Lahden kaupunginteatterin Sivuraide on näytelmäversio Jukka Itkosen samannimisestä romaanista. Näytelmä on samalla kolmen suomalaisteatterin Turun kaupunginteatterin,, Suomen Kansallisteatterin ja Lahden kaupunginteatterin yhteistuotanto – aina tervetullut uusi suomalaisnäytelmä valtiovallan rankasti kuristamaan kulttuuriseen teatterimaailmaan kansalle tarjottavaksi. Lahden kaupunginteatterin uuden suomalaisen näytelmän ideaan esitys sopii kerrassaan mainiosti.
Monen entisen ja tulevan nuoren kokemus ensirakkaudesta on klassista elämän normaalia kulkua, ihmisrodun tunteen ja lajikiintymyksen perusasioita, aihepiiriä, joka saa sukupolvesta toiseen erilaisia olomuotoja ja ajan värittämiä uusia, henkilökohtaisia draamoja ja tragedioita. Aiheen mielenkiinto ei koskaan sammu.
Sivuraide on myös Shakespearen ajoista periytyvää rakastumisen loputonta, ihanaa ja usein myös kamalaa elämänsuolaa, josta teatteritaide jakaa tietoa, tunteita ja tilityksiä loputtomasti opiksemme. Jukka Itkosen ajateltu, korkeajännitteinen avioliittotarina sekä sen hieno dialogi, suussa sulava näyttämöpuhe ja korviemme kuulema kielemme rikkaus ovat tenhollaan suomalaisen teatterikirjallisuuden huippua.
…………………………..
Betoniklubin 27.1.2026 yleisötilaisuudessa korvien väliin painettua:
Jarkko Lahti taitaa, hallitsee ja pystyy näyttämään näyttelijätaiteen kaikki salat ja voimat suvereenisti, tekemään estradilla ihan mitä vain ajatuksillaan, liikkeillään, näyttämöpuheellaan, kontakteillaan, tauoillaan, tekstirytmillään, mimiikallaan ja harkitsevalla, mukaansatempaavalla eläytymisellään sekä muotoilemaan henkilöhahmonsa uskottavaksi ja vaikuttavaksi, tekstiin ja juoneen täydellisesti istuvaksi. Hänen omat perheen perustamiskokemuksensa ovat syventäneet roolin parisuhteen tuntemustietoa. Hänen näyttelijähabituksensa on kansainvälistä luokkaa esityksen Jönssinä.
Eeva Soivion näyttelijäolemus on samaa, katsojat helposti sytyttävää omaperäisyyttä. Empaattisuuden taito, hurmaava eläytyminen, taitava replikointi ja rytmittäminen sekä näyttämön täydellinen hallinta ja kontakti vastanäyttelijään tuntuvat mestarillisilta ja sydämellisen uskottavilta. Soiviosta väreilee rakastumisen tunne ja sen luoma elämänsyke koko näyttämölle ja esitykseen. Hänen pitkäaikainen, tuloksellinen, taitava näyttelijätyönsä maamme eri teattereissa ja mediavälineissä sekä oma elämänkokemuksensa sivistyneenä, työkseen ajattelevana perheen perustajana, naisena viimeistelevät hänen luontevuuttaan ja viehättävyyttään ihmisenä, saati näytelmän Elinana.</
https://lahenuutisia.fi/2026/02/01/yha-lahden-betoniklubin-lumossa/
…………………………………..
Jönssi ja Elina tapaavat toisensa sattumalta tutussa radanvarsikaupungin ja Helsingin väliä kulkevassa allegorisessa junassa kahdenkymmenen vuoden jälkeen rakastumisestaan ja erostaan. Jönssistä on tullut kiinteistövälittäjä, avioliitossaan kariutunut ja eronnut, hänellä menee huonosti naisten jo lähes kokonaan valtaamassa ammatissa, hän on rahaton, työtön ja pahasti alkoholisoitunut.
