Kuvassa joukkue vasemmalta oikealle: Janne Virtanen, Petri Heikkilä, Tommy Rundgren ja Juri Logvin.
Eilen oli Afrikan Dohan Masters MM-kisoissa viestipäivä. Lahtelaisen Speedo Masters Finlandin uimarit kauhoivat sekauintiviestin MM-kultaa ikäsarjansa Euroopan ennätysajalla 2.01,51, joka on myös uusi MM-kisaennätys. Vapaauintiviestin hopea irtosi myös uudella EE-ajalla 1.46,34. 🥇🥈🏊
Lahden Lauantainäyttämön tila, asema ja tulos lahtelaisessa teatteritaiteessa alkaa olla vähintään aina odotettu, jännitetty uusi esitys, jota teatterista kiinnostuneet eivät halua jättää kokematta. Se on hämäläisessä kulttuurissa saavutettua poikkeuksellista asemaa. Yleensä liian usein vaivaudumme menemään teattereihin joko toistemme suosituksista tai houkutteluista, aina kuitenkin niin tehtyämme toteamme, että taas saimme palan pohdittavaa, mielekästä maailman ja ihmisen osan miettimistä, mielihyvää, jopa sivistykseksemme elämänravintoa, omantuntomme tarpeellista kolkustustakin.
Lauantainäyttämö on viime vuosina profiloitunut pitkälle ilottelevan karnevalistisen teatterin suuntaan. Nyt sen ohjelmistoon on tulossa kolmenkymmenen vuoden takainen harvinaisuus. Kotikuvaus pääkaupunkimme läheisen hyväosaisten seudun kulttuurikodin perheestä, jonka lapsista sittemmin tuli yksi merkittävä suomalainen teatteritekijä uudenlaisella teatterikäsityksellään. Antti Raivio oli nuori uskallus, taiteelle vihkiytynyt ja rankasti työtätekevä teatteriguru, jonka ympärille kerääntyi Q-teatteri ainutlaatuisine saavutuksineen.
Heidän tuon ajan kulttiesitykseksi nousseesta Antti Raivion käsikirjoittamasta ja ohjaamasta Skavabölen pojat (Hyrylän pojat) -näytelmästä tuli aikanaan tapaus.
Tuon esityksen totuuspohja kertoo Antti Raiviosta ja hänen pikkuveljestään Leosta sekä heidän kodistaan korkealle virkahississä nousseesta alkoholisti-isän ja hermosairaan äidin ylläpitämästä kodin hengestä. Näytelmäkäsikirjoituksen merkittävin anti suomalaiselle yhteiskunnalle on osoittaa, miten isoveli ja pikkuveli pystyvät yhdessä elämään, veljesten kiintymys toisiinsa, sinnittelemään ja viimein selviytymään aikuisiksi, tulevaisuususkoisiksi kansalaisiksi.
Esityksen silloin kokeneet samanikäiset teatterista kiinnostuneet nuoret eivät voi teatteritapausta unohtaa. Useat tuon tulkinnan nuorista teatteritähdistä ovat edelleen suomalaisen teatterin (myös Q-teatterin) ja filmin suuria näyttelijä-ammattilaisia. Ja monet Skavabölen pojat esityksen nähneet ovat silloin hakeutuneet esityksen tunnevaikutuksesta teatteriuralle.
Kaksi heistä on tänään myös keskeisinä tekijöinä Lauantainäyttämön taiteellisessa henkilökunnassa, toinen ohjaajana, toinen harrastajanäyttelijänä. Kumpikin muutama päivä sitten Skavabölen pojat -näytelmää nuoruutensa katsojakokemuksena yhä Lauantainäyttämön lehdistötilaisuudessa hehkuttaen.
Ohjaaja Tapani Kalliomäki
Me, joilla ei tuota kokemusta Q-teatterin alkuperäisesityksestä ole, olemme viisitoista vuotta sitten saaneet kokea Zaida Bergrothin ohjaaman perhedraamaelokuvan, keskeisten aikuisten rooleissa Q-teatterin näyttelijöitä. Tyydyttävän realistinen elokuvaversio on tietenkin kaukana aidosta, elävästä ja voimakkaan eläytyneestä näyttelijätyöstä, teoksen lapsi- ja sukulaishuumorista ja poikien valtavasta, rehdistä ja todellisesta veljeydestä, mutta elokuvasta heijastuu yksiyhteen ajankuva, joka ei sinällään juurikaan tämän päivän ihmiseen liikaa puraise.
Lauantainäyttämön harvinaisen korkea taso perustuu ohjaajan, tuottajien, lavastajien, kirvesmiesten, maalareiden, puvustajien, mainostajien, järjestelijöiden, näyttelijöiden monitaituruudellisuuteen – reippaasti yli kolmenkymmenen (iältään seitsemänvuotiaasta yli seitsemänkymmenen) teatterintekijän yhteispaneutumiseen. Näyttelijöiden lähes vuoden pituinen harjoittelukokonaisuus ja koko ensemblen yhteistyö on jo hyvällä tavalla rutinoitunutta, käytännönläheistä, sitoutunutta ja yhteistavoitteista sekä harjoitusten kokonaismäärä täysin ammattimaista.
Antti Raivion alkuperäinen teksti tuntui lehdistötilaisuudessa elävän yhtenä tulevana suomalaisena, harvinaisena lapsen aikuiseksi kasvamisen opetuksena meille kaikille. Mitä meille jokaiselle tulee kodin perintönä elämänreppuumme, jääkö sinne veljeyttä, sisaruutta ja niiden ainutkertaisuutta pysyvästi elämäämme?
Jotenkin testamentillista tuosta alkuperäisen tekstin merkittävyydestä on myös aika antanut esityksen koskettavuuteen. Parin viimeisen vuoden aikana molemmat Raivion veljekset ovat jo jättäneet tämän maailman ensin Leo ja viime syksynä Antti. Vielä vuosi sitten Lauantainäyttämön aloittaessa näytelmän valmistamisen Antti Raivio oli antamassa neuvoja sekä korjauksia näytelmätekstiinsä.
Sunnuntaina 10.3.2024 Loviisankadun Pikkuteatterissa Lauantainäyttämö tulkitsee yhden veljesrakkauden tositarinan sieluntäyteisellä lähimmäishuumorilla ja verivalan kestävällä totisuudella.
Olen miltei koko ikäni kirjoitellut parista kulttuurialueesta, jotka olen luullut hyvin tuntevani: suomalaisesta oppivelvollisuuskoulusta ja teatterista. Teatterikriitikon kirjoittamiseni on jo 1960-luvulta peräisin. Olen saanut valita viime vuosikymmeninä teatterikatsomiseni, minkälaista kulttuuria vaivaudun mennä kokemaan, minkälaista tarjontaa en pidä kulttuurina ja kieltäydyn kunniasta kirjoittaa. Olenpa ollut hurskas!
Teatterissa yksi tahallisesti torjumistani lajeista on farssi. Se on mielestäni kovin yksipuolisessa naurattamisen tehtävässään keskittynyt pelkästään kasvattamaan teatterien yleisömääriä, teatterin tehtäväksi tuottaa rahaa yhteiskunnan rahakirstuihin - jopa näiden teattereiden elossapysymisen ehtonakin - ja sulkenut yhden keskeisen näkökulman, ajattelun ja ihmisen sivistämisen osan pohtimisen teatterin tehtävistä.
Viime lauantaina 24.2.2024 sain yllättyä olleeni teatteriajattelussani täysin väärässä.
Sain kokea teatteria, jolla tänä synkkyyden, sodanvarjojen ja jatkuvan ihmisten ja varsinkin toimeentulon veroeurojen ohjailu pelkäksi sivistämisen karsinnaksi ovat alentaneet ihmisen arvon lähes nollaksi, on nyt syttynyt kuin yleisen ankeuden vastaiskuksi, loistavaksi ja tehokkaaksi keinoksi selviytyä elämästä ja antaa voiman vilpittömästi, puhtaasti ja estoitta tulla hyvälle tuulelle.
Helsingin Kaupunginteatterin Ilmasta rahaa, jo kohta parikymmentä vuotta maailmalla, reilut viisitoista vuotta Suomessa, on saanut yrittää helpottaa ihmisen osaa antamalla meille takaisin työn ja toimeentulon kätköihin piilottamamme nauramisen lahjan.
Helsingin Kaupunginteatterin loppuunmyyty Suuri näyttämö sai nauraa reilut kaksi tuntia makeasti, myötäelävästi, hoksaavasti ja elämänriemuisesti jokainen yksin, ystävän vierellä, toisten edessä, takana ja sivuilla istuvien tuntemattomien kanssa niin, ettei sali, me ja esittäjät, enempää enää naurua ja hyvää mieltä olisi voinut iltaan ja elämään toivoa.
Miksi farssissa vasta löytyy elämän voima nauraa pyyteittä, laskelmoimatta. Kas se unohtaa nuo yhteiskunnan varjot, tai kuten Ilmasta rahaa, laittaa koko yhteiskuntamme oikeudenmukaisuuden niin naurunalaiseksi asioista, jotka me kaikki osaltamme olemme kokeneet, että suorastaan elämme tuossa absurdissa yhteiskuntamme nurinkurisessa päätösverkossa osan tai koko elämämme ja saimme nyt kerrankin nauraa elämämme kulissien täydelle mielettömyydelle päin naamaa.
Koko katsomon hullaannuttamaksi naurupommiksi on kehittänyt englantilainen Michael Cooney länsimaiseksi kansainväliseksikin hauskuudeksi osoittautuneella Ilmasta rahaa -käsikirjoituksellaan, jossa nautinnollisen taitavasti rakennetut tapahtumat kääntyvät moneen kertaan päälaelleen. Toden, valheiden sekä väärinkäsitysten revyymäinen kohtaustulitus, tilanteiden vuorottelu kasvaa mittoihin, johon kanssaeläjiksi heittäydymme pian estoitta mukaan. Ovista tullaan ja mennään niin farssisen salamannopeasti jatkuvasti, että olemme paitsi psyykkisesti jo fyysisestikin koko ajan skarpaten näyttämön hetkellisissä, ympäri äkkiä kääntyvissä tapahtumissa mukana, väliaplodeeratenkin.
Tällaisen brittiläisen maailmanluokan Michael Cooneyn tilannekomiikan jatkuva ylläpitäminen tarvitsee taitavan suomentajan ja dramaturgin, jotka pystyvät kääntämään tekstin sanataiturin nopeudella ja verbaalisuudella myös suomalaiseen yhteiskuntaan, jopa sen päivänpolttaviin tapahtumiin spontaanisti reagoivaksi. Reita Lounatvuoren tekstisisältö on kutkuttavan tuoretta, iskevää suomalaisuuden tätä päivää, nokkelaa, loisteliasta dialogia sekä teatterikieltä ja Ari-Pekka Lahden dramatiikka myös verrattoman oivaltavaa.
Näytelmässä Mikko Laine on saanut pari vuotta aikaisemmin potkut sähköyhtiöstä. Vaimolleen hän ei ole kertonut työttömyydestään, vaan on joka päivä huijannut lähtevänsä töihin. Sen sijaan hän on keksinyt tavan elää ja alkanut huijata Kelaa anomalla kymmenittäin tarjolla olleita erilaisia tukia ja avustuksia, niillä hyvin toimeentullen. Yllättäen Kelan tarkastaja Jantunen tulee tarkastuskäynnille. Nyt Laineen vedätykseen mukaan joutuu yläkerran vuokralainen persaukinen Otto Pelli ja pian muut ovikelloa soittavat sosiaaliviranomaiset, terapeutit, hautausurakoitsija, avioliittoneuvoja, perheen Erkki-setäkin. Päätyykö Mikko linnaan suuresta huijauksestaan?
