Tekijä: Tarmo

Kategoriat
kansainvälisyys

Lahden Kirsikankukkajuhlassa juhlistetaan kevättä

Kirsikankukkajuhlaa vietetään Lahden Kirsikkapuistossa Launeella lauantaina 18.5. klo 14 alkaen. Juhla on maksuton ja kaikille avoin ohjelmallinen piknik-tapahtuma japanilaisen hanamin hengessä. Kirsikkapuisto on perustettu vuonna 2021 asukkaiden toiveesta Lahden osallistuvan budjetoinnin avulla.

Japanilais-suomalaista kulttuuriohjelmaa

Kirsikankukkajuhlan avaa Japanin Suomen suurlähettiläs Okada Takashi. Viimevuotiseen tapaan paikalle saapuu myös kuninkaallisia – Suomen kirsikankukkakuningatar ja -prinsessa. Kansanedustaja Ville Skinnari pitää puheen Suomen ja Japanin kulttuuriyhteistyön pitkistä perinteistä.

Perinteistä japanilaista koto-musiikkia kuullaan kahden muusikon Johanna Aho-Salakan ja Hiromi Hokkasen soittamana. Koto on perinteinen japanilainen soitin, jota soitetaan hiukan kanteleen tapaan. Lisäksi japanilainen Ayaka Miyashita esittää keväistä musiikkia pianolla.

”Kerro, koska se kukkii” on monitaiteellinen esitys, jossa yhdistyvät tanssi, runous ja musiikki. Runoilija Lealiisa Kivikarin, tanssitaiteilija Leena Keizerin ja muusikko Viljami Viippolan esitys luo runomuotoisia ja tanssiinherääviä kukintoja Kirsikkapuiston rinteeseen.

Unelmasta totta

Lahtelaiset nuoret, Sanna Ovaska ja Viivi Mikkola, esittävät perinteisen japanilaisen Harusame-tanssin. Tanssiesitys on saanut alkunsa Sanna Ovaskan unelmasta. Tammikuussa 2024 Sanna Ovaska kertoi Lahden kaupungin nuorisopalvelujen Mahdollistamolle toiveestaan harjoitella traditionaalista japanilaista tanssia niin, että valmis koreografia olisi esitettävissä Kirsikankukkajuhlassa. Suomesta tanssinopettajaa ei löytynyt, mutta Mahdollistamon avulla tanssinopetus järjestyi Japanista käsin Zoomin välityksellä.

Esitysten jälkeen on mahdollista osallistua tekijöiden pitämiin työpajoihin, joissa pääsee kirjoittamaan haikuja, tanssimaan runoutta, kokeilemaan origamien taittelua sekä japanilaista kaunokirjoitusta eli kalligrafiaa.

Kirsikankukkajuhlan askelmerkit

Hanami (suomeksi kukkien katseleminen) on Japanin merkittävin vuotuinen kansanjuhla. Hanamiin kuuluu olennaisesti piknik-eväiden nauttiminen. Lahden kirsikankukkajuhlaan voi tuoda omat eväät tai tilata ennakkoon aidon japanilaisen piknik-paketin, bento-boxin. Piknik-paketit myy ja valmistaa helsinkiläinen ravintola Murasaki.

Tapahtumaan suositellaan saapumista kävellen, pyörällä tai julkisilla, koska kirsikkapuistolla ei ole omaa parkkialuetta. Lähin parkkialue sijaitsee Launeen perhepuiston yhteydessä.

Kirsikankukkajuhlan järjestää vapaaehtoisista koostuva Kirsikkapuisto-työryhmä ja Lahden Runomaraton ry. Äänitekniikasta vastaa Painovoima ry. Tapahtumaa on tukenut Lahden eteläinen kumppanuuspöytä. Lahden kaupunki on tukenut ”Kerro, koska se kukkii” -esityksen toteuttamista. Tapahtuma järjestetään säävarauksella.

Tapahtuman koko ohjelma ja piknik-paketin tilausosoite löytyvät Facebook-tapahtumasta ”Kirsikankukkajuhla”.

Kuvassa Leena Keizer, kuvaaja Lasse Kantola

 

Kategoriat
kansainvälisyys

Äitienpäivä Snellmaninpäivä suomalaisuudenpäivä

Onnea äideille!

 

Tänään sunnuntaina 12. toukokuuta 2024 vietetään myös Snellmanin päivää.

Mistä alla oleva kuva kertoo ja miksi juuri tänä päivänä?

Kategoriat
kulttuuri yhteiskunta

Äitienpäivä Lahdessa 2024

Kategoriat
kulttuuri musiikki teatteri

Huominen päivä ei meitä vaaranna varjollaan

Lämpöni lempeni annan kaunis on nuoruutein
Näät suven ruusut kannan itseni yksin tein

Ei ole muuta antaa kuin tämä nuoruutein
Sulle sen tahdon kantaa en ota itsellein

Muuta en koskaan tahdo kuin sinun olla vaan
Elämä ympärilläin kaikkoaa kokonaan
Huominen päivä ei meitä vaaranna varjollaan
Kun sinun saan vain olla täysin ja kokonaan

Lahden kansanopiston ensimmäisen vuoden yhdeksäntoista teatteriopiskelijaa vetäisi suomalaisten rakkauslaulujen ikivihreän, Anu Kaipaisen runoileman ja Kaj Chydeniuksen säveltämän, upealla sovituksella valoisan varmoin katsein suoraan kohti meitä yleisöä laulukonserttinsa huumaavaksi avaukseksi:

Elli Arstila, Heikki Hoppania, Kaisla Jaakonaho, Lina Juusela, Emma Kakkonen, Siru Karjalainen, Tino Karttunen, Elias Kaukkila, Veera Kivistö, Minka Kosonen, Martta Kukkonen, Aino Kuronen, Albertta Leppäniemi, Jade Manner, Minea Mantsinen, Enna Piitulainen, Katinka Ritvanen, Ville Saastamoinen ja Fanni Vihersaari.

Historia alkoi heti havista tälle esitykselle Lahdessa. Ensin läheisimmin teoksen sovittaja Ari Niskasen istuessa eläkeläisenä yleisössä, samoin Kansanopiston laulun opettajakollega Inge-Maarit Rautiainen, molemmat etupenkissä. Vielä kauemmas vuosissa kaupunkiimme liiteli tuo rakkauslaulu, jonka tunnetuin laulaja-levyttäjä (1971) on lahtelaissyntyinen Kiti Neuvonen. Kaikkein lähimmäs tätä kevättä sen siivet toi Kaj Chydeniuksen parin kuukauden takainen Lahden konsertti Teatteri Vanha Jukossa Chydeniuksen istuessa etupenkissä – ja pian sen jälkeen kuolema.

Ehkä positiivisimmat, elähdyttävimmät ja vahvimmat siivet esitykselle antoi kuitenkin estradin aurinkoisen esiintyjäjoukon sydämenpohjasta pulppuava, tuore, aito, kuolematon rakastumistunnelma, jonka Anu Kaipainen jo viisitoistavuotiaana oli runoillut paperille näiden taitureiden nyt upeana tulkintana tarjoilla niin meille kuin välitettäväksi uusille sukupolville.

Tämän laulelmamusiikin sanat ovat täyttä runoutta jokainen. Itse olin yllättynyt sen vasta nyt tajuttuani. Ei vain pelkkiä eroottisia tai sanakonstailtuja, iskelmäisiä riimihöpötyksiä, vaan aitoja, reiluja, rehellisiä, tunnustuksia, pettymyksiä ja iloja saimme maistella ja niihin oman elämänkulkumme mukaan eläytyä, jopa yhteen klassikkoonkin jälleen samaistua.

 

Esittäjäensemblen yhteisöllisyys, tulkinta ja mukanaolo oli valloittavaa. Useat ryhtyivät kitaroin, perkussioin, laulutrioin, viuluin, huiluin, viheltäjätaiturihuulin mukaan säestämään ja tekemään illasta ihanan ehyttä kokonaisilmaisun harvinaisuutta – kaikki niin luontevasti, vaivattomasti, taidollisen tarkasti, silti teeskentelemättömän henkevästi eläytyen.

On tietenkin jo makuasia sitten itse teatterilaulaminen, joka näyttelijäkoulutukseen olennaisesti liittyy. Yksittäiset biisit toteutuivatkin varsin persoonallisesti kunkin taiteilijan osaamisalueen hienosti esitykseksi jalostaen. Huumorintaitajat antoivat oman osansa, huippumusikaaliset oman taitavuutensa kera soitintaitavuuksiensa ja useat synnynnäisesti kauniit äänimateriaalinsa iltamme huippunautinnoiksi.

Myös illan sävelkuosi virkisti: valtaosaltaan 2010-20 -vuosikymmenten sisällöiltään, uutuusmelodioiltaan, sävelkuluiltaan, rytmeiltään ne todistivat vaikuttavan kevyen musiikin elävyyden, kiinnostavuuden ja rakastettavuuden. Metallimusiikki ja sen hälymusiikkilavastus puuttuivat. Olimme laulamisen ytimessä.

En aio yrittää eritellä ajatuksiani jokaisesta illan taiteilijasta. Hämmentyneenä totean vanhanaikaisesti taas kerran pitkästä aikaa myös miestaiteilijoiden yksilölliset avut ilahduttavan taitaviksi:

Heikki Hoppanian tulkinnallinen ote (Antti Autio) Tuhansien öitten läpi laajeni osaavan vaikuttavasti kaikki kuulijansa mukaan ottavaan intensiiviseen lavaesittämisen hienoon hallintaan, sisällön taitavaan sanoman erittelyyn saakka ja musikaalisesti varmaan lauluun: henkevän hienon muhevantumman äänimateriaalin kaunis, nyanssirikas sisällöllinen kokonaisuus.

Ville Saastamoisen Ilo etsii sua (Rannila, Olsson/Hanhiniemi) kitaristitrubaduuriesitys lempeä ralli elämästä vaati löytämään jalkamme alle maata kantavaa, nosti rytmitarkan, vetävän tunnelman, eläytymisen yhdeksi konsertin unohtumattomista taidonnäytteistä ja taiteilijansa tulevaksi karismaattiseksi muusikkotaiteilijaksi.

Tino Karttusen perusteellisen keskittynyt tulkintaklassikko Silta yli synkän virran (Simon/Reponen) toteutui kuin johdattelevan, jännittävän hienon erittelyn kautta kypsyen koskettavaan, tiiviiseen finaaliin ja herkän hiljaisen hetken ainutlaatuiseen, aidon elämänuskoiseen tunnelmaan – kelpo musikaalisuuden silatessa esityksen nautittavaksi.

