Jakob ja Hildur
Käsikirjoituksena ja esityksenä Helsingin Kaupunginteatteri pyrkii ymmärrettävästi liittymään osana aikamme kulttuuri-ilmiöön, Satu Rämön Hildur-dekkariin, jonka painosmäärät hipovat suomalaisten kirjojen ja käännöskirjallisuutemme myyntiennätyksiä. Ymmärrän myös niitä kymmeniätuhansia koukkuun jääneitä dekkarispesialisteja, jotka luonnollisesti tahtovat ahmia kaiken mahdollisen Hildurista, pienimmätkin tapahtumat ja muodot, mitä asiasta voidaan olettaa löytyvän.
Helsingin Kaupunginteatterin tulkitsema näytelmä vastaa ihan kelvollisesti Hildur-teoksen tuomisessa teatterilavalle: hieman poliisimainen ja kuitenkin muutamin osin juonikkaan tihentyneesti jännittävä, keskeisen vakavan rajun sisältönsä vastapainoksi valloittavalla huumorilla elävöitetty esitys tekee teatteri-illasta kivan katsottavan.
Hildur-tarina keskittyy Islantiin, sen pikkukaupungin poliisien elämäntehtäviin. Pieni Ísafjörðurin kaupunki on täynnä selvittämättömiä murhia, lasten hyväksikäyttöä, pahoinpitelyjä. Päähenkilöpoliiseihin käsikirjoitus on sovituksessa ja ohjauksessa saanut elävyyttä, näyttelijät hahmoluomuksensa sopivan uskottaviksi.
Jakobin (Paavo Kinnunen) matka Suomesta Islantiin lentofobiassa pienessä lentokoneessa on esityksen tarpeellista huimaa, hienosti komedioitua pelkohuumoria urhean poliisin nähdessä kauhuja, lentokoneen ikkunassa törmääviä vuoria koneen heitellessä, jopa lentoemäntä istahtaa hetkeksi hänen viereensä rauhoittamaan. Tällä teatterin suurenmoisella, hyvätasoisella huumoriviihteellä – kuorrutettuna vielä Jaakobin neulomishobbylla, kutovilla, vapisevilla käsillä ja villapaitaluomuksilla – sijataan hymysuinen ja naurava katsomo taatusti seuramaan esitystä.
Yllättävä, katsojaa lepuuttava huumoriherkkä genre hallitsee koko esityksen rikollisuuksia tutkivaa ilmapiiriä kohtauksissa ja rivien väleissä.
Jakobin matka Suomesta Islantiin komennukselle pienen islantilaiskaupungin murhia tutkimaan on tosiasiassa tilapäinen komennus saada omapyyntöinen etäisyys ratkaista avioliittotilanteensa, jossa hän on juristien ansiosta menettänyt ensin vaimonsa, sen mukana pikkupoikansa sekä heidän täysin torjumansa puheyhteyden.
Hildur (Elena Leeve) luo oman poliisihahmonsa varsin neutraalin tyynenä, luotettavana tunnollisena tutkijakollegana. Leeve näyttelee asiantuntevasti ammattitaidolla poliisipersoonansa. Jotenkin hänen lainelautansa vain ei saa häntä käsistä pidemmälle kanssaan lähtemään, sillä hänen sielussaan on hautunut näissä Ísafjörðurin pikkukaupungin kummallisissa oudoissa kuolemissa oman sukunsa tarinan mysteeri: kahden siskon katoaminen jo lapsuudessa on ollut neljännesvuosisadan yhä ratkaisematta ja se pyrkii nyt nousemaan jatkuvasti pintaan varsinaisten murhatutkimusten mukana ajatusten päällimmäiseksi.
Kymmenet sivuosat ryydittävät tihentyvää jännitystä ja useat näyttelijät saavat lepuuttavalla ohjaajan luomalla genrellä räiskiä tarinaan yllättävää, vakavan mietinnän ja tuskan hetkeksi irrottavaa huvia.
Esimerkiksi Heidar (Jari Pehkonen), asianajaja on sellainen roolityö, että pelkästään sen nauttimisella ihminen tulee synkästä dekkaritarinastakin niin tavattoman hyvälle mielelle. Heidarina Pehkonen luo itsestään julkisen paskiaisen, juristin, ketkun, lieron, jolla ei ole rajoja käyttäytymisessä, ei naisasioissa, saati hyvän vaimon valinnassa rikkaan appiukon perusteella, puhumattakaan kaikenlaisesta valehtelemisesta ja pettämisestä, joilla tulee rahaa ja mainetta rutosti ja loputtomasti.
Yleisö ei voi olla taputtamatta tälle hirtehisen hurjalle huumorille – muutamaan maailmanpolitiikan mahtavaan tai oman kunnan päättäjään nuo tulokselliset ominaisuudet nopeasti sijoittaen.
Helsingin Kaupunginteatterin versiossa Hildur-tarinan elämänleikki kulkee lopulta näin:
Tämä kovin yhteistyötaitoinen pari Hildur ja Jaakob saa tunnollisuudestaan kärsiä omat sisäiset tuskansa – Hildur sukunsa raskaspainoisena oman lapsuudenperheensä mysteerina ja seurustelukumppaninsa parantumattomaan sairauteen päättyneenä suhteena. Jakob taas satuttavan, lohduttoman perhesuhteen videopuheluyhteyden tylynä kohtauksena, lopullisena epäonnistumisena.
Näiden kahden poliisin yhteistyöstä, tutkimuksista ja ystävyydestä, miltei rakastumisesta rakentuu todentuntuinen lämminhenkinen työyhteisö, malliksi mille tahansa työmaalle. Heillä on kanttia sanoa omat mielipiteensä paikalle kiiruhtavalle ylemmälle ylimieliselle poliisitasolle ja tehdä väsymykseen saakka tulokseen ja yhteiskunnan parantamiseen johtavaa uupumatonta, loputonta työtä.
Lavastuksen tasot toimivat moninaisina eri tilojen muuntujina kätevästi ja onnistuneesti. Maisemasta olisin toivonut näkeväni hitusen aitoa realismia, laavakivimäisemmät interiöörit pelkän harmaiden maisemien sineteiksi. Onneksi muutamat hienot lumivyöryt ja pari Jäämeren aallokkotyrskyä veivät meidät ja ajatuksemme Islantiin.