Jatkuvat parin kolmen sekunnin mittaiset muutokset, äkkikäänteet tapahtumissa, uudet ideat roolihenkilöiden ajatuksissa, kymmenet pienet kohtaukset, pähkähullut vastakkainasettelut tarvitsevat taitavan ohjaajan, joka sielunsa silmillä näkee koko yhteisnäyttelemisen ja kokee tapahtumat metronomin sadasosaviisarin ajoitustarkkuudella, järjestelee pikku detaljitkin ensemblen jokaisen osatekijän yhtäaikaisesti, kuhunkin kohtaukseen näyttelijän mukaan, koko roolihahmonsa sisäisessä olemuksessa, tuntemuksessa ja fyysisissä käänteissä elämään näyttämötapahtumaan jokaiseksi hetkeksi. Sari Siikander on nyt pääbelsebuubi komediaan meidät loihtivassa, täysin ajatuksemme valloittavassa farssisessa yhteisnäyttelemisessä, huippuvireisessä ohjaajakarismassaan.
Tärkeimpänäfarssiin tarvitaan kuitenkin paitsi tuo hyvä, kansainvälinen ja yleisön tuntema aihe yhteiskunnan leipiintymisestä järjestelmiinsä, myös hyvät esittäjät.
Farssin tekee farssiksi lopullisesti sen näyttelijät. Yhtään alisuorittajaa, arvoitukselliseksi jäävää hahmoa, farssista ei saa löytyä. Tämän päivän suomalaiset huippunäyttelijät löytyvät Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijäkunnasta ja parista esityksen vierailijasta. Seitsemän mahdottoman taidokkaan, huippuvarman, eläytymisen, komiikan, repliikin aloituksen, dialogipuheen suvereenisuuden ja vastanäyttelijän aavistuksen tai yllätyksen omaavaa näyttelijää pystyivät luomaan yli kaksituntisen, naurumyrskyisen hauskan poskettoman esityksen.
Helpontuntuisen yhteisnäyttelemisen ja roolikohtaisen näyttelijätaiteen takana on kuitenkin loputon jatkuvasti harjoitteleva, kohtauksia loputtomasti hiova kuukausien harjoittelu, kokeilu ja jatkuva, loputon tarkennustyö, vivahteitten lisäykset ja karsimiset, hionta ja skarppaus – tehdä työ hyväksi, toimivaksi, sujuvaksi ja hauskaksi.
Pekka Strang Mikko Laineena luo hahmon, jossa on hurmaavaa yhteiskunnan huijarin, älykkään olosuhteitten hyväksikäyttäjän, elämänläheisen sympaattisen ystävän ja levottoman, aikaansaavan ja kekseliään kaikesta mahdottomuudestakin selviävän ihmisen luontaista, lämpimän hellyttävää, uskottavaa ja samaan aikaan valheellista olemusta mille tahansa pettäjä- ja luuserimaailmalle soveltuvaksi ammattilaiseksi. Hänen suurenmoiseen hahmoonsa rakastuu ja hän vie meidät mukaansa aivoitustensa tuhansiin mutkiin sympatiansa neroudella ja ihmislämpöisyydellä. Janne Katajan Otto Pellissä todentuu herkullisen elämänmakuinen Laineiden persaukinen vuokralainen, railakkaan toimelias, kaikkeen elämää rikastavaan pikkuvilppiin, kaveriaan auttavaan jekkuun helposti houkuteltavana lähimmäisenä. Kaverinsa peesaajan asemassa hän vielä vallattoman herkullisesti omilla ideoillaan tuo yhteiskuntakoneistomme naruttamiseen rajattomuutta uusilla, uskomattomilla eläytymiskeinoillaan ystävän pyynnöistä moniksi eri persooniksi hahmollaan muuntuen. Tämä kaksikko luo tilannekomiikan pääosahahmot, joilla hullutteleva, vauhtihurja farssi räiskyy, säkenöi, salamoi taukoamatta. Emilia Sinisalon Kelan tarkastaja Jantusesta luoma hurja henkilöitymä on farssin dynamiikkaa ylläpitävä elementti, jonka hän näyttelee äärimmäisen maanisella ihmiskarikatyyrilla ja loihtii yhden vuosikymmenten vaikuttavimmista virkailijaintoilijakauhuista tiukoilla määräyksillään, ehdottomuudellaan ja kadehdittavan uskottavalla täydellisellä eläytymisellään. Täydellinen roolityö! Heidi Herala tuo lähimmäisempatiaa, häikäisevää töksähtelevää suorapuheisuutta ja ennen kaikkea tarkkaosumaista replikointia farssin huumorin huipuiksi. Kai Lähdesmäki Erkki-setänä on monen kohtauksen kohde lähimmäisalttiudessaan ja joutuu myös vaihtamaan Erkkinsä olemusta milloin sairaaksi, milloin kadonneeksi, milloin kuolleeksi, tapahtumien konjunktuurien mukaan. Ylitarkastaja Tervona Helena Haaranen näyttelee tiukan, tinkimättömän asiallisuuden auktoriteetin suorastaan pelottavan kylmästi, farssin äärilaidat näin tiukasti hahmollaan määrittäen. Sanna Saarijärvi Mirkana ja Raili Raitala Mikon puolisona luovat farssiin aina tarvittavan tavallisen elämän tarpeellisen arjen tason, jolle farssin on helppo kuin yllättäen syntyä. Pekka Huotarin aktiivinen avioliittoterapeutti Syvänkö äärimmäisessä muodollisessa asiallisuudessa ja Jari Pehkonen aivan poskettomassa hautausurakoitsija Härmälän ammattiylpeässä hahmotelmassa tuovat farssin absurdiuteen myös meidän katsojien kokemat vaikuttavat yhteiskunnan kornit ammattilaiset farssin kolkkoa ja kalmaista tunnelmaa lisäämään. Yhtään roolia ei jää tässä esityksessä paitsioon tai puolitiehen - kokonaisuus kasvaa suuriin potensseihinsa. Loppuratkaisukin hieman ensin kuin perinteisen sadullisen happyendin lähestyessä muuttuu todelliseksi yllätykseksi.
Ilmasta rahaa esityksen kokeminen tuntui ihastuttavan terapoivalta. Eikö nauru juuri kuulu teatteriin. Kyllä, vastaan heti välittömästi Helsingin Kaupunginteatterin farssi-esityksen päätyttyä - se on sittenkin suurenmoista, ihmisläheistä teatteria.
Esityksen jälkeenkin räntäisissä kuralätäköissä paluumatkalle harppoen, takki, sukat ja housunpuntit läpimärkinä pystyi silti matkaamaan suut ja mieli hymyten.
Kuuluupa farssin aikaansaannoksiin vielä nyt neljä päivää esityksestä tätä kritiikkiä kirjoittaessani hyvänolon tunteet, nauruntirskunnat yhdessä avecin kanssa esityksen kohtauksia hyvin muistaen ja kerraten. Ihmeellinen teatteriesitys!
Pääkaupunkimme teatterikentälle on kypsynyt jälleen komea teatterilaboratorio. Sörnäisten kaupunginosan raitiotie- ja metropysäkiltä sadan metrin verran askelia otettuasi pääset Katri Valan puiston kallion uumeniin hakattuun Vapaan Taiteen tilaan, sen hyvin valaistuun, kaikenlaiselle taiteelle sijattuun, valkeaksi rapattuun mittavan uhkeaan, hyvällä ilmastointitekniikalla varustettuun, mielikuvitusta herättävään tilaan.
Sen tuoreet, taitavat näyttelijälahjakkuudet, osaavat lavastus-, tanssi-, valaistus- sekä äänitaiteilijat ovat saaneet aikaan teatterielämyksen, jollaista tuskin koskaan ennen koettu. Kokemus kaikkiaan on teatteritaidetta kunnioittava, avartava, syventävä ja teatteriuudistukseen innostava poikkeuksellisella teatteriestetiikallaan ja interiöörillään.
Paha on draamakirjallisuudessa aina ollut mielenkiintoisempi aihe kuin hyvä. Pahaa – juonina ja murhina – ovat Shakespearet draamoina, Molièret pirullisuutta ja vallanhimoa ihmisluonteina, molemmat nuo suuret draamaklassikkomme yhtä lailla kohtalodraamoina kuin vallanpitäjiä naurukohteina käsitelleet suurissa klassikkoteoksissaan. Pahasta ihmisillä, kansakunnilla ja valtioiden sodilla on niin paljon kokijoita ja meitä kokijoiden perillisiä, että usein riittää omakohtainen pahuuden, menetyksen, pettymyksenkin kokemus synnyttämään ihmisen sisälle sieluun jännitteen, jolle oma ajatus ei anna rauhaa.
Jotakin tällaista koin Paha-teatterin alun hellittämättömän pitkähkössä, itsepainisen tuskaisessa oman kehon ja tunteen kamppailussa, joka teatterin lattiatasolla välittyi vaikuttavana tunteena todellisuudesta, päättämättömyydestä, piinasta ja kivusta, avuttomuudesta kestää tuska.
Tai vaikkapa kohtaus, joka aina on jäänyt arkiselta ulkokuoreltaan selväksi, mutta sisällöltään aprikointihetkiksi, kun laittaa kahvin kiehumaan ja sen tutun kiehumisporinan lomassa alkaa tiimalasin kaltaisesti nopeasti ratkaista asioita. Sekin on lähes jokapäiväisen tuttua pohdintaa meillä jokaisella, päättymätöntä, ja mainiosti monen Paha-teatterin eri kohtauksen keskeisenä, tyylikomeana, toistuvana toimintana.
Entäpä sitten nuo virallisuudet, suuret maalliset sfäärit, kuten muistomerkit, monumenttirakennelmat, juhlapuheiden osuudet niitä paljastettaessa ja taidetta yli kaiken ylistettäessä. Miten totuudenmukaisiksi nuo puheet muototuvatkaan puhujan omasta asian sisäisestä kuvasta. Kohtauksessa, jossa pääsimme jälleen kerran tuon erikoisuuden – tärkeyden olla taiteilija – todistamaan opastuksessa oman taiteensa sisältöön insinöörin pedanttisuudella kuin vallanpitäjän ainoalla hyväksytyllä taiteella, jäimme hätkähtäen, hymytenkin pohtimaan asian todellisuutta: vedätystä vaiko totta koko taide, kulttuurikin?
Ehkä suurimpana esityksen kokonaisherkkuna koin tuon kaksituntisen vahvan esittäjien rikkumattoman läsnäolon, tyylittelyn persoonallisin henkilöominaisuuksin, erilaisin teatteri-ilmaisun tuokioin, hienoina koreografioina, tanssillisina ja liikunnallisina vaikuttavina näyttelijöiden ihmistenvälisinä hyvyyden kontaktihetkinä, ryhmäkollaasiteoksina ja valtavan tehokkaina, miltei yleisöön tarttuvina intensiivisinä keskittymisinä. Ilmaisu vailla teennäisyyttä ja falskiutta imaisee mukaansa väkevyydellään, tunnelmillaan. Tuota ilmaisuskaalaa olisi jaksanut seurata ties kuinka kauan, siitä katsoja inspiroitui, jäi odottamaan uusia avauksia ja esimerkkikuvia hyvän ja pahan kamppailun yhteenvetoja oman sielumme nyt inspiroitujen esityssisältöjen vaikutteista.