Elias Kaukkilan Kun olet poissa (Syrjät) herkisti kuulijansa lumoutuneena rauhaisan kiinnostavaan kerrontaan, miltei henkeä pidättäen sen tarinaan, kunnes tarkka-ajoituksellinen viimeinen akordi vasta laukaisi kuulijansa herpaantumisen. Esittäjän tavattoman notkean ja kaunisvärisen ääni-instrumenttinsa kaipaus oli illan puhdasta, vivahderikasta ajattelua täynnä. Taidokas tulkinta ja tunnelmantäysi herkkyys upean voimakkaan kaipauksen lauluhelmi illassa. Hyvin analysoitu loppuakordin taukopaisutteluun saakka. Hieno!

Valitsen vielä muutaman poikkeuksellisen omaperäisen taiteellisen tulkintaratkaisun oman ihastukseni perusteella:

Psykologi (Sanni Kurkisuo) koki uustulemisensa Katinka Ritvasen esityksen tehosteista kuuluu yleinen hiljainen taustamelu tapahtumarikkaasta ympäristöstä ja tarinasta välittyy meille kuulokuvana draamapohjaa psykologin vaikutusta viestien – satiirisena sen meille tarjoten. Mielenkiintoisen hauskana puheresitatiivisena tulkintana esitys silti otti mukaan sävellyksen taitavuutta vaativat rytmivaihtelut ja kiihotteet – ajattelumme avartaen kohti musiikkia.

Fanni Vihersaari (yhdessä koko ensemblen kanssa) osoitti ammattitaitoista koomikon ja musiikki-kupletistin harvinaista taiteilijapersoonaa, jolla on iskua, makua ja meedion synnynnäistä temperamenttia ja taito viedä kokijansa mukanaan. Mustana (Mäenpää/Miettola/Miettinen) vauhdikas kahvitarina tuntui ylilyömättömän persoonalliselta, omintakeiselta showlta, jolle antautui täysin. Fanni Vihersaaren totutun huumoripakkauksellisella tarjoiluna esitys antoi lauluillalle vallattomuuden oikeutukset tehosteenaan ensemblen kuoro-osuuksien  rytmikkään onnistuneet sisältövarmistukset, jotka houkuttelivat käsiämme yhteen lyömään spontaanisti ja tulkintaan mukaan tempautumaan.

Kukkaniityllä (Kallio/Koivusaari) laulajana Lina Juusela ihanahelinäisellä äänimateriaalillaan oli tarkkarytmisen taitava biisin eläytynyt ja musikaalinen tulkitsija, viulun ja trion hienoin tehostein.

Onni (Chisu) ja Emma Kakkosen kauniin äänen upea heittäytyminen kasvoi alkuperäisteoksen rinnasteisen kauniiksi musiikkitulkinnaksi: illan yksi kauneuskuvallisista rikkoutumattomista, täydellisistä musiikin herkkyyshetkistä.

Lintu (Johanna Rasmus 2010) Martta Kukkosen hienosointisen kitara- ja pianosäestyksen mukana tulkitsijan tavattoman kauniin ääneen tuottama draamallisesti valmis laulutaiteellisen herkkä, jännittävän kohtalonomainen tarina ja sisällön äärimmäisen hieno, valmis tulkinta.

Läpi harmaan sumun (Aili Ikonen) Albertta Leppäniemi alttomaisella äänensä taitavalla käyttökapasiteetilla luo näkymäisen dramaattisen tunnelman viulujen tuikkiessa temperamentikkaasti sytyttäen esityksen sovituksen jonnekin kaukaisten maailmoiden musiikin taivaisiin, sen osaavasti värittäen.

XO terkkuja kotiin!  (Hank Solo & Sanni Kurkisuo)2013 Veera Kivistön toteuttama kerrontasovitus viuluin, perkussioin, taitavin vihellyksin on varmoissa laulajapersoonallisuuden, ajatusten ja kauniin äänimateriaalin käsissä: hienosti helähtelevien vihellystensä täydentäessä huolettoman tuntuista elämänmenoa. Paljon räppimäistä sujuvaa tekstiä ja sitten ihanan koukeroista sävelrikkautta runon hurmaavien poljentojen koruiksi. Esitys laukaisi koko illan tulkitsijansa positiivisella, vauhdikkaalla, persoonallisen ilmeikkäällä, valoisalla esittäjäotteella, synnynnäisen musikaalisella tempovirtuoosilla. Taiteilijatar Kivistö nosti aikamme elävän musiikin riemullisten esitysten kokemusten viihdetapahtumien kartalle. Tällainen on Kansanopiston lauluillan 2024 valoisa, liikkuva ja elävä, hersyvän lämmin, taitava todellinen estradiesitys.

Luulin että (Aaro Airola 2022) ensemblen yhteistulkinnallinen loppulaulunumero.

-Kitarat!…. miten nopeasti katoavatkaan askelmerkit elämän…Hienon svengaava ja lämminhenkinen valmis yhteisesitys…. orkesteriset lisäsoittimet ja perkussiot…

Huomaa – kaikki nuo tähdet taivaalla muistuttaa! 

Kaunis melodinen tuoreherkku parin vuoden takaa päätti illan filosofoiden – myös kauaskantoisesti taiteilijaryhmän revontuliseen näytelmäiltaan viitaten..

Enhän mä tiennyt, että muutkin voi tuntea tällaista. Et kaikki – jo tähdet taivaalla muistuttaa, et muutkin voi tuntea tällaista.

Viittä vaille valmis yhteislaulamisen herkku. Vetävän rento ja sydämellisen avautunut konsertin finaali!

 

Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen Teatteri I:n viimeinen esitys pääsi lavalle lauluillan muodossa. 19 upeaa soololauluesitystä ja kaksi yhteistä kappaletta siivittivät meidät tunnelmasta toiseen.

Ohjaava laulun- ja musiikinopettaja: Virva Immonen
Ohjaava musiikinopettaja: Matti Hussi
Muusikko: Jonas Kanto    Miksaus: Hugo Hagström

Esitykset Lahden kansanopiston teatterissa (Aleksanterinkatu 4)

Tapahtuma oli ilmainen.

Arvio kirjoitettu ensi-illasta 3.5.2024

 

 

Kategoriat
kulttuuri yhteiskunta

Vappu – työn, kevään ja tasa-arvon juhla

1. TYÖ

VAPPU on perinteisesti ollut Lahdessa sotien jälkeisinä teollisuusaikoina Työn juhla, nykyisin vähitellen myös Työn ja opiskelun juhla.

Ehkä tyylikkäin on kuitenkin ollut useimpina Vappuina vasemmiston marssi läpi kaupungin – todisteeksi työnteosta ja sen synnyttämästä poliittisesta ilmapiiristä ja suorasta vaikuttamisesta Lahden kaupungissa. Vaaditaan suoraselkäisyyttä käydä julkisesti näyttämässä persoonansa marssia katselevan kansan edessä – poliittista taustaansa peittelemättä rivissä marssien.

Paikallishistoriaa muistaen täällä Lahdessakin on jo pitkään Vappuna kukitettu kansalaissodassamme kaatuneiden sotilaiden – miesten ja naisten – hautamuistomerkkejä tai veistoksia.

Viimeisinä vuosikymmeninä on alettu myös patsastella, lakittamalla lahtelaisia merkkihenkilöitä tai muulla tavoin alkuaan lahtelaisia persoonia vappulakein: milloin kaupunkimme alkuvuosina täällä vaikuttanutta Juho Kusti Paasikiveä, milloin taas menetetyssä Wiipurissa lojuvan hirvipatsaskopion karjalaisia sarvia, milloin pistetty lakki päähän Lahdelle tärkeän jalkapallon muistoksi eli lakitettu taiteellisesti täysin epäonnistunutta Litmashahmotekelettä Kisapuistossa.

 

2. KEVÄT

Sen sijaan Lahden torintäyttävä vappukansa ilmapalloineen, katusoittajineen, ravintolatelttoineen, leijoineen on tuonut usein sen puheliaan karjalaisuuden ja vähäpuheisen hämäläisyyden aurinkoisen kevään juuri Vappuna Lahteen.

Harmillisesti vain lahtelaisia perinteisesti elävöittänyt mieskuorolaulu alkaa olla tiensä päässä. Kuluneena vappuna sille oli silti taas varsin runsaasti kuulijoita.

Itseäni harmitti laulun huono kuuluvuus neljänkymmenen metrin päähän. Samoin koin Lahden Mieskuoron ansiokkaan esiintymisalttiuden menneen täysin sponsoreiden ansioksi. Laulun kuuluttaja-johtaja mainitsi – tosin kyllä säveltäjän ja runoilijan ensin – kunkin laulun meille kuulijoille kustantaneen lahtelaisen firman nimen. Liian härski bisnes on astunut lahtelaiseen esittävään kulttuuriin!

 

3. TASA-ARVO

Edellinen eri valtuustoryhmistä koottu talouden säästöryhmä etsi säästökohteita kaksi vuotta. Kaupungin viranhaltijoista koostuva ryhmä ja alla oleva uusi poliittinen ohjausryhmä tekivät tavoitteet talouden tasapainotukselle alle kuukaudessa.

Sen antama viimeviikkoinen tulos olikin yhtä tyhjän kanssa, ympäripyöreää säästämistä sieltä ja täältä, omituisimpana tulolähteenä valtion taloudesta kenties tuleva lisärahoituksen onnenkantamoinen!

Mutta ennen kaikkea esityksestä puuttui täysin lainmukainen tasa-arvo. Lait tasa-arvosta kaikessa kunnallisessa ja valtioon liittyvissä tehtävissä ja niiden hoidossa eivät Lahdessa toteudu edes valtuustomme omassa 59 kunnanvaltuutetun asettamassa talouden tasapainotusryhmässä:

Kymmenestä tasapainoryhmän varsinaisesta jäsenestä 8 oli miehiä ja 2 naisia:

Pasi Karjalainen (sd.)

Jukka Ruhberg (kok.)

Ville-Veikko Elomaa (ps.)

Minerva Kastehelmi (vihr.)

Lasse Pakkanen (kesk.)

Kalle Aaltonen (Pro Lahti)

Eero Seesvaara (kd.)

