-aluerajat. Infran rakentaminen valokuidulle on koko Suomen asia kerrotaan medioissa. Hyvä asia sinänsä.

Taas viime viikolla yksi henkilö, nyt punaisella kestovärillä, suihkutti viivoja sinne tänne ympäri koko mäen. Jo nyt täällä kävellen tai autolla liikkuen on yli viisikymmentä 30 cm levyistä ylimääräistä asfalttiuraa leikkaamassa irtotäytteellä varustettuina kulkuamme pyörillä, lastenrattailla, rollaattoreilla ja moottoriajoneuvoilla. Merkitsijältä kyselimme, miksi? Hän sanoi, ettei tiedä, vaan tekee työtään ylemmän tahon määräyksestä. Siis taas kohta uusi kaivuuyritys ilmeisesti avaa samoja tai uusia kaivuuojia toisten perään liikenneväylillemme tänne omakotialueen kaduille niiden asfaltit jälleen murskaten, päättelimme.

 

Olen huomannut, että toiset kaivuuluvan saaneet yritykset (kuten Myllypohjan-alueen valokaapeliurakoitsijat) kaivettuaan myös noudattavat lakia ja merkkaavat tarkoin kaivuuväylien kohdat, koska niistä kulkeminen ja niiden ylittäminen on ongelmallista ja vaarallista.

Toiset kaivajayritykset merkitsevät nuo kaivuunsa lupaehtojen mukaisesti huolellisesti ja tarkoin punakeltaisin liikennevaara -merkein. Tarkistin valokuituasian parista muusta samankokoisesta pikkulähiöstä: esimerkiksi Myllypohjan alueen valokuiturakentaminen ja rakentamisesta aiheutuneet liikennevaarat sinne valittu urakoitsija hoiti hienosti ja tiedotti asiantuntevasti. Jälkien siivoaminen samoin, kuten asfaltointikin ajallaan ja noista töistä ei edes rollaattori, lastenvaunut, huonokuntoinen ajoneuvokaan huomaa mitään muutosta kulkunsa osalta, päinvastoin: jälkityö ja siistiminen ovat erinomaisessa kunnossa.

Hävyttömintä välinpitämättömyyttä asiassa on, ettei kukaan, ei edes liikenneviranomaiset vastaa jatkuvasta vaarasta ja liikenneväylien käyttökelvottomuudesta näille Pyhättömän asuinalueilla kulkemiseen tarkoitetuilla yleisillä kaduilla. Tällä alueella toimiva valokuitu-urakoitsija jättää liikennevaaravelvoitteensa hoitamatta – täällä ei varoitusmerkkejä ole ollut koko aikana. Huolimatta tehdyistä huomautuksista, valituksista, puhelinsoitoista tai yleisökirjoituksistakaan ei mitään myönteistä asiassa ole tapahtunut.

Kaivuupaikkojen ennallistamistöistä, tuhotun piennarnurmikon hoitamisesta ja asfaltoinnista muodostuu vesien kertyminen kadun vesikouruttomiin reunoihin ja pintavesien kuljettamat soramäärät tukkivat viemäreitä. Täysin liian suurirakeisen, kookkaan kivisen soran sekaan on kylvetty nurmikkoa, jota on mahdoton koneella leikata, vaikka tontin haltijat ovat tavanneet kaupungin puolesta jo kymmeniä vuosia hoitaa nuo nurmikot. Harvat tehdyt asfalttipaikkaukset ovat niin ala-arvoista luokkaa, että autolla tänään mäkeä kiertäessä saa poikkileikattujen katujen kaivuukäytävien kohdilta kaikkiaan lähes 50 tärähdystä.

 

Täällä Pyhättömänmäen Omakotiyhdistyksen alueeseen liittyvällä alueella on tosin yksi  poikkeus, tärkeä Lahden komein näköalareitti – Mustankallionkadun kaupunginpuoleinen omakotiasutuksen osuus on jo täysin uudelleen jalkakäytävän kohdalta asfaltoitu (hieman kyseenalaisella taidolla sekin). Mikäpä on ollut tehdessä: kulkuväylää ei ole tarvinnut lainkaan katkaista monen sadan metrin osalta, vaan valokuituväylä on voitu kaivaa täysin jalankulkutien reunaan – ja sitten heti perään asfaltoitu. Syynä on, että kadun toisen reunan puolella olevat eivät valokuituyhteyksiä tarvitse. Siellä uinuvat Mustankallion hautausmaan vainajat.

Toimittaja Minna Kontkanen on tervetullut ajamaan jonakin aamuna Supanmäkeä ylös, läpi Pyhättömän alueen ja siitä jatkamaan matkaa työpaikkaansa kohti.

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri taide yhteiskunta

Suomen museoiden raikastavaa näyttelyiden uudistavaa eliittiä

 Otsikkokuva on Jyväskylän taidemuseon Pihakatuteoksesta, joka paikallisten kuvataiteilijoiden Jukka Silokunnaksen ja Jonna Suurhaskon käsialana pysähdyttää taatusti ohikulkijat ja meidät vierailijat sateenkin ropistessa. Useat ovat myös iloisesti moikanneet, että ”Se on taas täällä!” Kankaan paperitehtaan entinen lumppupallo Local Block hehkuu jo neljättä kesää – nyt oranssisena – taidemuseon edustalla Kauppakadulla maamerkkinä syksyn lumisateisiin saakka.

 

Lahen uutisia on johtanut kirjoittajaminäni jo kovin usein elämän yllättäviin taiteen  ilmiöihin. Lyhyt käynti pari päivää sitten Jyväskylän taidemuseossa avasi näkemyksiäni kuvataiteen, erityisesti veistosten, rajattomiin mahdollisuuksiin kertoa omista kokemuksistamme kuvanveiston nerokkaiden teknisten ratkaisujen avulla.

Eetu Huhtala A vacant Bed 2022, alumiini HAM Helsingin taidemuseo

Vaikka kävimme samalla Jyväskylän taidemuseon kolme muutakin kaikki mielen raikkaiksi tekevää näyttelyä lävitse, Eetu Huhtalan veistosteokset iskeytyivät pehmustettuun sieluuni niin jykevän salamaisesti, etten päässyt kokemuksestani enää irti, vaan joudun sen tässä julkisesti todistamaan.

Eetu Huhtalan taide on sitä uusinta, ihaninta, käsittämättömän ymmärrettävää ja samalla myös teknisesti insinöörimäisen selkeää, vaikkakin mystisesti liikekieltä ilmaisevan arvoituksellista mekaniikkaa omissa aina uutta odottavissa taidekokemuksissamme.

Näyttelyn esitekuvassa valtavankokoinen upea nelijalkainen vuodeteos on kuten lapselle joskus käy ja toisinaan aikuisellekin kalustetta keikutellessa ja sen jalan pettäessä, keikkaamassa kokonaan nurin minut esineen mukana, viestii omiin lapsuus- ja aikuisuuskokemuksiimme. Eetu-kuvanveistäjän tanssitaitavuus ja valokuvatuntemus on valmistanut kokemuksistamme liikettä ilmaisevan, silmänräpäyksellisen, valtavankokoisen veistoksen, jossa esine itse on keikkaamassa itseään nurinniskoin ja näyttää sen tuhatkertaisen kokoisena pysäytettynä teknisesti metallisen huolella glanssattuna, steriilin mahtavana alumiiniveistoksena.

Eetu Huhtala Bound 2023, Tampereen taidemuseon kokoelma

Entäpä toinen esimerkki näyttelyn monista teoksista, tuo vaaleanoranssinen pallo, joka pyörii pitkän, ohuen vaijerin päässä metallisen pystytangon ympäri itsekseen välillä kiertoliikettä yllättäen vaihtaen. Teos on jo niin lähellä lapsuutemme leikkivälinettä, jossa toinen pelaajista yrittää itse tehdyllä litteällä puumailalla osua (yleensä itse valmistettuun nahkaiseen) puuseipäästä narussa roikkuvaan palloon toisella puolen ympyrää ja toinen pelaaja toisella puolen ympyrää kumpikin saada pallon liikkeen muuttumaan lyömällä palloa vastakkaiseen suuntaan. Lapsuuden kuvio toimii nyt hurmaavan teknisen ratkaisun ja puhtaasti metallisen materiaalin häikäisevässä nerokkuudessa – ilman ihmistä ja mailoja. Aihe lapsuudesta, toteutus veistäjän visuaalisesta neronleimauksellisesta tekniikkaratkaisusta moottoreineen. Taiteilija siis ottaa lapsuuden kokemuksemme insinööritiedonjanoiseen käsittelyynsä ja muuttaa sen loputtomaksi metallisen kestäväksi ja päättymättömäksi kinetiikkaveistokseksi!

17.5.–8.9.2024
Eetu Huhtala – Divided Into Two Equal Parts

– Artikkelin kuvat museon omia tiedotuskuvia

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri

Lahtelaisuimaseura Euroopanmestaruuksien huipulla

USA:sta lähtöisin oleva suomalaisestikin nykyisin laajalle levinnyt Masters-spedouinti leireineen, koulutuksineen, viikko-ohjelmineen, seuroineen ja harjoitusmatkoineen sekä kilpailumielessä maiden, maanosien ja koko maailman mestaruuksineen.

Viiden vuoden ikäkausiryhmiksi kilpailijat on jaettu omiin sarjoihinsa 30-vuotiaista alkaen ja siten saman ikäryhmän kesken tapahtuva kilpailuhenkinen toiminta kokoaa vesiliikuntaan yhä enemmän kansalaisia jatkamaan mahdollisesti jo lapsena alkanutta uimisen riemua. Usein myös aivan ensikertalaiset ovat jo eläköityneinä löytäneet koko maailman käsittävän uimaharrastuksen kansallisine ja kansainvälisine tapahtumineen elämänviihteensä ja terveytensä rikastajaksi.

Maailmanlaajuisissa kilpailuissa on toisinaan yli kymmenentuhattakin osanottajaa. Myös Euroopanmestaruuskisoissa on sadoittain osanottajia ja kilpailut kestävät yli pari viikkoa. Huipentumana muutamana vuonna sarjassa yli 90-vuotiaat on ollut uimahyppääjiä kilpailemassa ikäluokkansa maailmanmestaruudesta.

Lahteen masters-uinnin siis liittää Lahden perinteisten kahden uimaseuran – Lahden Kalevan ja Lahden Uimaseuran – rinnalle perustettu Spedo Masters Finland -uimaseura, jonka täysin lahtelainen uimarijoukko on yksi maailman tämänhetken menestyneimpiä Masters-uimarikuuluisuuksia maailmanennätyksineen ja maailmanmestaruuksineen.

Lahtelaisen Spedo Masters Finlandin Janne Virtanen ui viisi Euroopan mestaruutta omassa ikäsarjassaan (60+) EM-Uinneissa Belgradissa Serbiassa. Mestaruudet tulivat 50 ja 100 metrin selkä- ja vapaauinneissa sekä 50 metrin perhosessa. Lyhyellä selkäuintimatkalla syntyi myös uusi kisaennätys. Seurakaveri Jero Marjalahti kauhoi rintauintimatkat sijoittuen 40+ -sarjassa yhdeksänneksi 200m matkalla.

 

Kisat jatkuvat vielä tämän viikon loppuun taitouinneilla sekä avovesiuinneilla. Tällä kertaa seuralla ei ollut keväällä MM-kultaakin voittanut viestijoukkue kisoissa mukana, mutta vuoden päästä Singaporen MM-kisoihin viestijoukkueella on tavoitteena MM-kullan puolustaminen.

Kategoriat
kansainvälisyys Koulutus yhteiskunta

Sinivalkoisten Speedojen voittokulku

Pöydälläni on ollut katseltavana ja tutkittavanani jo heti viime joulun jälkeen tammikuusta 2024 lähtien kirjaharvinaisuus. Se on lahtelainen 434-sivuinen upea teos vedestä ja sen tuomasta vedessä virkistymisestä, veteen liittyvistä kaikenikäisten kansalaisten liikuntamahdollisuuksista, uimataidosta läpi koko suomalaisen harvinaisen kalenterivuoden ja ihmiselämän.