Elina on menestynyt pitkälle kouluttautuneena ihan maailmanmaineeseen saakka keksimällään opintosysteemillä, jota on myyty monilla miljoonilla ja tehnyt hänestä paitsi varakkaan myös maailmankuulun asiantuntijan, joka luennoillaan ja esiintymisillään, ansioillaan on alan guru ympäri maapallon. Mutta hän on jäänyt sinkuksi. Molemmat tajuavat yhä rakastavansa toisiaan.
Lahden kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä saamme kohdata yhteiskunnallisesti kovin epäsuhtaisen parivaljakon varsin tutussa perustarinassa, entisten nuoruudenajan rakastuneiden yksilöllisen, uuden elämänalun rakenteluna, lähes epätodellisena aviodraamana. Pariutumisensa ja elämäntyönsä epäonnistumisia karjuva, itselleen, partnerilleen ja koko maailmalle vihainen uros ja lempeän viisaasti äitiydelle sisäänpäin hymyilevä, kaunis, sensuelli ja sielukas naaras ovat meille tai tuttavillemme tutut tarinan päähenkilöt.
Juha Itkosen teos tuntui kokemassani Lahden esityksessä kohtauskavalkadiltaan hieman tasapaksulta, jännitteiltään ja näyttelijätyöltään turhankin kaksijakoiselta, katsomoon koettuna kovin ylidramaattiselta, miessukupuolen keskeisillä tapahtumilla, jopa lapsuuskodin apua avuttomuuteensa mankuvalta draamaa hallitsevalta Jönssin roolityöltä.
Jarkko Lahden Jönssistä on murjoutunut valtavassa elämän, avioliiton, oman uran pettymyksissä katkeroitunut, ahdistunut, yhteiskunnan nollaama mies, joka jatkuvassa, luontevassa puheripulissa, mutta toistuvassa turhassa huutavassa puheessa ja ylidramaattisen hurjissa oksentavan realistisissa krapulareaktioissa luo miltei sairaan hallusinaatioissa pyöriskelevän, tilittävissä katkeruuskohtauksissaan, naaraan menestyskateudessaan, juoppoushyperbolassaan eräänlaisen kansainvälisen, traagisen, kohtalokkaan epäsankarihahmon, jonka reaktiot ovat vain esittäjän sisältä nähtyjä ja nyt katsojalle lähinnä ulkonaisen miespersoonan kauhistuttava näky.
Jarkko Lahden näyttelijäveto on tietenkin harkittua – Lahden kaupunginteatterin suhteellisen intiimin Pienen näyttämön tilassa taitavasti näytelty rooliluomus kaikuu kuitenkin liian paatoksellisena sairaan ylireagoivana ja huutomaisena, sisäisen psyykensä kadottaneena Jönssinä.
Eeva Soivio tuo olemuksellaan paljon inhimillisemmän, äitiyden elämäntoiveissaan vielä lähes täyttymättömän ja haaveilevan Elinansa kuin vähät kuuluisuudestaan välittävänä, mutta entisen nuoruusaikojensa Jönssiin rakastumisen uudelleen elähdyttämänä elämänvaiheena. Hänen tunteissaan on luontaista naisellista lämpöä, tarkoin harkittua käytännöllisyyttäkin, sillä hänen äitiyden toiveensa on jo ennen Jönssin uudelleen kohtaamista biologisesti toteutumassa odottaen jo kahdeksatta kuuta (tuntemattomalle miehelle) lastaan. Nuoruuden rakkauden, kosketuksen ja Jönssin läheisyyden kyltymätön jano on hänet täydellisesti jälleen huumannut ja elämänhehkuun sytyttänyt. Soivio näyttelee roolinsa yhtä aikaa järkeileväksi ja vapautuneen rakastuneeksi ja rakastavaksi naiseksi, jonka on pakko kokea rakastamansa miehen syli rauhoittuakseen, jaksaakseen elää elämäänsä myös tunteillaan ja sydämellään.
