Tekijä: Tarmo

Kategoriat
taide teatteri

Laulujoutsen-katastrofiballadi Aurinkoteatterin hurmaavuutta

Aurinkoteatterin komeljanttariryhmä Hii-Haa, Miumau, Kukkeliskuu, Hauhau, Ruotsisuomen kuningas ja tarinan kertoja (Nora Raikamo, Sanna Hietala, Antti LJ Pääkkönen, Miko Kivinen, Paul Holländer ja Niklas Häggblom)

Juha Mustanojan kirjoittama ja ohjaama hillitön ja räävitön mammuttispektaakkeli Laulujoutsen-katastrofiballadi kantaesitettiin Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 17.4.2024 Aurinkoteatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotantona. Suurelle näyttämölle asemoitu Merirosvoseikkailu vei yleisönsä ympäri maailman meriä ja kaikkia mahdollisia talousjärjestelmiä ja nosti esiin kysymyksen valtion talouden suhteesta ihmisarvoon.

Tuskinpa ajankohtaisempaa näytelmää pääkaupungissamme enää voisi esittää kun juuri samaan aikaan Suomen valtion Hallitus julkisti salaisessa kehysriihessä tekemät monien miljardien budjettileikkauksensa – jokaista meitä kuuttamiljoonaa suomalaista,  tasa-arvoa ja ihmisarvoa jälleen ilman armoa kurjistavat ja vähentävät päätökset.

Aurinkoteatterilla on rajattomasti koko yli 30-vuotisen toimintansa ajan ollut aina haudottavana ja tulkittavana ajatuksiamme pöyhivää mielikuvitusvoimaa sekä fyysistä ja ilmaisullista taitoa näyttää teatterin merkitys yhteiskunnan omatuntona, taiteen kaikki mahdollisuudet ja mahdottomuudet. Kaksi edellistä Aurinkoteatterin suurtuotantoa Maa-Tuska ( 2016 Tampereen Teatterikesä) ja Atlantis (2018 Kansallisteatteri) kokeneena olin jo lähes vannoutunut Aurinkoteatterin fani.

Aurinkoteatterin vaikuttamisessa esityksen monissa huipuissa ja moniulottuvuuksissa nousee keskeiseksi sivistyksemme ja demokratiamme pohdinta. Tässä Mustanojan mitään kunnioittamattomassa ketään kumartelemattomassa ajattelussa ja tunnistettavassa kokonaisilmaisussa korostuu keskeisesti näyttelijätyön raju paneutuminen, luonnottoman räikeä maskeeraus, karski kielenkäyttö, näyttämöhahmojen, pukujen visualisoinnin ja rekvisiitan mieletön fantasia, groteskius, porno ja lavastuksen suurenmoinen väritysfantasia sekä ensemblen yhteinen voimakas lataus loppumattomaksi karnevaaliksi vailla päätä, mutta sitäkin lukuisammin täynnä hännänpätkiä, joita mielikuvituksellamme on aina nälkä hoksata ja niihin täysin sieluin heittäytyä.

Venetsialainen asekauppias Lilith (Sonja Silvander-Valo)

Aurinkolaisten voima ja viehätys on siis omanlaisensa teatteriestetiikka, esitysmuotona yhtä aikaa filosofointi, revyy, karnevaali, musikaali, tanssishow, ylityöstetty surrealistinen näyttelijätyö, musiikillinen tyyli ja tyylittömyys, räävittömän hurjat rooliheittäytymiset ja aina koko esityksen pähkähullu, rajoja vailla oleva kliimaksisen raju meininki, valtaisine visuaalisine  näyttämökuvineen, väreineen, tehoineen ja musiikkeineen ja vauhti – kaikki vähimmilläänkin hauskana, armottoman ilkeilevänä ja koukutetusti mukana seurattavana.

Aurinkoteatterin käsikirjoittaja-ohjaajan Juha Mustanojan päätä ei kyllä palele eikä hänen näytelmäaihionsa ja teatterinsa vähäisiä nytkään pohdi. Tämänkertainen näytelmä sijoittuu 1600-luvulle Suomen Turkuun, jossa köyhyys oli ratkaistu hirttämällä köyhät. Sama kohtalo oli luvassa taiteilijoille. Tyrmään säilötyt Aurinkoteatterin komeljanttari-artistit päättävät ryhtyä merirosvoiksi, paeta merille, tarkoituksenaan haalia niin paljon rikkauksia, että heidät toivotetaan vaurastuneina ja arvostettuneina hurraa-huudoin takaisin Suomeen. Kaikki katastrofin ainekset sisältänyt seikkailu, jossa seilatttiin ympäri maailman merien ja läpi eri talousjärjestelmien: Keskiajan feodalismista siirryttiin renessanssin kautta merkantilismiin ja päädyttiin Karibian merelle, jossa vasta tajuttiin ihmisten käyttäminen pelkkänä työvoimana ja sitten tullaan vuosisatojen mukana takaisin Suomeen ja päästään tutustumaan vähän uudenlaisempiin talouspyrkimyksiin.

Kenties olin jo liian pitkälle vajonnut Mustanojan kaksi suurtyötä nähtyäni hänen teatteriestetiikkansa lumoukseen. Tällä kertaa hieman petyin tuloksesta, varsinkin äsken kuvaamastani kovin tempoilevasta tarinan sisällöstä. Siksi otan itselleni tärkeimmän aurinkolaisten teatteritekijän – roolityön – tämän arvioni loppuun parilla esimerkillä kuin todisteeksi tässä Laulujoutsen-produktiossakin Aurinkoteatterin aina uudistuvasta, katoamattomasta  tenhovoimasta. Unohtamatta kuitenkaan Juuso Voltin upeaa musiikkikokonaisuuden tunnelmarikasta toteutusta ja Mari Kätkän hiomaa laulamisen vaikuttavuutta esityksen valmiin kiehtovina elementteinä.

Niklas Häggblomin luutulla ja karhealla äänikarismalla balladeeraava kertoja, rehevänä tarinan iskijänä, on todellinen aarre Aurinkoteatterin Laulujoutsen-katastrofitarinan monipolveilevan juonisuoliston ja sisälmysten johdattelijana. Hänen näyttelijätyönsä, laulunsa ja yleisökontaktinsa tuovat esityksen muuten vallitsevaan ylipotenssiseen ilmaisutapaan herkullisesti lungin, esitykseen tarpeellisen juonen rungon – ja kaiken niin täydellisen charmikkaasti, yhtä aikaa piruillen ja sydämellisesti sielustaan hymyillen.

Paul Holländer Kustaa II Adolf -kuninkaana luo esityksen hirveän ja sumeilemattoman komiikkaneron roolityön, tulkintahuipun teoksen hahmojen värikkään mielikuvitusrikkaaseen elävään, toimivaan ja häikäisevän groteskiin galleriaan. Hänen keskeinen asemansa tapahtumien maailmanvaltioiden kunkkuna, Ruotsisuomen päättäjänä antaa ymmärtää, miten täyshölmöjä ja yksinkertaisia suuret hallitsijamme kautta aikain ovat olleet.

Merirosvojen vangitsemaa venetsialaista ylimystöä: (Marcopolo, Galileo, Bernardo, Moreau, Othello) Marja Salo, Milka Ahlroth, Volter Putro, Petri Manninen, Matti Leino

Tällaisten näytelmän keskushenkilöiden, horjumattoman persoonallisten 12 intensiivisesti eläytyvän näyttelijän varassa (roolitöitä enempää erittelemättä) Aurinkoteatterin Laulujoutsen-spektaakkeli pystyi antamaan teatteriterapiallista yliannostusta pitkään uinuneiden nauruhermojemme täydelliseksi virkistymiseksi.

Kansallisteatterin – Aurinkoteatterin näytelmän esittelyvideossa kysyttiin viikko ennen ensi-iltaa esityksen käsikirjoittaja-ohjaaja Juha Mustanojalta, kenelle hän suosittelisi tätä esitystä? Hän vastasi: Tää näytelmä on niin hirvittävän hauska ja ilkeä – että mä en suosittele sitä kenellekään.

Siksi kai ensi-iltakin oli loppuunmyyty.

Laulujoutsen-katastrofiballadi

Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 17.4.2024

Työryhmä

Rooleissa Milka Ahlroth, Sanna Hietala, Paul Holländer, Niklas Häggblom, Miko Kivinen, Matti Leino, Petri Manninen, Volter Putro, Antti L. J. Pääkkönen, Nora Raikamo, Marja Salo ja Sonja Silvander-Valo

Ohjaus ja käsikirjoitus Juha Mustanoja Lavastussuunnittelu Anne Karttunen Pukusuunnittelu Noora Salmi Musiikki Juuso Voltti Valosuunnittelu Max Wickström Äänisuunnittelu Maura Korhonen Videosuunnittelu Rasmus Vuori Naamioinnin suunnittelu Kaija Heijari Zombit Heini Maaranen Tarpeiston suunnittelu ja toteutus Sanna Sucksdorff 3D animointi/tuotantoassistentti Hanna Lehtinen Tehostekonsultointi Mats Hästbacka Tuottaja (Universum/Aurinkoteatteri) Markus Alanen Taiteellinen vastaava Leea Klemola

Artikkelikuvat  Tuomo Manninen

 

 

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/laulujoutsen-katastrofiballadi

 

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2016/08/maa-tuska

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2018/04/aurinkoteatterin-hurja-ja-hurmaava-atlantis

Kategoriat
Koulutus taide teatteri

KANIJANIKANI jännittävän hauska uutuusnäytelmä

Miika Suonperä ja Heikki Nousiainen (Kani ja Jani)

Lahtelaisen Teatteri Vanha Jukon moderni mustaverhoseinäinen teatterisalin nouseva katsomo alkaa täyttyä sisään rientävästä kansasta. Esiriputtoman salin niukasti valaistun estradin kauniin lämpimällä puupintaisella huonelavasteisella lattialla istuu mies tuolissa pöytänsä vierellä ajatuksiinsa syventyneenä – ties montako tuntia sitä on jo tehnyt – tajuamatta tuskin ajankulkua tai kasvavaa läsnäoloamme, joka verkalleen täyttää katsomosijat hillityllä puheensorinalla ja sivistyneellä sordiinollisiksi yrittämillämme ääneen kuiskimisillamme. Mies istuu yhä pysähtyneenä, aidon levollisesti täysin ajatuksiinsa syventyneenä. Lämmintunnelmainen tilanne käynnistyy katsomovalojen teatteriteknisen hitaasti sammuessa, tuon pienen huonelavastuksen lämpimin, punnituin teatterivalöörein kirkastuvan tunnelman käsinkosketeltavuuden aistiessamme. Oudon turvallinen hiljaisuus on pakahduttaa jännittävän odotuksemme.