Jo tässä vaiheessa, parhain lukijani, kerron, että teos on niin laaja, yksityiskohtainen, valaiseva ja asiantunteva, että se on kuin vesiliikunnan käsikirja, jossa ajankohtaisesti sen 52 kirjoittajaa, uinnin asiantuntijaa, tutkijaa, urheilijaa, uimaria, vedessä itseään ja kuntoaan virkistävää kansalaista, professoria ja valmentajaa saavat puheenvuoron elämämme yhdestä merkittävimmästä liikunnan annista, sen organisoinnista ja uintiurheilusta maailmassa ja erikoisesti täällä suomalaisyhteiskunnassa. Myös näkökulmia kansainväliseen vesiliikuntaan, alan tieteeseen ja henkilöihin valotetaan meille omaa suomalaista uintiasiaa rinnastamaan.

Näin lähes maallikkona tähän Lahen uutisia -arvioon on kirjan sisältöä tilittäessäni riivittävä vain kapeanäkemyksellinen otos, murto-osa teoksen äärimmäisen monipuolisesta, varsin kattavasta alan tiedosta, tieteestä ja käytännön merkittävyydestä yhteiskunnallemme, terveydellemme ja meille yksilöille.

Tämän lähes tieteellisen tarkan, lähdeluetteloiltaan mittavan ja huolellisen perusteellisen teoksen saatteena on kolmen merkittävän suomalaisen poliitikon kirjoittamat saatesanat. Ensimmäisenä entinen pääministeri, puoluejohtaja, kilpauimari, vesipalloilija ja liikuntaurheilun valtakunnallinen päättäjä Paavo Lipponen, toisena puoluejohtaja, presidenttiehdokas, kävelyn olympiaedustaja, ministeri Sari Essayah ja kolmantena puoluejohtaja, triathlonin harrastaja, presidentti Alexander Stubb ovat kirjoittaneet kirjalle saatesanat. Kaikki he ovat tunteneet ja usein kohdanneet henkilökohtaisesti tämän kirjan suuren suomalaisen urheilijan, sillä kirja on omistettu onnitteluksi yhdelle harvoista suomalaisista olympiamitalisteista ja koko maailman uintikuninkaista – Antti Kasviolle.

Sinivalkoisten Speedojen voittokulku -juhlajulkaisun tekemiseen ja kirjoittamiseen ovat osallistuneet uintilegenda Antti Kasvion tuntevat tai tietävät kirjoittajat. He ovat kohdanneet hänet eri areenoilla; olympialaisissa, uimahalleissa, televisiossa, tavaratalossa, radiossa, lehdissä jopa urheilumuseossa. Teoksen on julkaissut kymmenvuotista taivaltaan juhliva lahtelainen uimaseura Speedo Masters Finland.  Kirjan on toimittanut FT Tero Matkaniemi. Se on veden ja vesiliikunnan käsikirja, jota voi selailla ja löytää sieltä tietoa, dokumentteja, asiantuntijoita, tiedettä, huvia ja yhteisöllisyyttä, ajankohtaista uinnin sykettä miltei rajattomasti.

Kirja kertoo, miten uinti urheiluna ei ole Suomea juurikaan maailmankartalle suurena urheilumaana nostanut. Sadan vuoden aikana suomalaisessa uinnissa olympiamitaleita on tullut kaikkiaan viisi, mutta silloin ne ovatkin sävähdyttäneet harvinaisuutena koko pientä Suomen kansaa ja suurta maailmaa.

Uskallan kuitenkin tähän alkuun yrittää omalla järjelläni hehkuttaa muutaman tämän kirjan esittelemän tutkimuksen pelkästään uinnista ja sen merkityksestä Suomen tuhatjärvisen maan kolmensadantuhannen kilometrin pituiselle rantaviivalle, merien ja järvien rannikoille sekä lukemattomien jokivirtausten merkitykset luonnon antamina mahdollisuuksina suomalaisen uinnin ja uimataidon oppimiseksi tärkeänä elämisen perustaitona – tai ylistää mukana kokemuksenani tämän kirjan tärkeitä artikkeleita uimakoulujen, oppivelvollisuuskoulujen uinnin opetuksen tehtävästä vuosikymmenten aikana.

 

Kirja on jaettu kolmeen osaan – rataan – kuten uintiliikunnan kilpailuissa tehdään.

Antti Kasvio vauhdissa Barcelonan olympialaisissa vuonna 1992 (kuva Hannu Lindroos)

Ensimmäinen rata (sivut 1-126) on kokonaan omistettu Antti Kasviolle. Hänen jo ylisukupolviset uimariperinteensä alkaen Käkisalmiaikojen isoisän ja isoäidin uintiurheilusta, sitten oman isänsä kuuluisa uimarisuuruusaika ja tietenkin Antista pikkupojasta aina kilpailuaikojen, menestyksen ja harjoituksen, pettymystenkin mukana kerrotut vuodet ja tapahtumat on suurenmoista rehdin, päämäärätietoisen kilpailijan tilitystä, kodin kannustaman normaalin yksityiselämän uhrausta – harjoituksen, valmennuksen ja kilpailemisen mahdollistamiseksi. Keskeisen yhteenvetoluvun tähän ensimmäiseen lukuun on uinnista tohtoriksi väitellyt ja useat teoksen tärkeät luvut kirjoittanut sekä tämän kirjan toimittanut Tero Matkaniemi. Matkaniemi itse on edelleen aktiivi masters-uimarikilpailija monine maailmanennätyksineen ja aktiivi uimakilpailija sekä ennen kaikkea Antti Kasvion jo monien vuosien ajoilta hyvin tunteva kanssaurheilija, joka pääasiassa on luonnehtinut kirjan esimerkkikohteen Antti Kasvion kuvaukset ja luonnehdinnat urheilijana. Kaikki muidenkin tämän luvun kirjoittajien artikkelit ovat hienoa kuvausta täynnä suomalaisen maailman huippu-uimarin yksilökilpailun saavutuksista olympiamitaleineen, monine maailmanmestaruuksineen, Euroopan mestaruuksineen, pohjoismaisine mestaruuksineen ja kymmenine Suomen mestaruuksineen – vain nuo nyt tässä luetellen. Urheilusuorituksina keskeisesti dokumentoituina, kirjattuina ja mielenkiintoisesti tapahtumina kuvailtuina ne yleistävät ajatuksemme suuntaamaan työhön, joka vaatii periksiantamattomuutta, sinnikkyyttä ja viimekädessä myös voitontahtoa. Aktiivin yksilöuran päättyminen ja uimiselementin vielä siirryttyä ryhmälajiin, vesipallon pelaamiseen, sielläkin sm-tason joukkuemestaruuksiin ja nykyisin oman tyttären Lounan tuloksellisena valmentajana parhaillaankin Antti jatkaa Kasvion suvun ylisukupolvista uimarihegemoniaa – molemmat edellä luetellut varsinaisen uimariuran jälkeiset uintiaktiviteetit voidaan vielä nostaa tämän suomalaisen huippu-urheilijan lisäkruunuiksi.

Antti Kasvion äidin suvun juuret ovat Käkisalmessa Karjalan kannaksella. Kuvassa Käkisalmen uimareiden tyttöjä 1930-luvun puolivälin tienoilla. Kasvion isoäiti Rauha Mäkinen, avioiduttuaan Patrikka, kuvassa toinen oikealta (kuva Antti Kasvion kokoelma).

Useissa luvun laajoissa, eri asiantuntijoiden artikkeleissa pääsemme tutustumaan perusteluihin, miksi Antti Kasviota on verrattu Paavo Nurmeen: hänen kilpailuhalunsa, harjoitteluohjelmansa, sinnikkyytensä ja uutteruutensa ovat ainutlaatuista ja hänen ruumiinrakenteensa näkyy meille uimatyylin sujuvuudessa, jossa uimarin perityt plaanaavan vapaauinnin ominaisuudet ovat kuin harvinaisen sujuvasti veden kanssa liitossa elävän aidon vesieläimen. Eräänlainen suuruuden vaatimattomuus heijastuu hänen toimissaan, lievässä erakkoudessaan ja luontainen lämpimyys läheis- ja ystävyyssuhteissaan.

Tämän ensimmäinen rata -osan lopussa saamme yhdestä uinnin joukkuelajista vielä pelin säännöt ja havainnollisen käsityksen siitä, miten uimalat ja uimahallit alkoivat laajentaa uinnin merkitystä (hypyt ja vesipallo) ympärivuotiseksi virkistykseksi, uusien uintiurheilulajien oppimiseksi, harrastamiseksi ja kilpailemiseksi.

 

Kuopiolaiset olivat 1900-luvun alussa suomalaisen liikuntakulttuurin edelläkävijöitä. Uinti avovesikaudella keräsi paikkakunnalle perustettuihin uimalaitoksiin runsaasti uimareita sekä katsojia kilpailuihin ja näytöksiin aina 1960-luvulle saakka. Tässä ihaillaan uimahyppyä Kuopion Väinölänniemelle vuonna 1914 valmistuneessa uimalaitoksessa, jossa oli 10 metrin hyppytorni ja 25 metrin mittaiset uintiradat (kuva Kuopion Kulttuurihistoriallinen museo, Victor Barsokevitsch).

 

Sinivalkoisten Speedojen voittokulku -teoksen Toinen rata -osassa alamme tajuta Uinnin  ulottuvuudet (sivut 127-309) laajasti ja monipuolisesti.

Uinti on asia, joka sekä yhdistää että erottaa. Politiikka on ollut Suomessa pitkään keskeinen asia osoittamaan kansalaisten yhteiskunnallisen aseman toisiinsa verrattuna.

Uinnista väitelleenä tohtorina Tero Matkaniemi hahmottaa taitavasti uinnin historiaa ja sen Ruotsista tullutta esikuvaa levittää taito ja uintiurheilu koko kansalle. Uimaloista uimahalleihin ja niissä vesileikkien kautta uinnin ystäväksi on yleensä uimarin tie jatkuvaan uintiharrastukseen.

Vuosisadan alkuvuosikymmeninä perustettiin runsaasti heränneen itsenäisyyspyrkimyksen viitoittamana oikeistolaisia uimaseuroja kaupunkipaikkakunnille. Uinnin ja uimakoulujen perustajapaikkakunta oli jo 1800-luvun loppuvuosikymmeninä aktiivisesti uintiasiassa toiminut Turku.

Laji jakautui kansalaissodan seurauksena kahteen kattojärjestöön (osin vielä myös kaksikielisyyden vuoksi). Suomen Voimistelu- ja urheiluliitto (SVUL) oli oikeistolainen kattoliitto ja sen erottamat punaisiin kuuluneet urheilijat perustivat vasemmistolaisen kattojärjestön Työväen Urheiluliitto (TUL). Näihin kahteen eri kattojärjestöön jakautuivat myös uimarit ja erikseen perustetut uimaseurat ympäri maan.

Vuosina 1919-1993 siis SVUL kirjoitti Uimaliiton porvarillista uinnin historiaa ja TUL pääosin omaa historiaansa. Monilla kaupunkipaikkakunnilla – kuten Lahdellakin – oli molempiin eri kattojärjestöihin kuuluvia uimareita, leirejä, kilpailuja ja kilpailumatkoja.

Vähitellen, erityisesti vuosia 1940 ja 1960 lähestyttäessä porvarilliset ja työväenhenkiset urheiluseurat alkoivat tehdä monissa asioissa, kuten harjoituksissa ja kilpailuissa, yhteistyötä. Nykyisin seurat elävät rinnakkain sovussa ja varsinaista poliittista jakoa ei käytännössä enää ole.

Löydämme kirjasta tilastot, verrokkivalokuvat ja havainnollisen tarkat selvitykset siitä, miten uimalaitosten jälkeen alkanut uimahallien rakentaminen alkoi myös laajentaa uinnin merkitystä ympärivuotiseksi virkistykseksi, uintitaidon oppimiseksi, harrastukseksi, jopa kilpailemiseksi.

Humallahden uimalaitos Helsingissä vuonna 1940. Helsingin Uimareiden käytössä ollut uimalaitos ”Humula” rakennettiin vuonna1919 ja purettiin 1950-luvulla (kuva Museovirasto, Viljo Pietinen).

Vantaan Tikkurilan uimahalli valmistui suosituksi harrastus- ja ajanviettopaikaksi vuonna 1968. Vantaalla oli 42000 asukasta vuonna 1960. Vuonna 1980 väkiluku oli jo 130000 (kuva Vantaan kaupunginmuseo, Anna-Liisa Nupponen).

