Lahden Lauantainäyttämön Antti Raivion kirjoittama Skavabölen pojat on lahtelaisen teatteritaiteen odotettu kevään tapaus. Näytelmän ensi-ilta Lahden Loviisankadun Pikkuteatterissa 10.3.2024 oli vankan määrätietoisen, ammattimaisesti kokeilevan, tunnepohjaisen perustan ja omaäänisen teatteriestetiikan elämyksellinen harvinaisuus: sisällöltään hauska ajankuvaus, mutta vakavan itkettävä lapsuuden tosikertomus yhdestä suomalaiskodista vuosina 1972-82.
Tuon esityksen totuuspohja kertoo Antti Raiviosta ja hänen pikkuveljestään Leosta ja heidän kodistaan korkealle virkahissiin nousseen alkoholisti-isän ja taiteilijaäidin ylläpitämästä kodin hengestä. Näytelmäkäsikirjoituksen merkittävin anti suomalaiselle yhteiskunnalle on yhä osoittaa, miten isoveli pikkuveljensä kanssa ja veljesten kiintymys toisiinsa pystyvät yhdessä, kahdestaan elämään, sinnittelemään ja viimein selviytymään aikuisiksi, tulevaisuususkoisiksi kansalaisiksi.
”Toinen ei saa kuolla ennen toista. Eikä valehdella. Eikä jättää toista pulaan. Muuten joutuu maksamaan miljoonan tai enemmän. Koko elämänsä ajan.”
Kasvutarinaan on Lauantainäyttämöllä myös harvinaisen vankat teatteritaiteelliset perusteet. Ohjaaja Tapani Kalliomäen ensimmäiset teatterielämykset ovat syntyneet hänen Antti Raivion Skavabölen pojat Q-teatterin ensi-esityksen 1991 nähtyään. Nyt oli tullut kypsyys tarttua tähän näytelmään.
Tapani Kalliomäen useamman vuoden ajan ohjaukset Lahden seudun etevimpien, uskollisimpien ja luotettavimpien harrastajanäyttelijöiden kanssa ovat jo vakiintuneet ja vahvistuneet ammattilaisiin vertautuvina teatterilahjakkuuksina, sitoutuneina ryhmätyöläisinä, pelkäämättöminä uskalikkoina, joilta syntyy elävää, ihmisläheistä teatteria ja jotka pystyvät sitä tartuttamaan untuvikkoihin, teatteritaidetta vasta etsiviin aloittelijoihin ja ottavat heidät toverilämpöiseen thalia-joukkoonsa – sekä vievät meidät katsojat taidoillaan mukaan esitystensä lumoihin.
Kirjailija Antti Raivion Skavabölen poikien elämän kymmenvuotiseen jaksoon, kertomukseen Kallion perheestä, sen vähäisiin mutta sitäkin lämpöisempiin tutun arkisiin ilon hetkiin ja onnentaivaisiin sekä perhe-onnen traagisiin käänteisiin ja mullistuksiin saamme paneutua yllättävällä tavalla: kirjailijan ja ohjaaja Tapani Kalliomäen luomalla lapsen näkökulmalla koko perhesaaga eläen.
Pekka Kallion virkamiesperhe asuu korskeassa rivitalossa Kauniaisissa. Isä Pekka on paljon poissa kotoa, tärkeissä kokouksissa. Perheen lapset kahdeksanvuotias Rupert ja viisivuotias Evert ja taiteilijaäiti Pirjo elävät paljon kolmestaan perheen arkea. Lasten länkkärileikit, tikanheitot, vinttiseikkailut, lasten iltasadut, pihapiirin yhteiset rosvoleikit ja Cowboyhatut, nallipyssyt, Fazerin sekalaiset, Tex Willer -lukemistot sekä sukulaisten yhteiset juhlat täyttävät lasten elämän vuodet tapahtumillaan, odotuksillaan ajan toiveet. Lasse Virénin maailmanmestaruusjuoksu perheen television harvoina yhteisinä tähtihetkinä rajaa näytelmän aikakauden. Pian perheonni alkaa rakoilla. Pirjo kuulee Evertiltä, että isä seurustelee jonkun haisukirjeen lähettäneen naisen kanssa ja Pekan aviorikos paljastuu. Perhe viettää vielä sukulaisjoulua isän Ossi-veljen ja tämän Anu-vaimon kanssa, ja tämä joulu päättyy ikävissä perheselvittelyn tunnelmissa, ilmiriidoissa, kännisissä tunnelmissa. Isän juopottelu, naisseikkailut tekevät nopeasti hänestä ärtyisän ja väkivaltaisen puolison. Vanhemmat eroavat. Isä menee uusiin naimisiin tuoksukirjeitä lähetelleen Annelin kanssa. Pekka ja Anneli nousevat Pirjoa vastaan ja sosiaalityöntekijä Anja Sallisen päätöksellä Pirjo menettää lastensa huoltajuuden. Pojat revitään äidin hellyydestä ja he muuttavat isän ja Annelin luo Hyrylään, eli Skavaböleen. Äidin psyyke murenee ja hänet määrätään hoitoon mielisairaalaan.