Tunnelmallisen tehokas äänimaailma, valokeskitykset lumosivat ja varioivat kohtausten tunnelmin tapahtumat kiinteiksi. Ajaton, pelkistetty puvustus loi esitykseen kokonaisuusilmeen ennustuksellisen tehokkaasti.
Asioita, joita haluaisin kertoa sinulle on moniulotteinen teos menetyksen teemoista. Se tutkii teatterin eri tyylilajien rajapintoja ja ihmisen tapoja käsitellä käsittämätöntä. Asioita, joita haluaisin kertoa sinulle on Paha-teatterin kantaesitys ja debyyttiproduktio.
Ohjaus: Malviina Lehtinen ja Oona Virolainen Käsikirjoitus: Malviina Lehtinen, Oona Virolainen ja työryhmä Tuotanto: Oona Virolainen ja Irina Ritvanen Taiteellinen dialogi, työryhmän turvahenkilö: Toni Nikka Taiteellinen dialogi: Ville Vuorikoski Äänisuunnittelu: Aapo Savisaari ja Hanna Markkanen Valosuunnittelu: Edu Nieminen ja Pekko Rajala Graafinen suunnittelu: Malviina Lehtinen, Oona Virolainen ja Roosa Leivo (logo)
Näyttämöllä: Julius Kalliokoski, Frida Krohn, Siiri Lehtinen, Miska Muilu, Pekko Rajala, Aapo Savisaari, Laura Tyyskä
Lahtelainen viron kieltä ja kulttuuria harrastava ja niihin perehtynyt pieni ryhmä teki seitsenhenkisen junamatkan Lappeenrannan Taidemuseon Evald Okasin harvinaiseen tämän työn ja sukunsa jälkipolven taiteen laajaan ja taatusti voimauttavaan taidenäyttelyyn. Syystä voidaan puhua Viron Okas-suvun taiteendynastiasta: Okasin, hänen tyttäriensä, lastenlasten ja vävyjen taiteesta, joka näyttelyssä sai harvinaisen läpileikkauksen seitsemänkymmenen vuoden takaa aina tämän päivän moderniin maalaustaiteen, lasitaiteen ja grafiikan merkittävimpiin virolaistaiteilijoihin ja heidän taiteeseensa.
Näin laajaa, monipuolisen tyylirikasta, huippulaadukasta ja vaikuttavaa näyttelyä pääkaupunkimme ulkopuolella tuskin koskaan ennen on koettu. Lappeenrannan taidemuseon avarat ja kookkaat monihalliset näyttelytilat ovat nyt harvinaista, hyvin ripustettua ja pohdittua taidetta esimerkillisesti mille tahansa taidemuseolle tai gallerialle Euroopassa.
Evald Okas
Evald Okas: Omakuva
Evald Okasin (1915-2011) monipuolista taiteilijataivalta, hänen piirroksiaan, grafiikkaansa, maalauksiaan sekä taiteellisen työnsä suhdetta vallinneeseen valtiolliseen tilanteeseen voi lukea museon seinällä olevasta perusteellisesta seinälehdestä.
Okasin valmistuttua vuonna 1940 korkeakoulusta taidemaalariksi hänen tiensä Viron Valtion Taideinstituutissa ja neuvostoajan monenlaisissa konjunktuurisissa vaiheissa huipentui SSR:n valtion instituutin professoriksi 1954 ja viimein akateemikoksi. Neuvostoliiton akatemian akateemikon arvonimi avasi hänelle poikkeuksellisen lukuisia ulkomaanmatkoja vuosina, jolloin valtionrajat oli suljettu tavalliselle kansalaiselle: 1960-luvun matkat Japaniin, Intiaan, USA:han, Kanadaan, Italiaan, Kreikkaan ja muihin Euroopan maihin olivat hänelle ja hänen taiteelliselle työlleen merkittäviä ajanjaksoja. Okas oli Neuvosto-Viron korkeimman neuvoston jäsen vuosina 1963-1983. Evald Okas on yksi Viron monipuolisimmista taiteilijoista. Hän osasi luovia valtiokoneiston likvidointitaipumusten läpi taiteensa ja taiteilijakutsumuksensa avulla. Hänen töitään on kaikissa merkittävissä Viron taidemuseoissa, julkisissa tiloissa, valtion edustustiloissa sekä yksityiskodeissa Virossa ja ympäri Eurooppaa. Vasta nyt saatoin tajuta, että usein näkemäni Estonia teatterin lähes 100-neliöinen kattomaalaus on hänen ja Elmar Kitsin sekä Richard Sakritsien munatemperatekniikalla vuonna 1947 maalattu yhteistyö, yhä häikäisevä kauneus.
Evald Okas: Mahtra
Yksi Viron maalaustaiteen monista merkkiteoksista on hänen maalamansa taulu Mahtran sota – vuodelta 1958. Viron Mahtrassa ja muissa alueen kartanoissa syntyi vuonna 1858 talonpoikaiskapina, jossa talonpojilla oli vain seipäät aseina oikeuksiaan puolustamassa – teos maalattiin Mahtran sodan 100-vuotispäivän kunniaksi. Okasen teoksesta näkee valtavan ihmisten kiihkon, sisäisen oikeudentunnon ja voiman täyttämät kasvot ja tunnelmantäyden omankädenoikeuden välttämättömyyden ja raivon kannustimena.
Kierreltyäni jälleen monikymmenisten suurten ja vain toisinaan pienikokoisten teosten Okasin luomissa tunnelmissa tajusin hänen maailmantuntemuksensa ympäri maapallon tehneen hänestä klassikon, modernin, konstruktiivisen taiteilijan, jonka teokset ovat äärimmäisen ajankohtaisia ja tilittäviä tänäänkin kuvittamaan Eestin ja koko yhteiskuntamme sielunmaisemaa.
Evald Okas: Alastomuus
Evald Okas: Kaksi nuoruutta
Alastonmaalaus on yksi Okasin suurista teemoista, niitä on tässäkin näyttelyssä upean kookkaina, punaista väriä sykkivinä runsaasti esillä.
Evald Okas: Naisnäyttelijä
Hänen aiheensa nainen on myös teoksia vallitsevaa, hänen viivansa herkkyys ja teho on huipuillaan hiushienon herkkää, pelkistettyä, suuren taiteilijapersoonan ilmaisua.
Juuri vähän ennen Viron uutta itsenäistymistä ja Neuvostoliiton hajoamista Lahden lasten kuvataidekoululla ja Viron Tallinna laste kunstikoolilla syntyi taideopettajiensa yhteyksiä ja mahdollisuus vierailla Lahdessa ja Tallinnassa. Molemmat koulut kävivät opettajineen toistensa vieraina (tosin suurin tullitarkastuksin perusteellisin vierailuanomuksin ja hankalin viranomaisjärjestelyin me urheasti järjestellen). Myös vieraiden majoittaminen omiin koteihin Lahdessa ja Tallinnassa hoidettiin. Täällä Lahdessa myös järjestettiin tallinnalaisille Mariankadun silloisessa taidetilassa Tallinnan kunstikoolin opettajataiteilijoiden ensimmäinen länteen pystytetty heidän töidensä näyttely molempien taidekoulujen rehtoreiden organisoimana ja lasten perheiden aktiivisten vanhempien talkootyöllä -taidemaalareille, graafikoille ja keramiikkataiteilijoille näyttely heidän töistään. Yhteydet Okasen taideperheeseen tapahtuivat sittemmin hänen tyttärensä perheen taidemaalarien Mari ja Uno Rosvaltin kanssa vierailuilla heidän kodissaan.
Taidemuseon toisessa, suuren aulan erottavassa osassa on Evald Okasin jälkipolven taiteen vuoro ihastuttaa meitä vielä modernimmalla, pelkistetymmällä ja moneen suuntaan kokeilevalla kokonaisuudella.
Mari Roosvalt: Sommitelma
Mari Roosvalt: Valo 2019
Taidemaalariksi kuin syntynyt on myös Evald Okasin vanhin tytär Mari Roosvalt (1945) ja samoin hänen miehensä Uno Roosvalt, jotka olemme useammankin kerran saaneet tavata Tallinnan näyttelyissä ja heidän kotonaan, jopa heidän laajaan puutarhaansa tutustua.
Hämmästyttävän voimakkaat tyylilajit, tekniikat ja aiheet ovat Mari Roosvaltille tyypillistä. Muutaman vuoden välein hänen töitään kokiessaan ei voi arvata, kenen työstä on kysymys. Luontoaiheet, kukat ja viimeisimmäksi kookkaat kollaasit kaupunkien ja eri historiallisten aikakausien tunnelmista ovat kypsää, komeaa taidetta. Töitä hallitsee myös suuri koko ja väriskaalan rajattomuus sekä ennen muuta omaperäisen tarkka ja yhtä aikaa fantasiaa luova tekniikka ja ilmaisu. Kokeilunhaluinen, aina uusiin taiteen suuntiin heittäytyvä tekijä, joka on tehnyt teoksiaan useilla eri tekniikoilla ja tyyleillä. 1990-luvun lopulta saakka hän on keskittynyt kollaasin eri mahdollisuuksiin sekä tekniikkana että sommitteluperiaatteena yhdistäen niihin öljy-, akryyli- ja akvarellivärejä.
Uno Roosvalt: Norjan kalliot
Uno Roosvalt
Mari Roosvaltin puolison Uno Roosvaltin (1941) samoin monumentaalisten piirustusten ja grafiikan aiheita ovat usein eri maiden luonnon tai perinnerakennusten, kalliomaisemien lähtöaiheet, joihin kytkeytyy aikakauden tai poikkeuksellisen luontokokemuksen verho modernilla tavalla ne yhteen sulkien. Eräänlainen kiehtova, yksityiskohtia tyylittelevä monistaminen on Uno Roosvaltin kynän ja siveltimen täysin hurmaava, omatyylinen menetelmä. Esimerkiksi Viron, Suomen, Irlannin, Skotlannin, Islannin ja Norjan luonnosta tuo tekniikka saa omaperäiset teokset puhuttelemaan luonnonvoimaisesti meitä. Mari ja Uno Roosvalt ovat pitkään olleet virolaisen kuvataiteen tukijalkoja toimiessaan eri tehtävissä Viron taideakatemiassa ja taiteilijajärjestöissä.
Kai Koppel: Lasiveistoksia
Kai Koppel: Rauha. 1988
Evald Okasin nuorempi tytär Kai Koppel (1952) on kuulunut jo pitkään Viron tunnetuimpiin lasitaiteilijoihin. Hänen teoksensa ovat syntyneet jo 1980-luvulta lähtien lasinpuhallustekniikalla. Töiden tekniikassa lasinpuhallus tapahtuu ilman sabluunoita. Kaikki työt ovat siis valmistuessaan täysin uniikkeja niin muodoltaan kuin usein hänen käyttämänsä sattuman tuottamalta väritykseltään. Tallinnan vanhassa kaupungissa Katariina käik -käytävällä on hänen 2000-luvun alussa perustamansa työpajastudio sulatusuuneineen ja myymälöineen avoinna koettavana.
Mara Ljutnuk: Läpikäynyt
Mara Ljutnuk: Pidetty
Mara Ljutnuk: Kasvot
Kai Koppelin nuorempi tytär Mara Ljutjuk (1978) on tämän näyttelyn hurmaava, uuden tulevaisuuden ja puhuttelevan taiteen taidemaalari. Hänen maalauksensa ovat suuria, ajatukseltaan jokaista katsojaa puhuttelevia. Hän edustaa Okasin suvussa sukupolven taiteilijoiden jatkumista aikakautemme persoonallisen maalaustaiteen ihmismieltä pohtiviin ja filosofisiin ajatuskokonaisuuksiin suuntautuneisiin teosten aiheisiin ja niitä tulkitseviin selkeän teemallisiin maalauksiin.