 

 

Yllättäen huoneen läpi hyppelee ihmisenkokoinen ihana valkoinen kani ja mies havahtuu aatoksistaan hereille katselemaan outoa ilmestystä.  Nopeasti tilan kuitenkin sitten täyttää touhukas, häärivä, omissa töissään puheilla ja kannanotoilla metelöivä työntekijäjoukko. Kysymykset, vastaukset, huudot, hämmästelyt ja kiljunnat sinkoilevat ja nostavat huoneen desibelit nopeasti korkealle, kännykät alkavat päristä tauotta. Avautuvien ja sulkeutuvien liuku-ovien menemisten ja tulemisten, hissin pysähtymisen ja lähtemisen visiot ja äänet risteytyvät toisiinsa voimallisina. Läpikuultavista seinistä ja ovista erottuu valkoasuisia hahmoja kuin kaneja.

Juhana Hurme (Reino)

Näyttämötapahtumat päällekkäin kiihtyvät hurjavauhtiseksi ja desibelit alkavat kätkeä vuorosanojen ymmärtämisen. Yhtäaikaiset useiden työntekijöiden keskustelut, puhelut, työpaikkamusiikin soundit, jatkuvat ovien avaukset ja sulkemiset, neuvottelut, kaikki tapahtuvat ärsyttävän samanaikaisesti. Työ on käsittämättömän kiireistä, täysin jäsentymätöntä ja sekuntisen hektistä. Näyttämön desibelimäärä nousee niin, ettemme toisinaan vuorosanoja erota enää kunnolla. Ylläkuvattu raju työelämäkuvaus on aikamme realismia. Se ei tunnu vastenmieliseltä kokea, sillä pitkä esitysjakso näytelmästä on toteutettu komealla teatterillisella ammattitaidolla:

 

KANIJANIKANI-esityksen työelämän arki on muuttunut tivolisen revyymäiseksi, kuin hulluttelevaksi arkitodellisuudeksi, sen jokainen osatekijä, pieni ja suuri roolityö, kehon kielen ja persoonallisten karrikointien huiman elävät ja raikkaan hirtehiset hahmotukset, musiikki- ja valovariointien mielettömät sisältöä korostavat ja alleviivaavat tehovaihtelut, kokonaisliikunta ja asemointi, näyttämötyön rytmikkyyden millintarkat ajoitukset, lavastuksen ja puvustuksen rikasvivahteinen, taiten tarinaan muuntuva modernisti vanhanaikaisesti tunnelmoiva toteutus – niin, koko ensemblen yhteistulkinnan nautittavuus on nyt nuorten taitavien ammattitaiteilijoiden loistavan taitavissa käsissä: käsikirjoituksen suurenmoisen omaperäinen fantasia ja huippuohjaajan näkemyksellisen upea visionäärinen toteutus ovat luoneet kerrankin teatterillisen työelämätulkinnan todellisuuden kriittisen ajankohtaiseksi, mestarilliseksi, vulgaarissa hurjuudessaankin elämänmakuisen kiehtovaksi näyttämövuoden kevään huumorihuippuiseksi realistiseksi teatterikokemukseksi.

Kenties vieläkin kuulemme ja sielussamme värähtelee tämän työyhteisön Reinon (Juhana Hurme) ylläpitämä suorastaan virtuoosinen vauhti ja maaninen puhetulva, tai ainakin Katriina Lilienkampfin Ritva -työntekijäroolihahmon mielipuolisen hillitön nauru, joka täyttää kuin sireeni koko nykyisen työilmapiirimme tunnusmerkit kaameudellaan, loputtomuudellaan jos kohta myös näyttelijäntyönsä kauhukomiikkahurmaavuudella.

Katriina Lilienkampf (Ritva)

KANIJANIKANIn toisessa näytöksessä saamme seurata, miten edes joskus yksi meistä työyhteisömme, elämänpiirimme ihmisistä alkaa ajatuksissaan, kuvitelmissaan kadottaa alitajuisesti elämämme mielettömän todellisuuden, löytääkseen edes kuvitelmissaan, näyissään, unelmissaan jotakin muuta kuin kiireen elämän tarkoitukseksi.

Juhana Hurme ja Heikki Nousiainen (Reino ja Jani)

Jani on sanoutunut irti työelämästä, muuttanut Mökkiin maalle ja uppoutuu lähes erakoksi mökkiinsä neljän seinän sisään, kirja seuranaan. Siellä hän yhä näkee kaninsa ikkunoista aitoina ja vapaina elämäntoiveikkuuden tunnusmerkkinä. Siellä myös raikkaan arvoitukselliset, mitä erilaisimmat naapurit vierailevat kertomassa ihan tavallisista asioista: joutenolosta, vieläpä todistavat ilman kirjaa hyvin selvittävän elämässä. Keskeisesti heistä Klaus näyttää, miten aika kuluu maalaamalla vaikkapa jotakin huonekalua korkeintaan vedon tai kaksi, pelaamalla seurapelejä, jos niin huvittaa. Mielekästä ajankulua aina riittää turhaan hosumatta, lekotellen ja ajatustaukoja pidellen. Voi myös nautiskella kahvia, jopa annoksen naapurin tarjoamaa ruokaa, siemaista uteliaisuutta herättävää naapurin mehua muutaman ryypyn.

Miika Suonperä ja Heikki Nousiainen (Klaus ja Jani)

Tajunnan menetyskin on ihana pala pikkupaketista kokeilla elämäneliksiirejä kenenkään siihen puuttumatta, esimerkiksi Klaus-naapurilta löytyy taskusta saatavana pala sopivaa oman mielialan sekoitusainetta. Silloin elämisen riemu ja tuska häipyvät – sillä elämä on sittenkin parhaimmillaan vain unta. Tutut työkaveritkin löytyvät ja kenties edes työpaikalla kadonnut ystävyys ja aito huoli toisistamme palaa elämäämme.
Juhana Hurme, Katriina Lilienkampf, Heikki Nousiainen (Reino,Maarit, Jani)

 

Ylinnä toteutuksessa Heikki Nousiaisen näyttelemä Jani kasvaa jo käsikirjoituksessa sympaattiseksi inhimillisen ihmislajin edustajaksi, joka näkee ja kokee ympäröivän maailman täysin itsensä ulkopuolelta, ei tunnista sen älytöntä kiireen ja päämäärättömyyden tarkoitusta. Nousiaisen upea näyttelijätyö on sisäistettyä, taitavan uskottavasti, hienosti eläytyvä luomus henkistä ja yhtä aikaa poissaolevan epätietoista, etsivää, tavoitteensa ja elämänsisältönsä kadottaneen ihmisen alitajuisesti kiireessä ja kiireestä irti ponnistelevana ihmisenä – löytää edes kuvitelmissaan elämäntarkoitus, suhde, rakkauskin..

 

Kuva: Mikael Karkkonen

KANIJANIKANI-näytelmän käsikirjoituksen perusvoima tällaiseen uudenlaiseen realismista irtautuvaan maagiseen miltei metafyysiseen kuvitelmamaailmaan on omaääninen ja ilmeisen pitkään, monta vuotta pohtima ja kiireettä ajatuksiinsa iskostama kirjailija-dramaturgi Mikael Karkkosen herkkyydellä havainnoima ajattelu, joka sulkee meidät ensin kuin aitoon, useamman meistä kokemaan tuttuun työn ja jatkuvan kiireen revyymäiseen hulluun realismiin: pelkästään kiireen uuvuttamana jo kadotamme piankin itseltämme arjen realismin tajun. Kun sitten vähitellen saamme kirjailijan sanoiksi ja repliikeiksi muotoutuneen tarinan koettavaksemme, tuo ensin terävän satiirinen maailmamme ratkihauska työelämän kuva, sitten sen vastakohta, hymyhuulisesti tarjoiltu sekä armollinen, arvaamaton elämäntapamme vaihtoehtomahdollisuus on yllättävää ja uudistaa täysin ajattelumme. Draama on syntynyt uudella tavalla ja jäsentänyt omat ajatuksemme ehkä hyvinkin toisenlaiseen asemaan elämämme arjessa ja tulevaisuudessa kuin ennen. Mikael Karkkosen teksti, sen rosoisen pohdittu mystisyys on koko ajan tavoittanut esityksessä eräänlaista arvaamattomuutta tarinaan, sen loppuratkaisuunkin. Ja tulkinnan sisällön kruununa on käsikirjoittajan ja ohjaajan, lopulta koko ensemblen tiivis, loputon yhteistyö, jossa kirjailijan teksti ja esityksen ohjaaja Otto Nybergin ilmeisen muuntuva, rooleihin istuva sovitus on maittavan ammattitaitoista, elämän vakavuutta ja nykyistä kiireen täyttämää maailmannäkemystä opponoiva. Loppuhuipennus osoittaa toisenlaisen elämäntavan mahdollisuuden meille jokaiselle.

