Kategoria: Uncategorized

Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Fusce dapibus aliquet sem, gravida congue lacus condimentum in.

 

Suomalainen teatteri tuntuu voivan erinomaisesti näin maaliskuussa 2022. Monen suuren ja pienen teatterin esitykset on loppuunmyyty jo koko keväältä. Lahdessa Teatteri Vanha Jukon Kaksi sisarta, Lahden kaupunginteatterin useat esitykset ja vierailuesitykset on loppuunmyyty. Lahden kansanopiston Teatteri I:n ensi-ilta on jo loppuunvarattu ja Suomen Kansallisteatterin suuren näyttämön sekä kolmen muun näyttämön esitykset keväältä on jo lähes kaikki loppuunmyyty. Teatteri Avoimien Ovien harvinainen, sodanvarjoista maailmantilannetta sivuava ensi-ilta oli sekin loppuunmyyty.

Syynä ei taida olla siis pelkästään elävän musiikin tai teatterin nälkä, vaan meidän ihmisten kaipuu takaisin yhteisöllisyyteen, kokemaan henkistä ravintoa kulttuurin pariin pitkän tauon jälkeen. Nyt on kaikenlainen henkinen kulttuuri päässyt lähes kokonaan pandemiakaranteeneistaan.

Tosin oman kaupunkimme päättäjät täydellisessä yksinkertaisuudessaan eivät tänä maanantaina 14.3.2022 valtuustokokouksessaan tuohon maailman typerimpään paperiin – kaupungin strategiaan – äänestyksen jälkeenkään lisänneet kulttuurin kehittämistä yhdeksi kaupunkimme kehittämispäämääristä.

 Onneksi strategia on Lahdessa juuri se virallinen paperi, jonka painoarvo on täysin nolla aidossa yhteiskuntapolitiikassa ja arkemme hyvinvoinnissa. Strategia-paperi on jo monen valtuuston osalta paljastunut turhuudeksi, jonka pohjalta kaikki typerimmätkin päätökset voidaan huoletta enempää asioita pohtimatta perustella.

 Lahen uutisia vuodatuksissa lähimmän kuukauden aikana uskaltaudumme halusta ja mielenkiinnosta kuitenkin seuraaviin teatterikäynteihin, niiden esitykset myös arvioiden:

Lahden kansanopiston Teatteri I  KESKENERÄINEN LAULU

 

KÄSIKIRJOITUS  Aleksi Lavaste & työryhmä
ALKUPERÄISTEOS  Georg Büchner
OHJAUS  Aleksi Lavaste
OHJAAJAN ASSISTENTTI  Eemeli Väisänen
KOREOGRAFIAT JA TANSSIN OPETUS  Meri-Tuuli Risberg
MUSIIKIN OPETUS  Virva Immonen
PUHEEN OPETUS  Heini Nikander

LAVALLA  Lahden kansanopiston Teatterikoulutus I
Roosa Björkstam, Julia Blomberg, Jere Hartikainen, Oona Hynynen, Jonas Kanto, Roosa Kari, Inari Kolehmainen, Roosa Kuosmanen, Maisa Laitinen, Siiri Lehtinen, Väinö Lehtinen, Miska Muilu, Eetu Nieminen, Julia Nurmi, Alberto Rama, Vinski Salo, Roosa Toivola, Olli Tulkki, Ville Vuorikoski, Emma Yildirim

Ensi-ilta pe 25.3.2022 klo 19.00

Esityspäivät ja lippuvaraukset:

https://www.teatterikoulutus.fi/esitykset/keskenerainen-laulu

Vallilan Kansallisteatterin näyttämö  FAUST

 

Johann Wolfgang von Goethen Faust (1808) on maailmankirjallisuuden ohittamaton merkkiteos Jumalan ja Paholaisen vedonlyönnistä, jossa pelissä on koko ihmisyys. Pääosassa on kyltymättömän tiedonjanon ja loputtoman ahneuden piinaama ihminen, joka lyhytnäköisesti tavoittelee hyötyä sielunsa kustannuksella. Vaikka kaikki olisi mahdollista, voiko kaikki olla sallittua? Pyhittääkö päämäärä keinot vai tuhoavatko keinot päämäärän? Gretan ja Faustin rakkaustarinan kautta Faust kertoo myös kääntymisen mahdollisuudesta – kenties viimeisestä tilaisuudesta valita toisin ja pelastua.

Anne Rautiaisen ohjaama Faust tarjoaa Vallilan Kansallisteatterin kokonaistaideteoksena, jonka runollinen ja vinksahtanut taikamaailma viettelee katsojan syövereihinsä.

Anne Rautiainen ja Eva Buchwald ovat tehneet Goethen klassikosta raikkaan sovituksen alkuperäisteoksen runollisuutta unohtamatta. Faustissa kuullaan Marzi Nymanin säveltämää musiikkia livetrion soittamana. Keskeisissä rooleissa esiintyvät Marc Gassot (Faust), Aksa Korttila (Greta) ja Juha Varis (Mefistofeles).

