Kantaesitys 5.3.2024 Kansallisteatterin täysin uuden komean esitysestradin Taivassalin avauksena nousi yhdeksi merkittäväksi teatterivuoden kokemukseksi.
Suomen Kansallisteatterin yhteisöllisyyteen ja osallisuuteen keskittynyt neljävuotinen kansainvälinen teatterityö otti lopputyössään METSÄ FURIOSA mittaa kahdesta jättiläisestä – UPM:n ylikansallisesta puunjalostuksesta ja rajoja, kieliä, mielipiteitä ylittävästä, yhteiskuntaa muokkaavasta tiedottavasta TEATTERIsta.
Metsä Furiosa on osa suomalais-uruguaylaista Metsä geopolitiikan näyttämönä -taide ja tutkimushanketta.
Näytelmän tosikertomus pohjautuu viime vuonna 2023 Uruguyan Cantanearion maakuntaan, pieneen 1500 asukkaan kaupunkiin valmistuneesta ylikansallisen UPM:n maan ja maailman suurimmasta sellutehtaasta. Sellutehtaan päivittäiset miljoonalitraa lipeää sisältäneet päästöt ovat jo kuluneessa vuodessa tuhonneet läheisen kalaisen Negro-joen elämän kokonaan. Seudun vesivarat ja juomavesi ovat loppumaisillaan. Ylikansallinen UPM-yhtiö oli hankkinut ennen tehtaan rakentamista jo valmiiden uruguaylaistehtaittensa raaka-ainetta varten satojen karjanhoito- plantaasien maat lähiseuduilta ja istuttanut niille nopeasti kasvavia eukalyptuspuita sellun raaka-aineeksi kasvamaan. Ne juovat kaiken seutukuntien veden ja vievät kasvumaan maaperän hivenravinteet ja hedelmällisyyden. Toiveet pienen seudun elämän pelastavasta uuden tehtaan tuomista työpaikoista on kahminut siirtotyöläisten, työttömistä sekä kehitysmaista työn perään lähtenyt joukko eri maanosista, rientäessään ympäri maailmaa tuonne pikku kaupunkiin elämänsä toimeentulon perässä. Tehtaan rakentamisen alussa tuhannet saivat työtä, mutta rakennuksen valmistuttua työpaikat ovat supistuneet sellutehtaan 500 työläiseen, vain muutamille pikkukaupungin asukkaalle sieltä on löytynyt työpaikka.
Vasta tästä alkaa Marianella Morenan kirjoittama näytelmän tarina, joka on osin fiktio, sillä fakta olisi vielä kauheampaa.
Näyttämöllä: Robert Enckell, Minerva Kautto, Jussi Lehtonen, Maksim Pavlenko, Annika Poijärvi, Lucia Trentini
Rita Méndez asuu Centenariossa, Uruguayn sydämessä. Öisin hän myy seksipalveluita paikallisessa ”viskibaarissa” sellutehtaan ulkomaalaisille työntekijöille. Sitten hän päättää ryhtyä aktivistiksi. Oscar on Ritan isä. Hän on hylännyt äidinkielensä ja haluaa puhua vain suomea. Suomalaiset Lumi, Taimi ja Talo ovat saapuneet Centenarioon sellutehtaan vanavedessä, samoin kuin venäläinen Symon. Jokaisella heistä on ollut syynsä muuttaa maapallon toiselle puolelle. Globaalin markkinatalouden luomassa todellisuudessa paikallisten ja ulkomaalaisten tiet risteävät. Millaisen jäljen se heihin jättää? Kuka heistä lopulta myy itseään ‒ ja millä hinnalla?
Tuskinpa niin kokonaisvoimaista, yhtä aikaa protestista ja väkevän lämminhenkistä, aidon tunnelmallista, koskettavaa teatteriesitystä olen moniin aikoihin täällä maailman onnellisimmassa maassa Suomessa kokenut.
Tai suorastaan jotakin 1970-luvun kaltaista aktiivista ihmistä, miltei nyrkit pystyssä todistavaa vääryyden pelotonta tuomitsemista lavalta meille katsomoon saakka koskettavaa sanomaa – puhuvaa ja laulavaa esitystaiteilijaa – olen aikoihin niin innoissani ihastellut ja esityksen rytmiin, keskusteluun, lauluun, soittoon ja tunnelmiin mukaan tempautunut. Sillä koko ensemble on valloittavan sympaattisesti, eläytyneesti, omaperäisen kokonaisesti valmistautunut vaikuttavaan esitykseensä.
Yksin lavastus, äärettömän suuren sellutehtaan tehdashallin pieneksi sopeksi ilmastointilaittein viitteisesti konstruoitu, upein videoefektein, tehokkain valoin ja hienosti käytetyin sähköjohtojen päistä riippuvin polttimovaloin, luonnonääniä synnyttävien omatekoisten soitinten, jousilla soiteltavien ja ääntelevien vesilasien vesielementtien solinoiden synnyttämin äänisoittimin taikoen, rummuin ja kitaroin säestävien ja solistisoitoin tulkitut sävelet sekä värikkäin, kukkaismerellisin ihanin lavastuksin, eteläisin uruguaylaismaisin esineistöin ja puvuin olivat saaneet aikaan tunnelman, joka jo itsessään vangitsee yleisönsä.
