Sisko Istanmäen suomalais-pohjalaisen mentaliteetin värittämä 1960-lukulainen aidosti tarinaromaani Liian paksu perhoseksi avautui eilisessä Pesäkallion kesäteatterin ensi-illassa Jukka Keinosen sovituksena ja Satu Säävälän ohjauksena** yllättävän tyylikkääksi, eläväksi, sydämiämme herkästi puhuttelevaksi kesän musiikkinäytelmätapaukseksi.
Tarinan koskettava kahden ihmisen toisensa löytäminen ja rakastuminen nukkavierun kylä- ja perheyhteisön pilkkaavassa ja ahdistavassa elämänpiirissä kohosi värikkään rohkean yhteisnäyttelemisen mukana eräänlaiseksi suomalaiskylän eepokseksi, jonka kruunasivat sävelhohdoltaan vielä tuoreet, suorastaan loisteliaan musikaaliset, kauniin tunnelmalliset biisit sävelien ja sanojen hienoin sävyin ja niiden monin upein onnistunein musikaalisesti täydellisin tulkinnoin.
Teos kertoo pienen kyläkaupan ja sen asukkaitten, erityisesti pitkäaikaisen kauppiasperhekunnan tarinaa aikakauden kauppakuolemien kannattamattomuusvarjojen puristuksessa ja samaan aikaan romaanidramaturgiassaan peräti neljästä kuolemasta, elämän aina selittämättömistä ja meidät elämämme rajallisuuden yllättävistä kohtaamisista. Esityksen kahteen tuntiin mahtuva elämän koko kirjo – ilo ja suru, hauskuus ja tuska – vuorottelevat kertomuksen ahdistavana draamana ja avautuvina aistillisen onnellisuuden ihanina sattumina.
On siksi myös annettava tälle vaativalle esitysgenrelle heti sen keskeisten tulkitsijoiden taitavuuden roolityötunnustukset.
Kalle Sulalammen Erni-kauppiaan on isän kuoleman jälkeen pakko astua konkurssikypsän kyläkaupan lähes yksinpitäjäksi. Leskiäidin ja Vivien-sisaren pilkka ja vähättely oman yhteiskuntaluokkansa korkealle kylän hienostoon nostaneessa ilmapiirissä ovat näiden perheen naisten ristipaineissa saaneet Ernin nöyrtymään naisten määräysvaltaan ja hän hyväksyy sen velvollisuudekseen pitkälti sukuylpeyden kunnioittamisena. Sulalampi luo harvinaisen uskottavan hahmon, monitahoisen taitavasti rakentuneen, väliin tarvittaessa kaikkeen mahdolliseen taipuvaksi rääpäleeksi pienentyneeksi, jälkeläispettymyksessä juopoksikin luisuneen, ulospäin pehmoisen lämpimäksi ihmiseksi alistuneen, perheen ainoan työntekijän, joka kuitenkin vähitellen murenee ja alkaa ensin nöyrän sitten julkisen vastahyökkäyksen oman ihmisarvon ja lähimmäisen oikeudenmukaisuuden puolesta.
Esityksestä tekee täydellisen Annamaria Karhulahden tulkitsema pohjalainen kauppa-apulainen Kaisu. Aikakauden työttömyyden vallitessa Kaisu on yrittänyt saada työtä ja viimein lehti-ilmoituksessa sellaista luvataan. Kaisu sopii ottavansa työn vastaan kaukana kotoa, pienessä Ruutinojan kylässä, Ernin kaupassa. Syntyperäiseltä temperamentiltaan, suoruudeltaan ja voimakastahtoisuudeltaan Karhulahden näyttämökieli ja pohjalaisuus on suurenmoista arjen puhetta, hurttia huumoria ja ihailtavaa elämänfilosofiaa: vastoinkäymisissäkin – se men, minkä piti mennäkin. Taiteilijana, Suomen ja maailmanmittapuunkin viihdetaivaan yksi harvoista jäljittelemättömistä maailman laulutähdistä, musiikillisesti sekä teatterillisesti pienimpiä detaljeja myöten täydellisesti rooliinsa heittäytyvistä suurista vaatimattomuuksista, tämä ihastuttavan vahva ja yhtä aikaa hauras Karhulahti loihtii niin täydellisen hurjan ja rakastettavan kylän kauppaan saadun kauppa-apulaisihmeen. Koko sielunsa vastustamattomalla lämmöllä hän elää arkea ja säkenöi elämänuskoa meihin tartuttavasti ja luontevasti ja hallitsee lumoavasti esityksen ilmapiiriä. Sama leskiäidin ja Vivien-sisaren jatkuva naljailu kohtaavat nyt myös Kaisun, joka ei anna periksi.
Näin näytelmän kaksi pienen kauppayhteisön väärinkohdeltua yksilöä löytää toisensa – ja tietenkin rakastuvat. Tuo yhteinen rankka työ, päivien onnenhetket, niiden romahdukset näyttelijäpari hallitsee suvereenin elävästi, voimakkaat reaktiot, sympatiat ja antipatia räiskyvät koko esityksen juuri heidän suhteessaan – hienona unohtumattomana dialogikokonaisuutena.