Ensi-ilta on to 31.3.2022

Liput ja esitystiedot:

https://kansallisteatteri.fi/esitys/faust/

Suomen Kansallisteatteri HAMLET

 

Ohjaaja Samuli Reunasen ja kirjailija-dramaturgi Aina Bergrothin tuliterä sovitus William Shakespearen ehtymättömästä mestariteoksesta luotaa sukupolvelta toiselle periytyvän trauman seurauksia. Se on viiltävä sukellus surullisen prinssin mielenkuohuihin ja karnevalistisen räiskyvä näyttämöteos identiteettien julmasta valtapelistä. Tämä klassikko on totta tässä ja nyt!

Esityksen nimiroolissa nähdään karismaattinen pop-prinssi Olavi Uusivirta, jonka vastavoimaksi Ofeliana kohoaa Fanni Noroilan vahva ja omaääninen taiteilijapersoona. Esityksen musiikin on säveltänyt kitaravirtuoosi Timo Kämäräinen, joka myös esiintyy Hamletin uskollisen ystävän Horation roolissa.

Esityksessä on voimakkaita kohtauksia ja suosittelemme esitystä 13 vuotta täyttäneille.

Ensi-ilta oli 10.3.2022

Tiedot esityksistä ja lipuista:

https://kansallisteatteri.fi/esitys/hamlet/

sekä

Teatteri Avoimet Ovet   MARIAN TUNNUSTUS

 

Marian tunnustus – muistokirjoitus hevoselle

ohjaus	Hanna Kirjavainen
rooleissa	Ella Pyhältö ja Outi Pulkkinen
esitykset	9.3.–10.5.2022

Marian tunnustus – muistokirjoitus hevoselle  –Teatteri Avoimet Ovet tuo näyttämölleen uutta kotimaista draamaa! Eletään Stalinin ajan viimeisiä vuosia 1940–50-luvun vaihteessa. Petroskoin Harmaan talon kellarissa on salaisen poliisin NKVD:n tutkintovankilan selli. Siellä lymyää inkerinsuomalainen Maria Jalava syytettynä laittomien uskonnollisten kokousten järjestämisestä. Samaan selliin heitetään kansannainen, joka sulautuu varjoihin sellin hämärimmässä nurkassa. Mykkä nainen peilinään Maria alkaa käydä läpi epäinhimillisten menetysten täyttämää elämäänsä. Maria joutuu tunnustamaan konfliktin tuntemansa jumalan ja missionsa välillä. Sellin kylmyydessä Marian usko hyvää tahtovaan pyhään murentuu ja pakovainuinen eläin astuu esiin. Juuri silloin mykkänä kuuntelijana lymynnyt kansannainen nousee ja alkaa laulaa ikiaikaista parannusriittiä. Hän laulaa niin kuin eläin laulaisi haavoittuneelle lajitoverilleen.

kalenteri
hinnasto
osta liput

https://www.avoimetovet.fi/kategoria/ajankohtaista/

 

Lahti on tyypillinen suomalaiskunta, jossa asukkaita koskevat palvelut ja niiden käytännöt ovat traditioina itsestäänselvyyksiä, joita ei haluta korjata tai oikaista. 

Miten on kaupunkimme omatunto – työttömien, asunnottomien, vammaisten, vanhusten, omaishoitajien osa? Ne, jotka jaksavat, taistelevat asioista päivittäin tämän byrokratiaviidakoksi muotoutuneen hallinnon kanssa.

Kaupungin rakentamisessa avainasemassa me veronmaksajat elätämme pariakymmentä kallispalkkaista arkkitehtia. Se ammattikunta on kunnallinen barrikadi, jota kaupungin asukas harvoin pystyy järjellä saati yhteisellä kaupunkilaisten edulla läpäisemään. Täysin keinottelijoiden haltuun uskottua alkuaan hienoksi yhteiseen käyttöön ajateltua Vesijärven rantamaisemaa, Rantakartanoa seuraa juuri nyt toinen suunnittelufiasko, Möysän kuuluisan uimarannan tuhoaminen ja sen rakentaminen äveryyttä arvostavien kansalaisten tirkistelyrannaksi.

 Arkkitehtien sutta tulee jatkuvasti jopa kaupungin katujen perusratkaisuissa, myöhemmin sitten niiden hoitamisessa ja tiedottamisessa. Tässä jutussa vain pieni esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun kaupungissamme kukaan eikä mikään huolehdi asioiden eettisestä, moraalisesta tai käytettävyyden toiminnallisesta vastuullisuudesta.

Keskellä kaupunkia, Paavolan kaupunginosassa on näin lumisena talvena lunta sielläkin. Lumijärjestelyjen epäonnistuminen on alkanut jo kaupunkimme katusuunnittelun arkkitehtien töistä. He ovat laatineet suuren parkkipaikan sekä päiväkodin ja kerrostaloasutuksen välissä kulkevan Laaksokadun niin kapeaksi, että bussit ja henkilöautot eivät pysty toisiaan kohtaamaan. Katu on liian kapea. Sen syntyvaiheessa useat kansalaiset ottivat yhteyttä kadun suunnittelijoihin, rakennusvaiheessakin vielä sen työntekijöihin: maallikotkin näkivät tulevaisuushankaluudet ja ottivat usein yhteyttä Lahen uutisia -julkaisuun. Viimeksi viime viikolla oikein ammattiliikennöitsijä taksi kolhaisi pysähtynyttä, vastaantulevan kaistan reunassa odottavaa linja-autoa, joka kerran tunnissa arkisin kuljettaa mm. kadun varren vammaisia ja vanhuksia kauppapaikoille tai lääkäripalveluihin kaupunkimme ydinkeskustaan. Nyt linja-auto on korjaamolla.