Anna Kaisa Kupiainen (vas.)

Jari Pykäläinen (liik.)

Juha Tapiola (ruots.)

Sopisi ryhmän jo hävetä itseäänkin!

Kategoriat
kulttuuri musiikki

Punarinta meidän pihassa Vapun kunniaksi

https://www.lintujen-äänet.net/punarinta/

Kategoriat
musiikki teatteri

Nahkatakkinen tyttö

Lahdessa vähitellen heräävän kevään 2024 lopuksi on nyt tarjolla aikamme viihdemusiikin täyttämän teatterimuodon harvinaisen suurenmoinen täyssuomalainen musiikkinäytelmä.

Lahden lukio Gaudian musiikin valinnaisaineen opiskelijoiden viidenkymmenen lahjakkuuden persoonallisella voimalla meille salintäyteiselle yleisölle esitettiin komeasti, joukkovoimaisesti ja taiteellisen vahvasti Nahkatakkinen tyttö -musikaali, joka on saanut nimensä 1980-luvun todellisesta Dingo-yhtyeen samannimisestä laulusta.

Neljänkymmenen vuoden takaa tuo harvinainen kultalevyillään jatkuvasti soitettu koko nuorison vallannut ilmiötapaus Dingo, säveltäjä-laulajansa Neumannin hahmossa mursi yllättäen kotien auktoriteetit, sillä jo 10-vuotiaista tytöistä murrosikäisiin saakka piti vaikka salaa kodin sääntöjä uhaten päästä tapahtumiin, massakonsertteihin ja tanssilavoillekin, joissa yhtyeen keskushahmo Neumann esiintyi omine rokahtavine musiikkeineen ja Dingo-orkestereineen.

Pääosin tyttöihin levinnyt muoti, jossa Dingo tulkitsi omia sisällöllisesti melko vakavia ja satuttavia, sepitettyjä kertomuksia elämänkohtaloista, oli jo esiintyjäilmiönä aikansa harvinaisuus – sen solisti Neumann värjätyssä tukassaan, osittain nahkaisessa esiintymisasussaan, värillisissä kengissään ja sifonkihuivi kaulassaan oli suuri suomalaisnuorison vastustamaton lähes pakollinen ihannehahmo, esi-isä oman aikamme Cheekien ja Käärijöiden koko kansan viihdemielenkiinnoksi.

Lahden Kasisalin sekä jopa Salpausselän suuren Hiihtostadionin montun täyttivät äärilleen tytöt ympäri Suomen – sadat Dingon  livekuulijat. Dingo-hurmos eli puolivuosikymmentä suomalaisessa nuorisossa – ja elää vieläkin heidän levyissään. Dingo-vierailujen mukana tuli jatkuvia järjestyksenpitovaikeuksia ja konserttivierailut jouduttiin usein keskeyttämään, jopa Vesivehmaan Jenkkapirtin tanssilavalla tilaisuus piti väenmäärän ja käyttäytymisrikkeiden vuoksi keskeyttää.

 

Pienen mielenkiintoisen Nahkatakkinen tyttö -kehystarinan sepitetty juoni poikkeaa täysin Dingo-ilmiön elämänkuvauksesta ja laulujen teksteistä. Esitys kertoo tarinan lukiolaisista koulukavereista, jotka lähtevät viettämään viikonloppua maalle, yhden kaverin perheen kesämökille kauas kaupungista. Suunnitelma on kokea viihdyttävä maalais-ilta järven rannalla kokonaan vanhempien tietämättä. Nuoret joutuvat kohtaamaan vuoden takaisen menneisyyden, ja kipeät muistot värjäävät tarinan kulkua koskettavilla runoussanoituksillaan. Tarinaan on ympätty myös kodin ja koulun huoli kasvatettavistaan tyypillisine oppilashuolto-keskusteluineen ja moralistisine vastuunkantoa käsittelevine perhekohtauksineen.

 

Musikaalin takuuna on jälleen tuore, omaperäinen ja katsojat vaivatta mukaansa koukuttava Satu Nipulin ohjaaja-koreografia. Joukkotanssien askelkuvioiden, eläytymisen ja tulkinnan sielujensopukoista lähtevä liikekielen mukaansatempaava esitystapa Vaahterasalin koko lavan ahtaaksi täyttyessä hämmästyttää jokaisen taiteilijansa hallitulla toimivuudella, yhteisilmaisun täsmällisyydellä esityksen tapahtumien tämän tästä tanssiaskelisiksi muuntuessa. En edelleenkään ymmärrä, miten tuollaisen yli 50 lahjakkuuden askellukset niin loistavasti toteutuvat kuin yhteisajatuksella tanssien ja niin kevyen vaivattoman näköisesti askelkuvioin ilmaisten. Taito korostuu käsittämättömän ammattimaiseksi koko ryhmän päätähuimaavan lauluvalmiuden täyttäessä samalla esityksen interiöörit voimallaan ja tenhollaan, tunteillaan.

Musiikillisen takuun Lahden lukio Gaudian musikaaleissa ovat jo vuosia antaneet Anna-Elina Tikkasen tarkka, herkkä koko teoksen musiikin johto ja harjoitus sekä Aino Tikkasen lauluvalmennus. Laulu ja laulaminen on tämänkin teoksen ylivoimainen tenho ja jättää esityksestä korvamadot mieleemme vuosiksi ja näyt uniimme lopuksi elämäämme.

Samaa ammatillisten taiteilijoiden apuvoimaa on ollut jo pitkään ihailtavissa myös Tiina Hauta-ahon* lavastuksessa, joka nyt Vaahterasalin suhteellisen pienessä miljöössä korostuu entistä tyylikkäämmiksi, viitteellisemmiksi, tarinaa maulla muuntaviksi visuaalisiksi luomuksiksi.

Jukka Vierimaan* johtama äänitekniikka Tero Enrothin ja Sami Jokihaaran toteutuksin on sekin aukottoman varmaa, toimivaa ammattitasoa, samoin Vaahterasalin valotehot Ilkka Kiven toteuttaessa ne hallitun varmasti.

Erikoisesti ihailin Ulpu Korkeamäen johtaman puvustustiimin sopivan ajattomia, tavallisia, tyylikkäitä rooliasuja aina mielikuvituksellisiin larppausasuihin saakka.

Tuskinpa edes millään suomalaisella ammattiteatterilla on enää niin ammattitasoista ja moni-instrumenttitaitoista omaa teatteriorkesteria käytettävissä kuin juuri Lahden lukio Gaudian 12-jäseninen bändi, joka antaa jälleen tässä musikaalissa ratkaisevana elementtinä soitollaan, säestyksellään ja hienoilla sovituksillaan nykyaikana jo harvinaista livemusiikkia esitykselle.

 

Tämä musikaalisten näyttelijäkykyjen taito ei synny itsestään syntymälahjana, vaan sen pohjalta lähtevästä valtavasta harjoittelusta, sen mukana kehittyvästä persoonallisesta ilmaisusta, taidosta. Jokainen roolityö, laulusoolo, tanssiaskel ja kohtaus ovat täysipainoista teatteria.

Roolitöistä Katan ja Jonen yhteinen tarina korostuu näyttelijöiden luomissa upean tunnelmoivissa hahmoissa, aitoudessa, sisäistyneessä luonnollisuudessa, laulutavan persoonallisessa herkkyydessä sydämiimme saakka piirtyviltä roolitöiltä ja teoksen syvällisimmältä ajattelutasolta. Dingo-rooli tuntuu seurueen johtajalta, aidolta showmestarilta, uskottavan sympaattiselta auktoriteetilta, joka pyrkii vähättelemään Mirjan ja Ainon illan järjestämisvastuuta, mutta myös selvittelemään Henrin kanssa Jone-tapauksessa tulehtuneita kolmikon välejä. Isotätien kehittelemä ikäkausihuumori tyyppiluomuksineen laukaisee sopivasti vakavimmatkin tarinan hetket, hersyvyydellä, elämävoimalla, hulluttelevalla seniiliydellään.

Katan äiti ja isä vaikuttavat temperamenttivastakkaisuuksillaan hyvinkin edustavan tämän päivän kotien päättäväisyyttä ja päättämättömyyttä, samoin Opettaja ja Terkka asenteillaan työtehtävissään kertovat yhä jatkuvasta tuloksettomuudesta – ajatuksesta pystyä neuvotellen hoitamaan nuoren ihmisen sisäiset huolen purkamiset – hyvistä perinteisistä pyrkimyksistään huolimatta. Mirjan vanhemmat edustavat taas tuota perinteistä kaikkeen sopeutuvaa, itselleen sälyttävää syyllisyyttä lapsensa aikuisuusirtiottopyrkimyksissä.

Ohjaajan luomat Usvattaret ja Juhannusneidot tuovat tarinaan suomalaista tarinanmystiikkaa – myös tulkitsijoittensa harmonisissa tulkintanäyissä.

Nahkatakkinen tyttö -esityksen musiikki puhuu tänäänkin ylväästi puolestaan 1980-luvusta, niin nostalgisessa menneisyydessään kuin päivänpolttavissa esitysasuissakin. Neljänkymmenen vuoden takaiset omalaatuiset kappaleet ovat nyt biisejä: niiden melodiat ovat yksinkertaiset sävelkuvioistaan oppia, laulaa missä ja koska vain.

Hallitun eheäksi kokonaisteokseksi Lahden lukio Gaudian musikaali räjähti soimaan yhteisilmaisullaan lopun mittavassa potpourissa, jossa laulettiin sielujen ja sydämien täydeltä laulujen nostalgisin sävelin Dingon kuuluisimmat toistakymmentä sävellystä – nyt biiseinä ne kaikki hurjan vauhdikkaalla koreografialla – mahtavasti, sävelpuhtaasti ja tunteella – sävelhehkussaan, tanssillisessa neroudessaan avaruuteen upeaksi keväiseksi musiikkifanfaariksi kaiuttaen.

*)Lainassa Lahden kaupunginteatterista

Esi­ty­sai­ka­tau­lut 25.4.-6.5.2024

Esitykset pidetään Lahden Vaahterasalissa (Aleksanterinkatu 26, Lahti) seuraavasti:

to 25.4. klo 18
pe 26.4. klo 18
su 28.4. klo 14 ja 18
ma 29.4. klo 18
to 2.5. klo 18
pe 3.5. klo 18
su 5.5. klo 14 ja 18
ma 6.5. klo 18

Kesto n. 2,5 h (sis. väliajan)

Liput ennakkoon: verkkokauppa.lahti.fi

Lipunmyynti netin kautta päättyy 1 h ennen esityksiä. Myynti ovella tuntia ennen esityksiä, jos lippuja on vielä jäljellä (MobilePay ja korttimaksu).