**Ohjauksen liikuttavan puhutteleva yksityiskohta ruumiin maanpoveen kätkeminen on vaikuttava esimerkki taitavista joukkokohtauksista.
Näyttelijävetoista tarinaa kantaa myös maanisen taitavasti rooliinsa paneutunut Mirva Myllysen luoma Ernin leskiäiti. Pureva, rienaava, suutapieksävä persoona tuntuu niin todelta, huomattavan vahvalta roolityöltä, että se keikuttaa koko esitystä ja ennen kaikkea sen kahta päähenkilöä Kaisua ja Erniä jatkuvasti alistaen ja pilkaten. Rooli on valtavan yksiniitisesti ja sisältä eletyn vahvasti tehty ilkeyden ruumiillistuma – vaikkei varmaankaan ole yleisön mieleen, niin yksi koko esityksen draaman näyttelijätyön vahvoista kulmakivistä. Julia Karppinen luo kauppiasperheen toisen naisen samoin eväin, mutta tuo erityisesti 1960-luvun luokkatietoisuuden pikkukylään. Hän edustaa sitä korkeampaa fiiniä säätyä kylässä, kauppiasta. Hän on tottunut saamaan kaiken rahalla jo isä-kauppiaan aikana. Hän saa porskutella kuin Pariisissa, muodissa ja kaikessa näkyvässä yltäkylläisyydessä tässä pikkukylässä. Oman kaupan kassasta löytyy rahaa mielettömiin laskuihin. Karppinen näyttelee hahmonsa tarkoituksellisen pinnalliseksi ja tekokulttuuriseksi maulla hienon sensuellisti. Berit Mäkinen luo Kaisun äidin vahvasti, hillitysti, uskottavasti ja lämpimästi – näytelmä tiivistyy hänen luontevissa, lämminsävyisissä otteissaan kuin todeksi. Astrid Blomqvistin opettajan rouva tuo seudun uskonnollisuuden ymmärrettävänä kylän varmana henkisenä elementtinä esille, hahmonsa miehelleen alistettuna, raskautensa, elämän asenteensa kauniisti näytellen. Ilmari Myllynen tekee rempseän reilun Kaisun isoveljen, jonka maailmanmiehen maukas roolisuoritus tuntuu sukulaisen elämänläheiseltä näyttelijätyöltä. Einari Toiviainen luo yhden esityksen absurdeimmista hahmoista lihamestarina, jonka itsepuolustusottelullinen tekniikkanäytös etevyydessään on jo miltei irrallinen tarinasta poikkeava mutta valloittava oma hupinumeronsa. Aapo Ravantti ja Veeti Heikkilä tuovat tämän syrjäkylän isäntinä kuvan maailman kehityksen pysähtyneisyydestä ja muuttumattomuudesta, omilla hevoslänkiin liittyvillä puheenvuoroillaan ja ajatuksillaan.
Esityksen musikaalisesta osuudesta soisin erillisen arvion osaavani – mutta saan sitä taitoa vailla onneksi kuitenkin näyttämömusiikista nauttia ja sitä ihastella. Kaikkiaan kymmenen esityksen laulun sanat ja sävelet on oma sykähdyttävä, hieno kokonaisuus.
Yhtye Vesterisen lauluista Muista hengittää, Onnellinen mies ja varsinkin Kohti sydänpeltoja ovat ihanilta melodioiltaan ja sanoituksiltaan harvinaisen osuvaa sävelherkkua ja lavarunoutta näytelmäsovituksen tarinaan. Tai monien kohtalokkaiden kertomuksen tapahtumien, kuten keskenmenon, äidinkuoleman mukana esitykseen liitetyt sävellykset ja tulkinnat Lapselleni ja Valssi suorastaan liikuttavan kauniita laulunumeroesityksiä: tuskin koskaan kesäteatterien esityksissä tunteitamme niin vahvasti liikuttaneita hienoja numeroita on ennen Annamaria Karhulahden äänen täyteläisyys ja ilmaisukyky, soolojen kansainvälinen laulusuuruus päällystänyt niin kullankimalteiseksi musiikiksi. Koko ensemblen musikaalisuus, sävellysten orkesterisovitukset ja yhteisesitysnumerot, joissa jopa pieni tovi laulettiin oikein kansainvälisesti tasokkaasti säestystä al capellana, on jo yksinään musiikkia, jota voi vain ihmetellä ja ihailla.
Lavastus toimi mainiosti ajansiirtona 1960-luvulle, äänentoistotekniikka oli kunnossa ja auringon täyttämä sää ja koko Pesäkallion kesäteatterin kokonaisuus mitä nautittavinta suomalaista kesäviihdettä.
https://lahenuutisia.fi/2024/06/20/pesakallion-vauhdikas-naytelma-avaa-lahtelaisen-kesateatterikauden/Pesäkallion vauhdikas näytelmä avaa lahtelaisen kesäteatterikauden
Kaisu ja Erni
On moni meistä ihmeissään, kun ihan itse joutuu miettimään
Juhana Hurme, Katriina Lilienkampf, Heikki Nousiainen (Reino,Maarit, Jani)