 

Uiminen kilpailuksi

Suomalaisessa uimaopetuksessa ruvettiin painottamaan 1950-luvulla lapsen ja nuoren ikäkausille sopivien ominaisuuksien kehittämistä. 1900-luvun loppuvuosikymmeninä laji muuttui tarkemmin kilpailuhenkiseksi (Siniviittauinnit ja minimivaatimukset uintiajoista vaativat Rollo-Uinnit) määrättyine sääntöineen.

Toinen rata -osassa käsitellään siten erittäin runsaasti myös uintivalmennusta, kirjoittajat ovat pääosin alan suomalaisia valmennuseksperttejä sekä lajin päävalmentajia. Luvussa kerrotaan myös monen eri maan yhteistyöstä -uintivalmennustyön tekijöistä, valmennusideoiden vaihdoista ja kokeiluista eri maiden valmentajien kesken.

 

Uinti tieteeksi

Uintiuransa aikana useat uimarit ja uinnista kiinnostuneet keksijät kehittivät itse viimein laitteita, joissa kännykkään tulevia tietoja uimariin asennettujen tunnistimien kautta verenpaineesta, pulssista ym. sekä uimarin raajojen vastetehosta syrjäyttää veden kitka voitiin suoraan uimarin uintisuorituksen aikana tehdä analyysiä – ja siten parantaa hänen uintitekniikkaansa.

Uusinta tietoa maallikolle kirjassa antavat lukuisat kansainväliset ja oman maamme johtavien liikuntatieteilijöiden tutkimukset uinnista, fysiologien, urheilulääkäreiden, valmentajien ja monien kehoeksperttien testit ja osuus nykyisin terveydenhoidossa ja uintiurheilun parissa. Uinti alkoi olla jo kansainvälinen laji urheilussa ympäri maapallon.

Kuvassa Kari Keskinen analysoi kaasunäytettä Scollanderin laitteella maksimaalisen hapenottokyvyn määrittämiseksi (kuva Kari Keskisen kokoelma)

Kari Keskisen työ Suomen uintiurheilun hyväksi on ollut arvokasta.Valmennuksesta tieteeksi on valmentaja Kari Keskisen kirjoittama luku Tieteen tulosta Suomen uintiin (sivut 181-212). Kari Keskisessä kehityspolku uintivalmentajasta maamme johtavaksi alan tutkijaksi on hämmentävän uutta tieteen sanomaa ja uintisuoritusten eksaktia perustelua ymmärrettävässä tieteellisessä muodossa ihasteltavaksemme. Pidemmälle mentynä pystytään uimarin suorituksesta ottamaan suorituksen aikana erikoislaitteilla näytteet ja analysoimaan ne maksimaalisen hapenottokyvyn määrittämiseksi.

Hauskoja käsitteitä maallikolle ovat lähes itse kokeiltavat testit, joilla voidaan summittain ennustaa henkilölle sopiva uintilaji:

älylättäri, koko sylin leveys

Jätän ne kirjan lukijalle selvitettäviksi.

 

Mielenkiintoinen ja puhutteleva on myös korona-ajan joukkokokoontumisten ja harjoitustilojen sulkemisesta johtunut tilastokäyrä suomalaisen perusopetuksen uimaopetuksen lopettamisen merkittävyydestä. Uintitaidoksi lasketaan hyppäämineen veteen, heti perään 200 metrin uinti, josta 50 metriä selkäuintina (sivu 297).

Kirjasta löytyvät myös hukkumisonnettomuuksien tilastot vuosien varrelta. Keskimäärin nykyisin on 150 hukkumistapaturmaa vuosittain.

Vuonna 2021 tapaturmaisia hukkumisia tapahtui 165.  Yli 80% hukkuneista oli miehiä ja 44% oli päihtynyt eli veren alkoholipitoisuus oli yli 0,5 promillea ja suurimmalla osalla heistä alkoholia veressä 1,2 promillea ja puolet hukkuneista oli yli 67-vuotiaita.

Monet hienot, perusteelliset tutkimukset joudun jättämään vain maininnoiksi kuten:

Urheilulukiolaisten koulu- ja urheilu-uupumus kaksoisuralla (kolmevuotinen seurantatutkimus), hauskan vertailututkimuksen Uimahalli pienoistyhteiskuntana  ym.

Kerään vielä joitakin keskeisiä asioita tähän eri asiantuntijoiden kokemusten tuomina ohjeina uinnista – ajatusnystyröihimme muhimaan:

1. Suomalainen uintimenestys, kuten urheilumenestys yleensäkin, on kovan, säännöllisen ja pitkäjännitteisen harjoittelun ja suunnitellun sekä mukautuvan valmennuksen tulos. Oikopolkuja menestykseen ei ole.

2.Uinti on myös tekniikan taitolaji. Tietenkin harjoitteluun yhä liittyy nykyisinkin määrä, mutta nykyisin sen lisäksi toisille uintipersoonille runsaan määrän vaihtoehdoksi sopii vaihtelevan määrän ja vauhdin periodeista muodostuva valmennus.

3.Uinti on täysin yksilölaji. Valmennussuunnitelmat ovat usein vain arvauksia. Valmentajan tehtävä on nähdä kokonaisuus, uhkapelimäisesti jopa kokeilla erilaisia menetelmiä valmennettavaansa.

4.Valmennuksen ja sen tulosten seuraaminen on keskeistä. Joillekin intensiivinen sitoutuminen urheilu-uraan voi tarjota sopivan turvallisen tilan nuoruuden myrskyissä. Uintiurheilijan huippuvaiheet ajoittuvat 18-21 -ikävuoden paikkeille.

Valmentajan ja uimarin suhde on erityinen. Onnistuneessa suhteessa tulos voi olla erinomainen (kuva: Hanna Kasvion kokoelma).

Kirjan eksakti tiede on huippuasiantuntijoin selvitetty laajasti teoksessa, samoin valmentajan osuus yksittäisen uimarin valmentajana: yhtään samanlaista uimaria ei ole, yhtään valmennustapaa ei voi suositella paremmaksi kuin toinen. Valmennus on keskeistä uinnille, jos haluaa pyrkiä menestykseen ja päästä kilpailullisiin tavoitteisiin. Toiset valmentajat vannovat uintimäärien runsauteen, toiset uinnin jaksottamiseen uinnin rasitus ja lepovaiheisiin eri vauhtiperiodein.

Vaikka kylmän, jääpeitteisen talven Suomessamme uinnilla ei enää ole suuriakaan esteitä uimahalliverkostojen laajennuttua ympäri maan, niin silti kovin toispuoleista ja sattumanvaraista uinti on virkistyksenä tai liikuntamahdollisuutena ja ympäri vuoden sattumanvaraista. On vielä seutuja, joissa uiminen talvisin on mahdollista vasta useiden satojen kilometrien päässä.

 

Kolmas rata -osassa on annettu esiintymisvuoro uinnin tarinoille (sivut 311-402).

Useat kansakuntamme tavalliset kansalaiset, mutta myös eri alojen ammattilaiset jopa keskeiset tutkijat, professorit, tieteilijät ovat olleet merkittäviä nuoruusaikansa uimareita ja harrastavat yhä sekä kirjoittavat uimisesta. Merkittäviä ovat myös ne uimaseurojen yhteisölliset harjoitukset, matkat, kilpailut, jotka jatkuvat tämän liikuntamuodon parissa läpi elämän. Kenties tärkein kuitenkin on se, että jo lapsuudessa löytynyt harrastus on jatkunut ystävyytenä, perheiden muodossa ja tapaamisina läpi koko elämän. Uinti on yksi suomalaisyhteiskunnan virkistävimmistä, helpoimmin toteutettavista, terveellisistä sekä yhteisöllisistä harrastuksista koko elämän ajaksi.

Vuorossa on nyt koko Suomen kaikki uimarit: eri seurat, tapahtumat, idolit ja tunne, joka tuntuu olevan yhteistä tälle urheilulle. Ikimuistettavat tapahtumat, hauskuudet, retket, kilpailut, ideat ja saavutukset sekä ennen kaikkea uimareiden kohtaamiset – ne voi tästä luvusta lukea: Helsingistä, Sodankylästä, Rovaniemeltä, Kajaanista, Iisalmesta, Lieksasta, Kuopiosta, Mikkelistä, Varkaudesta, Lappeenrannasta, Seinäjoelta, Loimaalta, Turusta, Tuusulasta – ties vielä monesta muustakin uintipaikkakunnasta, joiden tunnelmiin, muistoihin ja uinnin satoihin kokemuksiin kirja meidät vie.

Lopuksi annan vuoron lahtelaiselle uimaseuralle – Speedo Masters Finlandille.

Kuvassa 16 lahtelaisen Speedo Masters Finland -uimaseuran kilpailijaa kymmenvuotisen toimintansa kunniaksi juhla-asuunsa pukeutuneina Vantaan uimahallissa 29.10.2023.

Lahtelaisuuteen teoksen liittää alkuaan USA:sta lähtöisin oleva suomalaisestikin nykyisin laajalle levinnyt Masters-speedouinti leireineen, koulutuksineen, viikko-ohjelmineen, seuroineen ja harjoitusmatkoineen sekä kilpailumielessä maiden, maanosien ja koko maailman mestaruuksineen.

Viiden vuoden ikäkausiryhmiksi kilpailijat on jaettu omiin sarjoihinsa 30-vuotiaista alkaen ja siten saman ikäryhmän kesken tapahtuva kilpailuhenkinen toiminta kokoaa vesiliikuntaan yhä enemmän kansalaisia jatkamaan mahdollisesti jo lapsena alkanutta uimisen riemua. Usein myös aivan ensikertalaiset ovat jo eläköityneinä löytäneet koko maailman käsittävän uimaharrastuksen kansallisine ja kansainvälisine tapahtumineen elämänviihteensä ja terveytensä rikastajaksi.

Maailmanlaajuisissa kilpailuissa on toisinaan yli kymmenentuhattakin osanottajaa. Huipentumana muutamana vuonna sarjassa yli 90-vuotiaat on ollut uimahyppääjiä kilpailemassa ikäluokkansa maailmanmestaruudesta.

Lahteen masters-uinnin siis liittää Lahden perinteisten kahden uimaseuran – Lahden Kalevan ja Lahden Uimaseuran – rinnalle perustettu Speedo Masters Finland -uimaseura, jonka täysin lahtelainen uimarijoukko on yksi maailman tämänhetken menestyneimpiä Masters-uimarikuuluisuuksia maailmanennätyksineen ja maailmanmestaruuksineen.

Speedo Masters Finland -seura on myös kustantanut tämän teoksen.

Sen toiminta on jo paljolti kansainvälistä – kotimaisten urheiluopistojen, urheiluopiston leirien ja useiden ulkomailla järjestettyjen uimaleirien ja lajiin tutustumisleirien järjestelijänä sillä on jo vankka asema maailmanlaajuisessa Masters-uinnissa.

Speedo Masters Finlandin järjestämillä uintileireillä toteutuvat seuran tavoitteet, jotka ovat urheilullisen elämäntavan edistäminen ja yhdessä viihtyminen. Kuvassa motivoituneita leiriläisiä Espanjan Playitaksessa joulukuussa 2022. Marraskuussa 2023 Fuerteventurasssa Espanjassa pidetylle leirille lähti 94 osallistujaa. Kyseessä oli osallistujamäärältään kaikkien aikojen suurin ulkomailla järjestetty suomalainen uintileiri (kuva: Speedo Masters Finlandin kokoelma).

 

Kirjaa ja e-kirjaa voi tilata täältä, muutamia kappaleita jäljellä:

https://www.uintikauppa.com/products/sinivalkoisten-speedojen-voittokulku-antti-kasvion-50-vuotisjuhlajulkaisu?_pos=1&_psq=kasvio&_ss=e&_v=1.0

 

Kategoriat
kansainvälisyys yhteiskunta

Miksi en voinut äänestää erästä määrättyä lahtelaista ehdokasta EU-vaaleissa?