Näytelmä kulkee teoksena, jossa nykyhetki pomppaa usein tunnistettaviin, koettuihin takautumiin. Muistin kerroksisuus kymmenen vuoden välein näyttämön nopeasykkeisessä esitysmuodossa sekä yhtä huomaamattomasti vaihtuvat paikka ja aika muistikentästä toiseen silmänräpäyksessä siirtyen, laittaa meidät katsojat valppaiksi ja innostuneen odottaviksi tarinan käänteille. Omaperäisin on tekstin sanomaa levittävä harvinaisen tehokas näyttelijätyö sisäistetyllä kypsällä näyttelijäilmaisulla. Se vie mukanaan niin, että unohdamme ajan ja paikan, vaivumme nautittavaan tunteen vaikuttamistenhoon kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Näyttelijää ja katsojaa yhdistää esityksen hellittämätön voimalataus, joka vie kuin huomaamattamme eläytymään mukaan tapahtumiin.
Näytelmäkirjailija Antti Raivion alkuperäisen Skavabölen poikien ja Lauantainäyttämön ensi-illan yhteneväiset teatteritekemisen tunnot ovat ilmeisesti jättimäisesti vielä vahvistuneet, sillä ohjaaja Tapani Kalliomäen 13 näyttelijän aikaperspektiivi toteutetaan nyt niin vakuuttavan keskeisesti näyttelijän sisäisellä muuntautumiskyvyllä, kaukana ulkonaisesti helposta tyypittelystä, että hätkähdämme omaa tajuntaamme.
Onko tämä mahdollista, että taiteilija hetkessä muuttuu silmissämme ja ajatuksissamme 10 vuotta nuoremmaksi tai vanhemmaksi tekstin tapahtumakerronnan digikalenterin kymmenenvuoden aikakierron hurjatempoisissa käänteissä. Täysin uudenlaista ilmaisua leijuu koko esitys.
Skavabölen poikien Kallion perhe, pojat Rupert ja Evert sekä siinä mukana isä Pekka ja varsinkin äiti Pirjo: vuosiluku digitaalisessa almanakassa vaihtuu ja siirtyy aikajanassa taas vuosikymmenen. Tärkein – mikään esityksen tunnelma ei rikkoudu vaihdosta ja muuntautumisen herkkyydestä, vaan esitys vain tiivistyy.
Olli Paakkasen Rupert tuntuu pienen otsalihaksen, käden asennon, kulmakarvan liikkeen, suun pikku mutrun, silmänvälkkeen, hymynkareen kautta muuttavan ikää, askelluksen nopeutta tai hidastumista, ajatusmaailmaansa niin täydellisesti, että shakespearelaisen ajan perusteatterin yhdellä taiteilijalla toteuttaa koko suuri draama vaikuttavasti on Paakkasen ilmaisussa tänään totta, kuin silmänkääntäjä aidosti hän voi todistaa saman näyttelijän esittäessä lapsen osaansa kymmenen vuoden aikavälein. Hänessä konkretisoituu ja elävöityy huumaavan todesti, teeskentelemättömän aidosti, ihmisläheisesti arka, vanhempien neuvoja totteleva kahdeksanvuotias lapsi kuin lähes aikuinen, kodin hajottua ohjat ottava, sen asiat hoitava täysi-ikäinen perheen tapahtumista vastuullinen nuori.
Samaa maata ja sukua on Heikki Hagmanin Evert, jonka hieman lapsellisempi hahmo taitaa muodonmuutoksensa lapsekkaammin, hurmaavaksi, pikkupoikamaiseksi muunnelluksi. Molemmat veljekset elävät ja toimivat niin, että kuin huomaamattamme me katsojatkin olemme taas harpanneet edestakaisin nuo näytelmärakenteen edestakaiset vuodet.
Tämän kaksikon kohtaukset ja dialogit ovat koko näytelmän suuri runko, herkku ja suola – ne tuntuvat parhaimmillaan niin tosilta, verivalan vannoneiden rehdiltä ystävyydeltä, lämpimän hauskoilta seitsemänkymmenlukulaisilta veljeksiltä, ettemme huomaa enää teatterissa olevamme, vaan Kallion veljesten kanssa poikien seikkailuissa Tex Willereiden, Fazerin sekalaisten, Cowboyhattujen, nallipyssyjen, tikanheittojen, vinttien salakätköjen, vieraille esitettyjen jännityskuvaelmien, pääkallojen, roskisten ja muin jännittävyyksin kahlaavamme – jos kohta jo löydämme heidät aitojen ensisuudelmien suikkaajilta tyttöleikkikavereiden poskille heidät hyvästellessään.