Samalla alueella on invalideille ja vajaakuntoisille tarkoitettuja yksityisiä sekä yhteisöllisiä hoitoyksiköitä ja niissä kaksi erillistä invapysäköintiruutua sellaisille henkilöille, jotka lääkärintutkimusten perusteella ja poliisin antaman erikoisluvan mukaan voivat mm. autoa ja itseään kuljettaa tänne keskustan hoitoyksiköihin ja liikuntaterapioihin.

Parkkiruudut risteyksen molemmin puolin ovat olleet koko kuluvan vuoden lunta täynnä, kun samanaikaisesti näiden parkkipaikkojen muut parkkeerausruudut on selvästi ainakin yritetty tyhjentää lumesta. Toinen on vieläkin lunta täynnä, toinen alueella järjestetyn yleisölle tarkoitetun esittelypäivän vuoksi tyhjennettiin lumesta pari viikkoa sitten.

Eikö vammaisasioiden ja liikenneasioiden hoitaminen kuulu kenellekään tässä asiassa vastuullisten ylimpien virkamiesten vastuulle.

1. Kysyin ensin Lahden kaupungin kehitysjohtaja Olli Alholta asiaa tämän oheisen valokuvan hänelle lähettäen. Hän vastasi nopeasti siirtämällä asian alaisensa Pasi Leppäahon vastattavaksi
2. Kysymykseni kuvineen siirtyi siis vastattavaksi kaupunkimme kunnossapitopäällikkö Leppäaholle sekä Alhon että Lahen uutisia -lähettämänä.
3. Vastausta odottaessani otin yhteyttä (kuva mukana) vammaisasioiden koordinaattoriin Sanna Virtaan. Hän hämmästeli itse asiaa ja pyysi minua ottamaan yhteyttä kaupungin nimeämään vammaisneuvostoon.
4. Lähetin Lahden kaupunginhallituksen asettaman vammaisneuvoston puheenjohtajille Saija Granlundille ja Tomi Honkaselle kehitysjohtaja Alholle esittämäni kysymyksen kuvineen ja pyysin heitä miettimään, mitä neuvosto voisi asiassa tehdä.
5. Odottaessani tulevia vastuuhenkilöiden asiaan liittyviä vastauksia, tiedustelin suomalaisten liikenneasioista vastaavan keskusviraston -Traficom – asiasta vastaavalta henkilöltä kuvan tilannetta samoin kysymyksin ja kuvin kuin edellä.

Virastosta vastasi Jussi Pohjonen seuraavaa:

”Vastuu kunnossapidosta on tienpitäjällä. En tunne paikkaa tarkemmin, mutta veikkaisin, että kyseessä on normaali katualue, jolloin vastuu kuuluu kaupungille. Liikennemerkeistä säädetään tieliikennelain liitteessä:

Lisäkilpi H12.7 Invalidin ajoneuvo:  ”Invalidin ajoneuvo on ajoneuvo, joka on erityisesti varustettu vammaisen henkilön käyttöön tai kuljetukseen taikka jossa on liikuntaesteisen pysäköintitunnus.” Liikuntaesteisen pysäköintitunnuksen myöntämisestä säädetään tieliikennelain 190§:ssä: ”Liikkumisesteisen pysäköintitunnuksen myöntäminen:

Liikkumisesteisen pysäköintitunnus voidaan myöntää sellaiselle vaikeasti liikkumisesteiselle tai sellaisen vaikeasti liikkumisesteisen henkilön kuljettamista varten, jolla on näkövamma tai jonka vammasta aiheutuu haittaa liikuntakyvylle.”

www.traficom.fi

6. Eilen illalla 12.3.22  sain seuraavanlaisen vastauksen Lahden kaupungin kunnossapitopällikkö Pasi Leppäaholta:

”Kohteesta ei tietääkseni ole tullut aiemmin palautetta. En juuri itse liiku ”kentällä”, mutta sattumalta pe aamuna huomasin saman. Näiden p-paikkojen talvikunnossapito kuuluu kaupungille. Tässä on käynyt niin, että uusittua Kannaksenkadun katutilaa ei ole viety kaupungin pohjakarttaan eikä omaisuusrekisteriin. En kuitenkaan osaa antaa sinulle selitystä, miksi inva-paikka on lumikasan alla, mutta kiekkopaikkoja on avattu.