Tarina etenee mittavan pyöreäkaarisen katsomon puisten penkkirivien teatteritilan keskiöön, pienen pöydän ja kuuden esittäjän loihtiesssa esityksestä syvällisen, vaikuttavan kokonaisteoksen keskusteluin, väittelyin, sydämellisin nauruin, rakasteluin, suudelmin, mutta monin retorisin kysymyksin katsojille ja puhkeaa välillä lauluihin, sanoitettuihin tarinan osiin, väittelyihin, ajatteluttaviin viisaisiin lausahduksiin, runoihinkin.
Toisinaan kuin laaja tietoaines ihmisten kokemuksista tehtaan merkityksestä, jonka suomalainen Metsä Furiosan työryhmä oli kuullut monissa tilaisuuksissa ja illanvietoissa viime kesänä vieraillessan kaupungin erilaisissa nuorten tilaisuuksissa, leijailisi esityksen pinnassa, myös esityksen lausahduksissa voimakkaina kaupungin asukkaiden puheiden muistumina:
Heidän näkemyksensä on, että jo tehdastyömaa on lisännyt prostituutiota, ihmiskauppaa ja lasten seksuaalista hyväksikäyttöä alueella. Keskustelijat puhuvat alaikäisistä seksityön tekijöistä, jotka myyvät itseään saadakseen huumeita ja rahaa. He kertovat nuorten pahentuneista päihde- ja mielenterveysongelmista. He ovat sitä mieltä, että rakennustyöntekijöiden terveysasioista ei ole pidetty tarpeeksi huolta. Että Uruguayn valtio on tehnyt UPM:n kanssa kansalaisten kannalta huonon sopimuksen, joka tarjoaa työllisyyttä ja talouskasvua vain ohimeneväksi hetkeksi, minkä jälkeen käteen jää lähinnä paisuvia sosiaalisia ongelmia.
Silti tuosta keskustelevasta, kysyvästä, innostuneesta teatteriseurueesta väreilee elämän lämpö ja hiipuva toivo meihin.
Pääosaa Ritaa esittävän Lucia Trentinin hurmaavan vahva, aistikas ja eläytynyt uruguaylainen nainen tuo uruguaylaisen monien pienten kaupunkien ja kylien asukkaiden kohtalokkaan toivottoman tunnelman ja sen todellisen ahdistuksen käsinkosketeltavaksi. Hänen laulunsa musikaalisuus, äänen loistokkuus ja koko sielunsa valoisa toiveikkuus lumoaa kuin siitä kumpuaisi yhä toivo suurina sinfonisina paloina maailman yltäkylläisen kansainvälisen teollisuuspiippujen ja hallien konevoimaisten, luontoa surutta tuhoavin toimien ja yksinvallan yli kolonialismin joskus voimallaan täysin murskaten.
Jokainen näyttelijäensemblen jäsen vetää osuutensa hienosti, kohottaa yhdessä yhteisnäyttelemisen sensitiivisen tunnelman vaikuttavaksi. Pienen pöydän äärellä keskustelut, väittelyt ja todistukset tuntuvat taitavasti laadituilta, persoonallisesti, teatteri-ilmaisullisesti vaikuttavasti toteutetuilta voimallisen lämpimiltä, ajattelevilta ja pohtivilta.
Vakuuttavasti esitys herättää jopa tapetun luonnon ja siinä ihmisen samanlaisen osan, hänen mahdottomuutensa elää. Itsemurha on yksi ratkaisu. Sekin tuntuu lohduttavammalta tuon esityksen toteuttaessa sen perustellun vaikuttavasti, yhteisajatuksella, tyylikkäästi itsemurhaisuutta kolonialismin tappamaa luontoa ja ihmisen elämän mahdottomuutta tekonsa pohjana puolustaen.
Kolonialismi ei näyttäydy ainoastaan yhteiskunnan rakenteissa, vaan se kohdistuu myös kieleen, mieleen ja ruumiiseen. Siksi yhtä aikaa simultaaninen uruguaylainen-suomalainen-englantilainen sanoma paneutui nyt pääasiaan tuon maailmankuulun tehtaan ympärille syntyneeseen kaiken tuon luonnonrauhan ihanuuden, yhteisöllisen ja luonnollisen elämäntavan murskanneeseen sosiaaliseen onnettomuuteen.
Kuinka joki on saastunut ja saastuu uuden tehtaan myötä entisestään. Miten maaperä muuttuu hedelmättömäksi, kun se on alistettu vieraslaji eukalyptuksen viljelyyn suomalaisten sellutehtaita varten. Keskustelu on erittäin vilkasta ja siitä välittyy iso huoli yhteisön asioista, erityisesti nuorista ihmisistä.
Koko Kansallisteatterin esityksen ja projektin kuraattori Jussi Lehtosen lausahdukseksi voisin kirjoittaa:"Sana suomalaiset tulee esiin useita kertoja kuin synonyymina UPM:n tehdashankkeelle. Tunnen, miten korvalehteni punertuvat."
Valokuvat Tuomo Manninen
https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/metsa-furiosa