Lahdessa on nykyisin nipin napin demarienemmistö kaupunginvaltuustossa. Sen merkitys tasa-arvoisessa kuntapolitiikassa on jo pitkään kasvaneessa öky-oikeistovaltuustossamme tärkeä. Öky-oikeistolla tarkoitan niitä, jotka loikkivat milloin mistäkin, milloin mihinkin puolueeseen saadakseen jokainen loikkaaja etua suuresta puolueesta vain itselleen. Tuo öky-oikeisto (kok & persut) on jatkanut kaupungissamme kasvuaan puolueloikkauksin koko valtuustokauden. Alkuaan esimerkiksi Kalle Aaltosen aito lahtelaispuolue on typistynyt pariin edustajaan, suurin osa on loikannut ensin omaperusteisiin ryhmiin ja sitten oikeistopuolueiden kyytiin. Samoin Kalle itsekin on provosoitunut kaupunkimme oikeistovoimaksi. Miksi? Tai miksi pelkästään urheilu on hänelle henki ja elämä – eikö valtuutetulla ole muitakin arvoja ja pyrkimyksiä meitä edustaakseen? Ei äänestäjä niin ollut tarkoittanut Aaltosen aitoa lahtelaisedustusta aikanaan valtuustossa kannattaessaan tai hänen suorapuheisuuteensa ihastuessaan.

Eivätkö kaupunginvaltuutetut sitten olekaan enää meidän asukkaiden edustajia. Eivät suurena summana tunnu olevan – vaikka asia tosin selvisi vasta hiljattain viimeisessä valtuuston merkittävässä äänestyksessä, jossa parhaat demarit jäivät pois äänestyksestä tai äänestivät Lahti Energian yhtiöittämisen puolesta. Onneksi heitä oli vain kaksi. Ja onneksi valtuuston enemmistö sentään puolueettomasti halusi säilyttää oman päätäntävaltansa energia-asioissaan.

 

Nyt europarlamenttia valittaessa jopa joskus aikanaan uutena valtuutettuna, poliittisena tähtenä hyvin ja maltillisesti esiintynyt Pekka Komu horjahti jälleen kerran ja pahasti perusteluissaan päästä EU-parlamenttiin. Hän vannoi nyt jälleen pelkän valheellisen kaupallisuuden nimiin. Hän kertoi meillä lahtelaisilla olevan sekä Euroopan ympäristöpääkaupunki- että oma Yliopistokaupunki statukset. Näistä valheista kirjoittelin aikanaan tässä Lahen uutisia -julkaisussani kriittisesti useasti.

Kertaan ne nyt uudelleen myös Komun ja muiden pintaliitäjien ymmärrettäviksi:

1. Euroopan ympäristöpääkaupunki saadaan – kuten Lahti sai – kolmena perättäisenä vuonna haaskaamalla valtavasti veronmaksajien rahaa ja hinnakkaita kaupungin viranomaisten matkoja anomusten tekemiseen jokaisena vuonna – moiseen kaupalliseen höpötykseen. Mitään omaa, luonnonkaunista Lahteamme parantanutta, asumistamme ylevöittänyttä lisää, saati onnellisuutta tuo status ei edustanut tai tuonut. Saipahan statuksen mukana vain johtajikseen kaupunginvaltuuston silloiset ykkösnimet ruhtinaallisille muodollisille tapahtuman kauas näkyville palkkalistoille. Asian epäonnista noloutta lisäsi korona-ajan koko maailmanlaajuinen onnettomuus. Kukaan ei liikkunut ympäristöpääkaupunkivuoden aikana Euroopassa mihinkään, ei edes maasta toiseen. Tällaisesta kalliisti ostetusta laskiämpäristä tunkioon meni koko statuskin luonto-onnettomuuden mukana.

Harjukadun palatsin viereinen lehmus henkii kasvoillaan ja kaupungintalo EU-lipullaan harvinaista suomalaista yhteisvarojen rikkautta.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2020/04/kestava-lahti-saatio-1

 

2. Oma yliopisto oikein silloisen kaupunginvaltuuston puheenjohtajan, sympaattisen demarikansanedustaja Mika Karin kehotuksella itselleen taputtaen LUT-höpötykseen liittymisen kunniaksi, on samaa turhaa ja väärää ylpeyttä. LUT on ja pysyy koko päätösorganisaationsa, yksinvaltaisesti päättävän yliopistojohtonsa kanssa Lappeenrannassa. Lahden aidosti oma yliopisto sen sijaan toimii ihan muualla – kuten Helsingin yliopiston Lahden toimipisteissä jo kymmeniä vuosia on ansiokkaasti toiminut.

Lahden kaupunginvaltuuston suuruudenhulluus toteutuu: Suomen suurin, 101-jäseninen Lahden valtuusto kokoontuu Sibeliustalossa – ja tekee päätöksen perustaa 20.3.2017 oma Lahden yliopisto – ja taputtaa itselleen.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2018/09/yliopistovaki-nauraa-makeasti

 

Miksi meille lahtelaisille tutun taiteilija Komun suvun toisen polven vesa menee tällaisten valheellisten pinnallisuuksien perässä, pelkkiin noihin valheisiin EU-edustustaan perustellen. Ihmettelen ja lahtelaisdemariutta säälittelen.

 

Olin alkuaan nyt kuluneen viiden vuoden EU- aikana ajatellut uusissa EU-vaaleissa äänestää vihreää linjaa. Lahtelainen vihreä liike on kuitenkin osoittanut menneensä väärille linjoille huumaavien aineiden vihreiden valtakunnallisissakin vapauttamispäätöksissä. En siis voinut nyt luonnon monimuotoisuutta Lahden kaupungissa säilyttämiseksi ajanutta politiikkaa äänestää – sitä kun ei lahtelainen vihreä liike ole enää vuosiin toteuttanut.

Äänestin siis – edes muutosta lahtelaiseen ja suomalaiseen politiikkaan saadakseni – vasemmiston äärilaitaa ensi kertaa, jossa ainakin jo viime kuntavaalien aikana näin yhden merkittävän fiksun ehdokkaan pyrkivän valtuustoon. Totesin tänään ääneni menneen siis äänivyöryn saaneen vasemmiston piikkiin. Olin ollut edes tällä kertaa oikeassa.

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri viro yhteiskunta

Rakveren kevät kutsui 23.-26.5.2024

Viron kielen ystävien 15-jäseninen keväinen joukko risteili neljä päivää kaikkiaan kymmenessä eri kohteessa pääosin Pohjois-Viron mielenkiintoisissa nähtävyyksissä.

Marianne Mikolan hurmaavan temperamentin tähdittämän retkijoukon ytimenä oli Päijät-Hämeen Tuglas-seuran jäseniä ja mukana niin Helsingin kuin Kuusankoskenkin Viro-faneja.

 

Tällä kertaa Viron retken keskuksena oli nuorekas, vuosi vuodelta yhä valoisampi 16000 asukkaan Rakveren kaupunki, jonka keskustasta vajaan kilometrin päässä komeili mainion tammimetsän suojaama sympaattinen, siisti ja kaunis Villa Theresa, joka tarjoili retkipäiviemme maukkaan monipuolisen runsassisältöiset, kauniisti katetut aamiaisemme ja rauhallisen häiriöttömän yöpymiskehtomme.

Matka alkoi Eckerö line (loungessa) -laivalla Helsingistä Tallinnaan ja jo satamassa odotti retkipäiviemme kuljetusvälineeksi sopiva pikkubussi ja rauhallinen, hyväntuulinen Jüri sen luotettavana kuljettajana.

1.

Tallinnan satamasta ajoimme suoraan jo kauan restaurointiajatuksissa olleen Kolgan kartanon monille meistä jo tutuille, noukogu-ajoilta karun ränsistyneille, alkuaan komein klassisin pylväin vielä kauas erottuville kartanokomeuksille ja katselimme sentään paljon jo tehtyäkin restaurointia, varoen toiseen kerrokseen kiipeämisen leveitä, pinnoiltaan vielä keskeneräisiä portaita ja monenlaisia rakennustelineistöjä pitkin valtavan kartanorakennuksen korjaustyömaita – asiantuntevan museo-oppaan johdolla.

Vaikuttavassa Kolgan kartanossa voi kuvitella merkittävien sukujen muinaisaikojen henkeä. Vuodesta 1230 lähtien Kolgan kartano kuului sisterssiläisten ritarikunnalle. Vuonna 1581 Ruotsin kuningas Juhana III lahjoitti Kolgan ja sen ympäristön kuuluisalle ruotsalaiselle sotapäällikölle Pontus de la Gardielle. Kolgan kartano sai nykyisen ulkonäkönsä 1820-luvulla, jolloin edellinen rakennus peruskorjattiin tyylikkääksi klassistiseksi palatsiksi. Kartano kuului 1600-luvun lopulta kesään 2014 yhdelle ja samalle aatelissuvulle – Stenbockeille. Sittemmin talon tiettävästi vuokrasi vanhempi tallinnalainen rouva. Vuoden 2021 koronaepidemian jälkeen sitä on remonttisuunnitelmineen alettu esitellä pienille turisti- ja asiantuntijaryhmille.

Oppaamme kertoi, että kartanon omistaa nykyisin vanha rouva, jolla ei ole liikaa rahaa – ei ainakaan restaurointiin tarvittavia miljoonia – mutta hän on saanut paljon nuorta vapaaehtoistyöntekijöiden kaltaista, asiasta kiinnostunutta väkeä töihin kartanon kunnostamiseksi.

Katselimme ja totesimme sen tätä vauhtia selviytyvän ehkä puolessa vuosisadassa jonkinlaiseen välttävään alkuperäiskuntoon.

Parasta oli kuitenkin suurissa halleissa, monikymmenmetrisissä käytävissä näkemämme perusteellinen entisöintiasenne ja -materiaali, jolla menneisyyttä yritetään materiaalista tinkimättä vaalia.

Vierailimme myös Kolgan vaatimattomassa, mutta hämmentävän paljon esineistöä sisältäneessä tavallisessa kotitalousarki-museossa. Sen aikakausi keskittyi paljolti monelle suomalaisellekin tuttuun 1950-luvulta kerättyyn kotien esineistöön ja ammatteihin.

Monetkymmenet autojen aidot pienoismallit, sadat lelut ja myös perheiden lastenrattaat, oli esillä: oheiset lasten kärryt  oli lahjoittanut muiseolle niiden omistaja – oppaamme.

Museo oli täynnä lähinnä virolaiskotien esineistöä – tuhansia leikkikaluja, kouluelämää, sairaanhoitoa ym. lähimenneisyyden meitä suomalaisiakin yhdistävää, tavallisen elämän maalaistarpeistoa.

Mahtikartanon pylväiköt ja muutamat suuret hallimaisen upeat, korkeat huoneet ja sisätilat, vaikuttavat portaikot olivat koronapandemian jälkeen alkaneet vähitellen pienten vierailuryhmien ja hyvän oppaan johdolla viestiä ruhtinaallisesta entisestä 1800-luvun aatelisten loistosta, jossa kartanoille tyypillinen monikymmenmetrinen talon naiset ja miehet kartanon eri puolille jakava sisäkäytävä avautui meille koko kartanon pituudelta. Se oli saanut vähitellen entisöijien löytämät alkuperäiset värinsä, huolella tutkitut katto- ja seinäkatteensa.

Museon ulkoseinässä meitä arvelutti erikoislaatuinen juutalaisuuteen viittaava tähtimäinen kuusikulmainen kivestä valmistettu vaakuna, jonka oppaamme kertoi viestivän pelkästään paikallisesta tärkeän juoman valmistamisesta. Sen kaikki kuusi eri kulmaa kuvasivat paikallisen oluen valmistamisohjeita vaiheittain. Vaakunan löysimme kartanon parista eri paikasta kuin muistutuksena nautintojen määrästä ja laadusta.

2.

Ajelimme bussilla seuraavan kartanoon, Palmseen, jonka puupintaisessa Körtsissä söimme maittavan silakkafileelounaan, kaikkine mahdollisine lisäkkeineen, jälkiruokineen, kahveineen – hienosti yhteiseen suureen pirttipöytään tarjoiltuna.

3.

Matka jatkui nyt tien myötäillessä meren rantaa.

Sagritsa muuseum on valtion museoima syntymäkotiharvinaisuus.

