Lavastus koko näyttämöaukon täyttävine nousevine ja laskevine läpikuultavine metallinoloisine suurine kansainvälisine kuljetuskontteineen ja niiden läpi heijastuva elävän ajantasainen maailmantilanne koko ajan vilkkaasti liikkuvine suurine putinistisen Venäjän panssarivaunujonoineen takasi esitykselle riittävän tosipohjaisen vailla kuvitelmia olevan ajankohtaisuuden. Samoista konteista avautui omilla vuoroillaan niin Jyväskylää lähellä olevan suomalais-ukrainalaisen perheen marjanpoimijoita työllistävä mansikkatila, moskovalainen toisinajattelijoita putinismiin manipuloiva sairaala, psykiatrin vastaanottotila tai saman marjatilan arkikoti, kaikki interiöörit merkittävine tunnistettavine aitoine rekvisiittoineen ajatuksemme keskittämään.
Vaikuttavinta kuitenkin on Kansallisteatterin Suuren näyttämön täysin puheteatterin repliikeiksi kirjoitettu näytelmä Mika Myllyahon harkitulla Sofi Oksasen kirjoittaman näyttämöpuheen täysin hallitsevalla ja pelkistetyllä sanomatarkkuudella, tutkitun tiedon ehdottomuudella. Sofi Oksasen teksti ei liioittele, ei kaartele totuutta, vähättele tai koristele sanottavaansa, ei sisällä turhia sanoja, ilmaisuja, satuilua tai jaarittelua tai kuvittelua eikä tunteita. Jokainen repliikki ja ajatus on aidosti totta, asia tutkittu juurta jaksain. Koko teos on sanatarkkaa kirjoittajan ajattelua. Harvoin näytelmäteksti osataan kirjoittaa niin steriilin asialliseksi ja luotettavaksi. Siksi näyttämöpuheen on myös oltava tarkkaa, lähes kirjallista, dialogin joka tavultaan hallittua ja ehdottoman sujuvaa. Ehkä ensi-illassa ounastelin enää vain tällä kohden vielä muutamia hiuskarvan ohuisia pikkupuutteellisuuksia sananlopuissa ja dialogin ajoituksissa.
Kansallisteatterin ja Sofi Oksasen uusi teatterigenre on tämän päivän ihmisten elämän rankkaa todellisuutta, aitoa realismia yhtä aikaa nykyisessä putinistisessa Venäjässä kuin länteen pompanneessa niin kutsutussa vapaassa Suomessa. Kansanvalta ja yksinvalta, putinismi ja vapaus, homoseksuaalisuus ja sen kieltäminen elävät niissä molemmissa pelottavasti rinnakkain sekä julkisina että piilotettuina.
Rinnasteinen ihmisen osa näissä molemmissa naapurivaltioissa on kansalaisen pakkonöyryys toimia julkisuudessa valtionsa periaatteilla, mutta tarvittaessa salata todellisuus, puikahtaa piiloihin yksilönä vain omatunnon kolkuttaessa itsellemme valtiovallalle tekemistämme taloudellisista tai ihmisoikeudellisista rikkeistä.
Ihmiskauppaa harjoitetaan molemmissa. Jyväskylän seudulla juuri oli tuomittu yksi marjayrittäjätilallinen vierasmaalaisia alistavasta täysin alipalkatusta, ihmiskauppamaisesta työllistämisrikoksesta. Näytelmän samankaltainen Oksasen esimerkkiperhe pyrkii salaamaan oman tilanteensa vain naapurin rikosta ääneen pohtimalla.
Putinistisen Venäjän ihmiskäsitys on valtion laeissa määrätty torjumaan kansallisen isänmaan epämoraaliset yksilöt, joista homot on vain yksi kohde. Heitä varten on perustettu käännyttämissairaalapraktiikat ja homoseksuaaleja metsästävät käännyttämisjoukot. Vapaan Suomen intiimit suhteet samaa sukupuolta olevien kanssa ovat jo tulleet ulos sateenkaarisista piiloistaan, mutta äärioikeistolaiset ja vanhoihin sukupolviin juurrutettu ihmisoikeuden vastustus on Suomessamme vielä luokittelevissa voimissa.