 

Esitys on Teatteri Vanha Jukon ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhteistuotanto, joka jatkaa vuonna 2022 alkanutta yhteistyötä. Esityksen taiteellinen työryhmä koostuu juuri teatteritaiteen ammattilaisiksi valmistumassa olevista opiskelijoista. Esitys on monelle ensemblen jäsenelle taiteellinen opinnäytetyö.**

 

Mikael Karkkosen näytelmän KaniJaniKani kantaesitys Teatteri Vanha Jukon ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhteistuotantona 12.4.2024

Toteutus:
Mikael Karkkonen – näytelmäteksti, Teak **
Otto Nyberg – ohjaus, Teak **
Ella Snellman – pukusuunnittelu, Aalto
Miina Kujala – lavastussuunnittelu, Teak **
Katinka Ebbe – valosuunnittelu, Teak
Pauli Kotilainen – äänisuunnittelu, Teak **

Näyttelijät:
Heikki Nousiainen, Teak ** (Jani ja Rikostutkija Saarinen)
Juhana Hurme, Teak  (Reino ja Konstaapeli Hikinen)
Katriina Lilienkampf, Näty  (Maarit ja Ritva)
Miika Suonperä, Näty  (Joonas, Klaus, Kani, Bunny, Jacques)

 

Teak= Teatterikorkeakoulu

Näty= Tampereen yliopiston teatterityön laitos

Aalto=Aalto yliopisto

 

Esityskuvat: Mikko Kelloniemi

Arvio ensi-illasta perjantaina 12.4. klo 19  Muut esitykset:  Ke 17.4. klo 19 (Maksa mitä pystyt)  Su 21.4. klo 15   Ke 24.4. klo 19   To 25.4. klo 19   La 27.4. klo 19   La 4.5. klo 19    Su 9.5. klo 15    To 9.5. klo 19 (Maksa mitä pystyt)   Pe 10.5. klo 19

Esityksen kesto on noin 2 h 10 min. väliaikoineen.

https://www.teatterivanhajuko.fi/

Kategoriat
Koulutus taide

Suuri valokuvateosten yhteisnäyttely Trio-tavaratalossa

Otsikkokuvana Iiris Laurikaisen  Kaljamatkalla 2024, negatiivista skannattu pigmenttivedos

Valokuvausnäyttely on Kauppakatu 6, Trio-tavaratalon peruskerroksen koillisen sisäänkäynnin viereisissä, avarissa kolmessa suuressa ateljeetilassa. Näyttelyssä on nähtävänä 19 valokuvausalan opiskelijan ensimmäisen vuoden työtä. Näyttelyyn on vapaa pääsy!

Alla Waltteri Arosen Omakuva  2024, pigmenttivedos

Kategoriat
kulttuuri teatteri

KaniJaniKani ja Ihminen

Maailmanlaajuinen, myös suomalainen kotimielikuvitus on jo satoja vuosia iltasatukäytännöissä ja lukemistoalkeissa usein löytänyt luonnosta faabelisen alueen ja inhimillistänyt eläimistä puhuvia ja ajattelevia, luonteiltaan erilaisia otuksia. Jänis Vemmelsääri on melkoisen tuttu nykylapsuudellekin. Ihmisen jokapäiväinen työn ja toimeentulon todellisuus palaa yllättävän usein  luontoon realistisesti myös kaupungeissa. Jänis on tullut jäädäkseen koettavaksemme ties kuinka moneen kertaan viikoittain jopa päivittäin täällä urbaaniksi Cityksi mainostetussa Lahti-kaupungissamekin. Jäniksen lailla me kaupunkeihin luutuneet, tylsistyneet haluamme loikkia näinä ahdistavina maailmanpoliittisina aikoina edes hetkeksi vapauteen ajatuksistamme meille median maalailemista ahdistavista tulevaisuusnäyistä.

 

Arto Paasilinnan romaanista Jäniksen vuosi on aikaa jo viisikymmentä vuotta. Viime vuonna romaanista yksi usein esitetty teatteriversio nousi jälleen maamme teatterien eturiviin juuri täällä Lahdessa, kun Lahden Lauantainäyttämön esitys Tapani  Kalliomäen ohjauksena korotettiin suomalaisen valtakunnallisen harrastajateatterikatselmuksen palkituimmaksi näytelmäesitykseksi. Ensi syksynä Jäniksen vuosi hyppää suoraan Kansallisteatterin päänäyttämölle Kristian Smedsin ohjauksena.

 

Näinä päivinä ollaan Lahdessa jälleen teatterisuuntausten  päivänpoltteisessa kärjessä laittamassa vielä paremmaksi ja omintakeisemmaksi, ainutlaatuisemmaksi. Maan nuorimmat, juuri opiskeluissaan teatterien taiteilijoiksi valmistuvat teatteriammattilaiset ovat asialla ja tuovat Teatteri Vanha Jukoon lähinnä aikuisille suunnatun paljolti kainaloita kutkuttavan näytelmänsä.

Lahtelaisessa Teatteri Vanha Jukossa saa perjantaina 12.4.2024 ensi-iltansa ja kantaesityksensä KaniJaniKani.

Eilisessä lehdistötilaisuudessa näytelmän pienestä katkelmasta tajusi, että näytelmä tänään tunnelmaltaan on katsojalle taitavasti lavastettua tunnistamaamme maailmaa, kotiympäristöäkin, mutta sisällöltään siitä löytyvää valtavaa mielikuvituksellista kuvitelmaa, jonka kokeminen sinänsä on jo vapauttavaa ja hurmaannuttavaa, jos kohta meitä monessa kohden mielialoillaan samaistavaa, puhuttelevaa kaukaisessa realismissaan.

KaniJaniKani on kertomus ihmisistä, kaneista ja muutoksenkaipuusta. Esityksen päähenkilö Jani potee merkityksettömyyttä ja stressiä ja ratkaisee ongelmansa menemällä mökille sekä hyppäämällä kaninkoloon.

Lahdella on harvinainen onni päästä tällaisten lahjakkaiden taiteilijoiden työhön tutustumaan. Teatteri Vanha Jukon taiteellinen johtaja Esa-Matti Smolander kertoi yhteistyöllä olevan jo perinteitä niin käytännön järjestelyissä kuin teosten budjetoinnissa. Esityksen ohjaaja Otto Nyberg kuvaili teoksen valmistumisen tuoretakuista tapaa, jossa käsikirjoitustakin pitkin harjoitusjakson koko ajan kirjailijan kanssa syvennetään esittäjilleen entistä istuvammaksi ja sanomaansa purevammaksi.

Esitys on Jukon ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhteistuotanto, joka jatkaa vuonna 2022 alkanutta yhteistyötä. Esityksen taiteellinen työryhmä koostuu juuri teatteritaiteen ammattilaisiksi valmistumassa olevista opiskelijoista. Esitys on useimmille sen valmistajista taiteellinen opinnäytetyö.**

Työryhmä harjoitustauolla.

 

KaniJaniKani

Toteutus:
Mikael Karkkonen – näytelmäteksti, Teak **
Otto Nyberg – ohjaus, Teak **
Ella Snellman – pukusuunnittelu, Aalto
Miina Kujala – lavastussuunnittelu, Teak **
Katinka Ebbe – valosuunnittelu, Teak
Pauli Kotilainen – äänisuunnittelu, Teak **

Näyttelijät:
Heikki Nousiainen, Teak **
Juhana Hurme, Teak
Katriina Lilienkampf, Näty
Miika Suonperä, Näty

 

Teak= Teatterikorkeakoulu

Näty= Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelma

Aalto=Aalto yliopisto

 

Ensi-ilta perjantaina 12.4. klo 19

Muut esitykset: Ke 17.4. klo 19  Su 21.4. klo 15  Ke 24.4. klo 19   To 25.4. klo 19   La 27.4. klo 19   La 4.5. klo 19   Su 5.5. klo 15     To 9.5. klo 19   Pe 10.5. klo 19

Esityksen kesto noin 2 t 15 min

https://www.teatterivanhajuko.fi/

Palaamme esitykseen ensi-illan jälkeen.

Kategoriat
teatteri viro yhteiskunta

Eisensteinista viiltävän ajankohtainen näytelmä

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Tarmo
  • Julkaisupäivämäärä 8.4.2024
Eisenstein - Taavi Teplenkov

Maailman suurimpien valtioiden hallitsijat kokevat suuruuskuvitelmissaan usein olevansa kaikessa osaavuudessa ja taitavuudessa ylivertaisimpia koko maailmassa. Nerosta alkaen lähihistoriamme kautta Hitleriin ja Staliniin on maailmanhistoriassa näin käynyt. Monet heistä ovat kokeilleet myös taidetta, olla sen yläpuolella. Taide on kuitenkin aina selättänyt jopa maailman tyrannit. Siksi he vähäisessä taiteentuntemuksessaan ovat pyrkineet käyttämään maailman etevimpiä taiteilijoita oman hallintonsa tuotteina ja käsikassaroina tullakseen vielä mahtavammiksi, ylittämättömiksi maailman herroiksi.

Itse hämmästelin jo muutama vuosikymmen sitten käydessäni tutustumassa Neuvostoliiton aikaiseen Petroskoihin – sen Suomalaisen Teatterin teoksiin ja kaupungin koululaitokseen – silloisen stalinistisen Neuvostoliiton taidekäsityksen pysyvyyttä. Kaupungissa näin Suomen sotien aikaisen kommunistisen varjohallituksen johtajan Otto Wille Kuusisen patsaan yhä keskeisellä paikalla. Lähemmin tarkastellen katsoin taiteilijakaverini neuvosta, miten patsas oli rakennettu – miltei näkymättömin liitoksin pienistä osista. Se oli helppo purkaa, vaihtaa siihen osia, kuten pää tai vaikka koko veistos. Näin voidaan menetellä kätevästi ja nopeasti muutamassa tunnissa vallitsevien henkilökonjunktuurien vaihdellessa valtakunnan hallinnon johdossa.