Se on alkuaan ollut Seljan kartanon kalastustyöntekijäperheelle annettu pieni asuntotila, hienon luonnonmaiseman keskellä, mereen vuolaasti virtaavan pienen joen töyräällä metsäluonnon syleilyssä. Sagritsan työntekijäperheelle syntyi 1910 Richard-poika, joka pian jo nuorena lukioaikana osallistui taidenäyttelyihin. Opiskelussa hän ei kauan viipynyt, vaan pääsi 18-vuotiaana Valtion taideteollisuusoppilaitokseen opiskelemaan kuvataiteita. Hän opiskeli mm. kattomaalausta, esineiden koristelua ja teatterimaalausta. Taiteilijayhteisö Pallas kävi kutsumassa varattoman lahjakkuuden, Richardin, huipputaiteilijajoukkoihinsa, missä hän sai monipuolista opastusta Tarton ja maan parhaimpien taidemaalareiden johdolla. Pallaksesta valmistuttuaan 1936 hän ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi. Olen kertonut aikaisemmissa Lahen uutisia– jutuissani Edvard Okaasesta, joka juuri Richard Sagritsin kanssa maalasi meille suomalaisille tutun Estonia Teatterin kattomaalauksen.

Omakuva öljyvärityönä vuodelta 1957 (Virumaa muuseumid omistuksessa)

Sagritsin suuret työt, kuten Kalev Poeg -kuvitukset, useat ulkomaanmatkat – jopa yhdessä taiteilijaystäviensä kanssa Suomeen tai vierailut Krimillä – osoittavat hänen työnsä pyhittäytyneen täysin taiteelle.  Esimerkiksi Krimillä hän lyhyellä vierailukäynnillään maalasi rakennuksista, luonnosta, maisemista yhteensä 55 taideteosta.

Sagritsin rakkaudeksi muodostui kotikaupunki Rakveren läheisten maisemien, meren kuvaukset ja luonto.Kullerot öljyvärityö vuodelta 1943

Synnynnäisen kuvataiteilijan upeita maalauksia, pääosin luonnosta jos kohta myös kaupunkiasunnon Tallinnan kukka-asetelmista, on tänään valtion omistuksessa ja yksityiskokoelmissa, näyttelyissä nähtävänämme. Vuosi sitten juuri täällä hänen synnyinkodissaan oli hänen töidensä harvinainen näyttely. Myös tämän artikkelin Sagritsin maalausten kuvat on kopioitu tuon näyttelyn komeasta ohjelmakirjasesta, jota museossa oli myytävänä. Sagrits sai myös paljon julkista tunnustusta ja hänet valittiin valtion maalaustarkastajien harvinaiseen joukkoon, mutta sitten jo vuonna 1942 (maan alle) hän oli kolmijäsenisen ensimmäisen taiteilijayhdistyksen yksi perustaja.

Tämä Sagritsin Kalamen maatalomuseo on avoinna Richard Sagritsin syntymäkodissa Karepalla. Hän oli naimisissa Alice Kõrverin kanssa (1909–1997).

Tilalta ottamani valokuvat kuvaavat hänen synnyinkotiaan: museo-oppaan kertomana juuri ennen tuloamme täällä avattiin Taiteen yö – näyttely, jonka töitä on vielä ripustettuna tämän Sagritsin kotitalon eri rakennusten seinillä. Jo pihalla viehättää taiteen yhdistynyt mennyt ja nykyaika. Mies istumassa kivellä katselemassa joelle kirkkaana kesäpäivänä. Yllätys on teoksen luonnollisuus ja vielä toinen yllätys -lähes piilossa miehen edessä aurinkoa ottava, makaava nainen. Näkymät pihalla ovat luonnon ja suven tunnelman lumoavia.

Eestin kansallismuseoon liittyvänä Sagritsin rakennuksissa ja ulkotiloissa – perheen alkuaan harjoittamaan seudun kalastusammattiin liittyvää esineistöä oli tyylikkäästi ajatuksiimme ja silmiämme havainnollistavana esillä.

 

Jotkut meistä ennättivät piipahtaa myös rakennusten taakse. Siellä oli kivistä ja luonnon kasvierikoisuuksista rakennettu todellinen luontoartesaanin omalaatuinen puisto, joka pysähdytti monet meistä ihailemaan – ja jätti aikomukseksi ehkä vielä palata siihen perehtymään. Usein tämä Sagritsin koti toimi myös aikakauden taiteilijoiden luomis- ja majoituspaikkana.

 

(4.)

Matka Rakvereen ja vasta nyt majoittuminen ja perehtyminen majapaikkaamme Villa Theresaan päättivät päivän yön makeaan uneen – toisille kenties vielä sitäkin ennen pikakäyntiin kaupungin keskustassa, sinne kävellen.

 

5.

Toinen retkipäivä oli täynnä Narvan kaupunkia ja pääasiassa sen maahanpoljettua historiaa rauniorakennuksineen ja nykyisyyttä jännittävästi sekä poliittisella jännityksellä.

 

Kovin ajankohtaiseksi käyntimme Viron ja Venäjän rajakaupunkiin ja rajalle myös yllättäen oli muuttunut. Pari päivää aikaisemmin venäläiset olivat kokonaan poistaneet maiden välisellä rajalla sijainneet keskellä jokea kasvaneet puut. Näin kuten nykyisin Venäjällä on tapana, voitiin ärsyttää rajaviivaa tiirailevia löytämään nyt pelkästään veteen piirrettyä rajalinjaa. Mekin riensimme ensimmäisen laajan Venäjä-Neuvostoliitto Kreenholmin monisatahehtaarisen tehdasalueen yhteen pieneen kolkkaan eli Narvajoen reunalle, jonne oli isketty rajapyykki erottamaan toisille puolille jokea Viro ja Venäjä.

 

Kaukana joen yläjuoksulla totesimme odottavan yhden jatkuvan uhon. Kun muuten joessa juuri ja juuri lirisi vähän vettä, arvuuttelimme, mitä tapahtuisi, jos suuri naapuri tuon patorakennelman avaisi ja sieltä syöksyisi 500000 miljoonaa litraa vettä sekunnissa kohti merta – koko Narvan kaupungin varmaan täydellisesti peittäen.

Oppaamme osasi venäjää ja myös viroa, joskin puhe oli edelliseen kieleen hieman aksentoitunut. Koko lähes kaksituntinen kierros jalkaisin laajalla tehdasalueella ja sen moneen rakennuskompleksiin perehtyen oli raskasta lähes 30-asteisen ilmaston leijuessa paistavan auringon poltteessa.

Narvajoella hieman kaupungin yläpuolella sijaitsee kaksiportainen putous. Portaiden välillä on Kreenholmin saari. 1800-luvulla putouksen reunalle rakennettiin kuuluisa Kreenholmin tehdas, joka tuolloin oli Venäjän imperiumin suurin tehdas. Vuonna 1913 siellä työskenteli yli kymmenentuhatta henkilöä! Tehtaan ympäristöön muodostui tiivis teollisuusarkkitehtoninen kokonaisuus, johon kuuluivat tehdas, sairaala, työläisten kasarmit, tori, johtajien talot ja Kreenholmin puisto. Rakennukset on rakennettu englantilaiseen tyyliin, punaisista tiilistä, vaikuttaen olennaisesti kaupungin ilmeeseen. Kreenholmin tavaramerkki tunnetaan vieläkin kaukana Viron ulkopuolella.

Niinpä tuosta englantilaisuudesta on vieläkin jäljellä tälle asiantuntijajoukolle ja heidän perheilleen vartavasten punaisesta tiilestä rakennetut asumiskorttelit. Työntekijöillekin tehdas rakensi, mutta huomattavasti vaatimattomammat, pääasiassa yksihuoneiset asunnot.

Tosiasiassa ymmärsimme tuosta tehdaserikoisuudesta ainakin sen vesivoimakäytön.

Ennen sähköä, jopa sen jälkeenkin tehtaan kymmenettuhannet voimanlähteet pyöritti virtaava vesi, jonka teho pyöritti turbiineja ja hyvin usein pelkästään erilaisilla välihihnavälityksillä toimien, suuria koneita ja niiden voimaa, nopeutta ja kokoa muuntelemalla – koko suurten tehdashallien valtavaa kutomo- värjäys ja karstauslaitteistoja.

Ymmärsimme myös, että pellava antoi rakennuksille merkittävän korkeatornimaisen ulkomuodon, sillä tuo materiaali oli vaarallisen helposti syttyvää. Jokaisessa tehdasyksikössä oli korkeat palotornit, joissa yötä päivää päivysti työntekijäjoukko mahdollisia tulipaloja tarkkailemassa.

Ymmärsimme myös, että tehdas käytti maailman taitavimpia – kehruu- jenny -laitteistojen tuntijoita eli englantilaisia asiantuntijoita, jotka laativat koneistuksen, laitteet, linjat ja heidän asiantuntemuksellaan syntyi maailman tehokkain ja työllistävin kangastuotanto, täysin maailmanhuippuluokkaa.

Eri vallanpitäjien aikaan tehtaan omistus ja toiminta toisinaan kasvoi, toisinaan kutistui.

Myös työtaisteluhenki löytyi näin suuressa, naisvaltaisessa tehdasyksikössä. Lakko kesti lopulta monet kuukaudet ja johti muutamiin työntekijöiden etuihin ja palkankorotuksiin ensi kertaa tehtaan historiassa. Kuvassa asiasta miltei Narvajoen rantametsikköön  tehty muistomerkki.

 

Maailmansodan vuosina kuten 1944 tehdas käytännössä koneineen, rakennuksineen ja toimintoineen pommitettiin maan tasalle. Väliin taas se nousi 1990-luvulle saakka takaisin yli 9000 työntekijän suuruiseksi. 2000-luvulla se koki täydellisen konkurssin ja jäi lopulta Viron valtion taakaksi ja omistukseen. Monenlaista toimintaa siihen on yritetty ideoida: kulttuuritilaisuuksia, oopperoita ja muita kansanjuhlia. Koronan jälkeen kaikki yritykset ovat kuitenkin ideoineen sammuneet. Alue on enää vain meidän turistien ihmeteltävänä ja sen valtavat tilat päiviteltävinämme.

Noloa , mutta ymmärrettävää , sillä kaiken ehostaminen, varsinkin pommitetun suuren tehdasalueen, vaatii rajuja ideoita ja suurta valtiollista ja sponsorista valmistamisprosessia, rahaa ideoihinsa.

 

Narvan käyntimme lopuksi autoomme astui sukunimeltään Lauri-niminen naisopas. Hän oli innostunut sekä suomalaisesta sukunimestään että suomenkielen taidostaan. Jälkimmäinen tosin osoittautui innostuneisuuden lisäksi kovin epävarmaksi – puhetta tuli, mutta kiertoajelumme päämäärä ja opastusarvo ei ainakaan meille täysin suomalaisille auennut. Mutta ehkä tuo äärimmäinen innostuneisuus – ehkä sitä me kaikki vielä asioissamme tarvitsisimme. Ainakin ehdimme vilkaista hienosti rakennettua uutta kaupungintaloa ja komeaa modernia uutta lukiorakennusta sekä useaan kertaan kaupungin kuuluisia muureja ja runsasvetistä Viron ja Venäjän rajaa – Narvajokea.

6.

Narvapäivän päättyessä koimme kuitenkin täysin ruhtinaallisen lounaan, vailla vertaa. Lounas Gruusia Trahter Mimino (Jõhvissa) tarjosi nimensä mukaista ruokaa, kanaa, sianlihaa, perunavalmisteita, yrttejä ja maukkaiksi kypsytettyjä erilaisia juureksia ja jälkiruokakahvit leivoksilla. Olimme kaikin tavoin ylenravitut sekä ihanan väsyneitä – auringonlämmön pehmentämä suomalainen vironautiskelijaryhmä. Iltamme oli vapaa – niille, jotka vielä jaksoivat jotakin tätä päivää mahdollisesti enemmän kokea. Olimme itse ainakin vallan tyytyväiset ja miltei seisten nukahdimme.

 

7. Automme suuntasi klo 9.00 kohti Rakveren kuuluisaa Päts Sahverin leipomoa, jonka ovella jo muutama asiakas odotti tuoreita leipiä ja leivonnaisia. Vastaleivotun tuoksu tulvi jo ovelta ja ostimme koko seurueelle tulevan päiväkahvin tarjoamiset. Monet hoksasivat hankkia myös näitä komeita leipiä ja herkullisia piirakoita viemisiksi Suomeen. Itse ihastelimme kondiittorien taiteellisia leivosluomuksia, joita jäähdytetyt lasitiskit meille houkuttelevasti tarjoilivat.

 

  1. Nyt matkamme jatkui kohti etelää, Jögevalle ja vajaan tunnin ajon jälkeen meitä kohtasi eestiläisen moderni näky – Jögevan kirkko.