Mansikkapaikassa koko esitys avautuu meille seitsemän roolityön vuorosanoiksi huolellisesti kirjoitetuista repliikeistä. Perheen äiti Ruslana (Maria Kuusiluoma) ja vanhakantainen valtiolle lojaali, uskomususkoinen putinistinen mummo Valentyna (Pirjo Luoma-aho) ovat lähettäneet perheen homoseksuaalin Ville-pojan (Otto Rokka) käännytettäväksi pois homoudesta alan kuuluisalle putinilaisvenäläiselle psykiatriklinikalle, sen kansainvälisesti tunnustetulle alan psykiatrille (Janne Reinikainen) Moskovaan. Asian käytännön järjestelyt on paikalla hoitanut perheen lasten täti Masha (Wanda Dubiel), joka Putinin aloitettua sodan Ukrainaa vastaan oli suosiolla jäänyt putinistiseen Moskovaan. Suomalaisperheen isä Keijo (Petri Liski) hoitaa taloudellisesti hyvin menestyvää marjatilaansa käytännön läheisesti.
Perheen tytär Alina (Wenla Reimaluoto), joka on kouluttautunut poliisiksi, alkaa asialle tietämättömäksi tekeytyneen perheen kanssa ihmetellä, minne Ville on kadonnut, kun sodan sytyttyä häneen ei saada lainkaan yhteyttä. Vain Alina tajuaa myös oman kotinsa yrittäjyyden luisuneen samankaltaiseen lähitilan marjarikollisuuteen, jota hän juuri on ammatissaan selvitellyt.
Koko ensemble näyttelee roolinsa harvinaisella taidolla, osumatarkasti näytelmän sisältöä rikastavasti.
Wenla Reimaluoto luo Alina-roolissaan esityksen yhden keskeisen dynamiikan voimakentän selviteltyään naapurinsa marjatilan ihmisrikkomukset, ulkomaalaisten työläisten alipalkatun työn. Alina saa koko näytelmän tekstin kuljettamaan meidät upeasti kohti rehellisyyttä ja tunnollisuutta niin oman kotinsa työllistämisvilpillisyydessä kuin matkatessaan Moskovaan Ville-veljeään etsiessään ja siellä Masha-tätinsä moraalittomuuden kohdatessaan. Tuoreen aktiivinen näytelmän ote syttyy liekkeihin näytelmän kahdessa harvinaisessa, lyhyessä musiikillisessa liikeinstallaatiossa, jotka Reimaluoto toteuttaa väkevän upealla liikunnallisella ilmaisulla.
Petri Liski pyrkii olemaan ulospäin oman marjatilansa luotettava, työmyyräinen isäntä ja tuo esitykseen käytännönläheistä, ahkeruuden ja työn ilmapiiriä, pelkkää ahkeran maaseutuyrittäjän sympaattista tunnollisuutta kuin mitään tietämättä poikansa Moskovan järjestelyistä tai oman tilansa marjanpoimijoiden kaltoinkohteluista. Liskin repliikkien määrä on runsas ja hänen juureva tulkintansa siksi lataa aitoudessaan näytelmän todellista vilpillistä sanomaa ja jännittävyyttä taakseen taitavasti kätkien.
Maria Kuusiluoman lähes maaninen ukrainalainen perheen äiti Ruslana luo esitykseen tekstinsä vuolauden edellyttämää loputonta miltei tauotonta sanatulvaa, näin eräänlaisena omavalheisena verhona tositapahtumille, verbaalisella puheensa taitavuudella marjatilan todellisuuden ja poikansa kohtalon peittäen. Kuusiluoman taitava verbaalisuuden sujuvuus ja helppous tuo esitykseen suomalaisuudesta poikkeavan ukrainalaisen ulottuvuuden.