Nykyisen vapaan Viron entisten kommunististen johtajaveistosten päät ovat turistien nähtävänä Viron Historiallisen museon päärakennuksen takana olevassa laajassa patsaspuistossa.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2018/10/viron-kielta-ja-kulttuuria

Suuret poliittiset yksinvaltiaat ovat tällaisia monumentaalisen tärkeitä persoonia, joita stalinilais-nationalismilla ei ole ollut vielä 1920-luvulla varaa pistää aina vuosiksi vankiloihin, näännyttää nälällä kuolemansairaiksi, pudotuttaa korkeista kerrosrakennuksista, ampua tai eritavoin salamurhata – kuten myrkyttää. Puhumattakaan, että heidät olisi yritetty uudelleenkouluttaa nykytavan mukaan toisiksi ihmisiksi sukupuoliselta identiteetiltään kuten näinä putinaikoina Venäjällä nyt. Yhteiskunnan rikolliseksi luokitellut toisinajattelijat ja homoseksuaalit ansaitsivat nopean kuoleman.

Eesti Draamateater

Teatteri on kautta aikain ollut yksi tällainen taidemuoto, jolla on ollut suora tai piilotettu sanoma parantaa tasa-arvoa ja ihmisten asemaa alamaisina. Viron Draamateatterin Eisenstein-teatterinäytelmä on teos, joka selvittää nykyisen Venäjän putinismin perusteita: siinä Stalin kuin malliesimerkkinä yrittää tulla satojentuhansien ihmisten murhaajanakin kansan suosioon. Näytelmän taustalla on tositapaus Stalinin toiminnasta 1941-1948.

Sergei Eisenstein oli maailmankuulu venäläinen elokuvaohjaaja, kenties jo mykkäfilmin ja nykyisin koko elokuvataiteen maineikkain suurten ajatusten vaikuttaja: Taistelulaiva Potemkin 1925 on merkittävä, paikaltaan liikkumaton elokuvamonumentti, joka filmityönä vaikuttaa yhä maailmassa elokuvavoimassa ja tekniikassa sekä vakuuttavuudessaan suuriin kansanjoukkoihin.

Josef Stalin surmattuaan armotta satojatuhansia, ihmismassoja ja useita kansallisuuksia, päätti todistaa, ettei hän mikään raakalainen ollut. Hän oivalsi, että Moskovan Venäjän ensimmäinen tsaari Iivana Julma (1530-1584) oli aikoinaan häntäkin paljon raaempi. Stalin päätti pyytää Eisensteinia tekemään elokuvan Iivana Julmasta kaikkine julmuuksineen. Stalin ajatteli Iivana Julman raakuuden niin suureksi, että kansa nähdessään elokuvana tämän hirmuteot alkaisi pitää Stalinia suorastaan ihailtavan helläkätisenä hallitsijana.

Sergei Eisenstein taas tajusi, ettei tuosta pyynnöstä, joka oli myös käsky, voinut kuin henkensä kaupalla perääntyä. Niinpä hän teki sopimuksen tehdä tuo filmi Iivana Julmasta maan parhain taiteilijoin. Iivana Julman satojentuhansien ihmisten järjettömällä tuholla ja ruhtinaallisella loistolla, teatraalisella pukeutumisella Stalin tahtoi rinnastaa täyshullun Iivana Julman itseensä varsin hyväntahtoisena kansansa ihailtuna johtajana Generalissimus Stalinina.

Stalinin aikana filmin käsikirjoittamisen, suunnittelemisen ja valmistumisen valvoi tarkoitusta varten Stalinin nimittämät NKVD:n (salaisen palvelun) kaksi upseeria apureineen.

Ursel Tilk ja Britta Soll

He seuraavat Eisensteinia ympäri vuorokauden. Maassa kaikki vakoilevat kaikkia. Näemme esityksen keskushahmoina oikeastaan eniten juuri nuo työtä vartioivat stalinismille vannoutuneet upseerit, heidän hahmonsa ja toimensa. He syynäävät suurien hankintojen, käsikirjoitussuunnitelmien, näyttelijäkiinnitysten lisäksi kaiken elokuvan taustatyön: valokuvia perhealbumista, valmista ja tekeillä olevaa elokuvamateriaalia – kaikkea mitä he saattavat tarvita todisteeksi valtionvastaisesta toiminnasta elokuvan valmistumisessa, kaikki kelpaa, vaikkei sillä olisi itse elokuvalle pienintäkään merkitystä. Salaisia papereita, suudelmia, allekirjoituksia ja kaikkea tämän suljetun yhteiskunnan suurta vilpillisyyttä raotetaan vaikuttavasti. Eisensteinin jokaista liikettä kuunnellaan, salakuunnellaan hänen keskustelunsa, tutkitaan muistiinpanot, perhe-elämä, selvitetään, aikooko hän kuvata jotakin, mikä on vastoin johtajan käskyjä. Eisenstein alkaa tuntea viimein myötätuntoa vartijoitaan kohtaan ja kutsututtaa heitä suurlähetystöjen vastaanottoihin ja tarjoaa roolinkin tulevassa näytelmässään. Puhumattakaan, että nuo upseerivartijat ympärivuorokautisessa työtehtävässään rakastuvat toisiinsa.
  Taavi Teplenkov, Britta Soll ja Ursel Tilk

Suomalaisittain on mielenkiintoista, että Viron Draamateatterin näytelmä Eisenstein sai toteutuksen vasta kuukausi sitten (8.3.2024) Virossa. Sen kirjoittaja Mihhail Durnenkov perheineen oli Putinin Venäjän yhden huomattavimman teatterin johtajia, joka pakeni perheineen Putinin hallintoa ja elää lavastajavaimonsa ja poikansa kanssa Suomessa jo kolmatta vuotta.  Putinistisesta Venäjästä karkotettu ohjaaja Julia Aug siirtyi pari vuotta sitten Viroon ja päätyi Draamateatterin Eisenstein-näytelmän ohjaajaksi.

Draamateatterin näytelmän Mihhail Durnenkovin putinilaista Venäjää läpikotaisin tunteva teksti ja Julia Augin putinismiin suljetun Venäjän hyvin tunteva, paljastava, hallittu ja kiinteän jännitteinen ohjaus tuovat vapaalle maailmalle avautuvana näytelmän suoraan tähän päivään. Kuin rinnasteiseksi Iivana Julma -filmin sanomalle Stalinin johtaman Neuvostoliiton ja selvästi täysin samankaltaisen putinistisen nykyisen Venäjän 2024 yksinvaltaiset tyranniset johtamistavat esityksen sisällössä limittyvät hämmentävän identtisesti toisiinsa.

Näytelmän kohtaukset ovat hallittuja, upeasti näyteltyjä, luovat tarkoin punnittuja tunnelmia, sisältävät koko esityksen ajan kasautuvaa jännitystä ja todellisuuden tapahtumien 1940-lukujen realisointia – Iivana Julman aikaan ja Putinin Venäjään, ne lähes samankaltaisiksi tänä päivänä todistaen.

Ennen kaikkea upseeri Zoja Sobolevaa näyttelevä ja naiseksi kirjoitettu hahmo on näytelmän huumaavan demoninen ja mielenkiintoinen Britta Sollin näyttelijätyö. Hänen naiseutensa, paholaismainen viettelytaitonsa ja juonittelunsa herättää näytelmän tendenssin eroottisella otteella suorastaan ahmittavaksi.

Tönu Oja ja Britta Soll

Näin todellinen Stalinin ympäristö täyttyy laskelmallisilla, päämääräisillä taustahenkilöillä, joiden tehtävä on näyttää Eisensteinin vartiointi tarkkaan, mutta samalla toinen ohjauksen taitava ilmaisumuoto – kameratyö – osoittaa, miten kaikki voi tapahtua asioiden taustassa täysin toisin silloin ja nyt stalinistilais-putinistisessa neuvostoyhteiskunnassa, kuin miltä sen virallinen koneisto ulospäin näyttää ja valtiaat itse luulevat. Taavi Teplenkov näyttelee Eisensteininsa komeasti, sujuvasti, sympaattisen nautinnollisen valovoimaisesti, työhönsä keskittyneen elokuva-ammattilaisen pikkutarkasti, hauskastikin. Hänen näyttämöpuheensa on niin vuolasta, mukaansatempaavaa, että tarvitaan synnynnäinen eestiläinen sen pyörteissä, nerouden käänteissä, hauskuuksissa ja jännitteissä vauhdissa pysymään. Ursel Tilk tekee toisen filmityötä valvovan upseerin osan. Hän tyylittelee sen hieman yksinkertaiseksi, pohtivaksi, tunnollisen ahkeraksi ja totemisen tunteettomaksi henkilöksi.