”Maalaukseen Pidetty halusin laittaa lämpöä ja hellyyttä, joka kumpuaa henkilöstä, joka rakastaa lasta.”
Ljutjuk ei maalauksillaan yritä maalata jotain kauniimpaa (tai rumempaa). Kaikki on niin kuin hän sen näkee. Onko se uudenlaista kauan puuttunutta, rehellistä sisäistä realismia?
Kai Koppelin vanhempi tytär Üla Koppel (1976) on arkkitehti ja hän on toiminut tämän Taiteen voima -näyttelyn näyttelysuunnittelijana.
Taiteen voima – yhden perheen tarina
Lappeenrannan taidemuseo 3.2. – 12.5.2024
Lappeenrannan taidemuseon Taiteen voima – yhden perheen tarina-näyttely esittelee taidemaalari, graafikko, piirtäjä Evald Okasin (1915–2011), joka on ollut merkittävä osa Viron taidehistoriaa yli 70 vuoden ajan. Oman luomistyönsä lisäksi Okas aloitti myös vahvan virolaisen taiteilijadynastian.
Kuvataiteilija Evald Okasin tuotanto on erittäin monipuolinen. Sen joukossa on monumentaalisia teoksia ja historiallisia sommitelmia, mutta myös vähäeleisiä, hillittyjä teoksia. Eri tyyleihin ja tekniikkoihin vaikutti voimakkaasti myös erityisesti 1960-luvulla tehdyt matkat eri puolille maailmaa. Teosten aiheina on usein nainen, mutta toisaalta myös urbaanit teollisuuslaitokset ja kaupunkiarkkitehtuuri. Lisäksi hän on tehnyt runsaasti muotokuvia. Näyttelyssä on mukana kaksi suurta Meidän perhe ryhmämuotokuvaa, joista toinen kuuluu Viron taidemuseon säätiön kokoelmaan ja toinen Viron Taiteilijoiden Liiton kokoelmaan.
Taiteilijasuvulla on Haapsalun kaupungissa Evald Okas Museo, jossa on järjestetty näyttelyitä ja työpajoja jo 20 vuotta. Lappeenrannan taidemuseon näyttely on toteutettu yhteistyössä Tuglas-seuran kanssa. Seura on Suomen vanhin ja suurin Viro-seura.
Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Fusce dapibus aliquet sem, gravida congue lacus condimentum in.
Suomalainen teatteri tuntuu voivan erinomaisesti näin maaliskuussa 2022. Monen suuren ja pienen teatterin esitykset on loppuunmyyty jo koko keväältä. Lahdessa Teatteri Vanha Jukon Kaksi sisarta, Lahden kaupunginteatterin useat esitykset ja vierailuesitykset on loppuunmyyty. Lahden kansanopiston TeatteriI:n ensi-ilta on jo loppuunvarattu ja Suomen Kansallisteatterin suuren näyttämön sekä kolmen muun näyttämön esitykset keväältä on jo lähes kaikki loppuunmyyty. Teatteri Avoimien Ovien harvinainen, sodanvarjoista maailmantilannetta sivuava ensi-ilta oli sekin loppuunmyyty.
Syynä ei taida olla siis pelkästään elävän musiikin tai teatterin nälkä, vaan meidän ihmisten kaipuu takaisin yhteisöllisyyteen, kokemaan henkistä ravintoa kulttuurin pariin pitkän tauon jälkeen. Nyt on kaikenlainen henkinen kulttuuri päässyt lähes kokonaan pandemiakaranteeneistaan.
Tosin oman kaupunkimme päättäjät täydellisessä yksinkertaisuudessaan eivät tänä maanantaina 14.3.2022 valtuustokokouksessaan tuohon maailman typerimpään paperiin – kaupungin strategiaan – äänestyksen jälkeenkään lisänneet kulttuurin kehittämistä yhdeksi kaupunkimme kehittämispäämääristä.
Onneksi strategia on Lahdessa juuri se virallinen paperi, jonka painoarvo on täysin nolla aidossa yhteiskuntapolitiikassa ja arkemme hyvinvoinnissa. Strategia-paperi on jo monen valtuuston osalta paljastunut turhuudeksi, jonka pohjalta kaikki typerimmätkin päätökset voidaan huoletta enempää asioita pohtimatta perustella.
Lahen uutisia vuodatuksissa lähimmän kuukauden aikana uskaltaudumme halusta ja mielenkiinnosta kuitenkin seuraaviin teatterikäynteihin, niiden esitykset myös arvioiden:
Lahden kansanopiston Teatteri I KESKENERÄINEN LAULU
KÄSIKIRJOITUS Aleksi Lavaste & työryhmä ALKUPERÄISTEOS Georg Büchner OHJAUS Aleksi Lavaste OHJAAJAN ASSISTENTTI Eemeli Väisänen KOREOGRAFIAT JA TANSSIN OPETUS Meri-Tuuli Risberg MUSIIKIN OPETUS Virva Immonen PUHEEN OPETUS Heini Nikander
Johann Wolfgang von GoethenFaust (1808) on maailmankirjallisuuden ohittamaton merkkiteos Jumalan ja Paholaisen vedonlyönnistä, jossa pelissä on koko ihmisyys. Pääosassa on kyltymättömän tiedonjanon ja loputtoman ahneuden piinaama ihminen, joka lyhytnäköisesti tavoittelee hyötyä sielunsa kustannuksella. Vaikka kaikki olisi mahdollista, voiko kaikki olla sallittua? Pyhittääkö päämäärä keinot vai tuhoavatko keinot päämäärän? Gretan ja Faustin rakkaustarinan kautta Faust kertoo myös kääntymisen mahdollisuudesta – kenties viimeisestä tilaisuudesta valita toisin ja pelastua.
Anne Rautiaisen ohjaama Faust tarjoaa Vallilan Kansallisteatterin kokonaistaideteoksena, jonka runollinen ja vinksahtanut taikamaailma viettelee katsojan syövereihinsä.
Anne Rautiainen ja Eva Buchwald ovat tehneet Goethen klassikosta raikkaan sovituksen alkuperäisteoksen runollisuutta unohtamatta. Faustissa kuullaan Marzi Nymanin säveltämää musiikkia livetrion soittamana. Keskeisissä rooleissa esiintyvät Marc Gassot (Faust), Aksa Korttila (Greta) ja Juha Varis (Mefistofeles).
Ohjaaja Samuli Reunasen ja kirjailija-dramaturgi Aina Bergrothin tuliterä sovitus William Shakespearen ehtymättömästä mestariteoksesta luotaa sukupolvelta toiselle periytyvän trauman seurauksia. Se on viiltävä sukellus surullisen prinssin mielenkuohuihin ja karnevalistisen räiskyvä näyttämöteos identiteettien julmasta valtapelistä. Tämä klassikko on totta tässä ja nyt!
Esityksen nimiroolissa nähdään karismaattinen pop-prinssi Olavi Uusivirta, jonka vastavoimaksi Ofeliana kohoaa Fanni Noroilan vahva ja omaääninen taiteilijapersoona. Esityksen musiikin on säveltänyt kitaravirtuoosi Timo Kämäräinen, joka myös esiintyy Hamletin uskollisen ystävän Horation roolissa.
Esityksessä on voimakkaita kohtauksia ja suosittelemme esitystä 13 vuotta täyttäneille.
Marian tunnustus – muistokirjoitus hevoselle –Teatteri Avoimet Ovet tuo näyttämölleen uutta kotimaista draamaa! Eletään Stalinin ajan viimeisiä vuosia 1940–50-luvun vaihteessa. Petroskoin Harmaan talon kellarissa on salaisen poliisin NKVD:n tutkintovankilan selli. Siellä lymyää inkerinsuomalainen Maria Jalava syytettynä laittomien uskonnollisten kokousten järjestämisestä. Samaan selliin heitetään kansannainen, joka sulautuu varjoihin sellin hämärimmässä nurkassa. Mykkä nainen peilinään Maria alkaa käydä läpi epäinhimillisten menetysten täyttämää elämäänsä. Maria joutuu tunnustamaan konfliktin tuntemansa jumalan ja missionsa välillä. Sellin kylmyydessä Marian usko hyvää tahtovaan pyhään murentuu ja pakovainuinen eläin astuu esiin. Juuri silloin mykkänä kuuntelijana lymynnyt kansannainen nousee ja alkaa laulaa ikiaikaista parannusriittiä. Hän laulaa niin kuin eläin laulaisi haavoittuneelle lajitoverilleen.
Lahti on tyypillinen suomalaiskunta, jossa asukkaita koskevat palvelut ja niiden käytännöt ovat traditioina itsestäänselvyyksiä, joita ei haluta korjata tai oikaista.
Miten on kaupunkimme omatunto – työttömien, asunnottomien, vammaisten, vanhusten, omaishoitajien osa? Ne, jotka jaksavat, taistelevat asioista päivittäin tämän byrokratiaviidakoksi muotoutuneen hallinnon kanssa.
Kaupungin rakentamisessa avainasemassa me veronmaksajat elätämme pariakymmentä kallispalkkaista arkkitehtia. Se ammattikunta on kunnallinen barrikadi, jota kaupungin asukas harvoin pystyy järjellä saati yhteisellä kaupunkilaisten edulla läpäisemään. Täysin keinottelijoiden haltuun uskottua alkuaan hienoksi yhteiseen käyttöön ajateltua Vesijärven rantamaisemaa, Rantakartanoa seuraa juuri nyt toinen suunnittelufiasko, Möysän kuuluisan uimarannan tuhoaminen ja sen rakentaminen äveryyttä arvostavien kansalaisten tirkistelyrannaksi.
Arkkitehtien sutta tulee jatkuvasti jopa kaupungin katujen perusratkaisuissa, myöhemmin sitten niiden hoitamisessa ja tiedottamisessa. Tässä jutussa vain pieni esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun kaupungissamme kukaan eikä mikään huolehdi asioiden eettisestä, moraalisesta tai käytettävyyden toiminnallisesta vastuullisuudesta.
Keskellä kaupunkia, Paavolan kaupunginosassa on näin lumisena talvena lunta sielläkin. Lumijärjestelyjen epäonnistuminen on alkanut jo kaupunkimme katusuunnittelun arkkitehtien töistä. He ovat laatineet suuren parkkipaikan sekä päiväkodin ja kerrostaloasutuksen välissä kulkevan Laaksokadun niin kapeaksi, että bussit ja henkilöautot eivät pysty toisiaan kohtaamaan. Katu on liian kapea. Sen syntyvaiheessa useat kansalaiset ottivat yhteyttä kadun suunnittelijoihin, rakennusvaiheessakin vielä sen työntekijöihin: maallikotkin näkivät tulevaisuushankaluudet ja ottivat usein yhteyttä Lahen uutisia -julkaisuun. Viimeksi viime viikolla oikein ammattiliikennöitsijä taksi kolhaisi pysähtynyttä, vastaantulevan kaistan reunassa odottavaa linja-autoa, joka kerran tunnissa arkisin kuljettaa mm. kadun varren vammaisia ja vanhuksia kauppapaikoille tai lääkäripalveluihin kaupunkimme ydinkeskustaan. Nyt linja-auto on korjaamolla.