Lisätiedot:
Satu Nipuli, puh. 040 5522989, satu.nipuli@edu.lahti.fi

Kategoriat
taide teatteri

Hullut sadut ja Kakkakikkare Kansallisteatterin riemussa

Kansallisteatterin uudenkarheassa Taivassalissa pääsimme ensikertaa elämässämme satumaailman studioon katsomaan sen esityksen lähetystä. Näinä TV-radio -aikakauden asia- ja viihdeohjelmista studioyleisön pääsy mukaan on ollut tuttua monesta ohjelmasta.

Melko lailla yllättyneinä vain pääsylipun Kansallisteatteriin lunastettuamme pääsimme siis suoran studiolähetyksen kokijoiksi yhdessä noin reilun sadan eri-ikäisen kasvatettavan kanssa Satumaailman lähetys -studioon.

Lähetysvuorossa oli Satu-Mairen satuohjelma ja paikalla kanssame muutamia satuhahmoja Paula Norosen ja Minna Kivelän Hulluja satuja -kirjojen hahmoista. Australialais-suomalaisella avec-teatterivieraallani ja minulla on ollut jo kokemusta satujen lukemisesta omille ja myös lapsenlapsillemme. Kirjasarja, josta studiolähetyksen henkilöt nyt oli poimittu, ei ollut meille tuttu.

Esityksessä tutustuimme kirjan monista henkilöistä ainakin topakkaan, varsin yksinkertaisia ideoita rehevällä satumaisella habituksellaan pursuvan koheltavaan Satu-Maireen, hurmaavan loistavaan, todelliseen Kakkakikkareeseen, vallattomaan pikkuvauvakaksikkoon Vuokko ja Keke ja jännittävän outoon Pahismummoon sekä huippuravintolan hienostuneeseen a la carte Tarjoilijaan. Pääsimme itse näkemään nuo hahmot siis luonnossa ja elävinä (näyttelijätoteutuksina).

 

Mahdottoman sympaattinen, osin vasta kävelemään opetteleva lapsikaksikko Vuokko ja Keke – äitien jutellessa keskenään – osasi käyttää tilaisuutta hyväksi ja vaunuineen karata miltei näkymättömiin, kiivetä meidän jännittäessä vaarallisen korkeille aikuisten tuoleille, syödä kaikkea lattioilla lojuvaa murua ja roskaa ja pureskella sähköjohtoja. Viimeinen hauskuusherkku oli tämän kaksosduon ravintolakäynti: heidän kummankin ihailtava taito tilata semmoista itselleen maistuvaa alku- ja jälkiruokaa, ettemme kuunaan ole sellaista unelmaherkkujen laatua ja määrää kokeneet. Kaikkea mahdollista pahaa tekevät Vuokko ja Keke -vauvat tuntuivat todella hellyttävän hauskoilta, kikatuttavan kekseliäiltä pistäessään kokemansa uuden aikuisten maailman ihan ranttaliksi.

Myös oudon, kerrostalon yläkertaan erakoituneen Pahismummon mukana olisimme halunneet selvitellä hänen ilmeisesti muistiinsa juurtuneita naapureinaan vastenmielisiksi kokemiaan ihmiskohteita, joita hän yllättäen yritti pommittaa suurilla pähkinöillä heittelemällä heitä kohti avoimesta ikkunasta näiden kulkiessa talon ohi. Ainakin nuo heitot tuntuivat omituisuudessa nostavan esityksen jännittävyyttä.

Skenografiassa mainio laatikostokohtaus toimi taikuusmaisen elähdyttävästi ja hienosti.

Mutta ilman Kakkakikkaretta koko esitys ei olisi ollut mitään. Tarinan voiman, sielun ja sydämen loi loistavan eläytyvä, energinen, pitelemätön, improvisoivan elävä näyttelijätyö, jossa Kakkakikkare on häärimässä, keskeyttämässä, oikaisemassa, ideoimassa, kommentoimassa, esimerkkiä näyttämässä ja Satu-Mairea keskeyttämässä ja puijaamassa pitkin koko studiolähetyksen. Hän pääsee myös hauskan tietokilpailun osanottajaksi Satu-Mairea vastaan ja siitähän sitten vasta mielikuvituksellisuudessa ihan hullunhauska kilpailu syntyikin. Kakkakikkare-näyttelijätyön todellinen hauskuus ja hyväntahtoisuus, kekseliäisyys, vauhti mutta kaikessa naiivi vilpittömyys nostaa esityksen katsomisen arvoiseksi, todelliseksi lämminhenkiseksi komediaksi.

Kyllähän me aikuiset olemme viime aikoina omat v-sanamme ja pieruhuumorimme saaneet teatterin palkeilta, niin draamoissa kuin huumoriksi tarkoitetuista farssisissa esityksissä, nielaistaksemme ne viimein vaikka väkisin aikaamme kuuluviksi. Lasten kohdalla kakka ja pylly ovat vielä kovin käyttämättömiä huumorielementtejä ja Kansallisteatterin Hullut sadut edustavat niiden laajempaa ensitulemista kyseenalaisen esimerkillisesti. Teatterina esitys on koko perheelle sitä komiikkaa, jollaista on saatavana.

 

 

Hulluja satuja

Teksti Henna Tanskanen & Helena Vierikko

Ohjaus Helena Vierikko

Lavastus Saija Siekkinen  Valot Eetu Hiltunen  Videot Ville Virtanen Musiikki ja äänet  Antti Kokkola  Naamiot Petra Kuntsi

 Rooleissa mm :

Kakkakikkare +Pahismummo + Tarjoilija  Jani Karvinen   

Satu-Maire  Pirjo Määttä                                                    

Vuokko  Henna Tanskanen                                                   

Keke Antti Pääkkönen

Ensi-ilta 24.4.2024

 

Esityskuvat  Mitro Härkönen

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/hulluja-satuja

Kategoriat
kulttuuri teatteri

KOLME KARHUA

 Suomalaiset kansansadut, niiden selkeys ja sopivan pieni jännittävyyskin ovat lahtelaisen Superteatterin bravuuriohjelmistoa.

Tällä kertaa tuo kolmen karhun maailma valkeni ja kuului keväisen metsän linnunlauluin, sillä nyt kolme karhua oli kotimetsästään hieman kauempana, ajatuksena kohdata tuo Prinsessa Kultakutri, joka oli tutkimusten mukaan salaa silloin tällöin vieraillut heidän kotonaan – se oli karhujen retken pääajatus. Metsä oli jo tuttu, mutta kuitenkin samalla tehtiin oikea luonnonkunnioittamisretki. Metsästä löytyi semmoista, minkä sinne ei olisi pitänyt kuulua. Roskia, muovipusseja, karamellipakkauksia ja kaikkea sellaista, mistä heti tiesi, että ihminen oli siellä käynyt. Niinpä välillä, vaikka oikein kovasti halutti tuota tarpeellista metsän siivousta tehdä, tanssahdeltiin musiikin ja tuttujen runoriimien tahdissa työn vauhtia ja hauskuutta lisäämään.

On moni meistä ihmeissään, kun ihan itse joutuu miettimään

tätä maailman menoa.

Sitä usein aivan yllättyy, hämmennyksestä kun aukee suu,

on järki täysin hukassa.

Se totta voiko olla? Ettei aina tule funtsittua.

Voiko roskan heittää metsään?  EI!

Muovipussin järveen?  EI!

Siksi roskat kerään talteen.  Kyllä!

Noilla ja monilla muilla runonpätkillä painui muistiin ne kaikki vaaralliset asiat, joista pian metsä täyttyisi ja metsän eläimet vahingoittuisivat.

 

Yksi retken jännittävyys kuitenkin oli löytää se paljon haaveiltu ja kuviteltu Prinsessa Kultakutri. Jostakin yks kaks, piiloista, taikurinko, posteljooninko vai kenen salkustako, vai metsän puiden, kivien takaa tuo prinsessa löytyikin ja koko retki kaikkineen tuntui niin hienon onnekkaalta.

Kyllähän Superteatterin reilun kahden vartin pituinen kiertueteatteriesitys on kokemus kelle vain. Ainakin päiväkotilaiset, monet selvästi ensikertalaiset katsojat, muutama jopa taatusti alle kaksivuotias ja me tuon iän päälle jo lukemattomia synttäreitä viettäneet nautimme tuosta tanssin, riimittelyn ja jännittävyyden tunnelmasta. Tällä kertaa Posteljooni onneksi kertoi monta tärkeää asiaa opetukseksemme, kun……

 

Miltei kaikki tuntevat klassikkosadun Kultakutrista ja kolmesta karhusta, mutta oletko koskaan miettinyt, mitä karhut puuhastelevat metsässä sillä aikaa, kun Kultakutri maistelee nallejen puuroa heidän kotimökissään? Tämä vauhdikas ja musiikillinen lastenteatteriesitys tuo näyttämölle karhujen metsäseikkailun pirteällä ja hauskalla tavalla – saduille ominaista opetusta unohtamatta!

 

KOLME KARHUA

LAVALLA: Maria Nissi, Anssi Hyvönen, Tero Porali + pehmonalle Matti
KÄSIKIRJOITUS & OHJAUS & MUSIIKKI: Tero Porali
PUVUSTUS/TARPEISTO: Emilia Porali
PROMOKUVAT: Tommi Mattila

NÄYTELMÄN KESTO: 35 min.

Ensi-ilta oli SUPER teatterissa ke 17.4.24

 

Superteatterin esitystiedustelut:

https://www.superteatteri.fi/

Kategoriat
yhteiskunta

Kaupungin katolla

Pääsimme eilen viikkoja aikaisemmin etukäteen ilmoittautuneina tutustumaan kaupunkimme Vesitorniin yhden rekisteröidyn yrityksen ilmoittaessa mahdollisuudesta – näkemään sieltä taas pitkästä aikaa kaupunkimme uudet kasvot. Suorastaan ihmettelin, miten tylsältä ja luonnottoman karulta tämä rumien kerrostalojen urbaanikaupunki sieltä lintuperspektiivistä näytti.