Kameratyö on siis tämän teatteriesityksen käsikirjoituksen lisäksi vahvan omakuvainen elementti, suurenmoisen onnistuneesti käytetty teatterikeino, jolla ohjaaja taikoo suuren näyttämön seinille, pienten rakennuskulmien takaakin ja kuin salaa toisinaan näkymään ja paljastumaan kaikkea elämän todellista inhimillisyyttä. Tämä teatterimuoto jos mikä on juuri mahdollista, kun aiheena on elokuvanero Eisensteinin työ. Monet pikkuepisodit,  kommunistisen ja tsaarillisen valtakunnan upeat juhlallisuudet, silmäätekevien hallintokoneiston ylimpien persoonien ohjauksen tarkoin piirrellyt hahmottelut tuovat esitykseen sadan vuoden takaista epookkista dokumenttia. Eisensteinista – hänen melko lämpimästä äitisuhteestaan (Ülle Kaljuste) tai kylmänkarheaksi kokemastaan todellisuudesta filmatessaan – kuten tylystä kohtauksesta suuren säveltäjä Sergei Prokofjevin (Siim Selis) härskistä NKVDn hyväksikäytöstä näytelmän musiikissa – on näytelmän käsikirjoitukseen sisällytetty vaikuttavia tunnelmanluojia esityksen genreen. Suurta huumoriakaan ei voi unohtaa – kuten ottaa katsoja kameratyön mukana esityksen prologin kameraotoksia seuraamaan. Niissä Tallinnan tämän päivän keskustassa ohikulkijoilta kysytään, tiedättekö kuka maailmankuulu henkilö on tässä kuvassa. Kukaan ei tiennyt, vain yksi haastatelluista tiesi Tammsaaren suurena eestiläisenä kirjailijana.

Elokuvan Iivana Julma ensimmäinen osa (1945) sai luonnollisesti ylistystä ja ajan arvostetuimman tunnustuksen – Stalinin palkinnon. Toinen osa koki viivytyksen ja toteutui edellistä paljon tylsäkärkisempänä 1947, osin jo Stalinin vastaisena, oli pitkään esityskiellossa ja vapautui esitettäväksi vasta 1958 – siis niin Eisensteinin (1948) kuin Stalinin (1953) kuoleman jälkeen. Kolmannen osan käsikirjoitukset ja aineisto sekä työsuunnitelmat on hävitetty.

Vahinko, ettei Draamateatterin Eisenstein-näytelmän suomenkielistä käännöstä edes osittain ole ajateltu heijastettavaksi teatterisalin näyttämöluukun yläpuolelle screeniin. Tämä teos olisi siellä turistikäynneillä liikkuville viroa taitamattomille – myös suomalaisille Suomessa – yksi aikamme ja maailmantilamme ajankohdan akuutein yhtä aikaa satiirisen hauska ja aidosti jännittävän julma, rehellinen näyttämöteos. Se on todellisuudessa ja fiktiossaan jännittävän karmaiseva, mutta hykerryttävän satiirinen esitys, näyttäessään kommunistista yhteiskunnallista järjestystä ja sen pelon täyttämässä ilmapiirissä työtään tekevää filmineroa, joka antautuu neroutensa valtaan ja luo Iivana Julma -elokuvasta puhuttelevan mestariteoksen.

https://www.draamateater.ee/lavastus/eisenstein

Kategoriat
kulttuuri musiikki

Sekaisin Kaijasta!-konsertti

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Tarmo
  • Julkaisupäivämäärä 7.4.2024

Sekaisin Kaijasta! on intohimoinen, lämmin ja herkistävä konserttikokonaisuus, jossa Kaija Koon tosifanit tekevät cover-konserttimuotoisen kunnianosoituksen idolilleen. Välispiikeissä kuulluista päiväkirjakatkelmista paljastuu, miten Kaija liittyy ensirakkauteen, mummolan vinttikamariin, kesätöihin, vastaamattomiin kirjeisiin – eli siis: vähän kaikkeen!

Laulu ja tanssi: Leena Keizer & Matti Halmetvaara

Piano: Viljami Viippola

 

Sekaisin Kaijasta! –konsertin ensiesitys Liike- ja yrityskeskus Korilla, to 11.4. klo 19:00.

Ensiesitys järjestetään yhteistyössä Korin, Ihana Dessinerin ja Mojo-tuotannon kanssa.

 

Ennakkoliput: edutam.eventiolive.fi    Promokuva: Studio Roihu

Lisätietoa tapahtumasta:  https://facebook.com/events/s/sekaisin-kaijasta-konsertti/415767167690054/

Taustaa tekijöistä: Keizer & Halmetvaara & Viippola aloittivat konserttimuotoisen yhteistyönsä syksyllä 2023. Heidän ensimmäinen yhteistuotantonsa oli Valontuojat-draamakonsertti, joka nähtiin joulun alla kiertueella Lahdessa ja Pohjois-Savossa. Sekaisin Kaijasta! on trion toinen konserttikokonaisuus, jossa yhdistellään laulua, tanssia ja pianomusiikkia.

 

Kategoriat
Koulutus taide

Valokuvauksen opiskelijoiden yhteisnäyttely

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Tarmo
  • Julkaisupäivämäärä 6.4.2024

Kategoriat
taide

Visuaalinen huipputaide haastaa selityskykymme rajoja 

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Tarmo
  • Julkaisupäivämäärä 4.4.2024

Lahden visuaalisten taiteiden museo Malvassa (5.4.2024) koettiin Jeremy Shawn maailmanlaajuista menestystä kerännyt nelikymmenminuuttinen teoskokonaisuus ensimmäistä kertaa Suomessa. Niin sanottu Jaksoton järjestelmä rakentui seitsemään itsenäiseen samanaikaisesti toimivaan videolliseen ääni, valo ja liike- elementeistä luotuihin installaatioihin, jotka täyttivät Malvan lähes sataneliöisen ikkunattoman salin seitsemällä valtavan suurella yhteen suuntaan osoittavalla screenillä. Näissä liikettä tuottivat ihmiskehot intensiivisen tanssillisilla, harjaantuneen akrobaattisilla ja joukkoliikuntaisella nopeudella sekä ryhmäliikuntaisella yhteisvoimalla. Esiintyneet taitelijaryhmät ja Shaw yhdisti teoksessa eri taidemuotoja sekoittamalla kuvastokirjoon myös värielementtejä ja käsitteellisen taiteen ideoita. Ihmiskehon estetiikka, liikkeen voima ja ideana musiikkivideoiden tekniikka, sekä hämmentävän elokuvallinen kerronta loi teokseen tunnelmia, jotka arvoituksellisuudellaan virittivät katsojan ajattelun ratkaisemaan tapahtumaa, sen poikkeuksellisen vahvaa tapaa hermoärsytystemme ja psyykemme havahtumiseen.  

Transsendenssin mysteeri eli tietoisuuden tilan muuttuminen lienee ollut taiteilijan tarkoitus, mutta kokonaisuus ei ensi-istumalta ainakaan vielä sitä löytänyt vaan jäi täysin oman rajallisen havaintokokemuksemme pieniin ympyröihin, niihin konkretisoituen.  Ehkä tuo termin määritelmä ilmiöstä joka jää havaintokokemuksemme ulkopuolelle täyttyy toiste teosta kokiessa – nyt ainakin itse koin teoksen vaivautuneena, meluisana, kakofonisena, päämuodoltaan liian liikkuvana ja epämukavana, rauhattomana kokonaisvaikutukseltaan. 

Uskon ja tieteen välitilasta voisi Jaksottoman järjestelmän kenties usein kokiessaan transsisena kokemuksena jopa löytää. Mitään uutta ymmärrystä en itsestään teoksessa löytänyt suppeaan ajatteluuni. Jeremy Shawn monitaiteellinen suuruusluokaltaan jättiläismäinen teos ansaitsee silti vähintään kerran meidän jokaisen kokemuksen – ehkä se meistä viisaimmat ja ajatuskapasiteetiltaan mittavimmat palkitsee mysteerisellä ratkaisullaan. 

Jeremy Shaw (s. 1977) on kanadalaissyntyinen Berliinissä asuva taiteilija. Teoksissaan hän yhdistää eri taidemuotoja sekoittamalla niitä ja muuta erilaista estetiikkaa – luomalla tunnelman, joka haastaa katsojan selityskykynsä rajoille. 

Jeremy Shawn Jaksoton järjestelmä -näyttely on esillä Malvan kolmannessa kerroksessa. 5.4.2024 – 29.9.2024

https://www.malvamuseo.fi/nayttelyt/jeremy-shaw-jaksoton-jarjestelma/ 

Kategoriat
kulttuuri yhteiskunta

Kehityksen ja edistyksen varmassa pettämättömässä toteutumisessa

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Tarmo
  • Julkaisupäivämäärä 2.4.2024

Pari päivää sitten pienellä Pyhättömän alueen kävelytuokiollani läheisen kadun tuttukasvoinen naapurin rouva kertoi juuri nähneensä kurkiauran taivaalla. Luonnon kiertokulun ilmiöt ovat taas tuoneet vuodenaikojen luonnonmerkit Suomeen. Muutama päivä sitten myös virallinen sivistyneen maailman kellonaika oli vaihdettu talvesta kesäaikaan ja monessa kodissa se tuotti kymmenien kellonviisareiden käännön tunnilla eteenpäin – moderneimmissa laitteissa sen tekivät jo laitteet itse. Seuraavana päivänä 20 sentin uusi lumiturkki peitti koko kesäaikaan siirtyneen Suomen maanpinnan.

Nyt pääsiäispyhien mentyä on ehkä tarpeen myös tavallisen ihmisen järjenkäytöllä pohtia uskonnon ja Suomessa erityisesti kohta jo entisen valtionkirkon – nykyisin vielä kansankirkon – merkitystä ja tulevaisuutta jokapäiväisenä elämän tarpeellisena tai tarpeettomana tapana ja käsitteenä.

Suomen valtionkirkoksi evankelis-luterilaisen uskontokäsityksen tekee vielä sen laajuus, sillä yhä yli 60 % suomalaisista kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon ja maksaa sille kirkollisveronsa. Tuo valtionkirkko näkyy oikeastaan enää vain Eduskunnan eli valtiopäivien vuosittaisissa avajaisissa, kun valtiopäiväedustajamme kokoontuvat avajaisjumalanpalvelukseensa ja ainakin presidentti instituutiona on ottanut tavakseen osallistua tuohon jumalanpalvelukseen. Kansankirkkona tuo luterilaisuutemme vielä menettelee, kun omassa kunnassani täällä Lahden kaupungissa juuri ja juuri 60% kansasta vielä kuuluu siihen.