Samalla alueella on invalideille ja vajaakuntoisille tarkoitettuja yksityisiä sekä yhteisöllisiä hoitoyksiköitä ja niissä kaksi erillistä invapysäköintiruutua sellaisille henkilöille, jotka lääkärintutkimusten perusteella ja poliisin antaman erikoisluvan mukaan voivat mm. autoa ja itseään kuljettaa tänne keskustan hoitoyksiköihin ja liikuntaterapioihin.
Parkkiruudut risteyksen molemmin puolin ovat olleet koko kuluvan vuoden lunta täynnä, kun samanaikaisesti näiden parkkipaikkojen muut parkkeerausruudut on selvästi ainakin yritetty tyhjentää lumesta. Toinen on vieläkin lunta täynnä, toinen alueella järjestetyn yleisölle tarkoitetun esittelypäivän vuoksi tyhjennettiin lumesta pari viikkoa sitten.
Eikö vammaisasioiden ja liikenneasioiden hoitaminen kuulu kenellekään tässä asiassa vastuullisten ylimpien virkamiesten vastuulle.
Kysyin ensin Lahden kaupungin kehitysjohtaja Olli Alholta asiaa tämän oheisen valokuvan hänelle lähettäen. Hän vastasi nopeasti siirtämällä asian alaisensa Pasi Leppäahon vastattavaksi
Kysymykseni kuvineen siirtyi siis vastattavaksi kaupunkimme kunnossapitopäällikkö Leppäaholle sekä Alhon että Lahen uutisia -lähettämänä.
Vastausta odottaessani otin yhteyttä (kuva mukana) vammaisasioiden koordinaattoriin Sanna Virtaan. Hän hämmästeli itse asiaa ja pyysi minua ottamaan yhteyttä kaupungin nimeämään vammaisneuvostoon.
Lähetin Lahden kaupunginhallituksen asettaman vammaisneuvoston puheenjohtajille Saija Granlundille ja Tomi Honkaselle kehitysjohtaja Alholle esittämäni kysymyksen kuvineen ja pyysin heitä miettimään, mitä neuvosto voisi asiassa tehdä.
Odottaessani tulevia vastuuhenkilöiden asiaan liittyviä vastauksia, tiedustelin suomalaisten liikenneasioista vastaavan keskusviraston -Traficom – asiasta vastaavalta henkilöltä kuvan tilannetta samoin kysymyksin ja kuvin kuin edellä.
Virastosta vastasi Jussi Pohjonen seuraavaa:
”Vastuu kunnossapidosta on tienpitäjällä. En tunne paikkaa tarkemmin, mutta veikkaisin, että kyseessä on normaali katualue, jolloin vastuu kuuluu kaupungille. Liikennemerkeistä säädetään tieliikennelain liitteessä:
Lisäkilpi H12.7 Invalidin ajoneuvo: ”Invalidin ajoneuvo on ajoneuvo, joka on erityisesti varustettu vammaisen henkilön käyttöön tai kuljetukseen taikka jossa on liikuntaesteisen pysäköintitunnus.” Liikuntaesteisen pysäköintitunnuksen myöntämisestä säädetään tieliikennelain 190§:ssä: ”Liikkumisesteisen pysäköintitunnuksen myöntäminen:
Liikkumisesteisen pysäköintitunnus voidaan myöntää sellaiselle vaikeasti liikkumisesteiselle tai sellaisen vaikeasti liikkumisesteisen henkilön kuljettamista varten, jolla on näkövamma tai jonka vammasta aiheutuu haittaa liikuntakyvylle.”
6. Eilen illalla 12.3.22 sain seuraavanlaisen vastauksen Lahden kaupungin kunnossapitopällikkö Pasi Leppäaholta:
”Kohteesta ei tietääkseni ole tullut aiemmin palautetta. En juuri itse liiku ”kentällä”, mutta sattumalta pe aamuna huomasin saman. Näiden p-paikkojen talvikunnossapito kuuluu kaupungille. Tässä on käynyt niin, että uusittua Kannaksenkadun katutilaa ei ole viety kaupungin pohjakarttaan eikä omaisuusrekisteriin. En kuitenkaan osaa antaa sinulle selitystä, miksi inva-paikka on lumikasan alla, mutta kiekkopaikkoja on avattu.
Olemme pyytäneet urakoitsijaa poistamaan lumikasan inva-ruudusta. Teoriassa tämä voi toistuakin niin kauan kuin omaisuusrekisterimme on väärin. Tosiaan auraajat saavat koneisiin auraustiedot suoraan omaisuusrekisterimme mukaan. Ja jos omaisuusrekisteri tarjoaa auraajalle väärää tietoa, ei voi työn toteuttajaa osoitella. Toki teemme tämän rekisterimuutoksen mahdollisimman pian.
Onneksi inva-tunnuksen omaavat varmasti tietävät, että voivat pysäköidä myös viereisiin, 4h-kiekkoruutuihin. Inva-paikan sijainti on usein myös muuten liikuntaesteisten kulkemista ajatellen paremmassa sijainnissa kuin ”normaali ruutu”.
Leppäaho laittoi vielä kuitenkin vastaukseensa linkin, josta selviää asian ydin – vaikkei siitä käykään selville Lahden kaupungin vastuu ja velvollisuus asiasta.
Vastauksesta käy ilmi, että jonkun ulkopuolisen henkilön olisi asia havaittuaan otettava kaupunkimme byrokratiaan yhteyttä, vasta silloin asia ehkä hoidetaan. Lahdessa ei olekaan tapana hoitaa asioita kuntoon ja pitää asiat kunnossa ilman ulkopuolisten yhteenottoa tai huomautuksia. Leppäahon vastauksesta käy taas kerran ilmi kaupunkibyrokratian keskinäinen tiedonpuute – se tuntuu olevan kaikelle kuntamme arjelle ominaista.
Asiaan liittyy viikoittainen käyntini alueella ja myös tuttavani asiointi itäisen kaupunkimme periferiasta, jossa kaikki terveydenhoidollinen ja terapeuttinen järjestely aina neuvoloita myöten on lopetettu kaupungin toimivuuden lisäämiseksi ja siirretty ne tehokkuuden maksimoimiseksi tänne keskustaan. Liikuntarajoitteisen tuttavani mahdollisuus hoitaa – lääkärin tarkoin mittaamin edellytyksin ja poliisin myöntämin luvin – omalla autolla kulkemisensa inva-ruutuihin pysäköiden ja niistä edelleen muutaman askelen kohteeseensa kyynärkepein siirtyen on siis ollut koko kuluvan vuoden estettynä. Tällaista on kaupunginjohtajamme Pekka Timosen kuuluttama ja toitottama kuntalaisten omaehtoinen asioiden hoito todellisuudessa.
Sakkoja Lahdessa jakaa hyväpalkkaisen juristin johtama Lahden pysäköintilaitos, sen delegoima ulkoistettu lappuliisa- ja parkkipekkakatras. Miksei se sakota niitä kaupungin johtavia virkamiehiä, jotka joko ymmärtämättömyyttään tai tahallaan antavat lumille säilytystilat invapaikoissa.
Asia on invalideille ja vajaakuntoisille normaalin elämisen mahdollisuudet, päivittäiset hoidot ja terapiat täysin tukkiva este, häpeä sivistyneelle Lahdelle. Parasta on, että asiaan liittyvä koordinaattori Sanna Virta toisessa yhteydenotossaan vielä pyrki asiaa lisää selvittelemään. Myös odotan vammaisneuvoston kommentointia asian korjaamisehdotuksiksi.
Luvassa on puolituntinen vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kun hassutteleva lumiukko-sirkuskaksikko päästetään irti tässä leikkisässä ja iloisessa, koko perheelle suunnatussa esityksessä. Lumiukkoina esityksessä taituroivat sirkusartistit Salla Santanen ja Mika Seppälä ja esityksen urheiluselostajana kuullaan Tero Poralia, joka on myös säveltänyt esityksen musiikit. Sirkustaiteilijat Santanen ja Seppälä ovat itse suunnitelleet esityksen ja valmistaneet sen sirkus/tanssikoreografian.
Viimeiset esitykset tänään lauantaina 12.3.22 klo 13.00 ja klo 15.00
Lahden kaupunginteatterin teatteritaiteellisten vierailijoiden vuorossa oli eilen klovneriaa – Red Nose Company -klovniteatterin kaksikko Babylon ja RÉ. Heidän aikaisempi yhteinen kannanottonsa elämänsä puheenaiheista ja tilasta oli nimeltään Babylon – silloisen klovniduon hallitsevan klovnin mukaan.
Nyt nimeksi oli päätetty antaa oikein koko maailmaa mullistavaksi esimerkiksi Révolution (= vallankumous).
Kaksituntisen klovnittelun pääidea oli klovnihahmojen vallanvaihto: antaa Babylon-esityksen nöyrälle palvelijalle RÉ:lle nyt valta näyttää maailman synnyt, tuhot ja tupenrapinatkin ajatuksistaan ja mielihaaveistaan, kun taas Babylon saisi olla pelkästään hänen mitä nöyrin palvelijansa.
Nyt Révolutionissa Babylon palveli auliisti – kun muisti – kaiken, mitä RÉ vain päähänpistoissaan tai oikuissaan hoksasi haluta. Tosin kohtalon Babylonille määräämä luonne ja minäitse-ajatteluperiaate välillä purkautuivat kuin lipsahduksina osien vaihtuessa Babylonin loputtoman pitkiin tuhatsanaisiin polkkavauhtisiin käsittämättömän ymmärtämättömiin monologivuodatuksiin. Niinhän ihmisten vuorovaikutukselle tuppaa käymään, orastaneet ystävyydetkin kariutumaan.
Viihdyttävintä esityksessä oli ainakin sen maanläheinen, lattialuuttutasoinen nöyräksi palvelijaksi roolitettu alku sekä ensimmäisen kohtauksen pahvilaatikollinen yllätyksellinen roolitaikuus. Klovnimuusikon soittimensa ja sävellystensä inspiroiva esittely olivat kiinnostavaa, näppärää ja esitykseltä suuria asioita odotuttavaa johdattelua. Vielä valtaisa näyttämöskenografinen purkkitemppu esityksen jälkikuvana jäi ajatuksiimme.
Klovnerian esittäjäteoriassa persoonallisuudet hämärtyvät ja itse show’n tai mahdollisesti tilkkasen asiaakin pitäisi kertyä rivien väleistä esityksen keskiöön.
RÉVOLUTION-esityksessä ihmisen kuvittelemaa elämän autuutta edusti teennäinen laiskottelu ja kaikenlaisen palvelun yltäkylläinen kokeminen. Jotakin siitä sentään jäi ajatusnystyröihimme niin kuvitelmallisia kuin tunnelmallisia turistimatkalaisten muistikuvia. Oikeiden asioiden parhaimpana eheänä punaisena lankana pitkin koko esitystä jatkui karmiininpunaisen värin synty ja esiintyminen maailmassa: todellinen sisältö pienelle asialle suuruudessa ja täydellisessä kartoituksessa koko maailmanlaajuudessa ja viimein koko näyttämön värittäneessä rekvisiitassa!