 

Parahin lukijani. Vien Sinut tasan 10 vuotta taaksepäin Lahtea johtaneen Lahden kaupunginjohtajana (2007-2018) toimineen Jyrki Myllyvirran ajatuksiin pitkänä perjantaina 2014.

Lahen uutisia oli koonnut lukijoittensa kysymyksiä kaikkiaan 26 kappaletta kaupunginjohtajamme vastattavaksi – ja hän uhrautuvasti vastasi niihin pitkänä perjantaina 2014:

Alla linkki tuohon artikkeliin.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2014/04/kaupunginjohtajan-piinapenkki

 

Otan uudelleen sieltä esille kysymyksen numero 11:

11. Miksi lahtelaiset eivät enää pääse katselemaan kaupungin upeita maisemia ja esittelemään vierailleen kaupunkiamme, kahvittelemaan ja kokoontumaan omaan vesitorniinsa? Sen on ominut omaan hallintaansa ja sisustanut loisteliaasti omaksi juhlimistilakseen meidän veronmaksajien täydellisesti ylläpitämä vesiyhtiömme Lahti Aqua ja vain yhtiöt saavat sitä maksusta Lahti Aquan oman yksinvaltaisen harkinnan mukaan vuokrata. Minne demokraattinen päätösjärjestelmämme tällä kohdalla on kadonnut? Emmekö me kaupunkilaiset, jotka yhtiötä verovaroin ja vesilaskumaksuin ylläpidämme, ole tasa-arvoisia asiakasosapuolia tai yleensä minkään arvoisia?

 

Tuohon kysymykseen kaupunginjohtajan vastaus pitkänä perjantaina 2014 oli seuraava:

”Yksi kysymys koski Lahden vesitornin käyttöä. Se on Lahti Aquan vastuulla. En tiedä, millä perustein ja koska on luovuttu vesitornin yleisestä aukiolosta, mutta on vaikea kuvitella, että siellä voisi taloudellisesti ylläpitää yleisölle avointa kahvilatoimintaa. Tila, hissit ja sijainti eivät siihen oikein sovellu. Tilauskäytön rajaaminen pelkästään yrityksiin on seikka, jonka perusteita voin tiedustella.”

 

Enempää sitten tästä mahdollisesta tiedustelusta tai sen tuloksesta emme me kaupunkilaiset enää koskaan saaneet tietoa.

 

Olisiko siis syytä esittää taas kysymyksiä vastattavaksi juuri näinä aikoina kunnallispoliittisesti harvinaisen sekavan Lahden uunituoreelle kaupunginjohtaja Niko Kyynäräiselle, myös tämä kaupunkimme vesitornikysymys selvitettäväksi ja tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden nimissä uudelleen ratkaistavaksi.

Kategoriat
kulttuuri musiikki taide teatteri

Kaj Chydeniuksen lauluja Jukossa

Kuva: Jussi Sorjanen

(Artikkeli julkaistu  ensimmäisen kerran 20.2.2024)

 

Teatteri Vanha Juko, Chydenius ja hänen lauluiset sävelensä on yksi lahtelaisen kulttuuritaivaan valovoimaisimpia tähtiä ollut jo monen vuoden ajan. Viime keskiviikon illassa tuo entistäkin eloisammin välähdellyt musiikkitaivaan komeetta tuikki harvinaisella kirkkaudella läpi vesisateisen, sumuisen talvisen taivaan vain yksinomaa Lahden ja sen pienen Juko-teatterin yllä. Paikalla olivat itse Kaj Chydenius, kaksi hänen huippulaulajaansa Minja Koski ja Mikael Saari sekä mainio pianistisäestäjä Matti Hussi.

Lahden teatteritaivaalle tämä yhdistelmä ei tahdo enää mahtua. Piletit oli myyty jo kuukausia sitten loppuun. Kansaa tungeksi ovien täydeltä onnellisina valituksi tulleina konsertin salintäyteisen yleisön etuoikeutetuiksi kulttuurinauttijoiksi.

Kaj Chydeniuksen sävellyksille on ominaista kansanlaulumainen pienimuotoisuus, melodioiden kauneus, runojen henki ja sisältö melodioissa ja sävelkuluissa sekä sävellysten pettämätön pohja: suomalaisrunoilijoiden tekstit – tavuntarkkuudella ilmaisevina kuin vain Chydenius sen osaa selvittää ja antaa meidän ymmärtää.

Suomalaisen vanhan lyriikan ajatusten puhdas kauneus ja runon poljentoon Chydeniuksen sävelin kirjoittama tähdenlennon tarkka ajattomuus tarjosivat täyden sylillisen todellisia musiikinhelmiä, vastustamattoman kauniita, ainutkertaisia melodioita ja runon koskettavia tunnelmia.

Chydeniuksen musiikissa on sitä ainutlaatuista, jäljittelemättömintä, laulumusiikin ydintä: valita hyvä suomalainen runo, parhaimpien lyyrikkojemme parhaat, säkeiltään ja poljennoiltaan jo soivat tekstit – runo on ennen kaikkea säveltäjäneron ehtymätön melodinen sävellähde, josta riittää säveltää loputtomasti uniikkeja sävelkoruja. Sitten saada (Chydeniuksen tapauksessa valita) niitä esittämään maan musikaalisimmat, osaavimmat, tärkeilemättömimmät ja ajatuksella meille laulavat laulumuusikot. Tähän musiikkiin ei tunnu koskaan kyllästyvän.

Ajankulku vain patinoi Chydeniuksen entistä klassisemmaksi, hellyttävämmäksi korvan ja ajatuksen nauttia. Sävellyskonserttia voi liioittelematta luonnehtia musiikilliseksi neroudeksi, jonka chydeniusmainen draamallinen taju ja kokonaistunnelma lavasti eilen suoraan sielunmaisemaamme kauneudeksi konsertin lähes kolmenkymmen pikkusävellyksen muodossa.

 

Molemmat illan solistit ovat maamme kevyenvakavan laulumusiikin suurenmoisia tulkitsijoita, laajan äänialueen, puhtaan sävelkorvan ja persoonallisen ääniaparaatin armoitettuja taiteilijoita. He ovat musiikkitaiteilijoita, joille säveltäjä mielellään haluaa säveltää ja tarjota sävellystensä tulkintoja ja me yleisö heitä kuulla ja kokea.

Näillä sympaattisilla taitureilla on kyky ilmaista mitä vain, kuten tämän konsertin Chydeniuksen yksinkertaisilta ja herkiltä tuntuvia, lopulta varsin vaikeasointuisia ja vaativan sävelkulkuisia pikkukoruja. Olen näiden laulajien konsertteja saanut nauttia vuosikymmenten ajan – aina ne vaan ihastuttavat, useimmin upeatunnelmaisina soolotulkintoina, tarvittaessa myös ihanasointisina duettona ja tuovat jokaiselle meistä sävelkauneuden uusia ulottuvuuksia elämän taipaleelle. En aio siksi enää eritellä hienoja tulkintoja kuin vain hyppysellisen verran oman sielunsopukkani uumenien ja mielivalintani perusteella.

Eilinen parituntinen ilta toi myös uusia tuntoja Chydeniuksen jo klassiseen laulelmamusiikin korvia aina balsamoineiden tulkintojen, satojen levytystenkin lisäksi.

Minja Kosken toisinaan suorastaan revyymäisin eläytymisin chydeniusmusiikki taipui ja kurkotti nyt hurmaavasti jo monissa vauhdikkaissa tulkinnoissa nautittavaa teatteria kohti. Myös hänen osuutensa raikkaana, hauskanakin illan juontajana onnistui ekonomisessa vähäsanaisuudessaan, välittömyydessään hienosti ja hänen huilistiosuutensa musikaalisuudessaan on jo illan kokonaisuuden kruunaava. Hänen tulkintansa ovat avautuneet, ja saaneet silmänautinnoksemme eläväistä draamaa, koko kehon mukaan esitykseen pieteettisen hallitusti.

Minja Kosken solistiosuuksissa keskeisin rakentui häneltä kuulluista tutuista tulkinnoista, jotka saivat runot jälleen nyt vain kenties entistä vauhdikkaammin rytmi-ilmiasuin ja kypsän, valloittavan näyttelijätyön loistavuudella estradilla elämään.

Toisaalta vähäeleisen keskittynyt laulun tenho Minja Kosken vaikkapa Elvi Sinervon runon Punainen nauha sävellyksen kauniin melodisessa koruttomuudessa, tarinan kuolemanläheisessä viestissä, tulkinnan pelkistetyssä laulullisessa kerronnassa kasvoi illan yhdeksi liikuttavan puhuttelevaksi esitykseksi.

 

Mikael Saaren kuin taustalla mukana lavalla oleva karhumaisen hunajaisesti kehräävä myhäily teksteissä ja duetoissa mukana ei ollut sekään hullumpaa tenhoa, vaan nautittavaa luontevaa tulkinnallista ja näyttämöllistä eläytymistä.

Ja kyllähän huippuestraditaitelija osaa yllättääkin. Aleksis Kiven teksti Metsämiehenlaulu sai Mikael Saarelta niin raisutempoisen ryhdikkään jytkeen, että se suorastaan jyrisi vauhdillaan, voimallaan, tehollaan, timantintarkalla rytmillään jäseniimme. Komea metsämiehen marssillinen tulkinta hurjuudessaan, eläytymisessään ja voimaa uhkuvassa iloisuudessaan kera myrskyävän Matti Hussin piano-osuuden oli sitä dramaattisella tyylillä ja fortella tulkittua estradiChydeniusta täydellisesti.

Kun tuota revyy- ja huumorimittaa vielä lisää illasta käyttelen, niin Heikki Salon pyöränpinnojen vauhtia tavoitteleva Pyörällä pappilaan -irrotteluhauskuus on niistä jo vauhtihuumoria naurulihaksemme pomppia täysillä ja konsertin naurun huippuna aivan hillittömän älykäs ja yllättävä tulkinta Pentti Saarikosken runosta Politiikkani – räjähti jo yleisökin spontaanisti hauskuuden, lyhyen runon ja sävellyksen täysosuman rakettiosumasta suoraan tajuntaamme.