Olemme pyytäneet urakoitsijaa poistamaan lumikasan inva-ruudusta. Teoriassa tämä voi toistuakin niin kauan kuin omaisuusrekisterimme on väärin. Tosiaan auraajat saavat koneisiin auraustiedot suoraan omaisuusrekisterimme mukaan. Ja jos omaisuusrekisteri tarjoaa auraajalle väärää tietoa, ei voi työn toteuttajaa osoitella. Toki teemme tämän rekisterimuutoksen mahdollisimman pian.

Onneksi inva-tunnuksen omaavat varmasti tietävät, että voivat pysäköidä myös viereisiin, 4h-kiekkoruutuihin. Inva-paikan sijainti on usein myös muuten liikuntaesteisten kulkemista ajatellen paremmassa sijainnissa kuin ”normaali ruutu”.

Leppäaho laittoi vielä kuitenkin vastaukseensa linkin, josta selviää asian ydin – vaikkei siitä käykään selville Lahden kaupungin vastuu ja velvollisuus asiasta.

https://www.invalidiliitto.fi/vammaisuus/liikkumisen-tuen-palvelut/pysakointi

Lopuksi:

Vastauksesta käy ilmi, että jonkun ulkopuolisen henkilön olisi asia havaittuaan otettava kaupunkimme byrokratiaan yhteyttä, vasta silloin asia ehkä hoidetaan. Lahdessa ei olekaan tapana hoitaa asioita kuntoon ja pitää asiat kunnossa ilman ulkopuolisten yhteenottoa tai huomautuksia. Leppäahon vastauksesta käy taas kerran ilmi kaupunkibyrokratian keskinäinen tiedonpuute – se tuntuu olevan kaikelle kuntamme arjelle ominaista.

Asiaan liittyy viikoittainen käyntini alueella ja myös tuttavani asiointi itäisen kaupunkimme periferiasta, jossa kaikki terveydenhoidollinen ja terapeuttinen järjestely aina neuvoloita myöten on lopetettu kaupungin toimivuuden lisäämiseksi ja siirretty ne tehokkuuden maksimoimiseksi tänne keskustaan. Liikuntarajoitteisen tuttavani mahdollisuus hoitaa – lääkärin tarkoin mittaamin edellytyksin ja poliisin myöntämin luvin – omalla autolla kulkemisensa inva-ruutuihin pysäköiden ja niistä edelleen muutaman askelen kohteeseensa kyynärkepein siirtyen on siis ollut koko kuluvan vuoden estettynä. Tällaista on kaupunginjohtajamme Pekka Timosen kuuluttama ja toitottama kuntalaisten omaehtoinen asioiden hoito todellisuudessa.

Sakkoja Lahdessa jakaa hyväpalkkaisen juristin johtama Lahden pysäköintilaitos, sen delegoima ulkoistettu lappuliisa- ja parkkipekkakatras. Miksei se sakota niitä kaupungin johtavia virkamiehiä, jotka joko ymmärtämättömyyttään tai tahallaan antavat lumille säilytystilat invapaikoissa.

Asia on invalideille ja vajaakuntoisille normaalin elämisen mahdollisuudet, päivittäiset hoidot ja terapiat täysin tukkiva este, häpeä sivistyneelle Lahdelle. Parasta on, että asiaan liittyvä koordinaattori Sanna Virta toisessa yhteydenotossaan vielä pyrki asiaa lisää selvittelemään. Myös odotan vammaisneuvoston kommentointia asian korjaamisehdotuksiksi.

Luvassa on puolituntinen vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kun hassutteleva lumiukko-sirkuskaksikko päästetään irti tässä leikkisässä ja iloisessa, koko perheelle suunnatussa esityksessä. Lumiukkoina esityksessä taituroivat sirkusartistit Salla Santanen ja Mika Seppälä ja esityksen urheiluselostajana kuullaan Tero Poralia, joka on myös säveltänyt esityksen musiikit. Sirkustaiteilijat Santanen ja Seppälä ovat itse suunnitelleet esityksen ja valmistaneet sen sirkus/tanssikoreografian.

Viimeiset esitykset tänään lauantaina 12.3.22   klo 13.00 ja klo 15.00    

teatteri@superteatteri.fi

(vain muutama paikka jäljellä)

Lahden kaupunginteatterin teatteritaiteellisten vierailijoiden vuorossa oli eilen klovneriaa – Red Nose Company -klovniteatterin kaksikko Babylon ja RÉ. Heidän aikaisempi yhteinen kannanottonsa elämänsä puheenaiheista ja tilasta oli nimeltään Babylon – silloisen klovniduon hallitsevan klovnin mukaan.

Nyt nimeksi oli päätetty antaa oikein koko maailmaa mullistavaksi esimerkiksi Révolution (= vallankumous).

Kaksituntisen klovnittelun pääidea oli klovnihahmojen vallanvaihto: antaa Babylon-esityksen nöyrälle palvelijalle RÉ:lle nyt valta näyttää maailman synnyt, tuhot ja tupenrapinatkin ajatuksistaan ja mielihaaveistaan, kun taas Babylon saisi olla pelkästään hänen mitä nöyrin palvelijansa.