Jögevan viime jouluksi valmistunut arkkitehti Üllar Varikin suunnittelema Jõgeva uus kirik on uljaan nykyaikainen ja upea temppeli. Se on vesitornin ympärille rakennettu kolmensadan hengen pyhättö. Silmä lepää tässä rauhaisen tasaisella, tyylikkään nurmikon ja laatoitetuin kävelypoluin varustetun, aidatun kirkkoalueen kauneudessa, koskemattomuudessa ja valkoisuudessa.

Kirkkosali on tilava ja valoisa auringon kylpiessä sen sisustuksen arkkitehtonisissa ratkaisuissa, joissa vaalea puu, valkoinen väri ja laajat säädeltävät lasipinnat luovat käsittämättömän kaunista avaruutta – kuin ulko- ja sisäpuoli yhtyisivät toisiinsa tässä täydellisessä kirkkosalin ratkaisussa. Hiljainen nuori mies paljastuu vähitellen kirkkoa esitellessään kirkon omaksi kirkkoherraksi.

Alttarin yläpuolella olevassa lasimaalauksessa on taiteilija Ene Luik-Mudist kuvannut Jeesusta yhdessä vanhempiensa kanssa tiiviissä perhepiirissä. Alttarikuvan valoisuutta ja tunnelmaa voi myös teknisesti hienosti muunnella. Näin koko kirkko muunneltavine ajanmukaisine irto-istuimineen, siirrettävine alttareineen, tarjoilutiloineen, urkuparvineen ja käyttökelpoisine ulos rakennettuine nousevine katsomoineen on myös kaikenlaiselle toiminnalle ja kulttuurille valmis yhteinen tila. Myös kirkon torniin voi kiivetä ja norjajalkaisimmat meistä riensivät ylös sieltä korkeudesta seudun kauniita maisemia ihailemaan.

Jõgeva on saanut aikamme kenties nykyaikaisimman temppelin ja samalla uljaan kulttuuritapahtumakeskuksen sekä turistinähtävyyden pysähtyä vanhaan sanomaan, sen moderniin asuun kiinnostavasti ja vastustamattoman kutsuvasti.

 

9.

Siimusti keraamika ja Savikoda

Siimusti Keraamika toimii vuonna 1886 työnsä aloittaneessa saviteollisuuden rakennuksessa, jonka perusti maatilallisen perheessä kasvanut Joosep Tiimann. Paikka oli sopiva paikallisten savivarantojen vuoksi. Aluksi perustettiin tiilituotanto, sen jälkeen alettiin valmistaa uunipannuja ja talousastioita. Nykyään saviteollisuudessa voi tutustua käyttökeramiikan valmistusprosessiin: saven valamiseen muotteihin, polttamiseen ja lasitukseen. Saviteollisuuden tuotteita voi ostaa paikan päällä.

Jos sellaisen tämän suvun ja sen vanhan ammatinedustajan kuin minkä me suomalaiset täällä Siimustissa kohtasimme saisi ystäväkseen, meillä joka päivä olisi ajatuksissamme sympaattinen, leppoisa, ahkera, taitava ja hurmaava entisajan käsityöläismestari. Hän esitteli koko pienen savipajansa toiminnan – isänsä perustaman ja parin kolmen lisähenkilön tarvittaessa työllistävän – ja ennen kaikkea tuon taidon monet kymmenet niksit ja määrättömän työmäärän vaativat perinteiset aikataulutukset: kahden vuorokauden polttovaiheisiin saakka sekä yksityiskohtaiset eri valmistusvaiheet työn ja esineiden onnistumiseksi.

Jo pelkillä kuvilla voimme jotakin, parahin lukijani, tästä empaattisuuden täyttämästä persoonallisuudesta – vierailumme esittelijästä –  todistaa.

Tuskinpa useinkaan niin hyvälle mielelle mistään tulee kuin tämän käynnin elämäänsä kerran kokemuksekseen saatuaan. Kaupallisuus siitä on kaukana, sydämellisyys meille kaikille avoinna, suosittelen lämpimästi!

 

  1. Vierailu Paduveren talomuseossa ja Tiit Läänen asiantuntemuksessa.

Kuljettajamme Jüri ja isäntämme Tiit.

Jögevan pitkäaikainen vaikuttaja, aikaisempi valtuuston puheenjohtaja, urheilumies henkeen ja kehoonsa saakka, toimivuuden ja aktiivisuuden ruumiillistuma, suomalaisten ystävä, suoraan silmiin katsova Tiit Lääne oli meitä vastaanottamassa saavuttuamme Jögevan talomuseolle. Hän esitteli ensin kunnan erikoiset lähihistorialliset tapahtumat, joista viisi puustaveistettyinä on jo kolmekymmentä vuotta ollut edustamassa kunnanhistoriaa.

Näytelmäkirjailija Hugo Raudsepp, kunnan menneiden aikojen mahtihenkilökin ja yksi nainen olivat näköispatsaina vaikuttava kokemus.

Lääne esitteli myös sota-aikaisen punaisten surmaamien kuntalaisten muistoksi valmistetun veistoksen, jossa niminä esiintyi useita Läänen suvun henkilöitä. Esittelijä oli siis täysin sisäistänyt kuntansa toimen ja toiminnan. Tiit Läänehän on seudun sanomalehden päätoimittaja, useiden seudun kirjojen kirjoittaja ja julkaisija.

Sitten talomuseoon. Lääne kysyy kun aurinko paahtaa, haluammeko mennä museoon varjoon vai esitteleekö hän sitä auringonpaisteessa. Varjoon, kuuluu nopea vastaus ja niin aivan muutamankymmenen metrin päähän suuntaamme askelemme talomuseoon, joka on paikalle tuotu ja uudelleen pystytetty seudun vanha koulu.

Sen sisätila osoittautuukin hyvin seikkaperäiseksi kaikkine esineineen, seinäjulisteineen. Entä se päiväkahvi? Nopeasti Lääne vilahtaa museotalon ovesta ja pian palatessaan hänellä on suuri kahvinkeitin mukanaan ja kahvi alkaa porista, hämmentävän nopeaa toimintaa. Samalla hän käy kertomassa koulun vaiheita ja viimeaikojen koulujen yhdistymisiä kunnassaan. Kahvitarjoilu ekstemporena – siinäkin Tiitin toimiessa tarjoilijana ja tuliaispullat ja piirakat tuntuvat maistuvan. Museon iäkkäiden hisiseinien hämy on herkullisen kahvituokion lisäksi kiehtovan tunnelmallinen.

 

Keskustelemme monista asioista Tiit Läänen touhutessa vierailumme onnistumiseksi ja kyselemme kunnan asioista. Sitten on vuorossa entiseen meijeriin valmistunut uudempi museo, jossa on koko kunnan kirjanpitoarkisto, merkittävät urheilusaavutukset, asiakirjat ja hieno, toimiva sisustus tehdä töitä.

Kuvasta selviää, minkälaisen hoikan ja korean henkilön kanssa, saamme vierailuamme jatkaa.

Meijerimuseossa tutustumme sen neljään eri kerrokseen ja lopuksi tietenkin annamme tuliaisemme, joka sopiikin hyvin lisäksi entiseen mukikokoelmaan.

Mukien joukko tuntuukin olevan vierailijoiden antama tunnustus ympäri Eestin ja myös muista maista Jögevan silmääpitävien ja kunnan toimivuuden jatkuvuuden sinetiksi.

Meillä olikin jo Tiit Läänen kokoama kirja matkalukemisenamme ja saimme vielä uuden juuri ilmestyneen hänen teoksensa muistoksi käynnistämme.

Ajelemme varsin tyytyväisinä takaisin kohti Rakvereä. Ilta on vapaa.

Itse aterioimme hienot illalliset majapaikkamme ruokalistan mukaisesti omat mieliannoksemme tilaten. Lähtöilta ja lähtöyö, pakkaaminen on vielä edessä.

 

Kategoriat
kansainvälisyys yhteiskunta

Lahti keinottelijoiden bisnesten tyyssija

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin tässä Lahen uutisia -jutussani mm.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2015/08/lahdesta-suur-tinnila

”Yksi monista lahtelaisten setelitukkujen housuntaskuista on liikemies Pasi Tinnilällä ja hänen moninaisilla yhtiöillään. Kansantalon kiinteistöä hän omistaa, Konserttitalon hän omistaa, entisen Postitalon Rautatieaseman lähellä hän omistaa, Töyrykatu 5:n talon hän omistaa ja omistaa ties mitä. Nyt jo Lahden kunnallispolitiikka on polviaan myöten sitouttanut meidät veronmaksajat Päijät-Hämeen konservatorion tilojen vuokralaisena Tinnilän housuntaskujen pullotuksen jatkuvaan lisäämiseen. Kohta kuntaliitoksen yhtymäkokous varmaan harkitsee yhteisöllemme uutta nimeä: ehkä Suur-Tinnilä olisi tälle työttömälle ja velkaantuneelle, sivistystä karttavalle kuntasurkeudellemme osuvin.”

Sen jälkeen hän mm. myi tuon postitalon tontin satojen prosenttien voitolla takaisin kaupungille sekä Töyrykadun arvomökin rakennuksen yksityiselle yrittäjälle.

 

Kolme vuotta sitten yritin vielä herätellä kirjoituksellani https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2021/02/kulttuuriarvot-ja-tinnilan-kahisevat-setelit Lahden johtavia päättäjiä ja virkamiehiä rehellisyyden tielle:

”TEVIN talo on tällä kertaa liikemies Pasi Tinnilän kahisevan rahan polttopisteessä. Vuonna 2015 Lahden kaupunginhallitus myi sen Noitek-yhtiölle 2,8 miljoonan kauppahinnalla. Ostajayhtiön takaa paljastui kapitaalisijoittajat Esko Kolli (KolliInvest oy:n omistaja) ja Pasi Tinnilä. Nyt kuusi vuotta myöhemmin Tinnilä edustaa TEVI-kiinteistönsä omistajuutta yhtiönimellä Legorak, jonka takana vaikuttavat hallituksen jäsenet Pasi Tinnilä, Kai-Petri Kähönen sekä sen toimitusjohtaja Timo Salonen.

Kuusi vuotta oli siis kulunut Tinnilän TEVI-talon ostosta. Omistajaa ei kai ole juurikaan kiinnostanut talon rakenteiden seuraaminen eikä ainakaan korjaaminen. TEVI on kuitenkin yhä yksi harvinaisista lahtelaisista suojelua tarvitsevista menneisyytemme kulttuurisista maamerkeistä, jonka sumeilematon tuhoaminen tai uudelleen rakentaminen ja nyt Tinnilä-yhtiön aikoma tuhansien neliöiden lisärakentaminen kaupungin ydinkeskustassa ei niin vaan onnistu.”

Me tunnolliset Lahden veronmaksajat ja kotiseutujemme vaalijat muistamme mitään unohtamatta Tinnilän useiden erinimisten yhtiöiden (Liberi, Revestor  ym.) ja yhtiökumppaneiden (mm. Mika Lehto) Konserttitalon saneeraukset ja uudisrakentamiset sekä Hollolan Pyhäniemen kartanon arvokiinteistön surkeat, täysin rempalleen jääneet lopputulokset, Tinnilän rakentamisprosessien remonttivajeet, työntekijöiden työnseisaukset, Tinnilän useat kiinteistöhankinnat ja enemmistöosakasjekut monopoliasemaa varten (Kansantalo), ylikansalliset valuuttaepäselvyydet sekä hänen ja yhtiökumppaniensa omistusoikeudenkäynnit, jopa yhteydet Maltan pankkeihin. Ne jatkuvat realistisesti yhä ajatuksissamme Tinnilän luotettavana yhteiskunnan infrastruktuurin ylläpitäjänä kyseenalaiseksi määrittäen.”

Tosiasiassa Tinnilä sai TEVI:n Vesijärvenkadun kiinteistöönsä pyytämänsä tuhannet lisäneliöt sekä uuden valtavalla asuinneliömäärällä perustellun kaavan keskelle Lahtea kenenkään päättäjän tai asiantuntijan (Lahden museota lukuunottamatta) asiaa vastustamatta.