Sen sijaan äänialueen klovneille tavanomainen kimitys kuminauhallisen punanenän kiristäessä ilmaisua falsettiseen tulkintaan alkoi kuulijassa herättää jo äänenhuoltohuolta, äänihuulten rajatusti karattua nenän nasaaliäänentoistoon: olisivatko esittäjätkin välillä voineet klovniuttaan laajentaa, inhimillistää omalla terveellä luontaisella äänellään. Tai miten olisi tarkempi kahden klovnin välinen dialogi mietitympinä, toimivampina, ohjatumpina vastareaktioina ollut koko esityksestä paljon enemmän antava ja luontevampi – varsinkin kun näyttämöareena tuntui molemmille klovneille olevan jännittämättömästi persoonallisilla, eläytyvillä näyttelijälahjoilla hallussa.
Ehkä kaiken arkisen, järjestyksen ja normaaliutemme vastineeksi juuri tällainen päätön meno, omaliikkeinen jäsenten hallitsematon tanssi, vaikkapa äitelän suureellinen stravinskylainen unelmointikin olisi myös jokaiselle meistä terapiaksi joskus tarpeen maailmanmenon ja ahdistuksen hetkeksi unohtaaksemme.
Red Nose Company
RÉVOLUTION
Käsikirjoitus Minna Puolanto, Hanna Seppä, Niina Sillanpää Esitysdramaturgia Milja Sarkola Ohjaus Niina Sillanpää Valo- ja äänisuunnittelu Juha Tuisku Pukujen suunnittelu ja valmistaminen Virve Karoliina Balk Lavastus ja revisiitta Työryhmä
Rooleissa Hanna Seppä RÉ, Minna Puolanto BABYLON
Arvio esityksestä Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä 9.3.2022
Sain tänään aamupäivällä viestin Heinolasta. Heinolan Seminaarin, entisen opettajanvalmistuslaitoksen, sittemmin Opetushallituksen ylläpitämän täydennyskoulutuskeskuksen omisti Suomen valtion Senaattikiinteistöt vielä vuonna 2016, jolloin se myi sen kiinalaisomisteiselle Heinola Fin-China Business Center Oy:lle.
Seminaari on sen jälkeen jäänyt kiinalaisten yksityisomistuksessa täysin vaille huoltoa, hoitoa, toimintaa ja asukkaita. Ostaja sijoitti aikanaan ostotarjouksessaan siihen 860000 euroa, mutta ei ole pystynyt edes kiinteistöveroja saati muita juoksevia kunnallisia tai sähkö- ja lämmityskuluja maksamaan. Ostaja on julistautunut varattomaksi.
Kiinteistökokonaisuus, viisi rakennusta, on tyhjillään, rahan puutteessa se on sittemmin jätetty myös lämmittämättä. Rakennukset viruvat nyt kylminä, vähitellen rakenteiltaan hajoten. Kenen pitäisi asiasta kantaa huolta ja vastuu. Omistajan eli varattoman kiinalaisen liikemies Hao Naninko, Heinolan kaupungin vai Suomen valtion. Entä mikä on Senaatti-kiinteistöjen taloudellinen vastuu myydä omaisuuttamme varattomaksi osoittautuvalle ostajalle?
Kunnalla eli Heinolallaon velvollisuus pitää siistinä alueensa ja erityisesti perinteitä huokuva historiallinen arvokokonaisuus viihtyisänä nykyisille ja houkuttavana uusille kaupungin asukkaille. Heinolan kaupungin rakennusviranomaisilla on MRL 166 mukaan oikeus määrätä rakennus omistajan korjattavaksi ja sen ympäristö siistittäväksi, jos suojellun rakennuksen kunnossapitovelvollisuus laiminlyödään.
Useaan kertaan se on ollut myynnissä – Heinolan kaupunki ei ole sitä huolinut eikä paljoakaan välittänyt. Sen kunnallispolitiikkaan ei nykyisin enää kuulu kulttuuri- tai perinnearvot.
Tänään Lahen uutisia sai sähköpostitse ilosanoman:
Pitkään myynnissä olleesta Heinolan Seminaarin alueesta on tehty kaupat. Uusi omistaja on suomalainen pääomasijoitusyhtiö BOA Group oy. Myyjänä toimi Heinola Fin-China Business Center oy. Kauppahintaa ei ainakaan minulle kerrottu.
Ostajafirman takana on liikemiehet, yrittäjät Arto Martonen, Oscar Geagea ja Pasi Raitala.
Toivottavasti kuulemme pian, mitä liikemiehet Heinolan Seminaarin suojelluille arvokiinteistöille sen kolmen hehtaarin kaupunkipuistotontteineen aikovat tehdä.
Tässä vielä lukijalleni kertaukseksi Lahen uutisia edellinen juttu Heinolan seminaarista heinäkuulta 2020.
Lahtelaisen urheilun vanhin, tunnetuin, koetuin ja omintakeisin kilpaileminen on ollut hiihtourheilu. Salpausselän harjanteiden mäkiset maastot, Lahden sijainti Suomen ja maailman kartalla ovat jo vuosisadan tehneet kaupunkimme suksilajiurheilun tunnetuksi. Tänä vuonna satavuotta täyttävä Lahden Hiihtoseura on ollut tämän hiihtourheilun valtakunnallinen keskus. Tahko Pihkala 1920-luvulla kiinnitti huomionsa vastaperustettuun Hiihtoseuraan ja etsiessään tällaista koko Suomen hiihtourheilun keskeistä paikkaa päätyi maamme karttaa katsellessaan Lahteen. Näin ensimmäiset valtakunnalliset kisat järjestettiin Salpausselällä jo vuonna 1923. Salpausselän jokavuotiset kisat, yhtä lumetonta ja kahta sotavuotta lukuunottamatta on pidetty vuosittain, niistä MM-kisoja seitsemän kertaa.
Kuuluisa Esko Järvisen 1930-luvun lopulla perustama suksitehdas antoi yli 60 vuotta elinkeinon sadoille työntekijöille – ensin Lahden Sopenkorvessa ja myöhemmin laajentuneena suurtehtaana Hollolassa. Järvisen suksien maine kiiri korkeuksiin hiihtopiireissä ympäri maailman.
Takavuosien suosituin Salpausselän yleisölaji – mäenlasku – on teettänyt kaupungillemme kuuluisat hyppyrinsä. Nykyisin meillä on uljas hiihtostadion katsomoineen, kahden puisen ja suurimman, betonisen hyppyrimäen silhuettihuippuineen. Lahden Hiihtoseuran mäenlaskijat, Punapaidat, olivat pitkään suomalainen kuuluisa urheilukortti kansainvälisissäkin mäkihyppääjien eturiveissä olympiavoittajineen ja mitalisijoituksineen.
Kansainvälisten mäenlaskukisojen lahtelaiset mitalimenestyjät on myös palkittu osoittamalla kaupungin virkakoneistosta usein sopiva liikuntaan liittyvä toimi heille työpaikaksi.
Hiihto oli pitkään lähes pakollinen liikuntalaji suomalaiskouluissa. Tietenkin Lahden seudulla Salpausselän harjujen rinteet, kaupungin maan mainiot hiihtoladut ovat antaneet luontaiset, syntyperäisille lahtelaisille tutut, täällä kävijöille ja turisteille sekä vankkumattomille hiihtoharrastajille tärkeät talven vapaa-ajan ja talviliikunnan hyvin hoidetut liikuntakohteet. Finlandia-hiihtokin (aluksi Hämeenlinna-Lahti 70 km) vuodesta 1974 on kuulunut Lahdessa järjestettyihin kansainvälisiin kansantapahtumiin – parhaimpina vuosina lähes 15000 päiväkohtaisen osanottajan suosiolla merkittynä.
Talviurheilusta kuitenkin kuuluisimmaksi ovat jääneet muutamat urheilijat, Lahdessa hiihdosta Siiri Rantanen, 97v. -hiihtolajien valtakunnallinen urheiluikoni. Sitkeys, harjoitus, jokapäiväinen treenaus ja runsasmääräinen kilpaileminen varsinaisen fyysisen raskaan leipätyön ohessa on tämän hiihtoihmeen resepti tänäänkin. Hänen innostusta herättäneessä esimerkissään vain muutama naishiihtäjä täältä Hämeestä on lyltänyt hiihdon maailmanlistojen mitalinimiin – Aino Kaisa Saarinen viimeksi muutama vuosi sitten.
Kulttuuri on harvoin liittynyt itse hiihtämisen tai Salpausselän kisojen ohjelmaan. Vain iltamäenlaskun oheisohjelman viihdetaiteilijat ovat tuoneet omaa vetovoimaista mielenkiintoa kisayleisön määrään. Lahtelaisessa teatteritaiteessa Timo Taulon johtaman Ainopuiston teatterin kesäteatterinäytelmä vuodelta 2019 oli hiihtourheilusta kertovaa vaikuttavaa ja viihdyttävää teatteria. Näytelmä keskittyi Siiri Rantaseen, Siiristä luotiin syystäkin sympaattinen suomalaisen hiihtourheilun esimerkkihenkilö.
KAKSI SISARTA
Lahtelainen ja suomalainen hiihtourheilu nollattiin ja romutettiin täydellisesti Lahdessa järjestetyissä vuoden 2001 Hiihdon MM-kisoissa. Täällä kansainvälisen hiihtokerman, maailmanlaajuisen julkisen huomion loisteessa koko maamme ja maailman kilpahiihtoglooria, Suomen hiihtojoukkueen miehet ja naiset, paljastui dopingilla keinotekoisesti kilpailukuntoon nostetuksi vilpiksi. Ironiaa on, että kansainvälisen antidopingtoimikunnan lääketieteellisenä puheenjohtajana toimi lahtelaissyntyinen Timo Seppälä.
Teatteri Vanha Jukon teatteriammattilaisten synnyttämä ja esittämä näytelmä Kaksi sisarta on monessa mielessä tervetullut, aina ajankohtainen ja nyt vielä taiteellisessa kokonaisuudessa täydellisen uudenlaista räiskyvää toimintakomediaa, dopingasiaa ja kasvatusasiaa – vakavaryppyisesti ja farssisesti parodioiva mainio näytelmä.
Veikka Heinosen kirjoitfama Kaksi sisarta -näytelmä pureutuu hiihtourheiluun vuoden 2001 MM-kisan dopingvarjoissa. Sen aikaperspektiivi vie suoraan 21 vuotta taaksepäin ajan hiihtoa harrastavaan perheeseen – perheen elämää täyttävän hiihtämisen päivärytmeihin, toiveisiin, tulevaisuuteen ja yhteiseen paneutumiseen. Veikka Heinonen on luonut nähtäväksemme tarkasti luonnostellun nelihenkisen Kurkelan lahtelaisperheen, äidin, isän ja kaksi aikuisikään ehtinyttä tytärtä. Kaikki he elävät arkea, juhlaa, päivää ja yötä hiihtourheilun ehdoilla. Päivien treenejä johtaa valmentaja-isä, ryhdittää ja määrää perheen äiti ja varsinaisia urheilijoita ovat perheen tyttäret.
Näytelmän keskeiset tekijät, Veikka Heinonen, ohjaaja Esa-Matti Smolander ja aktiivihiihtäjä-sisaruksia tulkitseva näyttelijäkaksikko Suvi Blick ja Annika Hartikka olivat Lahden 2001 MM-kisojen aikoihin vasta päiväkoti- ja alakouluikäisiä, Teatteri Vanha Jukon esityksen hiihtoperheen vanhempia esittävät näyttelijätkin Maria Nissi ja Markus Karekallas vasta nuoria aikuisikään yltäneitä. Kellään ei siis ole todellista tuntumaa, käsitystä tai kokemusta urheilun dopingista saati maailmanlaajuisen skandaalin merkityksestä. Siksi näytelmän valmistaminen dokumenttiaan kiinnostavammaksi taideteokseksi on Teatteri Vanha Jukolle jo rohkea ja haastava tehtävä.