Solistien yhteistulkinnat lauluduettoina, myötäilytulkintaisina kitara- tai huilutehostein, toteutuivat maulla ja hallitusti – kuten Aulikki Oksasen Sinua sinua rakastan tavattomassa kauneushuippumelodiassaan, Lauri Viidan Alfhild hienossa poeettisessa suomalaiskerronnassaan, sen kotoisen ihanalämpöisissä sävelkuvissaan, suomalaisen kotitunnelman epistolana. Tai Aila Meriluodon Jälkeenpäin -runo ja Chydeniuksen sävellys, tuo elämän polun päättymistä, elämän kauneutta, rakkauden ehdottomuutta ylistävä, surumielisen kaipuun kuolemattomuushymni sai jälleen, syvälle sydänalaan saakka koskettavan ja musiikillisesti loistokkaan tulkinnan.

Lemminkäisen äidin kehtolaulu Eino Leinon näytelmän sanoin aloitti konsertin hitain valssin tunnelmin ja kertoi Chydeniuksen säveltäjäuran yhdestä eetoksesta: synkän runon teksti saa niissä chydeniuskauniin, elämäniloista uhkuvan sävelasun, kuoleman verho muuttuu ihanaksi ikuisuuden kauneudeksi. Chydenius on sävellyksillään tekstin tulkitsija, eläytyjä, näkijä, elämän filosofi.

IIta päättyi Eila Kivik ahon Muuan isämeidän runon Chydeniuksen kauniiksi korvamadoksi tarttuvin sävelin

Anna meille,
tarkoitan: älä ota pois.
Vaikeaa lastesi luopua ois.

Elämäämme helpottaa
vaikk´et yhtään vois,
tätä pientä onneamme
älä ota pois

Konsertti oli täydellinen, jopa noiden Chydenius -sävellysten määrässäkin, joita riitti kahdeksankolmattakymmentä kappaletta ja vielä ylimääräisiäkin paukutettiin kämmenet hellinä musiikillisen huumeen kuumottaessa poskia – peräti kolme.

teatterivanhajuko.fi

 

 

 

 

 

Kategoriat
kulttuuri taide

Jotain laulamatta jäi

Kaj Chydenius (16.10.1939 – 20.4.2024)

Kaj Chydenius on kuollut. Suomalaisen runouden säveltäjänero on poissa.

Yllä oli uudestaan julkaistu hänen pari kuukautta sitten Lahden Teatteri Vanha Jukon salissa pidetyn konsertin arvioni, jossa hän vielä istui kunniapaikalla eturivissä kuuntelemassa musiikkiaan salintäyteisen yleisön nauttiessa suomalaisesta lyriikasta ja harvinaisista sävellyksistä.

Lahen uutisia -historiasta totean olleeni monien muiden suomalaisten tapaan hänen suuri ihailijansa, tehneeni juttuja hänestä lähes 18 vuoden ajan kaikkiaan lähes kuusikymmentä. Liitän tähän myös linkin konsertista,  jossa sain istua Kaj Chydeniuksen kutsuvieraana hänen vierellään.

Suru on suuri – Jotain laulamatta jäi

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2021/08/jotain-laulamatta-jai

Kategoriat
Koulutus kulttuuri teatteri

Keväisen viihdyttävä Robin Hood Lahdessa

Keväisen valloittavasti tulkitsevalla kepeän vaivattomalla näyttelijäilmaisulla, spontaanilla eläytymisellä ja tarkoin mietityillä näyttelijäluomuksilla saa kokea ja ihastua Lahden kaupunginteatterin Aino-näyttämölle luotuun Robin Hood -klassikkotarinaan. Lahden Lukio Gaudian teatterikoulutukseen suuntautuneiden parinkymmenen esiintyjälahjakkuuden toteuttama esitys on puhdaslinjaisen toimiva, jännittävä, kreisin huumoririkas ja vauhdikkaan mukava kokonaisuus.

Tuo julman riitaisten kuningashovien ja satojen vuosien takaisten alistettujen aikalaiskansojen muinaistarina ja Robin Hood alistetun kansan pelastajana on tänään ihanasti myös tekijöidensä oloinen esitys. Katsojalle tarinan näyttämöllisen tunnelman nostaa raikkaaksi esittäjien nuoruudenhehku, näyttelijätyön luontevuus ja ah niin jännittämättömän vapautunut lavailmaisu. Lukio-oppilaiden teatteri on mainion ohjaaja Tytti Jäppisen kanssa valmistanut sitoutuneelta ryhmätyöltä empaattisesti tuoksuvan ehyen, viihdyttävyydessä ja kokonaisotteessa mitä onnistuneimman tarinan tulkinnan, jonka seurassa on nautinto viihtyä.

Ohjaaja on tehnyt selkeän käsikirjoituksen, jossa sopivasti monta riiminkin puikahdusta kuulee vanhasta teatteripuhetavasta kuin muistutukseksi meille teoksen monisatavuotisesta tarinasta. Kaikkiaan sovitus ja ohjaus on löytänyt tarinaan roolitukset, joista jokaisesta väreilee omaääninen ja -sävyinen tulkitsija niin todesti, että Sherwoodin metsässä on jännitys kuvitella puiden huojuvan, niiden vuoroin kätkiessä tai paljastaessa taistelevien veljeshallitsijoiden hallintovallan itsekkäät röyhentelyt ja päättäväisen kansan kera Robin Hoodin laittaessa viimein hallinnon takaisin oikeudenmukaiseksi.

 

Tiiviin perusjuonen, toimivien kohtausten perusvoimat – teoksen näyttämöpuhe ja näyttämöliikunta, kontaktit vastanäyttelijöihin sekä liike ja asemointi – ovat hyvin esittäjien hallinnassa. Esityksen  yleisvire on täynnä raikastavia, monenlaisia toimivia pikku-yksityiskohtia, repliikin painotusknoppeja, virtuaalimaisia persoonallisia tunnereaktioita ilmein ja äänin – meno on tarinan jännittävyydestä huolimatta sopivin annoksin hauskaa, kuin ihanan tuntuista tarinankerronnan irrottelua, poutapilvisen kevään ilmaisuherkkyyttä täynnä.

Esittäjille hyvin istuvat ja mietityt roolityötulkinnat sijaavat teatterinautiskelumme katsomossa mielenkiintoiseksi. Muutamasta keskusroolin näyttelijätyöstä en malta olla erikseen omaa mielipidettäni kertomatta:

Trubaduurin & Harpun hurmaavat näytelmän jokaisen kohtauksen esittelytuokiot harpunomaisin sävelsäestyksin, vallattomasti tyylitellen toteutettuina ovat sekä kauniita että tyylittelykokeiluissaan yllättävän mielikuvituksellisia, unohtumattomia esitystaidollisia hauskuusherkkuja tässä näytelmässä.

Prinssi Juhanan ja Kuningas Rikhardin kaksoisroolin toteutus viestii  synnynnäisestä näyttelijälahjakkuudesta, samoinkuin Nottinghamin sheriffin ja Hoviherra Thomasin rooleja tulkinneet hienoista heittäytymisistä osiinsa. Lady Marianin, Robin Hoodin ja Hovineito Klaaran näyttelemisessä roolihahmojen uskottavuus on koko tarinan kannaltakin hyvin tavoitettu.

Kenties riemukkaimmat näyttelijätuokiot esityksessä luovat pikkuinen Junnu kihelmöivän eläytyvällä, ympäri näyttämön tapahtuvalla elohopeaisen innostuneella liikkuvuudella, kun taas tarinan unohtumattoman lämminhenkisyyden, sydämellisyyden ja oikeudenmukaisuuden luo rehevällä rempseydellään, jäljittelemättömän temperamenttisella, kansanomaisella huumoritäydellä hahmollaan Munkki Tuck – hänen sympatiansa tuntuu niin koskettavalta ja rehelliseltä, että hänen kanssaan uskallamme koko tarinan nauttia ja sen sanomaan lopullisesti ihastua ja uskoa.

Tekniikka, valot, äänet, efektit toimivat ammattitaitoisesti ja tehokkaasti. Samaa omaa korkeaa tasoluokkaa on totuttu jo esitysten skenografian edustavan, niin myös nyt Hanna Kaitilan johdolla työryhmän ideoima ja toteuttama tyylikäs, pelkistetty lavastus ja esineistö sekä koko fantastinen pukusuunnittelu jokaisen näyttelijähahmon kuositukseksi tuntuivat lumoavan uniikeilta ja mielikuvituksellisen rikkaalta visualisoinnin upeudelta.

Ja kunnon teatterin pitää ottaa parilla kohtauksella kantaa myös vallitsevaan maailman yhteiskunnan tämän päivän ongelmaan: kun hallitusvalta tahtoo sortaa kansalaisia, ulosmitata kansan omaisuuden aina lemmikkieläimiä myöten, niin tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta taisteleva kansa ryhtyy istumalakkoon vastustaakseen törkeää ylivaltaa ja ahneutta.

Jousiammunnan mestaruuskilpailujen toteutus valekuningas Juhanan ja naamioidun vapaaehtoisen kilpailijan (Robin Hood) välillä on taitavasti toteutettu ja hauskan havainnollinen taitavuuden vallankäytön teatterioivallus. Pari joukkoliikunnan tanssillista toteutusta maistuvat täsmällisyydellään jo koko esittäjäjoukon musikaaliteatterilta herkullisella ja eläytyvällä koreografian toteutukseltaan. Jännittävät piiloutumiset, takaa-ajot, vangitsemiset, taitavasti toteutetut valot ja hämärän turvin tapahtuvat vapauttamiset sekä paot onnistuvat esityksen seikkailullista jännitystä nostattavasti. Tarinan oikeuden ja rehellisyyden voitto kirkastuu näytelmän yhdeksi hallituksi päämääräksi. Lopussa oikea kuningas on saanut vallan takaisin ja Robin Hoodin ja Lady Marianin kauniit perinteiset tahdotko-kysymyksin replitetyt hääseremoniat kruunaavat esityksen ja ihailumme näytelmän onnelliseen, lähes sadunhohtoiseen päätökseen.

Kategoriat
taide teatteri

Laulujoutsen-katastrofiballadi Aurinkoteatterin hurmaavuutta

Aurinkoteatterin komeljanttariryhmä Hii-Haa, Miumau, Kukkeliskuu, Hauhau, Ruotsisuomen kuningas ja tarinan kertoja (Nora Raikamo, Sanna Hietala, Antti LJ Pääkkönen, Miko Kivinen, Paul Holländer ja Niklas Häggblom)

Juha Mustanojan kirjoittama ja ohjaama hillitön ja räävitön mammuttispektaakkeli Laulujoutsen-katastrofiballadi kantaesitettiin Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 17.4.2024 Aurinkoteatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotantona. Suurelle näyttämölle asemoitu Merirosvoseikkailu vei yleisönsä ympäri maailman meriä ja kaikkia mahdollisia talousjärjestelmiä ja nosti esiin kysymyksen valtion talouden suhteesta ihmisarvoon.