Syntyessäni sota-aikana 1940-luvulla valtionkirkkoon kuului yli 90 % väestöstä. Sodan melskeissä niin rauha kuin sotakin siunattiin uskontomme nimissä. Vielä nyt muistan pikkupoikana näkemäni silloin paperikassia kantaneen kirkkoherran hahmon, hänen pelättyjen  polkupyörävierailujensa kodeissa merkinneen kuolemaa – ilmoituksen perheen jäsenen kaatumisesta rintamalla. Nyt tällainen tunnelma, toisen kansakunnan tuottama ja toisen kokema kuolema ei pelkästään vain meitä naapurivaltioiden asukkaita liikuta. Sota Ukrainassa tuntuu varjostavan jo koko maapallomme ihmiselämän keston häilyvää tilapäisyyttä.

Miksi sitten evankelisluterilainen sisältö (avioliittoon vihkimisiä, lapsikastetta, hautaamisia lukuunottamatta) ei juurikaan enää houkuta meitä kirkon järjestämiin tilaisuuksiin saati kirkkorakennuksiimme sanomaansa kuulemaan. Luin äskettäin ensi kertaa elämässäni uskontoomme asiasta tehdyt kansalaisille tarkoitetut perusmääräykset – Suomen valtion perustuslain ja sille rinnasteisen Suomen evankelisluterilaisen kirkkolain sekä Uskonnonvapauslain pykälät – peräkkäin. Kovin ovat kaikki kolme säännöstöiltään pykäläviidakkoisia, raamatullisen farisealaisia, tylsiä ja yksityiskohtaisen tietoviisaita maallikon luettaviksi. Tuskinpa ne kiinnostavat ketään kirkkoon liittymään – tai sieltä eroamaan. Missä viipyy se ihmiselle kenties tärkein kirkolta odotettava anti – saavuttaa mielenrauha yhteisössään ja omassa elämässään.

Oppikouluaikanani koin jo ensimmäisen, ihmisen uuden leimaamistapahtuman. Kannaksen kaksoisyhteislyseon evakko-oppikoulu Karjalasta oli rauhansopimusten sääntöjen pakosta muuttanut Lahteen seudulta, jonka Toisen maailmansodan rauhanlait määräsi naapurivihollisemme Neuvostoliiton alueeksi. Kannaksen koulun uskonnonopettajana oli ensimmäinen suomalainen naisteologi sacr.min.kand. Wendla Salokas. Joka syksy hän kävi suuret luokat (yleensä neljä rinnakkaisluokkaa/jokaisessa yli 40 oppilasta) oppilaskohtaisesti nimi nimeltä lävitse uskonnolliselta tunnustukselta ja oppilaan oli vastattava seisomaan nousten. Ev. lut. oli kelpaava vastausmuoto, johon Wendla nyökkäsi hyväksyvästi. Kun sitten joku vastasi ortodoksi, Wendlan katse kohtasi vastaajan, joka sai suullisen kommentin: siis venäjänuskoinen. Jos vastaaja taas ei osannut sanoa kuuluvansa kumpaankaan kirkkoon, Wendla kommentoi: siis pakana.

Aika on muuttunut. Ehkä vain rippikoulun uusiminen on hieman lievittänyt kirkkouskovaisten kuihtuvaa määrää veronmaksajina, sillä sen ihmisläheinen, leirimäinen kaveri- ja toverimuoto on yhä tehokas tapa kohdata toisensa ja uskovaisuus mukavasti ja luontevasti.

Kirkon jumalanpalvelusten suurten säveltäjien alkuaan maallisten ruhtinaiden hoveihin tehdyt sävelteokset Bacheista alkaen ovat kirkkomusiikkina itselleni olleet  lähes aina pelkkää museokamaa, urkujen pauhua keskeyttämään muka syvälliset uskomisajattelumme ja tarkoitettu pelkästään hälyyttämään hereille meitä korkeatasoisesta musiikkitaiteesta ymmärtämättömiä edes sanaa kuuntelemaan. Kaikki kirkonmenoihin liittyneet kokeilut kuten negromusiikillinen liikehdintä ja koreografia hengellisissä lauluissa tai virsissä eivät mielestäni sovi nekään suomalaisen ihmisen sielunmaisemaan.

 

Venäjänuskoisia ei kaupunkimme yli 2000 venäjänkielisestä asukkaasta ole rekisteröity enää kuin pari sataa. Yli puolisataa erilaista uskontoa julistavaa yhteisöä on maassamme rekisteröitynyt valtakirkkomme lisäksi jakamaan uskontoon vertautuvaa tietoa ja palveluja maassamme. Wendlan pakanat alkavat lähestyä Suomen prosenttitilastoissa jo kirkkouskovaisten yhä pienenevää enemmistöä. Mistä löytyisi vielä sisältöä kansankirkon tarpeellisuuteen, sielumme tarvitsemaa sijaa elämän tarkoitukseksi ja arkemme tarpeellisuudeksi – vai kuihtuuko se kohta pois, tarpeettomana turhuutena kiireemme tieltä.

 

Tuo kävelylenkkini sivuaa lahtelaista Mustankallion suurta hautausmaata, Pyhättömän mäkeen kiviaidoin rajoittuen. Tuolla hautausmaalla on lähisukulaisteni haudat ja ihan niiden vieressä myös Salokkaan Wendlan  hautamuistomerkki – Martti puolisoineen, tyttärineen ja vävyineen.

Sinne oli myös päässyt yksi Möysän Pyhättömän runoilija Einari Vuori (1921-2010) jo ennen kuolemaansa omine ajatuksineen ja runoineen.

”Tulkaa tänne, tulkaa tänne, tallelle pannaan, tallelle pannaan. Näin luki kappelin ovikaaressa Metelinmäellä ja Möysäänhän se liittyi sekin ja möysäläisiin. Kukin aikanaan he sinne päätyivät, paikoillensa säätynsä, asemansa ja uskonsa mukaan.”

Tässä vielä toinen hänen runoutensa helmistä taas kerran luettavaksemme:

JA  SITTEN  ELÄMÄ

Me kasvamme hyvänuskon, hyvien tapojen

ja ihanteiden jalossa ohjauksessa,

jumalanuskon ja historian hengen,

kehityksen ja edistyksen

varmassa pettämättömässä toteutumisessa,

ihmisyyden ja lahjomattoman oikeuden kirkkaudessa.

Ja sitten elämä….

 

todellinen elämä,

jolla ei ole ihanteita ja kohtuutta

tulee ja sivutessaan

lyö meitä kasvoihin rautaisella kämmenellä.

 

Hyvä Jumala kuinka se koskee.

 

Kategoriat
kulttuuri teatteri

Kevään lähimpiä näytelmien ensi-iltoja

IHMISEN OSA -näytelmän ensi-ilta on lauantaina 6.4.2024 klo 17.00 Mallusjoen seuratalolla.

Kari Hotakaisen romaaniin perustuva näytelmä on viiltävän tarkkanäköinen, traaginen ja hupaisakin yhden perheen ja samalla koko ihmisyyden kuvaus.

 

 

KANIJANIKANI-esityksen ensi-ilta on perjantaina 12.4.2024 klo 19.00 Teatteri Vanha Jukossa.

KANIJANIKANI on humoristinen kertomus ihmisistä, kaneista ja muutoksenkaipuusta. Esityksen päähenkilö Jani potee merkityksettömyyttä ja stressiä, ja ratkaisee ongelmansa menemällä mökille sekä hyppäämällä kaninkoloon. Esityksen taiteellinen työryhmä koostuu juuri teatteritaiteen ammattilaisiksi valmistumassa olevista opiskelijoista. Esitys on monelle heistä taiteellinen opinnäytetyö.

 

Aurinkoteatteri ja Kansallisteatteri esittävät yhdessä näytelmän

LAULUJOUTSEN – KATASTROFIBALLADI

Juha Mustanojan kirjoittama ja ohjaama Laulujoutsen on hillitön historiallinen piraattispektaakkeli, jonka tyrskyisän pinnan alla piilee kysymys talouden ja ihmisarvon vaietuista yhteyksistä. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 17.4.2024 klo 19.00.

Näyttämöteos on kolmas osa esityssarjasta, jonka aiemmat teokset ovat olleet Thalia-palkittu Maa-Tuska (2015) sekä kiitetty Atlantis (2018), joka kantaesitettiin Kansallisteatterissa.

 

Gaudian  ROBIN HOOD

Ilkeä prinssi Juhana on veljensä kuningas Rikhardin poissa ollessa kaapannut vallan ja ahneuksissaan hän verottaa kansalta jopa sipulit sopasta ja paikat teltoista. Rohkea Robin Hood ei kuitenkaan jää toimettomaksi, vaan yhdessä ystäviensä PikkuJussin ja Munkki Tuckin kanssa hän tarttuu toimeen auttaakseen ahdingossa elävää kansaa.

Esityksen ovat opettajiensa johdolla valmistaneet  Gaudia-lukion opiskelijat.

Ensi-ilta Lahden kaupunginteatterin Aino-salissa perjantaina 19.4.2024 klo 18.30

 

HULLUJA SATUJA   Kansallisteatterissa

Paula Norosen ja Minna Kivelän kirjoittamiin satuihin pohjautuva esitys tuo huippusuositut hahmot ensimmäistä kertaa teatterin näyttämölle. Esitys on lastenteatteria parhaasta päästä: vauhdikasta, oivaltavaa ja hauskaa. Hulluja satuja muistuttaa niin pieniä kuin isoja katsojia ystävyyden merkityksestä, erilaisuuden suvaitsemisesta ja liian pitkän ruutuajan haittapuolista.