Myös äiti Pirjo Kallio (Kristiina Lanki) vahvistaa perheen merkitystä äidinrakkaudellisella voimallaan, tyyneydellään ja auktoriteetillaan isän väkivaltaisen käsittelyn haurastaessa hänen naiseutensa onnea ( lasten ne vain kuullessa) katseemme löytää ajatuksemme hänen ilmeistään, eleistään: hän säteilee paljon äidinrakkautta, lämpöä, surua, kipua, luopumista, väärinkohtelua, lasten puolustamista, tuskaa. Varsinkin vahva itsetuho, elämästä lähtökohtaus (Tolstoin Anna Kareninan tapaan) näyttää hänessä yllättävää päättämisen voimaa eletyn ihmisen, suurenmoisen itsetunnon oikeutta ja yhtä aikaa riistetyn äidinrakkauden lohdutonta merkittävyyttä.
Eerik Kuronen isä Kalliona tekee roolistaan uudenlaisen seitsemänkymmenlukulaisen virkamieshahmotelman, hyvin toimeentulevan, ulospäin sliipatun alkoholistihahmon, joita yhteiskunnan kerma on täynnä, mutta joita ei meille noina aikoina yleensä näytetty. Kuronen tulkitsee hienosti tunteen puolisoonsa rakastumisesta ja kiintymyksestä lapsiinsa, jotka kuitenkin juovuspäissään täysin tuhoaa – nuo monet todet kotien haaksirikoista, viinasta ja naisseikkailuista suurten päättäjien kääntöpuolina paljastaen. Kurosen taitava näyttelijätyö viiltää, ravistaa, pelottaa ja mykistää kameleonttisella todellisuustunnullaan, itsekkyydellään, seurauksillaan.
Jarmo Keskevaarin Taikuri on vahvasti sodanrunnoma sielu, jota sotaneuroosi kokemuksineen hallitsee. Hän ei arvoituksellisella olemuksellaan pääse sodan kuolemallisesta todellisuudesta ja vihollis-surmatapauksen raastavasta pakkomielteestään edes viinalla. Eräänlainen ennustus tulevaisuudesta välittyy hänen vahvasta mystisestä olemuksestaan. Hieno työ sekin.
Koko ensemble tekee tarkkaa, persoonallista roolityötä. Monet kahdeksasta vielä mainitsemattomasta näyttelijästä luovat useita rooleja, siksi vain muistumina niistä jotakin luettelomaisesti mainiten:
Jonna Wirén tekee veljeksille tärkeän iloisen ja sympaattisen uuden äitihahmon ihanasti, Kari Kitunen näyttelee Ossi-sedän eli poikien isän veljen mielisairaalan ylilääkärin, ja poikien hyvän ystävän niin juudaksen petollisen vahvasti, että tuo näytelmän tositarinaan ratkaisun, joka lopulta tuhoaa perheen äidin elämänuskon. Tuulevi Annalan sosiaalityöntekijä Sallinen on samoin yksi tyylillä tulkittu näytelmän juonikäänteen ratkaisija, lasten ja äidin erottamisen, taitavasti näytelty kylmä rooli. Aivan loisteliaita sivuosia ryydittävät Ulla Laakson Hippa-täti tikulla avattavin silmäripsin, Susanne Mast yhtenä hellyttävimmistä naisraunioista täysosumallisella juoppohahmollaan ja koko pääsiäisnoitien ja tanssijoiden katras kuten Maria Johansson, Minni Saarikoski, Ida Niva moneen taipuvin rooliluomuksin.
Tällaista taitoa, yhteisnäyttelemistä, farssin helppoutta karttavaa paneutumista, onnistunutta liioittelemattoman tarkkamaalista esittämiskykyä ihailen. Samoin harvinaista näyttämöpuhetta ilman teknisiä vahvistuslaitteita on ruhtinaallista nauttia, olkoonkin, että pieni siru siitä vielä tanssin ja joukkokohtausten vauhtihurmassa jäi kuulumattomiin.
Taas ihailen suomalaisen näyttämön uudenlaista, digitaalista lavastustekniikkaa, samoin uskomattoman rikasta äänimaailmaa, apulaisohjaajia, koreografeja, lavastuksen ja puvustuksen 70-luvun interiöörejä toteuttaneita, ja tässä lueteltuja teatterin synnyttäjiä, jotka kaikki toimivat aivan taikuutta lähentyvänä teatterillisina elementteinä vain Lauantainäyttämöllä Suomen Lahdessa:
Lauantainäyttämön ensi-ilta todisti teatterin uudistavan ja syventävän voiman leviävän jo esityksen alkuhetkestä suoraan mielenkiintomme hellittämättömäksi katsojaoikeudeksi – ymmärtää tunteella ja tuntemuksella, realismia syvemmältä kumpuavalla ikään ja aikaan muuntuvalla henkilöohjauksella toteutettuna näytelmää, joka jättää muistijäljet elämäämme.
Ohjaaja Tapani Kalliomäki