Nyt Révolutionissa Babylon palveli auliisti – kun muisti – kaiken, mitä RÉ vain päähänpistoissaan tai oikuissaan hoksasi haluta. Tosin kohtalon Babylonille määräämä luonne ja minäitse-ajatteluperiaate välillä purkautuivat kuin lipsahduksina osien vaihtuessa Babylonin loputtoman pitkiin tuhatsanaisiin polkkavauhtisiin käsittämättömän ymmärtämättömiin monologivuodatuksiin. Niinhän ihmisten vuorovaikutukselle tuppaa käymään, orastaneet ystävyydetkin kariutumaan.

Viihdyttävintä esityksessä oli ainakin sen maanläheinen, lattialuuttutasoinen nöyräksi palvelijaksi roolitettu alku sekä ensimmäisen kohtauksen pahvilaatikollinen yllätyksellinen roolitaikuus. Klovnimuusikon soittimensa ja sävellystensä inspiroiva esittely olivat kiinnostavaa, näppärää ja esitykseltä suuria asioita odotuttavaa johdattelua. Vielä valtaisa näyttämöskenografinen purkkitemppu esityksen jälkikuvana jäi ajatuksiimme. 

Klovnerian esittäjäteoriassa persoonallisuudet hämärtyvät ja itse show’n tai mahdollisesti tilkkasen asiaakin pitäisi kertyä rivien väleistä esityksen keskiöön. 

RÉVOLUTION-esityksessä ihmisen kuvittelemaa elämän autuutta edusti teennäinen laiskottelu ja kaikenlaisen palvelun yltäkylläinen kokeminen. Jotakin siitä sentään jäi ajatusnystyröihimme niin kuvitelmallisia kuin tunnelmallisia turistimatkalaisten muistikuvia. Oikeiden asioiden parhaimpana eheänä punaisena lankana pitkin koko esitystä jatkui karmiininpunaisen värin synty ja esiintyminen maailmassa: todellinen sisältö pienelle asialle suuruudessa ja täydellisessä kartoituksessa koko maailmanlaajuudessa ja viimein koko näyttämön värittäneessä rekvisiitassa!

Sen sijaan äänialueen klovneille tavanomainen kimitys kuminauhallisen punanenän kiristäessä ilmaisua falsettiseen tulkintaan alkoi kuulijassa herättää jo äänenhuoltohuolta, äänihuulten rajatusti karattua nenän nasaaliäänentoistoon: olisivatko esittäjätkin välillä voineet klovniuttaan laajentaa, inhimillistää omalla terveellä luontaisella äänellään. Tai miten olisi tarkempi kahden klovnin välinen dialogi mietitympinä, toimivampina, ohjatumpina vastareaktioina ollut koko esityksestä paljon enemmän antava ja luontevampi – varsinkin kun näyttämöareena tuntui molemmille klovneille olevan jännittämättömästi persoonallisilla, eläytyvillä näyttelijälahjoilla hallussa.

Ehkä kaiken arkisen, järjestyksen ja normaaliutemme vastineeksi juuri tällainen päätön meno, omaliikkeinen jäsenten hallitsematon tanssi, vaikkapa äitelän suureellinen stravinskylainen unelmointikin olisi myös jokaiselle meistä terapiaksi joskus tarpeen maailmanmenon ja ahdistuksen hetkeksi unohtaaksemme.

Red Nose  Company

RÉVOLUTION

Käsikirjoitus Minna Puolanto, Hanna Seppä, Niina Sillanpää  Esitysdramaturgia Milja Sarkola  Ohjaus Niina Sillanpää  Valo- ja äänisuunnittelu Juha Tuisku   Pukujen suunnittelu ja valmistaminen Virve Karoliina Balk  Lavastus  ja revisiitta Työryhmä

Rooleissa Hanna Seppä RÉ, Minna Puolanto BABYLON

Arvio esityksestä Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä 9.3.2022

https://www.rednose.fi/

https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/

Sain tänään aamupäivällä viestin Heinolasta. Heinolan Seminaarin, entisen opettajanvalmistuslaitoksen, sittemmin  Opetushallituksen ylläpitämän täydennyskoulutuskeskuksen omisti Suomen valtion Senaattikiinteistöt vielä vuonna 2016, jolloin se myi sen kiinalaisomisteiselle Heinola Fin-China Business Center Oy:lle.

Seminaari on sen jälkeen jäänyt kiinalaisten yksityisomistuksessa täysin vaille huoltoa, hoitoa, toimintaa ja asukkaita. Ostaja sijoitti aikanaan ostotarjouksessaan siihen 860000 euroa, mutta ei ole pystynyt edes kiinteistöveroja saati muita juoksevia kunnallisia tai sähkö- ja lämmityskuluja maksamaan. Ostaja on julistautunut varattomaksi.

Kiinteistökokonaisuus, viisi rakennusta, on tyhjillään, rahan puutteessa se on sittemmin jätetty myös lämmittämättä. Rakennukset viruvat nyt kylminä, vähitellen rakenteiltaan hajoten. Kenen pitäisi asiasta kantaa huolta ja vastuu. Omistajan eli varattoman kiinalaisen liikemies Hao Naninko, Heinolan kaupungin vai Suomen valtion. Entä mikä on Senaatti-kiinteistöjen taloudellinen vastuu myydä omaisuuttamme varattomaksi osoittautuvalle ostajalle?