Kuusi eri kertaa he kohtaavat tarinassa kuin hieman eri elämänjunan pysäkeillä samoilla istuimilla toisensa, keskustelevat, riitelevätkin, tuovat esitykseen huumorin hippujakin – nauttivat kohtaamisistaan ja muistoistaan, toistensa läheisyydestä.
Laura Mattila ohjaajana antaa maailman velloa rauhassa tätä taatusti rakastunutta ihmisparia, pelkistää jotkut esityksen näyttämöatmosfäärit ja äänimaailmat tekstin mukaisiksi visuaalisiksi ja replikoinniltaan herkullisiksi – kohtauksia niin sävelin kuin valoin rytmittäen.
Mattila tarjoaa ohjauksessaan viisaasti vapaat kädet taitavalle näyttelijäilmaisulle – vaikkakin näin intiimissä tilassa olisi toivonut hänen laittavan molempien päänäyttelijöidensä affektiivisen huutavat reaktiot näyttelijäilmaisun roskakoreihin, sillä huutava näyttelijä on aina kuin sisäistyneestä ilmaisusta irtirepäisty, epäuskottava taiteilija koko huutamisensa ajan.
Annukka Blomberg pienessä sivuosassaan luo menneitten vuosikymmenten tavallisen suomalaisen – hieman hössähtäneen, oudon taikauskoisen Jönssin äidin, Riitan, joka palauttaa hämärtyneen muistikuvansa kahdenkymmenen vuoden takaisesta Elina-ystävyydestä poikansa seuralaisena. Hänen roolitehtävänsä on ilmeisesti perheen jäsenenä todistaa ajanjakso myös esityksessä. Riitan elämän taikausko ja korttiviihde tuntuu täysin absurdilta sibyllamaiselta, tyhjätaskun rahoittajan sovittelukyvyltä eikä juurikaan äitinä auta jo aikuistuneen Jönssin ahdingoissa ja elämänmutkien suoristamisissa.
Siru Kosonen oli saanut mahdollisuuden toteuttaa näytelmän monikirjavaisen puvuston sekä Kansallisteatterin että Lahden kaupunginteatterin puvustoista laatien ja kuosittaen. Melkoisen satumainen, yllättävän runsas, ajaton ja rönsykäs puvustus valotti koko esityksen genreä rooliasujensa koristeisuudella – ehkä kuitenkin myös kärjisti tarinaa puvustamalla persaukisen Jönssin miltei hiilikaivosmaiseksi rappiomieheksi.
Valot ja varsinkin äänimaailma sävelkulisseineen lisäsivät teoksen näyttämöllistä kiinteyttä ja tunnelmien mielikuvituksellista vaihtuvuutta. Tiina Hauta-ahon lavastus oli timantti – yhdellä näkymällä taiten moneen eri miljööseen muuntuva, toimiva miljöö muuttuvine rekvisiittoineen.
SIVURAIDE
Käsikirjoitus Juha Itkonen
Ohjaaja Laura Mattila
Lavastaja Tiina Hauta-aho (Lahden kaupunginteatteri)
Pukusuunnittelija Siru Kosonen
Valosuunnittelija Petri Suominen (Turun Kaupunginteatteri)
Äänisuunnittelija Mika Hiltunen (Turun Kaupunginteatteri)
Naamiointisuunnittelija Jari Kettunen (Kansallisteatteri)
Henkilöt
Elina Eeva Soivio
Jönssi (Joni) Jarkko Lahti
Riitta Annukka Blomberg (Lahti) / Ulla Koivuranta (Helsinki, Turku)
Mainoskuva Vuokko Salo
Esityskuvat Tommi Mattila
Kesto 2h 20 min., sisältää väliajan.
Esitysoikeudet Juha Itkonen
Arvio Lahden kaupunginteatterin Pienen näyttämön esityksestä 14.2.2026