Käsikirjoitus Henna Tanskanen – Helena Vierikko

Kantaesitys on keskiviikkona  24.4.2024 Kansallisteatterin Taivassalissa klo 18.30.

 

Lahden uutisia palaa näihin viiteen esitykseen niiden ensi-iltojen jälkeen.

Kategoriat
kansainvälisyys taide yhteiskunta

Lahen uutisia – Parahin lukijani!

Parahin lukijani

Tässä on käsilläsi kuluvan vuoden 2024 maaliskuun Lahen uutisia -artikkelit.

https://lahenuutisia.fi/2024/03/

Ne sisältävät pääasiassa teatteritaiteeseen sisältyviä lahtelaisten helposti tavoitettavia teatteriesitysten arvioita taiteen lajista, josta luulen jotakin tietäväni. Kaikki artikkelit ovat tuoreustakuujärjestyksessä.

Maaliskuun juttuihin liittyy myös pari harvinaista urheilullista artikkelia, jotka kertovat lahtelaisesta perheelleni tutusta uintiurheilusta ja sen kansainvälistymisestä. Viimeisin niistä, tuorein on jo ympäri maailman levinneestä masters-uinnista, sen eilen päättyneistä Salossa pidetyistä SM-kisoista, joihin otti osaa yli 500 uimaria.

Vain yksi maaliskuisista artikkeleista on Lahden kaupungin tapahtumista. Synnyinkaupunginosani Möysän asiat alkavat mennä täysin rempalleen Lahden kunnallispolitiikan ja asioita välinpitämättömästi tutkineiden rakennusviranomaisten kehnosti hoitamina. Ensin Möysän, Suomen komeimman uimarannan täydellinen visuaalinen virkistymisrauha ja yhteinen nautintaoikeus sen ranta-alueen korskarakentamisella on jo hävitetty.

Parhaillaan Möysänkin tulevaisuudessa siirtyessä lahtelaisen kunnallispolitiikan huolimattomuudesta pelkkien kansainvälisten suurketjujen hallintaan möysäläiset kodit, asukkaat, heidän jokapäiväiset välttämättömät arjen toimintojen kattavat palvelunsa sekä lähiönsä suomalaisittain harvinainen, yhteisöllisesti merkittävä rakennuskulttuuri tuhotaan ja hävitetään.

Lahen uutisia on 17 vuotta toiminut vuodatus-nimisellä julkaisualustalla. Se on maksuton kirjoittajille ja lukijoille, mutta kovin epävarma julkaisuorganisaatio. Viimeksi noin kuukausi sitten se oli pysähdyksissä reilun 10 päivää. Jouduin ottamaan asiasta yhteyden Tietosuojavaltuutettuun ja asia selvisi yhdessä arkipäivässä kuntoon. Vuodatuksen ongelma on, että se elää täysin mainosten varassa ja sen lähtömaaksi on vasta hiljattain ilmoitettu Viro.

Etsin Lahen uutisia -julkaisulle uuden, luotettavan – tosin kansainvälisen – Word Press -julkaisualustan. Se on kirjoittajalle maksullinen, mutta lukijalle maksuton julkaisupohja.  Lahen uutisia -kannalta sen tärkein ominaisuus on, ettei se sisällä mainoksia. En myös edelleenkään pysty käyttämään facebook- tai muita some-keskusteluja – aikani ja kykyni ei niihin yksinkertaisesti riitä.

 

Käsillä olevat Lahen uutisia -sivut ovat vielä valmisteluvaiheessa. Ne löytää aina varmimmin osoitteesta https://lahenuutisia.fi

 

Juttuihin voi antaa myös mielipiteensä – joko julkaistavaksi tai vain toimituksen tiedoksi Lahen uutisia -sähköpostilla: lahenuutisia@gmail.com

(Vanhoihin Lahen uutisia -vuodatuksiin pääsee edelleen osoitteella  https://lahenuutisia.vuodatus.net/ )

Lukuintoa ja mielipiteiden vaihtoa jälleen toivoen ja toivotellen

Tarmo Virtanen

lahenuutisia@gmail.com

 

Kategoriat
kansainvälisyys yhteiskunta

Lahtelaiset uimarit SM-mestaruuksien loisteessa

Viikonvaihteen 22.-24. 3. 2024 Salossa pidettyjen Masters-uinnin Suomenmestaruuskisojen viimeisenä päivänä paukahti kahden EE-ajan oheen uusi Maailman ennätys 4x100m vapaauintiviestissä joukkueella Tommy Rundgren, Petri Heikkilä, Janne Virtanen ja Juri Logvin. Uusi ME-aika kirjataan lukemin 3.54,57. Vanha ME oli jenkeillä ajalla 3.56,97.

Speedot keskittyivät näissä masters SM-kisoissa etupäässä viesteihin peräti neljän viestiporukan voimin, eikä turhaan, sillä saaliina 16 miehen joukkueella oli 1 x ME + 3 x EE + nuorempien joukkueella SE.

Mestaruudet kauhoivat henkilökohtaisissa lajeissa:
– Petri Heikkilä (100 sku),
– Tommi Kähkönen (1 500 vu)
– Lari Sirnelä (200 pu)
– Jaakko Heimo (100 su ja 100pu)
– Jero Marjalahti (200 ru)

40- ja 50-vuotiaiden viesteissäkin Speedo ylsi kolmeen mestaruuteen. Mestaruusjoukkueissa uivat Jaakko Heimo, Tommi Kähkönen, Tuomas Lähdetluoma, Jero Marjalahti, Tero Matkaniemi, Tapio Mäkitalo, Kai Poutanen, Lari Sirnelä, Mikko Soini, Jaani Virtanen.

Speedo Masters Finland on suomalainen, lahtelainen uimaseura, joka on erikoistunut masters-uintiin. Verkkolehti: https://uinti.onedu.fi

Kategoriat
Koulutus teatteri

Lahden kansanopiston Teatteri 1 Jossain pohjoisessa

Lahden kansanopiston Teatteri 1 ensimmäisen opiskeluvuoden päätyö John Carianin Jossain pohjoisessa toi lahtelaiseen teatterielämään uudenlaista, harvinaista teatteriestetiikkaa. Nykyteatterin, aikakautemme synkkiin, sotaisiin, masokistisiin aiheisiin ja maailmanpalon ennustuksiin jo lähes kyllästettyihin kova meininki -ohjelmarepertuaareihin syttyi sydämelliseen paloonsa pitkästä aikaa hienon onnistunut, roihuava vastaliekki: täydellisen rakkaudenjanon, elämän ihanuuksien, maagisten yllätysten näytelmätekstitoteutus, luontevalla, vilpittömällä lämpöisyydellä ja ihmisenoloisella pehmeydellä tulkittuna, yhteisöllisesti todistettuna. Kaukana sentimentaalisesta hempeydestä saimme elää osin tuttuja elämän sattumien, vielä enemmän uskomattomien yllätysten ja ennen kaikkea elämämme tärkeimmän – rakkauden ja rakastumisten mielikuvituksellisia, onnenkantamoisten värittämiä hetkiä.

Yhdeksässä kahden henkilön välisissä episodimaisissa kohtauksissa saimme tähän äärimmäisen lämpimäntuntuisen esityksen henkeen eläytyä ja aina uudelleen hämmästyä, että teatteri on löytänyt uuden tavan puhua suoraan esittäjien rooleihinsa sisäistyneellä, kuin omakohtaisella näkemyksellä rakkaudesta ja sen tapahtumista ihmisten elämän rikkautena. Ohjaajan henkilöohjaus ja esittäjien tulkintavalmiudet ihastuttivat tuoreudellaan ja konstailemattomalla elävyydellään. Nämä kovinkin irrallisen tuntuiset, erisisältöiset kohtaustarinat ohjaus kuroi taitavasti nautittavan ehyeksi, kylämäiseksi, näytelmäiseksi lavaesitykseksi. Kokonaisuutta väritti ja nivoi yhteen myös upea koko esityksen sävelletty kaunis ja tunnelmallisesti livemusisoitu musiikkilavastus sekä maallisti pikkukylässä tapahtuvaksi rehevät, hauskat kylätanssilliset tuokiot.

Kaikki yhdeksän episodia maistuivat tavattoman persoonallisilta ja herkkyydellä tulkituilta. Joudun kuitenkin vain muutaman oman mieltymykseni kuin lumoavasta revontulien väriskaalasta rajaamaan:

Peten ja Jannikan välittömän kaunistunnelmaisen, ehyen, hienosti keskittyneen rakkaudentunnusten vilpittömät, vähäpuheiset hetket ja heidän läheisyytensä ja etäisyytensä absurdilla havainnollistamisena jättävät meidät aidosti vakaviksi. Tämä episodien ensimmäinen, kenties yksi herkimmistä johdattaa meidät teoksen suoran puhumisen tunnelmaan vaikuttavasti.

Malvan ja Sasun railakas, vauhdikas arkifilosofisesti hauskan kamala tarina loukkaamisesta, henkilökohtaisuudesta ja sen tilastoimisesta omiksi käyttäytymisnormeiksi on todella ihanasti hulluttelevaa kauhukomiikkaa: kongenitaalista analgesiaa sairastava Sasu ja kuumassa vedessä kätensä polttava Malva. Koko juttu härkäpäisyyttä, itsekkyyttä sekä sukulaisauktoriteetteja kirpeästi opponoivaa rakastuneiden puhetta. Näyttelijätyönä laadukasta ja osaavaa teatteria.