 

Vasta nyt, kun eletään toukokuuta 2024, alkaa yleinen oikeustoimi edes yrittää pistää tämän valtakunnallisen ja erityisesti meitä lahtelaisia vedätyttäneen lahtelaisen kunnallispolitiikan oudon hyyryläiskaksikon viimeinkin kiipeliin.

Kuinka pitkälle sylttytehtaaseen lopulta myös lahtelaislonkerot johtavatkaan? Asian polttopisteessä eivät vieläkään ole itse kaupungin viranomaiset (kuten mm. usein asioita päättävän lautakunnan puheenjohtajana Tinnilän hyväksi päätökset nuijinut Francis McCarron, tai pitkään kaupungin rahoituksissa sumplinut, sieltä kyseenalaisia summia itselleenkin juoninut konsernijohtaja Mika Mäkinen – joka on työnsä Lahdessa hyvätuloisena eläkeläisenä virallisesti jättänyt. Tuskin heitä enää vastuuseen saadaan, sillä sormet polttavat vielä parhaillaan akuutin kiusallisesti monia kaupunkimme kiinteistöistä vastaavia entisiä ja nykyisiä viranhoitajia, arkkitehtejä ja päättäjiä, erityisesti Tilakeskuksen tekemiä ratkaisuja Lahden kiinteistöjen halpamyynnistä kaupunkimme lähimenneisyyden ja lähitulevaisuuden ratkaisuina.

Koska kaupunkiin saadaan rehelliset päättäjät ja virkamiehet sekä samalla puhdistettua kaupunki heidän käyttämistään vilpillisistä rakennusbisnesten muka-rahoittajista? Parin viikon päästä tehtävä Lahden kaupunginvaltuuston Lahti Energia -päätös lienee samanlainen kunnallispolitiikkamme sumplijoiden ja keinottelijoiden pelkkä filmausnäytös, jolla kaupunkilaisten mielenkiinto saadaan siirtymään muualle kuin koko ajan vellovaan piilotettuun rahoitustodellisuuteen.

YLEn laatimaa Päijät-Hämeen käräjäoikeuden julkaisemaa tekstiä lainaten:

Lahden konserttitalon torniurakkaa aletaan 22.5.24 käsitellä Päijät-Hämeen käräjäoikeudessa. Syytteitä on tulossa törkeästä velallisen epärehellisyydestä ja törkeästä petoksesta. Keskeytyneen rakennushankkeen johtohahmot, pankkiiri Mika Lehto (on jo edellisistä talousrikostuomioistaan valmiiksi vankilassa?) ja lahtelainen kiinteistökehittäjä Pasi Tinnilä saavat velkojilta yhteensä yli seitsemän miljoonan euron korvausvaatimukset.

Pankkiiri Mika Lehdolle syyttäjä vaatii viiden ja puolen vuoden vankeusrangaistusta ja kiinteistösijoittaja Pasi Tinnilälle neljän vuoden vankeutta. Lehtoa syytetään törkeästä velallisen epärehellisyydestä sekä törkeästä petoksesta. Tinnilän syyte on törkeä velallisen epärehellisyys. Talousrikossyytteet liittyvät Lahden konserttitalon rakennusurakkaan, joka keskeytyi, kun rakennuttajayhtiö Asunto oy Helsingin Konsertti teki konkurssin 2018. Urakan päämääränä oli rakentaa asuintorni.

Yhtiön omisti Lahden Konsertti Holding oy. Emoyhtiö omisti myös konserttitalon musiikkitiloja hallinnoineen Kiinteistö oy Lahden Konserttitalon. Syyttäjän mukaan Lehto ja Tinnilä käyttivät määräysvaltaansa yhtiöissä siirtääkseen rakennushankkeeseen lainattua rahaa muihin tarkoituksiin ja ajoivat rakennuttajayhtiön konkurssiin. Syytteessä miesten toimintaa kuvaillaan suunnitelmalliseksi ja järjestelmälliseksi, ja sillä on tavoiteltu yli viiden miljoonan euron hyötyä. Velkojat vaativat Lehdolta ja Tinnilältä yhteensä noin seitsemän miljoonan euron saatavia. Mika Lehdon petossyytteen rahavirta johtaa Maltalle.

Syytteen mukaan Lehto erehdytti Emil Aaltosen säätiötä sijoittamaan 2,1 miljoonaa euroa rakennushankkeeseen, mutta todellisuudessa rahat käytettiin maltalaisen Nemea-pankin taseen puhdistamiseen. Lehto on Nemean perustaja.

 

Arvorakennuksen hävityskauheudessa kompastellen - Lahen uutisia - Vuodatus.net -

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2020/07/arvorakennuksen-havityskauheudessa-kompastellen

Yllä olevasta linkistä lisätietoa Lahden Konserttitalon tilasta Tinnilän firmojen remonttiaikoina vuodelta 2017.

Kategoriat
kansainvälisyys

Lahden Kirsikankukkajuhlassa juhlistetaan kevättä

Kirsikankukkajuhlaa vietetään Lahden Kirsikkapuistossa Launeella lauantaina 18.5. klo 14 alkaen. Juhla on maksuton ja kaikille avoin ohjelmallinen piknik-tapahtuma japanilaisen hanamin hengessä. Kirsikkapuisto on perustettu vuonna 2021 asukkaiden toiveesta Lahden osallistuvan budjetoinnin avulla.

Japanilais-suomalaista kulttuuriohjelmaa

Kirsikankukkajuhlan avaa Japanin Suomen suurlähettiläs Okada Takashi. Viimevuotiseen tapaan paikalle saapuu myös kuninkaallisia – Suomen kirsikankukkakuningatar ja -prinsessa. Kansanedustaja Ville Skinnari pitää puheen Suomen ja Japanin kulttuuriyhteistyön pitkistä perinteistä.

Perinteistä japanilaista koto-musiikkia kuullaan kahden muusikon Johanna Aho-Salakan ja Hiromi Hokkasen soittamana. Koto on perinteinen japanilainen soitin, jota soitetaan hiukan kanteleen tapaan. Lisäksi japanilainen Ayaka Miyashita esittää keväistä musiikkia pianolla.

”Kerro, koska se kukkii” on monitaiteellinen esitys, jossa yhdistyvät tanssi, runous ja musiikki. Runoilija Lealiisa Kivikarin, tanssitaiteilija Leena Keizerin ja muusikko Viljami Viippolan esitys luo runomuotoisia ja tanssiinherääviä kukintoja Kirsikkapuiston rinteeseen.

Unelmasta totta

Lahtelaiset nuoret, Sanna Ovaska ja Viivi Mikkola, esittävät perinteisen japanilaisen Harusame-tanssin. Tanssiesitys on saanut alkunsa Sanna Ovaskan unelmasta. Tammikuussa 2024 Sanna Ovaska kertoi Lahden kaupungin nuorisopalvelujen Mahdollistamolle toiveestaan harjoitella traditionaalista japanilaista tanssia niin, että valmis koreografia olisi esitettävissä Kirsikankukkajuhlassa. Suomesta tanssinopettajaa ei löytynyt, mutta Mahdollistamon avulla tanssinopetus järjestyi Japanista käsin Zoomin välityksellä.

Esitysten jälkeen on mahdollista osallistua tekijöiden pitämiin työpajoihin, joissa pääsee kirjoittamaan haikuja, tanssimaan runoutta, kokeilemaan origamien taittelua sekä japanilaista kaunokirjoitusta eli kalligrafiaa.

Kirsikankukkajuhlan askelmerkit

Hanami (suomeksi kukkien katseleminen) on Japanin merkittävin vuotuinen kansanjuhla. Hanamiin kuuluu olennaisesti piknik-eväiden nauttiminen. Lahden kirsikankukkajuhlaan voi tuoda omat eväät tai tilata ennakkoon aidon japanilaisen piknik-paketin, bento-boxin. Piknik-paketit myy ja valmistaa helsinkiläinen ravintola Murasaki.

Tapahtumaan suositellaan saapumista kävellen, pyörällä tai julkisilla, koska kirsikkapuistolla ei ole omaa parkkialuetta. Lähin parkkialue sijaitsee Launeen perhepuiston yhteydessä.

Kirsikankukkajuhlan järjestää vapaaehtoisista koostuva Kirsikkapuisto-työryhmä ja Lahden Runomaraton ry. Äänitekniikasta vastaa Painovoima ry. Tapahtumaa on tukenut Lahden eteläinen kumppanuuspöytä. Lahden kaupunki on tukenut ”Kerro, koska se kukkii” -esityksen toteuttamista. Tapahtuma järjestetään säävarauksella.

Tapahtuman koko ohjelma ja piknik-paketin tilausosoite löytyvät Facebook-tapahtumasta ”Kirsikankukkajuhla”.

Kuvassa Leena Keizer, kuvaaja Lasse Kantola

 

Kategoriat
kansainvälisyys

Äitienpäivä Snellmaninpäivä suomalaisuudenpäivä

Onnea äideille!

 

Tänään sunnuntaina 12. toukokuuta 2024 vietetään myös Snellmanin päivää.

Mistä alla oleva kuva kertoo ja miksi juuri tänä päivänä?

Kategoriat
kansainvälisyys taide yhteiskunta

Lahen uutisia – Parahin lukijani!

Parahin lukijani

Tässä on käsilläsi kuluvan vuoden 2024 maaliskuun Lahen uutisia -artikkelit.

https://lahenuutisia.fi/2024/03/

Ne sisältävät pääasiassa teatteritaiteeseen sisältyviä lahtelaisten helposti tavoitettavia teatteriesitysten arvioita taiteen lajista, josta luulen jotakin tietäväni. Kaikki artikkelit ovat tuoreustakuujärjestyksessä.

Maaliskuun juttuihin liittyy myös pari harvinaista urheilullista artikkelia, jotka kertovat lahtelaisesta perheelleni tutusta uintiurheilusta ja sen kansainvälistymisestä. Viimeisin niistä, tuorein on jo ympäri maailman levinneestä masters-uinnista, sen eilen päättyneistä Salossa pidetyistä SM-kisoista, joihin otti osaa yli 500 uimaria.

Vain yksi maaliskuisista artikkeleista on Lahden kaupungin tapahtumista. Synnyinkaupunginosani Möysän asiat alkavat mennä täysin rempalleen Lahden kunnallispolitiikan ja asioita välinpitämättömästi tutkineiden rakennusviranomaisten kehnosti hoitamina. Ensin Möysän, Suomen komeimman uimarannan täydellinen visuaalinen virkistymisrauha ja yhteinen nautintaoikeus sen ranta-alueen korskarakentamisella on jo hävitetty.

Parhaillaan Möysänkin tulevaisuudessa siirtyessä lahtelaisen kunnallispolitiikan huolimattomuudesta pelkkien kansainvälisten suurketjujen hallintaan möysäläiset kodit, asukkaat, heidän jokapäiväiset välttämättömät arjen toimintojen kattavat palvelunsa sekä lähiönsä suomalaisittain harvinainen, yhteisöllisesti merkittävä rakennuskulttuuri tuhotaan ja hävitetään.

Lahen uutisia on 17 vuotta toiminut vuodatus-nimisellä julkaisualustalla. Se on maksuton kirjoittajille ja lukijoille, mutta kovin epävarma julkaisuorganisaatio. Viimeksi noin kuukausi sitten se oli pysähdyksissä reilun 10 päivää. Jouduin ottamaan asiasta yhteyden Tietosuojavaltuutettuun ja asia selvisi yhdessä arkipäivässä kuntoon. Vuodatuksen ongelma on, että se elää täysin mainosten varassa ja sen lähtömaaksi on vasta hiljattain ilmoitettu Viro.

Etsin Lahen uutisia -julkaisulle uuden, luotettavan – tosin kansainvälisen – Word Press -julkaisualustan. Se on kirjoittajalle maksullinen, mutta lukijalle maksuton julkaisupohja.  Lahen uutisia -kannalta sen tärkein ominaisuus on, ettei se sisällä mainoksia. En myös edelleenkään pysty käyttämään facebook- tai muita some-keskusteluja – aikani ja kykyni ei niihin yksinkertaisesti riitä.