Pirjo Luoma-aho tuntui Valentyna-mummona keskittyneen ylläpitämään koko suvun yhteiset salaisuudet visusti omana tietonaan niin marjanpoiminnan useista väärinkohteluista poimijoita kohtaan kuin myös perhettä kohdanneen Villen katoamisen suvun kauhistelemat tapahtumat, jotka nyt putinilaisten hyökättyä Ukrainaan saavat jo hänetkin pelästymään.
Wanda Dubiel kaikelle inhimillisyydelle välinpitämättömänä Mashana on täysin nielaissut putiinisen kansallisvaltio-isänmaan käsitteet. Hän on se huikenteleva, yhtä hyvin tarvittaessa läntinen tai putinilainen eloisa ilmestys, joka aikanaan osasi jäädä nauttimaan omasta, huolettomasta toimeentulostaan ja varmasta asemastaan miltei venäläisenä. Dubielin näyttelemä hahmotelma luo tutkittua putinilaisuuden oikeuttamaa omahyväistä statusta esitykseen.
Janne Reinikainen luo yhden esityksen todellistuntuisista hahmoista roolitehtävässään – putiinilaisen Venäjän kansalaisten eheytyskouluttajana poistaa terapiallaan homoseksuaalisuus potilaistaan. Hänen aluksi ovela, hienosti toverillisesti tulkitsema hahmonsa yrittää erilaisin kotitehtävin ja harjoituksin johtaa Ville-potilaansa naisista kiinnostuneeksi. Sen epäonnistuessa hänen terapiansa vähin erin kiristyy potilastaan ahdistaviin manipulaatioihin, lopulta suorastaan sadistuu fyysisesti käsittelemään jo omanarvonsa murrettua Villeä. Tiede ihmisjulmuudessaan saa näytelmän tendenssin huippuun taitavasti näytelleen Janne Reinikaisen käsissä.
Otto Rokan esittämä Ville, suvun hylkäämänä, perheen todellisuudessa karsastamana homona, saa Rokassa vahvan, inhimillisen herkän hahmon. Hänen ihmisoikeutensa ehdottomuus on lujaa tekoa, jota psykiatrin käsittelyraakuuskaan ei murra, vaikka Rokan näyttelemisen vereslihaisen kärsimyksen suuruus ja voima jo välillä alkavat tuntua todellisuudessa rankalta aivopesulta, väkivallalta, tappavalta kidutukselta. Otto Rokka luo todellisen, hienon, aidon ja uskottavan roolityön – asenteellisen sukunsa hylkäämänä, autoritäärisen valtiokoneiston ihmisoikeutta haavoittamana ja murskaavana, haavanlehden väreilyksi muuttuneena, ihmisrauniona, jonka sisäinen voima on yhä tallella.
Kansallisteatteri on Mika Myllyahon ohjauksessa tehnyt maailmanhistorian nykyhetkenkokoisen ajantasaisen teoksen, josta viihteellisyys loistaa aikakautemme tapaan julmasti poissaolollaan. Läntinen vapaus ja venäläinen putinismi saavat siinä tutkitut todisteensa. Demokratia ja näennäisdemokratia saavat myös tajuttavat erilaiset sisältönsä. Kummassa me suomalaiset ja maailman kansalaiset oikeasti elämme tänään – Sofi Oksasen teksti kysyy.
Kansallisteatterin näytelmä on timanttisen järjestelmällinen esityskokonaisuus, rankka ja paljastava. Asiateatteri on tullut häikäisevän onnistuneesti suomalaisen teatterin tähän päivään kylmänä ja vakuuttavana.
Artikkelin valokuvat Mitro Härkönen
Kantaesitys 6.3.2024
https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/mansikkapaikka