Kunnalla eli Heinolalla on velvollisuus pitää siistinä alueensa ja erityisesti perinteitä huokuva historiallinen arvokokonaisuus viihtyisänä nykyisille ja houkuttavana uusille kaupungin asukkaille. Heinolan kaupungin rakennusviranomaisilla on MRL 166 mukaan oikeus määrätä rakennus omistajan korjattavaksi ja sen ympäristö siistittäväksi, jos suojellun rakennuksen kunnossapitovelvollisuus laiminlyödään.

Useaan kertaan se on ollut myynnissä – Heinolan kaupunki ei ole sitä huolinut eikä paljoakaan välittänyt. Sen kunnallispolitiikkaan ei nykyisin enää kuulu kulttuuri- tai perinnearvot.

Tänään Lahen uutisia sai sähköpostitse ilosanoman:

Pitkään myynnissä olleesta Heinolan Seminaarin alueesta on tehty kaupat. Uusi omistaja on suomalainen pääomasijoitusyhtiö BOA Group oy. Myyjänä toimi Heinola Fin-China Business Center oy. Kauppahintaa ei ainakaan minulle kerrottu.

Ostajafirman takana on liikemiehet, yrittäjät Arto Martonen, Oscar Geagea ja Pasi Raitala.

Toivottavasti kuulemme pian, mitä liikemiehet Heinolan Seminaarin suojelluille arvokiinteistöille sen kolmen hehtaarin kaupunkipuistotontteineen aikovat tehdä.

Tässä vielä lukijalleni kertaukseksi Lahen uutisia edellinen juttu Heinolan seminaarista heinäkuulta 2020.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2020/07/arvorakennuksen-havityskauheudessa-kompastellen

Seuraamme Heinolan Seminaarin tulevaisuutta sille onnellista tulevaisuutta jo nyt toivottaen.

Lahtelaisen urheilun vanhin, tunnetuin, koetuin ja omintakeisin kilpaileminen on ollut hiihtourheilu. Salpausselän harjanteiden mäkiset maastot, Lahden sijainti Suomen ja maailman kartalla ovat jo vuosisadan tehneet kaupunkimme suksilajiurheilun tunnetuksi. Tänä vuonna satavuotta täyttävä Lahden Hiihtoseura on ollut tämän hiihtourheilun valtakunnallinen keskus. Tahko Pihkala 1920-luvulla kiinnitti huomionsa vastaperustettuun Hiihtoseuraan ja etsiessään tällaista koko Suomen hiihtourheilun keskeistä paikkaa päätyi maamme karttaa katsellessaan Lahteen. Näin ensimmäiset valtakunnalliset kisat järjestettiin Salpausselällä jo vuonna 1923. Salpausselän jokavuotiset kisat, yhtä lumetonta ja kahta sotavuotta lukuunottamatta on pidetty vuosittain, niistä MM-kisoja seitsemän kertaa.

Kuuluisa Esko Järvisen 1930-luvun lopulla perustama suksitehdas antoi yli 60 vuotta elinkeinon sadoille työntekijöille – ensin Lahden Sopenkorvessa ja myöhemmin laajentuneena suurtehtaana Hollolassa. Järvisen suksien maine kiiri korkeuksiin hiihtopiireissä ympäri maailman.

Takavuosien suosituin Salpausselän yleisölaji – mäenlasku – on teettänyt kaupungillemme kuuluisat hyppyrinsä. Nykyisin meillä on uljas hiihtostadion katsomoineen, kahden puisen ja suurimman, betonisen hyppyrimäen silhuettihuippuineen. Lahden Hiihtoseuran mäenlaskijat, Punapaidat, olivat pitkään suomalainen kuuluisa urheilukortti kansainvälisissäkin mäkihyppääjien eturiveissä olympiavoittajineen ja mitalisijoituksineen.

Kansainvälisten mäenlaskukisojen lahtelaiset mitalimenestyjät on myös palkittu osoittamalla kaupungin virkakoneistosta usein sopiva liikuntaan liittyvä toimi heille työpaikaksi.

Hiihto oli pitkään lähes pakollinen liikuntalaji suomalaiskouluissa. Tietenkin Lahden seudulla Salpausselän harjujen rinteet, kaupungin maan mainiot hiihtoladut ovat antaneet luontaiset, syntyperäisille lahtelaisille tutut, täällä kävijöille ja turisteille sekä vankkumattomille hiihtoharrastajille tärkeät talven vapaa-ajan ja talviliikunnan hyvin hoidetut liikuntakohteet. Finlandia-hiihtokin (aluksi Hämeenlinna-Lahti 70 km) vuodesta 1974 on kuulunut Lahdessa järjestettyihin kansainvälisiin kansantapahtumiin – parhaimpina vuosina lähes 15000 päiväkohtaisen osanottajan suosiolla merkittynä.