 

Käsillä olevat Lahen uutisia -sivut ovat vielä valmisteluvaiheessa. Ne löytää aina varmimmin osoitteesta https://lahenuutisia.fi

 

Juttuihin voi antaa myös mielipiteensä – joko julkaistavaksi tai vain toimituksen tiedoksi Lahen uutisia -sähköpostilla: lahenuutisia@gmail.com

(Vanhoihin Lahen uutisia -vuodatuksiin pääsee edelleen osoitteella  https://lahenuutisia.vuodatus.net/ )

Lukuintoa ja mielipiteiden vaihtoa jälleen toivoen ja toivotellen

Tarmo Virtanen

lahenuutisia@gmail.com

 

Kategoriat
kansainvälisyys yhteiskunta

Lahtelaiset uimarit SM-mestaruuksien loisteessa

Viikonvaihteen 22.-24. 3. 2024 Salossa pidettyjen Masters-uinnin Suomenmestaruuskisojen viimeisenä päivänä paukahti kahden EE-ajan oheen uusi Maailman ennätys 4x100m vapaauintiviestissä joukkueella Tommy Rundgren, Petri Heikkilä, Janne Virtanen ja Juri Logvin. Uusi ME-aika kirjataan lukemin 3.54,57. Vanha ME oli jenkeillä ajalla 3.56,97.

Speedot keskittyivät näissä masters SM-kisoissa etupäässä viesteihin peräti neljän viestiporukan voimin, eikä turhaan, sillä saaliina 16 miehen joukkueella oli 1 x ME + 3 x EE + nuorempien joukkueella SE.

Mestaruudet kauhoivat henkilökohtaisissa lajeissa:
– Petri Heikkilä (100 sku),
– Tommi Kähkönen (1 500 vu)
– Lari Sirnelä (200 pu)
– Jaakko Heimo (100 su ja 100pu)
– Jero Marjalahti (200 ru)

40- ja 50-vuotiaiden viesteissäkin Speedo ylsi kolmeen mestaruuteen. Mestaruusjoukkueissa uivat Jaakko Heimo, Tommi Kähkönen, Tuomas Lähdetluoma, Jero Marjalahti, Tero Matkaniemi, Tapio Mäkitalo, Kai Poutanen, Lari Sirnelä, Mikko Soini, Jaani Virtanen.

Speedo Masters Finland on suomalainen, lahtelainen uimaseura, joka on erikoistunut masters-uintiin. Verkkolehti: https://uinti.onedu.fi

Kategoriat
kansainvälisyys teatteri yhteiskunta

Metsä Furiosa ja ryöstetty maa

Kantaesitys 5.3.2024 Kansallisteatterin täysin uuden komean esitysestradin Taivassalin avauksena nousi yhdeksi merkittäväksi teatterivuoden kokemukseksi.

Suomen Kansallisteatterin yhteisöllisyyteen ja osallisuuteen keskittynyt neljävuotinen kansainvälinen teatterityö otti lopputyössään METSÄ FURIOSA mittaa kahdesta jättiläisestä – UPM:n ylikansallisesta puunjalostuksesta ja rajoja, kieliä, mielipiteitä ylittävästä, yhteiskuntaa muokkaavasta tiedottavasta TEATTERIsta.

Metsä Furiosa on osa suomalais-uruguaylaista Metsä geopolitiikan näyttämönä -taide ja tutkimushanketta.

Näytelmän tosikertomus pohjautuu viime vuonna 2023 Uruguyan Cantanearion maakuntaan, pieneen 1500 asukkaan kaupunkiin valmistuneesta ylikansallisen UPM:n maan ja maailman suurimmasta sellutehtaasta. Sellutehtaan päivittäiset miljoonalitraa lipeää sisältäneet päästöt ovat jo kuluneessa vuodessa tuhonneet läheisen kalaisen Negro-joen elämän kokonaan. Seudun vesivarat ja juomavesi ovat loppumaisillaan. Ylikansallinen UPM-yhtiö oli hankkinut ennen tehtaan rakentamista jo valmiiden uruguaylaistehtaittensa raaka-ainetta varten satojen karjanhoito- plantaasien maat lähiseuduilta ja istuttanut niille nopeasti kasvavia eukalyptuspuita sellun raaka-aineeksi kasvamaan. Ne juovat kaiken seutukuntien veden ja vievät kasvumaan maaperän hivenravinteet ja hedelmällisyyden. Toiveet pienen seudun elämän pelastavasta uuden tehtaan tuomista työpaikoista on kahminut siirtotyöläisten, työttömistä sekä kehitysmaista työn perään lähtenyt joukko eri maanosista, rientäessään ympäri maailmaa tuonne pikku kaupunkiin elämänsä toimeentulon perässä. Tehtaan rakentamisen alussa tuhannet saivat työtä, mutta rakennuksen valmistuttua työpaikat ovat supistuneet sellutehtaan 500 työläiseen, vain muutamille pikkukaupungin asukkaalle sieltä on löytynyt työpaikka.

Vasta tästä alkaa Marianella Morenan kirjoittama näytelmän tarina, joka on osin fiktio, sillä fakta olisi vielä kauheampaa.

Näyttämöllä: Robert Enckell, Minerva Kautto, Jussi Lehtonen, Maksim Pavlenko, Annika Poijärvi, Lucia Trentini

Rita Méndez asuu Centenariossa, Uruguayn sydämessä. Öisin hän myy seksipalveluita paikallisessa ”viskibaarissa” sellutehtaan ulkomaalaisille työntekijöille. Sitten hän päättää ryhtyä aktivistiksi. Oscar on Ritan isä. Hän on hylännyt äidinkielensä ja haluaa puhua vain suomea. Suomalaiset Lumi, Taimi ja Talo ovat saapuneet Centenarioon sellutehtaan vanavedessä, samoin kuin venäläinen Symon. Jokaisella heistä on ollut syynsä muuttaa maapallon toiselle puolelle. Globaalin markkinatalouden luomassa todellisuudessa paikallisten ja ulkomaalaisten tiet risteävät. Millaisen jäljen se heihin jättää? Kuka heistä lopulta myy itseään ‒ ja millä hinnalla?

Tuskinpa niin kokonaisvoimaista, yhtä aikaa protestista ja väkevän lämminhenkistä, aidon tunnelmallista, koskettavaa teatteriesitystä olen moniin aikoihin täällä maailman onnellisimmassa maassa Suomessa kokenut.

Tai suorastaan jotakin 1970-luvun kaltaista aktiivista ihmistä, miltei nyrkit pystyssä todistavaa vääryyden pelotonta tuomitsemista lavalta meille katsomoon saakka koskettavaa sanomaa – puhuvaa ja laulavaa esitystaiteilijaa – olen aikoihin niin innoissani ihastellut ja esityksen rytmiin, keskusteluun, lauluun, soittoon ja tunnelmiin mukaan tempautunut. Sillä koko ensemble on valloittavan sympaattisesti, eläytyneesti,  omaperäisen kokonaisesti valmistautunut vaikuttavaan esitykseensä.

Yksin lavastus, äärettömän suuren sellutehtaan tehdashallin pieneksi sopeksi ilmastointilaittein viitteisesti konstruoitu, upein videoefektein, tehokkain valoin ja hienosti käytetyin sähköjohtojen päistä riippuvin polttimovaloin, luonnonääniä synnyttävien omatekoisten soitinten, jousilla soiteltavien ja ääntelevien vesilasien vesielementtien solinoiden synnyttämin  äänisoittimin taikoen, rummuin ja kitaroin säestävien ja solistisoitoin tulkitut sävelet sekä värikkäin, kukkaismerellisin ihanin lavastuksin, eteläisin uruguaylaismaisin esineistöin ja puvuin olivat saaneet aikaan tunnelman, joka jo itsessään vangitsee yleisönsä.

Tarina etenee mittavan pyöreäkaarisen katsomon puisten penkkirivien teatteritilan keskiöön, pienen pöydän ja kuuden esittäjän loihtiesssa esityksestä syvällisen, vaikuttavan kokonaisteoksen keskusteluin, väittelyin, sydämellisin nauruin, rakasteluin, suudelmin, mutta monin retorisin kysymyksin katsojille ja puhkeaa välillä lauluihin, sanoitettuihin tarinan osiin, väittelyihin, ajatteluttaviin viisaisiin lausahduksiin, runoihinkin.

Toisinaan kuin laaja tietoaines ihmisten kokemuksista tehtaan merkityksestä, jonka suomalainen Metsä Furiosan työryhmä oli kuullut monissa tilaisuuksissa ja illanvietoissa viime kesänä vieraillessan kaupungin erilaisissa nuorten tilaisuuksissa, leijailisi esityksen pinnassa, myös esityksen lausahduksissa voimakkaina kaupungin asukkaiden puheiden muistumina:

Heidän näkemyksensä on, että jo tehdastyömaa on lisännyt prostituutiota, ihmiskauppaa ja lasten seksuaalista hyväksikäyttöä alueella. Keskustelijat puhuvat alaikäisistä seksityön tekijöistä, jotka myyvät itseään saadakseen huumeita ja rahaa. He kertovat nuorten pahentuneista päihde- ja mielenterveysongelmista. He ovat sitä mieltä, että rakennustyöntekijöiden terveysasioista ei ole pidetty tarpeeksi huolta. Että Uruguayn valtio on tehnyt UPM:n kanssa kansalaisten kannalta huonon sopimuksen, joka tarjoaa työllisyyttä ja talouskasvua vain ohimeneväksi hetkeksi, minkä jälkeen käteen jää lähinnä paisuvia sosiaalisia ongelmia.

Silti tuosta keskustelevasta, kysyvästä, innostuneesta teatteriseurueesta väreilee elämän lämpö ja hiipuva toivo meihin.

Pääosaa Ritaa esittävän Lucia Trentinin hurmaavan vahva, aistikas ja eläytynyt uruguaylainen nainen tuo uruguaylaisen monien pienten kaupunkien ja kylien asukkaiden kohtalokkaan toivottoman tunnelman ja sen todellisen ahdistuksen käsinkosketeltavaksi. Hänen laulunsa musikaalisuus, äänen loistokkuus ja koko sielunsa valoisa toiveikkuus lumoaa kuin siitä kumpuaisi yhä toivo suurina sinfonisina paloina maailman yltäkylläisen kansainvälisen teollisuuspiippujen ja hallien konevoimaisten, luontoa surutta tuhoavin toimien ja yksinvallan yli kolonialismin joskus voimallaan täysin murskaten.

Jokainen näyttelijäensemblen jäsen vetää osuutensa hienosti, kohottaa yhdessä yhteisnäyttelemisen sensitiivisen tunnelman vaikuttavaksi. Pienen pöydän äärellä keskustelut, väittelyt ja todistukset tuntuvat taitavasti laadituilta, persoonallisesti, teatteri-ilmaisullisesti vaikuttavasti toteutetuilta voimallisen lämpimiltä, ajattelevilta ja pohtivilta.

Vakuuttavasti esitys herättää jopa tapetun luonnon ja siinä ihmisen samanlaisen osan, hänen mahdottomuutensa elää. Itsemurha on yksi ratkaisu. Sekin tuntuu lohduttavammalta tuon esityksen toteuttaessa sen perustellun vaikuttavasti, yhteisajatuksella, tyylikkäästi itsemurhaisuutta kolonialismin tappamaa luontoa ja ihmisen elämän mahdottomuutta tekonsa pohjana puolustaen.

Kolonialismi ei näyttäydy ainoastaan yhteiskunnan rakenteissa, vaan se kohdistuu myös kieleen, mieleen ja ruumiiseen. Siksi yhtä aikaa simultaaninen uruguaylainen-suomalainen-englantilainen sanoma paneutui nyt pääasiaan tuon maailmankuulun tehtaan ympärille syntyneeseen kaiken tuon luonnonrauhan ihanuuden, yhteisöllisen ja luonnollisen elämäntavan murskanneeseen sosiaaliseen onnettomuuteen.

Kuinka joki on saastunut ja saastuu uuden tehtaan myötä entisestään. Miten maaperä muuttuu hedelmättömäksi, kun se on alistettu vieraslaji eukalyptuksen viljelyyn suomalaisten sellutehtaita varten. Keskustelu on erittäin vilkasta ja siitä välittyy iso huoli yhteisön asioista, erityisesti nuorista ihmisistä.
Koko Kansallisteatterin esityksen ja projektin kuraattori Jussi Lehtosen lausahdukseksi voisin kirjoittaa:"Sana suomalaiset tulee esiin useita kertoja kuin synonyymina UPM:n tehdashankkeelle. Tunnen, miten korvalehteni punertuvat."

Valokuvat Tuomo Manninen

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/metsa-furiosa