Tuskinpa ajankohtaisempaa näytelmää pääkaupungissamme enää voisi esittää kun juuri samaan aikaan Suomen valtion Hallitus julkisti salaisessa kehysriihessä tekemät monien miljardien budjettileikkauksensa – jokaista meitä kuuttamiljoonaa suomalaista,  tasa-arvoa ja ihmisarvoa jälleen ilman armoa kurjistavat ja vähentävät päätökset.

Aurinkoteatterilla on rajattomasti koko yli 30-vuotisen toimintansa ajan ollut aina haudottavana ja tulkittavana ajatuksiamme pöyhivää mielikuvitusvoimaa sekä fyysistä ja ilmaisullista taitoa näyttää teatterin merkitys yhteiskunnan omatuntona, taiteen kaikki mahdollisuudet ja mahdottomuudet. Kaksi edellistä Aurinkoteatterin suurtuotantoa Maa-Tuska ( 2016 Tampereen Teatterikesä) ja Atlantis (2018 Kansallisteatteri) kokeneena olin jo lähes vannoutunut Aurinkoteatterin fani.

Aurinkoteatterin vaikuttamisessa esityksen monissa huipuissa ja moniulottuvuuksissa nousee keskeiseksi sivistyksemme ja demokratiamme pohdinta. Tässä Mustanojan mitään kunnioittamattomassa ketään kumartelemattomassa ajattelussa ja tunnistettavassa kokonaisilmaisussa korostuu keskeisesti näyttelijätyön raju paneutuminen, luonnottoman räikeä maskeeraus, karski kielenkäyttö, näyttämöhahmojen, pukujen visualisoinnin ja rekvisiitan mieletön fantasia, groteskius, porno ja lavastuksen suurenmoinen väritysfantasia sekä ensemblen yhteinen voimakas lataus loppumattomaksi karnevaaliksi vailla päätä, mutta sitäkin lukuisammin täynnä hännänpätkiä, joita mielikuvituksellamme on aina nälkä hoksata ja niihin täysin sieluin heittäytyä.

Venetsialainen asekauppias Lilith (Sonja Silvander-Valo)

Aurinkolaisten voima ja viehätys on siis omanlaisensa teatteriestetiikka, esitysmuotona yhtä aikaa filosofointi, revyy, karnevaali, musikaali, tanssishow, ylityöstetty surrealistinen näyttelijätyö, musiikillinen tyyli ja tyylittömyys, räävittömän hurjat rooliheittäytymiset ja aina koko esityksen pähkähullu, rajoja vailla oleva kliimaksisen raju meininki, valtaisine visuaalisine  näyttämökuvineen, väreineen, tehoineen ja musiikkeineen ja vauhti – kaikki vähimmilläänkin hauskana, armottoman ilkeilevänä ja koukutetusti mukana seurattavana.

Aurinkoteatterin käsikirjoittaja-ohjaajan Juha Mustanojan päätä ei kyllä palele eikä hänen näytelmäaihionsa ja teatterinsa vähäisiä nytkään pohdi. Tämänkertainen näytelmä sijoittuu 1600-luvulle Suomen Turkuun, jossa köyhyys oli ratkaistu hirttämällä köyhät. Sama kohtalo oli luvassa taiteilijoille. Tyrmään säilötyt Aurinkoteatterin komeljanttari-artistit päättävät ryhtyä merirosvoiksi, paeta merille, tarkoituksenaan haalia niin paljon rikkauksia, että heidät toivotetaan vaurastuneina ja arvostettuneina hurraa-huudoin takaisin Suomeen. Kaikki katastrofin ainekset sisältänyt seikkailu, jossa seilatttiin ympäri maailman merien ja läpi eri talousjärjestelmien: Keskiajan feodalismista siirryttiin renessanssin kautta merkantilismiin ja päädyttiin Karibian merelle, jossa vasta tajuttiin ihmisten käyttäminen pelkkänä työvoimana ja sitten tullaan vuosisatojen mukana takaisin Suomeen ja päästään tutustumaan vähän uudenlaisempiin talouspyrkimyksiin.

Kenties olin jo liian pitkälle vajonnut Mustanojan kaksi suurtyötä nähtyäni hänen teatteriestetiikkansa lumoukseen. Tällä kertaa hieman petyin tuloksesta, varsinkin äsken kuvaamastani kovin tempoilevasta tarinan sisällöstä. Siksi otan itselleni tärkeimmän aurinkolaisten teatteritekijän – roolityön – tämän arvioni loppuun parilla esimerkillä kuin todisteeksi tässä Laulujoutsen-produktiossakin Aurinkoteatterin aina uudistuvasta, katoamattomasta  tenhovoimasta. Unohtamatta kuitenkaan Juuso Voltin upeaa musiikkikokonaisuuden tunnelmarikasta toteutusta ja Mari Kätkän hiomaa laulamisen vaikuttavuutta esityksen valmiin kiehtovina elementteinä.

Niklas Häggblomin luutulla ja karhealla äänikarismalla balladeeraava kertoja, rehevänä tarinan iskijänä, on todellinen aarre Aurinkoteatterin Laulujoutsen-katastrofitarinan monipolveilevan juonisuoliston ja sisälmysten johdattelijana. Hänen näyttelijätyönsä, laulunsa ja yleisökontaktinsa tuovat esityksen muuten vallitsevaan ylipotenssiseen ilmaisutapaan herkullisesti lungin, esitykseen tarpeellisen juonen rungon – ja kaiken niin täydellisen charmikkaasti, yhtä aikaa piruillen ja sydämellisesti sielustaan hymyillen.

Paul Holländer Kustaa II Adolf -kuninkaana luo esityksen hirveän ja sumeilemattoman komiikkaneron roolityön, tulkintahuipun teoksen hahmojen värikkään mielikuvitusrikkaaseen elävään, toimivaan ja häikäisevän groteskiin galleriaan. Hänen keskeinen asemansa tapahtumien maailmanvaltioiden kunkkuna, Ruotsisuomen päättäjänä antaa ymmärtää, miten täyshölmöjä ja yksinkertaisia suuret hallitsijamme kautta aikain ovat olleet.

Merirosvojen vangitsemaa venetsialaista ylimystöä: (Marcopolo, Galileo, Bernardo, Moreau, Othello) Marja Salo, Milka Ahlroth, Volter Putro, Petri Manninen, Matti Leino

Tällaisten näytelmän keskushenkilöiden, horjumattoman persoonallisten 12 intensiivisesti eläytyvän näyttelijän varassa (roolitöitä enempää erittelemättä) Aurinkoteatterin Laulujoutsen-spektaakkeli pystyi antamaan teatteriterapiallista yliannostusta pitkään uinuneiden nauruhermojemme täydelliseksi virkistymiseksi.

Kansallisteatterin – Aurinkoteatterin näytelmän esittelyvideossa kysyttiin viikko ennen ensi-iltaa esityksen käsikirjoittaja-ohjaaja Juha Mustanojalta, kenelle hän suosittelisi tätä esitystä? Hän vastasi: Tää näytelmä on niin hirvittävän hauska ja ilkeä – että mä en suosittele sitä kenellekään.

Siksi kai ensi-iltakin oli loppuunmyyty.

Laulujoutsen-katastrofiballadi

Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 17.4.2024

Työryhmä

Rooleissa Milka Ahlroth, Sanna Hietala, Paul Holländer, Niklas Häggblom, Miko Kivinen, Matti Leino, Petri Manninen, Volter Putro, Antti L. J. Pääkkönen, Nora Raikamo, Marja Salo ja Sonja Silvander-Valo

Ohjaus ja käsikirjoitus Juha Mustanoja Lavastussuunnittelu Anne Karttunen Pukusuunnittelu Noora Salmi Musiikki Juuso Voltti Valosuunnittelu Max Wickström Äänisuunnittelu Maura Korhonen Videosuunnittelu Rasmus Vuori Naamioinnin suunnittelu Kaija Heijari Zombit Heini Maaranen Tarpeiston suunnittelu ja toteutus Sanna Sucksdorff 3D animointi/tuotantoassistentti Hanna Lehtinen Tehostekonsultointi Mats Hästbacka Tuottaja (Universum/Aurinkoteatteri) Markus Alanen Taiteellinen vastaava Leea Klemola

Artikkelikuvat  Tuomo Manninen

 

 

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/laulujoutsen-katastrofiballadi

 

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2016/08/maa-tuska

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2018/04/aurinkoteatterin-hurja-ja-hurmaava-atlantis

Kategoriat
Koulutus taide teatteri

KANIJANIKANI jännittävän hauska uutuusnäytelmä

Miika Suonperä ja Heikki Nousiainen (Kani ja Jani)

Lahtelaisen Teatteri Vanha Jukon moderni mustaverhoseinäinen teatterisalin nouseva katsomo alkaa täyttyä sisään rientävästä kansasta. Esiriputtoman salin niukasti valaistun estradin kauniin lämpimällä puupintaisella huonelavasteisella lattialla istuu mies tuolissa pöytänsä vierellä ajatuksiinsa syventyneenä – ties montako tuntia sitä on jo tehnyt – tajuamatta tuskin ajankulkua tai kasvavaa läsnäoloamme, joka verkalleen täyttää katsomosijat hillityllä puheensorinalla ja sivistyneellä sordiinollisiksi yrittämillämme ääneen kuiskimisillamme. Mies istuu yhä pysähtyneenä, aidon levollisesti täysin ajatuksiinsa syventyneenä. Lämmintunnelmainen tilanne käynnistyy katsomovalojen teatteriteknisen hitaasti sammuessa, tuon pienen huonelavastuksen lämpimin, punnituin teatterivalöörein kirkastuvan tunnelman käsinkosketeltavuuden aistiessamme. Oudon turvallinen hiljaisuus on pakahduttaa jännittävän odotuksemme.