Talviurheilusta kuitenkin kuuluisimmaksi ovat jääneet muutamat urheilijat, Lahdessa hiihdosta Siiri Rantanen, 97v. -hiihtolajien valtakunnallinen urheiluikoni. Sitkeys, harjoitus, jokapäiväinen treenaus ja runsasmääräinen kilpaileminen varsinaisen fyysisen raskaan leipätyön ohessa on tämän hiihtoihmeen resepti tänäänkin. Hänen innostusta herättäneessä esimerkissään vain muutama naishiihtäjä täältä Hämeestä on lyltänyt hiihdon maailmanlistojen mitalinimiin – Aino Kaisa Saarinen viimeksi muutama vuosi sitten.

Kulttuuri on harvoin liittynyt itse hiihtämisen tai Salpausselän kisojen ohjelmaan. Vain iltamäenlaskun oheisohjelman viihdetaiteilijat ovat tuoneet omaa vetovoimaista mielenkiintoa kisayleisön määrään. Lahtelaisessa teatteritaiteessa Timo Taulon johtaman Ainopuiston teatterin kesäteatterinäytelmä vuodelta 2019 oli hiihtourheilusta kertovaa vaikuttavaa ja viihdyttävää teatteria. Näytelmä keskittyi Siiri Rantaseen, Siiristä luotiin syystäkin sympaattinen suomalaisen hiihtourheilun esimerkkihenkilö.

KAKSI SISARTA

Lahtelainen ja suomalainen hiihtourheilu nollattiin ja romutettiin täydellisesti Lahdessa järjestetyissä vuoden 2001 Hiihdon MM-kisoissa. Täällä kansainvälisen hiihtokerman, maailmanlaajuisen julkisen huomion loisteessa koko maamme ja maailman kilpahiihtoglooria, Suomen hiihtojoukkueen miehet ja naiset, paljastui dopingilla keinotekoisesti kilpailukuntoon nostetuksi vilpiksi. Ironiaa on, että kansainvälisen antidopingtoimikunnan lääketieteellisenä puheenjohtajana toimi lahtelaissyntyinen Timo Seppälä.

Teatteri Vanha Jukon teatteriammattilaisten synnyttämä ja esittämä näytelmä Kaksi sisarta on monessa mielessä tervetullut, aina ajankohtainen ja nyt vielä taiteellisessa kokonaisuudessa täydellisen uudenlaista räiskyvää toimintakomediaa, dopingasiaa ja kasvatusasiaa – vakavaryppyisesti ja farssisesti parodioiva mainio näytelmä.

Veikka Heinosen kirjoitfama Kaksi sisarta -näytelmä pureutuu hiihtourheiluun vuoden 2001 MM-kisan dopingvarjoissa. Sen aikaperspektiivi vie suoraan 21 vuotta taaksepäin ajan hiihtoa harrastavaan perheeseen – perheen elämää täyttävän hiihtämisen päivärytmeihin, toiveisiin, tulevaisuuteen ja yhteiseen paneutumiseen. Veikka Heinonen on luonut nähtäväksemme tarkasti luonnostellun nelihenkisen Kurkelan lahtelaisperheen, äidin, isän ja kaksi aikuisikään ehtinyttä tytärtä. Kaikki he elävät arkea, juhlaa, päivää ja yötä hiihtourheilun ehdoilla. Päivien treenejä johtaa valmentaja-isä, ryhdittää ja määrää perheen äiti ja varsinaisia urheilijoita ovat perheen tyttäret.

Näytelmän keskeiset tekijät, Veikka Heinonen, ohjaaja Esa-Matti Smolander ja aktiivihiihtäjä-sisaruksia tulkitseva näyttelijäkaksikko Suvi Blick ja Annika Hartikka olivat Lahden 2001 MM-kisojen aikoihin vasta päiväkoti- ja alakouluikäisiä, Teatteri Vanha Jukon esityksen hiihtoperheen vanhempia esittävät näyttelijätkin Maria Nissi ja Markus Karekallas vasta nuoria aikuisikään yltäneitä. Kellään ei siis ole todellista tuntumaa, käsitystä tai kokemusta urheilun dopingista saati maailmanlaajuisen skandaalin merkityksestä. Siksi näytelmän valmistaminen dokumenttiaan kiinnostavammaksi taideteokseksi on Teatteri Vanha Jukolle jo rohkea ja haastava tehtävä.

Teatterina tämä neljän näyttelijän, kirjoittajan ja ohjaajan kuusihenkinen taiteilijaensemble on luonut kertakaikkisen innostavan ja hykerryttävän piilohauskan luomuksen, jossa perheen kasvatustehtävä paljastuu väärinvalituksi. Kilpahiihtämiseen liittyvä tarina nelihenkisestä perheestä valmennuksineen, omine, tarkoin mietittyine, ehdottomine velvollisuuksineen ja uhrautumisineen muotoutuu hiihtourheilusta toisiinsa liimautuneiden jäsentensä todentuntuiseksi, urheilulle ajatuksensa, elämänsä ja yhteisöönsä kaikkensa uhraavaksi perheeksi. Esitys lähestyy teatterilajina riehakkaan estotonta toimintadraamaa sisällöltään, muodoltaan komediallisen farssahtavaa, parodiallista, virkistävää pamflettia.