Teatterina tämä neljän näyttelijän, kirjoittajan ja ohjaajan kuusihenkinen taiteilijaensemble on luonut kertakaikkisen innostavan ja hykerryttävän piilohauskan luomuksen, jossa perheen kasvatustehtävä paljastuu väärinvalituksi. Kilpahiihtämiseen liittyvä tarina nelihenkisestä perheestä valmennuksineen, omine, tarkoin mietittyine, ehdottomine velvollisuuksineen ja uhrautumisineen muotoutuu hiihtourheilusta toisiinsa liimautuneiden jäsentensä todentuntuiseksi, urheilulle ajatuksensa, elämänsä ja yhteisöönsä kaikkensa uhraavaksi perheeksi. Esitys lähestyy teatterilajina riehakkaan estotonta toimintadraamaa sisällöltään, muodoltaan komediallisen farssahtavaa, parodiallista, virkistävää pamflettia.
Näytelmän dramaturgia ja Esa-Matti Smolanderin ohjaus on sijoittanut tapahtumat yhteen ainoaan tilaan – perheen olohuoneeseen. Sen seinät näkevät ja kuulevat pelkkää hiihtourheiluun liittyvää toimintaa, puhetta, tapahtumia ja ohjelmaa asujiensa ja television välittäminä. Perheen Laura-äidin hiihtourheilutähteys kariutui lasten saamiseen ja Joose-isän hiihtoammuntaurakehitys kuihtui vaatimattomaan alkumenestykseen. Nyt koko perheen toiminta ja tähtäin, yhteisen tavoitteen ainut kohde on tyttöjen ,Helenan ja Hilkan, maailmankuulun hiihtäjäsuuruuden himoittu tulevaisuus.
Näytelmän persoonallisuudet valaistuvat tarkoin havainnoiduiksi ja kirjoitetuiksi luonteineen, temperamentteineen, ja urheilun mukanaan manipuloiva samahenkisyys saa nyt tärkeän läpivalaisun koko perheen dynamiikassa, ihanteissa, itsestäänselvyyksien todellisuuksissa. Teennäisen ryhmäytymisen ja yksilön omien pyrkimysten ristipaineet luovat esitykseen harvinaisen voimakkaasti henkistä ja fyysistä jännitettä ja voimaa. Näytelmästä syttyy todellinen leimuava, räiskyvä urheiludraama, josta tunteita, avautumisia, sulkeutumisia, reaktioita ja fyysisiä otteluitakaan ei puutu.
Ihaltavan taitava dialogi kietoo katsojat vauhdilla, modernisoidulla hahmottelulla sekä draamallisilla nousuilla ja laskuilla komean uutuusnäytelmän mukaansatempaavan teatterilliseen atmosfääriin. Erityisesti näyttelijöiden väliset jännitteet, keskustelut, asenteet ja niiden muutokset luovat todellisen draamallisen mielikuvituksellisen yllättävän tason, jossa yksilöiden ja sukupolvien väliset jännitteet sähköistyvät läpi koko teoksen keston.
Helena, Iskä ja Hilkka
Näyttelijätyössä Suvi Blick (Helena) ja Annika Hartikka (Hilkka) välittävät näyttämölle vanhempien pyyteissä pakkotoimivien jäsenten kuuliaisuuden, joka alkaa nyt murentua näiden täysi-ikäisten naisten elämässä, toiveiden, elämänhaaveiden puhjetessa patoutumisistaan elämän pintaan koko urheilijaperheen rikkumatonta sisältöä murentamaan. Vain vanhempien, Äiskän (Maria Nissi) ja Iskän (Markus Karekallas) tulkitsema urheilullinen, jääräpäinen usko lastensa tulevaisuustavoitteisiin huippu-urheilusuuruuksista, ei hellitä.
Helena, äiskä ja Hilkka
Blick ja Hartikka tekevät vitaaliset, luontevat, toimivat, räjähtävät ja tunnistettavat nuoret naiskuvat täydellisesti, rajustikin ne taitavasti heittäytyen tulkiten. Nissin koko perhettä dominoiva anarkistinen perheen Äiskä on täydellinen perheen absurdi valtias ja Karekallaksen Iskä vanhempien parisuhteen tyypillinen nössö, tahdoton isä. Molempiin vanhempiin näytelmän toteutus on sijoittanut hurjia käänteitä ja kymmeniä huumoripilkkeitä katsojan seurata ja nostaa tarkkaavaisuuskykyään, hoksottimiaan yhä pidemmälle esityksen tragikoomisen tarinan pyörteiden edetessä. Nissi ja Karekallas näyttelevät elämänmakuisesti, hauskan tyypitellysti suomalaisen omaperäisen uutuusnäytelmän huimia nousuja, huumorin huippuhetkiä hahmoissaan tarjoten.
Kurkelan perheen olohuoneen seinällä riippuu tärkeä Siirirantasikoni.
Useat hiihtoperheen tavat, käytännöt ja traditiot saavat tekstissä täydellisen hauskat toteutukset:
– Makkaransyönti on kilpailijan suuri synti, pitsa samoin ehdottomasti kielletty.
– Olohuoneen seinällä on pyhä esine, Siiri Rantasen kuvaikoni. Sille kumarretaan keskittymistä, voimia, taktiikkaa ja onnea tulevissa harjoituksissa tai epäonnea muunmaalaisille kilpailuissa pyytäen ja rukoillen.
– MM-hiihtojen suomalaisille kilpailumitalisteille pidetään aina kodin oma juhlakahvitus, hiljentymällä seisomaan ja nostamalla kahvikuppi juhlallisesti kilpailijan nimi mainiten, samalla hillitysti ikonille kumartaen.
– Kaikenlainen yhteinen meditatiivinen keskittyminen saa tietenkin omat, päivittäiset tapakoreografiansa ja harjoitukset tarkat muotoliikkeensä sekä inventaarionsa sekunnin kymmenesosien tarkkuudella merkintänsä jokaisen perheenjäsenen paksuihin muistivihkoihin.
Juonikäänteitä, tunnelmia, tunteita parinkymmenen kohtauksen näytelmästä on vielä sen päätyttyä mieluista muistella. Lavasteista ja valoista ja äänistä ihastuu hiihtäjien syöksyessä ulko-ovesta rajuilmaisessa lumimyrskyssäkin harjoittelemaan. Suotreenauksen visuaalinen toteutus on täydellinen, ennen näkemättömän enteilevä ja väkevän tunnelmallinen.
Ainoastaan – monet hetket näyttelijöiden koko ajan läsnä olevia kasvoja varjostaa parrasvaloista tulevan valon puuttuminen – nyt tärkeät kasvonilmeet ja eleet jäävät pelkästään sanottujen repliikkien äänenpainoissa toteutetuiksi.
Kaksi sisarta -teoksen loppukohtaus on yllätyksellisyydesssä ja mielikuvituksellisuudessa yksi uusimman teatterikirjallisuuden huippu, ajatuksia herättävän arvoituksellinen ja tehokas.
TEATTERI VANHA JUKO
KAKSI SISARTA
Käsikirjoitus: Veikka Heinonen Ohjaus: Esa-Matti Smolander Näyttämöllä: Suvi Blick, Annika Hartikka, Markus Karekallas ja Maria Nissi Pukusuunnittelu: Iida Ukkola Lavastus: Tinja Salmi Valosuunnittelu: Topias Toppinen Äänisuunnittelu: Antti Kainulainen Ääniteknikko: Janne Louhelainen Valoteknikko: Antti Haiko
Taidelaitoksen pienen, ahtaan, tungeksivalta tuntuvan lämpiön kuiskutteleva eteinen on näinä päivinä Lahdessa jo täysihme – kulttuurinen maailma on meille avannut ensi kertaa ovensa kulkutauti koronalle voitollisesti irvistäen ja vapaudelle estoitta hymyillen. Irvistykset tosin ovat piiloissa yleisömassan kasvojen suojamaskien peitossa. Odotukset silti ovat ihmisten silmistä nähtävissä, hymyilevien kasvolihasten ja otsien rypyttömyyksinä paljastuen.
Teatteritilaan vievä ovi raottuu, sieltä työntyy esiin silinterihattuinen äänitorvellaan kuulutteleva esiintyjä tervetuloa toivotuksin ja lyhyin ohjein askeltaessamme teatterisaliin väistäen tuhansien muurahaisten rivistöjen tallaamista.
Taisto Reimaluoto ei oikeastaan näyttele, eikä näytelmän kirjoittaja Taija Helminen sepitä. He molemmat ovat nielaisseet ja omaksuneet ajatuksiinsa, mielikuviinsa, sieluunsa harvinaisen henkilön, erakkona metsäpalstallaan Kirkkonummen Villa Mehussa yli viisikymmentä vuotta eläneen taiteilija-tanssija-filosofi-kuvataiteilija-alastonmalli-majatalonisäntä-astrologi-entinenkulkuri-täysraitis-aseistakieltäytyjä-sekatyömies-erakko Elis Sinistön persoonan – jälkeen jääneen materiaalin, muistot, aikalaisten kuvaukset, asuinmiljöön, sen fyysiset puitteet ja esineistön – koko onnellisena olemisen onnellisuuden.
Näin on syntynyt myös Lahden kaupunginteatterin pienimmälle katsomisestradille Aino-näyttämölle kenties moniin aikoihin taiteellisesti suurenmoisin teatteriteos, nyt vielä kuin taidelajinsa kaikista valtiollisista karanteeneista täydellisenä onnellisuuden vapautumisen riemumarssina.
Näytelmän on tavalliselle katsojamaallikollekin sujuvaksi nähtäväksi taikonut ohjaaja Hanna Kirjavainen kohtaukset toimiviksi ja maukkaiksi muotoiluilla näkemyksillään ja teoksen eheällä kokonaisilmeellä. Pekka Korpiniityn Elis Sinistön Villa Mehusta jättämät ja antamat visuaaliset puitteet elämän symbolisena karusellina, lavasteina ja esineistönä tuntuvat lavasteratkaisuina käytettävyydeltään, ekonomialtaan mestarillisilta. Valot ja tehosteet – kuten askeläänten korvaan tulevat pienet vinjetit – vaikuttivat varsin onnistuneilta.
Kuin vapaa, omatekoisessa häkissään elävä, mutta sieltä välillä koko maailmaa katselevaksi lentävä, variksenkin siivin taivaisiin kaartava, unelmiinsa, kuvitelmiinsa ympäri maailman, Kreikan antiikkiin, Egyptin pyramiideihin matkaava tai jalkaisin läpi koko vanhan mantereen elämänmatkaa kulkisi tämä Elis – nyt ja tässä onnellisena mihinkään muualle tavoittelematta tai turhaan pyrkimättä, mutta joka hetki onnellisena eläen.
Elis tahtoi tätä vapauden onnellisuutta, mielen ja tulevaisuuden nyt ja tässä hetkessä löytyvää onnea, elämän onnellisuuttakin antaa ja näyttää meille, kaikille halukkaille huvittelukeskukseksi rakentamassaan Villa Mehussa majoituksin, vierailuin niitä tarjoten.