 

 

Yllättäen huoneen läpi hyppelee ihmisenkokoinen ihana valkoinen kani ja mies havahtuu aatoksistaan hereille katselemaan outoa ilmestystä.  Nopeasti tilan kuitenkin sitten täyttää touhukas, häärivä, omissa töissään puheilla ja kannanotoilla metelöivä työntekijäjoukko. Kysymykset, vastaukset, huudot, hämmästelyt ja kiljunnat sinkoilevat ja nostavat huoneen desibelit nopeasti korkealle, kännykät alkavat päristä tauotta. Avautuvien ja sulkeutuvien liuku-ovien menemisten ja tulemisten, hissin pysähtymisen ja lähtemisen visiot ja äänet risteytyvät toisiinsa voimallisina. Läpikuultavista seinistä ja ovista erottuu valkoasuisia hahmoja kuin kaneja.

Juhana Hurme (Reino)

Näyttämötapahtumat päällekkäin kiihtyvät hurjavauhtiseksi ja desibelit alkavat kätkeä vuorosanojen ymmärtämisen. Yhtäaikaiset useiden työntekijöiden keskustelut, puhelut, työpaikkamusiikin soundit, jatkuvat ovien avaukset ja sulkemiset, neuvottelut, kaikki tapahtuvat ärsyttävän samanaikaisesti. Työ on käsittämättömän kiireistä, täysin jäsentymätöntä ja sekuntisen hektistä. Näyttämön desibelimäärä nousee niin, ettemme toisinaan vuorosanoja erota enää kunnolla. Ylläkuvattu raju työelämäkuvaus on aikamme realismia. Se ei tunnu vastenmieliseltä kokea, sillä pitkä esitysjakso näytelmästä on toteutettu komealla teatterillisella ammattitaidolla:

 

KANIJANIKANI-esityksen työelämän arki on muuttunut tivolisen revyymäiseksi, kuin hulluttelevaksi arkitodellisuudeksi, sen jokainen osatekijä, pieni ja suuri roolityö, kehon kielen ja persoonallisten karrikointien huiman elävät ja raikkaan hirtehiset hahmotukset, musiikki- ja valovariointien mielettömät sisältöä korostavat ja alleviivaavat tehovaihtelut, kokonaisliikunta ja asemointi, näyttämötyön rytmikkyyden millintarkat ajoitukset, lavastuksen ja puvustuksen rikasvivahteinen, taiten tarinaan muuntuva modernisti vanhanaikaisesti tunnelmoiva toteutus – niin, koko ensemblen yhteistulkinnan nautittavuus on nyt nuorten taitavien ammattitaiteilijoiden loistavan taitavissa käsissä: käsikirjoituksen suurenmoisen omaperäinen fantasia ja huippuohjaajan näkemyksellisen upea visionäärinen toteutus ovat luoneet kerrankin teatterillisen työelämätulkinnan todellisuuden kriittisen ajankohtaiseksi, mestarilliseksi, vulgaarissa hurjuudessaankin elämänmakuisen kiehtovaksi näyttämövuoden kevään huumorihuippuiseksi realistiseksi teatterikokemukseksi.

Kenties vieläkin kuulemme ja sielussamme värähtelee tämän työyhteisön Reinon (Juhana Hurme) ylläpitämä suorastaan virtuoosinen vauhti ja maaninen puhetulva, tai ainakin Katriina Lilienkampfin Ritva -työntekijäroolihahmon mielipuolisen hillitön nauru, joka täyttää kuin sireeni koko nykyisen työilmapiirimme tunnusmerkit kaameudellaan, loputtomuudellaan jos kohta myös näyttelijäntyönsä kauhukomiikkahurmaavuudella.

Katriina Lilienkampf (Ritva)

KANIJANIKANIn toisessa näytöksessä saamme seurata, miten edes joskus yksi meistä työyhteisömme, elämänpiirimme ihmisistä alkaa ajatuksissaan, kuvitelmissaan kadottaa alitajuisesti elämämme mielettömän todellisuuden, löytääkseen edes kuvitelmissaan, näyissään, unelmissaan jotakin muuta kuin kiireen elämän tarkoitukseksi.

Juhana Hurme ja Heikki Nousiainen (Reino ja Jani)

Jani on sanoutunut irti työelämästä, muuttanut Mökkiin maalle ja uppoutuu lähes erakoksi mökkiinsä neljän seinän sisään, kirja seuranaan. Siellä hän yhä näkee kaninsa ikkunoista aitoina ja vapaina elämäntoiveikkuuden tunnusmerkkinä. Siellä myös raikkaan arvoitukselliset, mitä erilaisimmat naapurit vierailevat kertomassa ihan tavallisista asioista: joutenolosta, vieläpä todistavat ilman kirjaa hyvin selvittävän elämässä. Keskeisesti heistä Klaus näyttää, miten aika kuluu maalaamalla vaikkapa jotakin huonekalua korkeintaan vedon tai kaksi, pelaamalla seurapelejä, jos niin huvittaa. Mielekästä ajankulua aina riittää turhaan hosumatta, lekotellen ja ajatustaukoja pidellen. Voi myös nautiskella kahvia, jopa annoksen naapurin tarjoamaa ruokaa, siemaista uteliaisuutta herättävää naapurin mehua muutaman ryypyn.

Miika Suonperä ja Heikki Nousiainen (Klaus ja Jani)

Tajunnan menetyskin on ihana pala pikkupaketista kokeilla elämäneliksiirejä kenenkään siihen puuttumatta, esimerkiksi Klaus-naapurilta löytyy taskusta saatavana pala sopivaa oman mielialan sekoitusainetta. Silloin elämisen riemu ja tuska häipyvät – sillä elämä on sittenkin parhaimmillaan vain unta. Tutut työkaveritkin löytyvät ja kenties edes työpaikalla kadonnut ystävyys ja aito huoli toisistamme palaa elämäämme.
Juhana Hurme, Katriina Lilienkampf, Heikki Nousiainen (Reino,Maarit, Jani)

 

Ylinnä toteutuksessa Heikki Nousiaisen näyttelemä Jani kasvaa jo käsikirjoituksessa sympaattiseksi inhimillisen ihmislajin edustajaksi, joka näkee ja kokee ympäröivän maailman täysin itsensä ulkopuolelta, ei tunnista sen älytöntä kiireen ja päämäärättömyyden tarkoitusta. Nousiaisen upea näyttelijätyö on sisäistettyä, taitavan uskottavasti, hienosti eläytyvä luomus henkistä ja yhtä aikaa poissaolevan epätietoista, etsivää, tavoitteensa ja elämänsisältönsä kadottaneen ihmisen alitajuisesti kiireessä ja kiireestä irti ponnistelevana ihmisenä – löytää edes kuvitelmissaan elämäntarkoitus, suhde, rakkauskin..

 

Kuva: Mikael Karkkonen

KANIJANIKANI-näytelmän käsikirjoituksen perusvoima tällaiseen uudenlaiseen realismista irtautuvaan maagiseen miltei metafyysiseen kuvitelmamaailmaan on omaääninen ja ilmeisen pitkään, monta vuotta pohtima ja kiireettä ajatuksiinsa iskostama kirjailija-dramaturgi Mikael Karkkosen herkkyydellä havainnoima ajattelu, joka sulkee meidät ensin kuin aitoon, useamman meistä kokemaan tuttuun työn ja jatkuvan kiireen revyymäiseen hulluun realismiin: pelkästään kiireen uuvuttamana jo kadotamme piankin itseltämme arjen realismin tajun. Kun sitten vähitellen saamme kirjailijan sanoiksi ja repliikeiksi muotoutuneen tarinan koettavaksemme, tuo ensin terävän satiirinen maailmamme ratkihauska työelämän kuva, sitten sen vastakohta, hymyhuulisesti tarjoiltu sekä armollinen, arvaamaton elämäntapamme vaihtoehtomahdollisuus on yllättävää ja uudistaa täysin ajattelumme. Draama on syntynyt uudella tavalla ja jäsentänyt omat ajatuksemme ehkä hyvinkin toisenlaiseen asemaan elämämme arjessa ja tulevaisuudessa kuin ennen. Mikael Karkkosen teksti, sen rosoisen pohdittu mystisyys on koko ajan tavoittanut esityksessä eräänlaista arvaamattomuutta tarinaan, sen loppuratkaisuunkin. Ja tulkinnan sisällön kruununa on käsikirjoittajan ja ohjaajan, lopulta koko ensemblen tiivis, loputon yhteistyö, jossa kirjailijan teksti ja esityksen ohjaaja Otto Nybergin ilmeisen muuntuva, rooleihin istuva sovitus on maittavan ammattitaitoista, elämän vakavuutta ja nykyistä kiireen täyttämää maailmannäkemystä opponoiva. Loppuhuipennus osoittaa toisenlaisen elämäntavan mahdollisuuden meille jokaiselle.

 

Esitys on Teatteri Vanha Jukon ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhteistuotanto, joka jatkaa vuonna 2022 alkanutta yhteistyötä. Esityksen taiteellinen työryhmä koostuu juuri teatteritaiteen ammattilaisiksi valmistumassa olevista opiskelijoista. Esitys on monelle ensemblen jäsenelle taiteellinen opinnäytetyö.**

 

Mikael Karkkosen näytelmän KaniJaniKani kantaesitys Teatteri Vanha Jukon ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhteistuotantona 12.4.2024

Toteutus:
Mikael Karkkonen – näytelmäteksti, Teak **
Otto Nyberg – ohjaus, Teak **
Ella Snellman – pukusuunnittelu, Aalto
Miina Kujala – lavastussuunnittelu, Teak **
Katinka Ebbe – valosuunnittelu, Teak
Pauli Kotilainen – äänisuunnittelu, Teak **

Näyttelijät:
Heikki Nousiainen, Teak ** (Jani ja Rikostutkija Saarinen)
Juhana Hurme, Teak  (Reino ja Konstaapeli Hikinen)
Katriina Lilienkampf, Näty  (Maarit ja Ritva)
Miika Suonperä, Näty  (Joonas, Klaus, Kani, Bunny, Jacques)

 

Teak= Teatterikorkeakoulu

Näty= Tampereen yliopiston teatterityön laitos

Aalto=Aalto yliopisto

 

Esityskuvat: Mikko Kelloniemi

Arvio ensi-illasta perjantaina 12.4. klo 19  Muut esitykset:  Ke 17.4. klo 19 (Maksa mitä pystyt)  Su 21.4. klo 15   Ke 24.4. klo 19   To 25.4. klo 19   La 27.4. klo 19   La 4.5. klo 19    Su 9.5. klo 15    To 9.5. klo 19 (Maksa mitä pystyt)   Pe 10.5. klo 19

Esityksen kesto on noin 2 h 10 min. väliaikoineen.

https://www.teatterivanhajuko.fi/