Ramin ja Topin remontti- ja rakennusmiesten perinteinen ammatillinen keskustelu on niin tyypillisen tuttua, kinaavaa ja väittelevää miehekkyyden ronskia ja väkivahvaa tosikkoa asiantuntemusta täynnä: näyttelijäkaksikko suorastaan hurmaa taidollaan, rytmillään ja eläytymisellään oikeassa olemisen ehdottomuutensa. Siksi täydellinen retkahtaminen toisiaan rakastamaan on taatusti yllätysten yllätys hauskuudessaan ja mahdottomuudessaan.

 

Reetta ja Peetu on jo laadukasta teatteri-ilmaisua käsikirjoituksensa ja loppuhuipentumansa loistavassa luontevuudessa, näyttelijätyönsä arvaamattoman taitavassa kehittelyssä ja sen kruunaavassa täydellisessä heittäytymisessä. Pusu on pitkän kohtauksen aihe, joka toteutuksessaan näin täydellisesti johtaa koko esityksen tarinoiden kavalkadin päätökseen, suuren huumorin ja rakkauden arvokkaisiin, unohtumattomiin sfääreihin.

 

Kansanopiston Teatteri I Jossain Pohjoisessa tuntui harvinaisen kypsältä, muodoltaan virkistävän poikkeukselliselta, nuorekkaan raikkaalta, varman luontevalta esitykseltä. Sen esittäjätaitelijat ovat valmiuksissaan paitsi osaavia, sympaattisia, näytelmän yksilöllisissä roolitöissä lahjakkaita tulkitsijoita jokainen, myös teatterin yhteisöllisissä näytelmäosuuksissa aina teatteri-illuusioon meitä katsojia jo aulasta johdatellen ja joukkokohtausten toteutuksissa niiden ilmapiiriin meidät yleisön hienosti taikoen. Lavastuksen ja valojen koruton tyylikkyys ja ohjelmalehden esitystä harvinaisen hienosti informoivat piirroskuvat ovat jo täydellisen teatterin ekstraa!

 

Jossain pohjoisessa

KÄSIKIRJOITUS: John Cariani
OHJAUS: Aleksi Lavaste
OHJAAJAN ASSISTENTTI: Jonas Kanto
MUSIIKKI JA ÄÄNISUUNNITTELU: Jonas Kanto
MUSIIKIN OPETUS: Virva Immonen
KOREOGRAFIAT JA TANSSIN OPETUS: Katri Liikola
PUHEEN OPETUS: Heini Nikander
SUOMENNOS: Tommi Kainulainen

KÄSIOHJELMA: Lina Juusela ja Siru Karjalainen

KÄSIOHJELMAN PIIRROKSET: Lina Juusela

ESITYSKUVAT: Jani Enqvist

TEKNIIKAN AJO: Jouni Kolvanki, Saija Nygård, Jasmin Salonen, Anton Varpama-Taittonen

Tämä esitys on perinteikkään Lahden kansanopiston Teatterikoulutuksen työ, johon tällä kertaa liittyy myös koulutushistoriaa: Esityksen ohjaaja Aleksi Lavaste (vuonna 2001-2002) ja esityksen suomentaja Tommi Kainulainen (vuonna 1998-1999) ovat itse olleet Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen oppilaina.

 

Arvio esityksen 22.3.2024 ensi-illasta.

Kategoriat
Koulutus taide

Kaarisillan taidetta Galleria Uudessa Kipinässä

 Maaliskuun loppuun saakka on Galleria Uusi Kipinässä vielä esillä mielenkiintoinen näyttely.
Lahden-Nastolan-Erstan Kaarisillasta valmistuvat kuvataiteilijat pystyttävät Galleria Uuteen Kipinään Taidesirkuksen maaliskuun ajaksi. Taidesirkuksessa on tarjolla sykähdyttäviä elämyksiä: taiteellista akrobatiaa, taikuutta ja komiikkaa. Osallistuminen tapahtuu, tietysti, omalla vastuulla.

Mukana on töitä yhdeksältä visuaalisen alan artistilta. Milla Hokkanen painottaa töissään teknistä taitavuutta. Heta Hyvönen valmistaa puusta, savesta ja muovista olentoja. Neea Kyllönen työskentelee maalauksen ja taidegrafiikan menetelmin. Hänen töissään on tärkeää värikkyys. Pyry Nikula on kiinnostunut luomaan paikkoja ja hahmoja. Kai Pitkäsen taide näyttää ensikatsomalta sekalaiselta, mutta tarkempi vilkaisu tuo esiin tapahtuman ja harkittuja yksityiskohtia. Hannah Sklar työskentelee mieluiten taidegrafiikan menetelmin. Tomi Vainion taide syntyy omalla painollaan. Emi Tuominen tekee savesta käyttöesineitä. Maalatuilla hahmoillaan Emi haluaa tuoda esiin diversiteettiä. Alma Tähden taide on realistista. Taiteilijoista löytyy tarkemmat esittelyt osoitteesta: https://kaarisilta-studio.fi/opiskelijat/.

 

Näyttelytyöt ovat valmistuneet kolmevuotisten Media-alan ja kuvallisen ilmaisun perusopintojen aikana. Kaarisilta järjestää koulutusta yhteistyössä Koulutuskeskus Salpauksen kanssa vaativan erityisen tuen koulutuksena. Koulutus on kuvataidelähtöistä ja sen suorittanut valmistuu Kuvan toteuttajaksi. Opiskelujen aikana tutustutaan monipuolisesti erilaisiin kuvataiteen menetelmiin ja ilmaisutapoihin. Ideana on, että jokainen opiskelija löytää ja suuntautuu omiin vahvuuksiinsa ja itseään kiinnostaviin menetelmiin. Taidesirkuksessa on mukana piirtämällä, maalaamalla, veistämällä, sekä taidegrafiikan ja mediataiteen keinoin toteutettuja teoksia.

 

Kategoriat
Koulutus teatteri

Lahden Kansanopiston Teatteri 1 maailman suosituimmassa hittinäytelmässä

Lahden Kansanopiston Teatteri 1 tuo ensimmäisen vuoden päätyönään suomalaisittain harvinaisen Atlantin takaisen ja suuren maailman yhden viime vuosikymmenen esitetyimmän näytelmän. Se on saanut jo tuhansia eri tulkintoja – varsinkin Amerikoissa se on ollut eräänlainen teatterihitti nuorten aikuisiksi tulevien – lukioiden ja opiskelijayhteisöiden – teatterianti. Suomessa näytelmää on esitetty pienin katsojamäärin kolmen eri teatterin tulkintoina (mm. Kotka ja Kajaani), mutta korona-aika vei osan tästä näytelmäuutuudesta tietymättömiin. Harvinaisuus on nyt lahtelaisten koettavana ensi perjantain ensi-illassa.

Lehdistötilaisuudessa saimme kurkata tähän äärimmäisen lämpimäntuntuiseen esitykseen parilla pienellä kohtauksella. Yllätyin, että teatteri jopa lännessä on löytänyt uuden tavan puhua omalla kielellään rakkaudesta, yllättävistä tapahtumista ihmissuhteiden välillä. Sympatia tuntui kuin palanneen odotettuun omaperäisen korkeaan kurssiinsa teatteritaiteen ytimessä ja elämämme pohdinnoissa tässä muuten kaiken repivässä maailmanmenossa.

Jossain pohjoisessa on John Carianin käsikirjoittama, pohjoiseen kyläyhteisöön sijoittuva, rakkaudellinen kokoillan näytelmä. Esityksen yhdeksässä tarinassa ihmiset painivat hartiavoimin ihmiselämän keskeisen kysymyksen parissa -rakkauden. Teos tuo pehmeää menoa tähän maailmanaikaan, jossa kovien arvojen ohjaamat valinnat ovat arkipäivää. Haluamme luoda lavalle palan rakkautta, kokemuksen ihmisten välisestä yhteydestä. Kova meininki loppuu. Nyt on rakkauden vuoro.

Teatteri I tarjoaa katsojilleen tämän elämän lämpimän sylin ja kanssayhteisön, Aleksi Lavasteen ohjaaman näytelmän Jossain pohjoisessa ensi-illassa 22.3.2024.

KÄSIKIRJOITUS: John Cariani
OHJAUS: Aleksi Lavaste
OHJAAJAN ASSISTENTTI: Jonas Kanto
MUSIIKKI JA ÄÄNISUUNNITTELU: Jonas Kanto
MUSIIKIN OPETUS: Virva Immonen
KOREOGRAFIAT JA TANSSIN OPETUS: Katri Liikola
PUHEEN OPETUS: Heini Nikander
SUOMENNOS: Tommi Kainulainen

LAVALLA: Lahden kansanopiston Teatteri I
Elli Arstila, Heikki Hoppania, Kaisla Jaakonaho, Lina Juusela, Emma Kakkonen, Siru Karjalainen, Tino Karttunen, Elias Kaukkila, Veera Kivistö, Minka Kosonen, Martta Kukkonen, Aino Kuronen, Albertta Leppäniemi, Jade Manner, Minea Mantsinen, Enna Piitulainen, Katinka Ritvanen, Ville Saastamoinen ja Fanni Vihersaari

Tila on valitettavasti esteellinen, mutta pyörätuolipaikat on järjestettävissä. Olethan meihin etukäteen yhteydessä sähköpostitse, mikäli tarvitset apua esitykseen saapumisessa tai haluat lisätietoja. Avustajan lippu on ilmainen.

Noudatamme tiloissamme turvallisemman tilan periaatteita, joihin toivomme myös yleisön sitoutuvan. Lämpiössä on sukupuolineutraalit WC-tilat. Esitys sisältää teatterisavua.

Lipunvaraus ja lisätiedot: teatterikoulutus.fi/esitykset/jossain-pohjoisessa

Lahen uutisia palaa esitykseen sen ensi-illan jälkeen.