Taija Helmisen tekstistä vaistoaa runomaisen kauneuden, puhutun kielemme menneisyyden kauniisti helisevän solinan, Aleksis Kivimäisen kielipoljennon kaiun ja ennen kaikkea sisällön, jonka hienon omavärinen ja rytminen helppous, luontevuus ja vaivattomuus saa esittäjässä Taisto Reimaluodossa tulkkinsa loistokkaan, monipuolisen, riemukkaan mutta koruttoman ja elävän ihmishahmon Eliksenä. Reimaluodon ajatuksellinen spontaanius, persoonallisen tanssillinen olemus, kehollinen notkeus, tuntuvat luitamme ja lihaksiamme notkeuttavasti suoraan meihin katsojiin. Suuren näyttelijän karismaattisen vaatimattomaksi luotu Elis-hahmo on teeskentelemätön, eläytynyt ja aito luomus, upea näyttelijätyö.
Kaksiosainen esitys antaa alkuosassaan tositarinan kulkurilliset askellukset maailman halki ja raapustaa onnen etsinnän aikataulut selkeiksi meille kaikille. Todellisuudessa eletty ITE-taiteilijaelämän onnellisuus on niin hienosti esityksen sisältönä, että alamme pitää sitä dokumenttina, nykyihmiselle mahdollisena luonnollisena olemuksena tänäänkin, vaikka esimerkkihenkilömme Eliksen viimeiset viisikymmentä vuotta ovat jo parinkymmenen vuoden takana.
Jälkipuoli esityksestä eräällä tavalla käynnistyy Eliksen otteiden, taitojen, eläytymisen ja kertomisen demonstroinniksi, episodeiksi, havainnollistaakseen meitä kohtauksittain elämän aina läsnäolevista monista onnellisuushetkistä.
Yksi on Eliksen jään alla elävän kalan baletillinen, omaeleisen hurmaava tanssi. Toinen on kuoro-osuus Oopperakuorossa tanssija-laulajana ja mahtajien paariakansaa tulkitsevana kuorolaisena.
Esityksen valtavan vapauttava, alun vakavahuumorinen filosofia saa näytelmässä ihailumme rajat lavenemaan suuriin kosmisiin ympyröihin saakka ja lopun irrotteleva lähes ilkamoiva demonstrointi valloittavina luonnon ja huumorin yhdistymään, sekä odotettavan kuoleman varjon luontevasti laajenemaan esityksen vaikuttavaksi, tunnistettavan ystävälliseksi lopuksi meille kaikille.
Ja se viimeisin onnellisuus on esittäjän valmistautuminen tärkeimpään elämänsä tanssiin…
Näistä peruselementeistä syntyy harvinainen suomalaisdraama koettavaksemme, nähtäväksemme, kuultavaksemme, ihastuaksemme, samaistuaksemme sen eetokseen, yhden kanssaeläjämme esimerkilliseen – onnellisinta on olla onnellinen – elämänkertomukseen.
Onnellisinta on olla onnellinen
Käsikirjoitus Taija Helminen Ohjaus Hanna Kirjavainen Roolissa Taisto Reimaluoto Skenografia Pekka Korpiniitty Valosuunnittelu Jere Kolehmainen Äänisuunnittelu Jere Kouhia Pukusuunnittelu ja toteutus Anne Svensk Kuvat Mitro Härkönen
Esitys on toteutettu yhteistyössä teattereiden Teatteri Avoimet Ovet ja Lahden kaupunginteatteri kanssa
Kantaesitys Teatteri Avoimet Ovet 26.10.2021
Ensi-ilta Lahden kaupunginteatterin Aino-sali 4.3.2022
Annika Hartikka ja Suvi Blick Teatteri Vanha Jukon uutuusnäytelmässä Kaksi sisarta.
Pandemiakatkon lähes kahden vuoden mittaisen esityskaranteenin päätyttyä 28.2.2022 Teatteri Vanha Jukon esityskalenteri sai eilen päivityksen. Sen ensimmäisen näytelmäteoksen ohjaaja, Jukon uusi taiteellinen johtaja *Esa-Matti Smolander kertoi Kaksi sisarta -näytelmästä, sen valinnasta ja raotti hieman sen sisältöä lehdistötilaisuudessa.
Näytelmän keskuspiste on hiihtourheiluun tykästynyt ja uppoutunut nelihenkinen lahtelaisperhe. Sen olohuone viestii urheilullista maailmaa sisältöineen, tapahtumineen, keskusteluineen ja rekvisiittoineen. ”Sattumalta suomalainen Pekingin olympialaisten hiihtomenestys kuin korottaa aiheen mielenkiintoa monin potenssein juuri nyt,” analysoi Smolander.
Saimme myös nähdä näytelmän ensimmäisen muutaman minuutin pituisen kohtauksen – nelihenkisen urheiluperheen paluusta päivän treeniltään, sen tuomasta yhteisestä arviosta sekä inventaariosta harjoituksen onnistumiseksi – tyypillisesti urheilusuoritusta sekunteina vertailuin mittaamalla.
Hieman kohtauksesta välittyi perheen sisarusten välinen kovin erilainen käsitys urheilun motiiveista suhteessa omaan haaveilemaansa tulevaisuuteen. Rutiini, jonka yhteinen hiihtourheilu oli synnyttänyt jokapäiväiseksi, aikataulutuksineen kaikille neljälle perheenjäsenelle, tuntui mielenkiintoisen koukuttavalta pohdituttamaan katsojaakin – varmaan myös tutulta monessa lahtelaisperheessä.
Näytelmän kantaesityksen on Teatteri Vanha Jukolle kirjoittanut *Veikka Heinonen. Kohtausnäytteen repliikit eivät sanatulvaa karttaneet, vaan viehättivät juuri sujuvalla puhekielellään ja dialogi-iskevyydellään.
Esityksessä vierailevat valo- ja äänisuunnittelijoina *Topias Toppinen ja *Antti Kainulainen. Näytelmän toisena tyttärenä näyttelee Annika Hartikka. Kaikille tähdellä merkityille tämä kantaesitys on myös teatteriopiskelun (TeaK) ammatillinen lopputyö *.
Näytelmän näyttelijöihin Hartikan lisäksi kuuluvat Suvi Blick, Markus Karekallas ja Maria Nissi – kaikki urheilevan perheen jäseninä.
Osa näytelmän reaaliaikakaudesta on Lahdesta vuoden 2001 MM-hiihtojen suomalaisen hiihdon surullisen kuuluisasta dopingin skandaalivuodesta. Siksi ohessa vielä Mika Myllylän Testamenttini Suomen kansalle -teoksesta lainaus:
”Vielä kerran korviini kantautuu tuon hiljaisen Tervanevan mystinen kutsu. Nöyränä, kiitollisena ja yksinäisenä vaellan sinne nyt vastatuulessa viimeisen kerran takaisin, polvistun, myönnän tappioni ja pyydän sielulleni rauhaa.”
TEATTERI VANHA JUKO
KAKSI SISARTA
Vain neljä esitystä kevään 2022 aikana,
La 5.3. klo 19 Kaksi sisarta (Ensi-ilta. Loppuunvarattu)
Lähes 50 vuotta sitten olin teatterini kanssa menossa Gdanskin kautta Puolaan, sinne kutsutuille yliopistonuorten teatterifestivaaleille suomalaisia kansantarinoita – Hölmöläisiä – esittämään. Puola oli kommunistisen Neuvostoliiton yksi osa. Jouduimme pysähtymään pitkäksi aikaa tulliin. Peräkärrymme kuormassa oli stryroxia, jota puolalaiset tullivirkailijat kiersivät ihmeissään minuuttitolkulla. Asiaa tutkittiin, koputeltiin ja ihmeteltiin – sitten tullimiehet poistuivat eikä vähään aikaan tapahtunut mitään, olimme vain siirretyt sivuun odottamaan pääsyä maahan. Viimein tuli kaksi tullivirkailijaa, joilla oli kädessä suurikokoinen leimasin. Sillä he leimasivat styrox-lavasteemme monilta kohdin. Lavasteisiimme kuului kaksi suurikokoista (lehmän ja hevosen) päätä. Niin puomi avautui ja pääsimme jatkamaan nelipäiväistä matkaa kuljettaen erikoista karjaamme kohti yliopistojen ja kaupunkien esiintymislavoja pitkin Puolaa.
Olimme majoitettuina yksityisperheissä ja vasta toisena yönä tajusimme vaarallisen yhteiskunnallisen, patoutuneen puolalaisen tilanteen. Kaikelle, mitä länsi ja länsimaiset ihmiset, kuten me suomalaiset, puhuivat puolalaisille oli korvat, piti keskustella suu supussa ympäristöä tarkkaillen, kuiskaten yölläkin kodeissa. Tajusimme, että kansannousu oli Puolassa syttymistä vaille valmis – Vapaus räjähtämään ilmoille. Reilu vuosi Puola-käynnistämme vuonna 1980 Lech Walesa vaati juuri Gdanskin satamassa työläisille oikeuksia ja poliittista vapautta, vapauden viesti levisi nopeasti kaikkialle Puolaan. Puhe käynnisti tapahtumaketjun, joka johti rautaesiripun romahtamiseen yhdeksän vuotta myöhemmin.
Kuva YLE Areena
Näen tänään maaliskuun ensimmäisinä päivinä 2022 TV-ruudusta ihmisten täyttävän styrox-silpulla ja magnesiumilla pulloja, joita on sadoittain jo riveissä suurissa laatikoissa – maantieteellinen paikka on Puolan naapurin, Ukrainan valtion pikkukaupungin kadun syvennys. Pullojen Molotovin cocktail -räjähteet on tarkoitettu maahan tunkeutuneen vihollisen, Venäjän panssarivaunujen ruoaksi. Samoilta seudulta ja kaikkialta Ukrainasta väki on juuri nyt pyrkimässä ja jonottamassa taivasalla kilometrisissä jonoissa täpötäyteen junaan jo kolmatta päivää: juna vie kohti naapurimaata Puolaa – turvaan sodan helvetistä.
Puolan kansallaon Ukrainalle avoin syli ottaa vastaan henkensä kaupalla sinne pyrkiviä satojatuhansia ukrainalaisperheitä. Tuo viisikymmentä vuotta alitajunnassani vellonut vapauden painostava ilmapiiri on nykyisen tiedonvälityksen avulla jälleen syttynyt jokapäiväiseksi psyykkeni ympyröihin, kohdannut raa’an sotaakäyvän aikakautemme. Styrox molotovincocktailina pulloissa ja materiaalina lavasteissamme kohtasivat tänään toisen kerran ajatukseni keskellä Eurooppaa. Yksinvaltias, stalin-hitler-oppinut generalissimus Putinin mielihalujen mielettömyys, julmuus ja raakuus, monisatakertainen ylivoima, sirpaleraketein ja väestöpommituksin ovat sen raukkamaiset aseet kohdata itsenäisyydessään vielä nuori Ukraina, haukata se makupalakseen koko maailmanherruuden ahmattinälässään, samalla yrittää moderneissa medioissa turhaan kääntää kaamean sysimusta totuus valkeaksi.
Me, kovin vaisusti patrioottiset suomalaissotien jälkeiset sukupolvet, joille äitimme ja isoäitimme, isämme ja isoisämme ovat omalla kokemuksellaan välittäneet (tai meitä säästääkseen olleet vaiti) sodan mielettömyyden ja kirot, vasta nyt tajuamme sen todellisuuden. Tuskinpa koskaan ennen Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan Lehdon kuolema -monologia tai Paavo Haavikon Isänmaa-runoa lausuessani kaupunkimme Itsenäisyyspäivän juhlassa saatoin tajuta itsenäisyyden takana koettua sodan realismia niin kuin sen media meille pystyy tänään välittämään, omatuntoomme ikuistamaan – Ukrainan ja sen kansan, ihmisten tuhoamisena.