Näytelmän dramaturgia ja Esa-Matti Smolanderin ohjaus on sijoittanut tapahtumat yhteen ainoaan tilaan – perheen olohuoneeseen. Sen seinät näkevät ja kuulevat pelkkää hiihtourheiluun liittyvää toimintaa, puhetta, tapahtumia ja ohjelmaa asujiensa ja television välittäminä. Perheen Laura-äidin hiihtourheilutähteys kariutui lasten saamiseen ja Joose-isän hiihtoammuntaurakehitys kuihtui vaatimattomaan alkumenestykseen. Nyt koko perheen toiminta ja tähtäin, yhteisen tavoitteen ainut kohde on tyttöjen ,Helenan ja Hilkan, maailmankuulun hiihtäjäsuuruuden himoittu tulevaisuus.

 Näytelmän persoonallisuudet valaistuvat tarkoin havainnoiduiksi ja kirjoitetuiksi luonteineen, temperamentteineen, ja urheilun mukanaan manipuloiva samahenkisyys saa nyt tärkeän läpivalaisun koko perheen dynamiikassa, ihanteissa, itsestäänselvyyksien todellisuuksissa. Teennäisen ryhmäytymisen ja yksilön omien pyrkimysten ristipaineet luovat esitykseen harvinaisen voimakkaasti henkistä ja fyysistä jännitettä ja voimaa. Näytelmästä syttyy todellinen leimuava, räiskyvä urheiludraama, josta tunteita, avautumisia, sulkeutumisia, reaktioita ja fyysisiä otteluitakaan ei puutu.

Ihaltavan taitava dialogi kietoo katsojat vauhdilla, modernisoidulla hahmottelulla sekä draamallisilla nousuilla ja laskuilla komean uutuusnäytelmän mukaansatempaavan teatterilliseen atmosfääriin. Erityisesti näyttelijöiden väliset jännitteet, keskustelut, asenteet ja niiden muutokset luovat todellisen draamallisen mielikuvituksellisen yllättävän tason, jossa yksilöiden ja sukupolvien väliset jännitteet sähköistyvät läpi koko teoksen keston.

Näyttelijätyössä Suvi Blick (Helena) ja Annika Hartikka (Hilkka) välittävät näyttämölle vanhempien pyyteissä pakkotoimivien jäsenten kuuliaisuuden, joka alkaa nyt murentua näiden täysi-ikäisten naisten elämässä, toiveiden, elämänhaaveiden puhjetessa patoutumisistaan elämän pintaan koko urheilijaperheen rikkumatonta sisältöä murentamaan. Vain vanhempien, Äiskän (Maria Nissi) ja Iskän (Markus Karekallas) tulkitsema urheilullinen, jääräpäinen usko lastensa tulevaisuustavoitteisiin huippu-urheilusuuruuksista, ei hellitä.

Blick ja Hartikka tekevät vitaaliset, luontevat, toimivat, räjähtävät ja tunnistettavat nuoret naiskuvat täydellisesti, rajustikin ne taitavasti heittäytyen tulkiten. Nissin koko perhettä dominoiva anarkistinen perheen Äiskä on täydellinen perheen absurdi valtias ja Karekallaksen Iskä vanhempien parisuhteen tyypillinen nössö, tahdoton isä. Molempiin vanhempiin näytelmän toteutus on sijoittanut hurjia käänteitä ja kymmeniä huumoripilkkeitä katsojan seurata ja nostaa tarkkaavaisuuskykyään, hoksottimiaan yhä pidemmälle esityksen tragikoomisen tarinan pyörteiden edetessä. Nissi ja Karekallas näyttelevät elämänmakuisesti, hauskan tyypitellysti suomalaisen omaperäisen uutuusnäytelmän huimia nousuja, huumorin huippuhetkiä hahmoissaan tarjoten.

Useat hiihtoperheen tavat, käytännöt ja traditiot saavat tekstissä täydellisen hauskat toteutukset:

– Makkaransyönti on kilpailijan suuri synti, pitsa samoin ehdottomasti kielletty.

– Olohuoneen seinällä on pyhä esine, Siiri Rantasen kuvaikoni. Sille kumarretaan keskittymistä, voimia, taktiikkaa ja onnea tulevissa harjoituksissa tai epäonnea muunmaalaisille kilpailuissa pyytäen ja rukoillen.

– MM-hiihtojen suomalaisille kilpailumitalisteille pidetään aina kodin oma juhlakahvitus, hiljentymällä seisomaan ja nostamalla kahvikuppi juhlallisesti kilpailijan nimi mainiten, samalla hillitysti ikonille kumartaen.

– Kaikenlainen yhteinen meditatiivinen keskittyminen saa tietenkin omat, päivittäiset tapakoreografiansa ja harjoitukset tarkat muotoliikkeensä sekä inventaarionsa sekunnin kymmenesosien tarkkuudella merkintänsä jokaisen perheenjäsenen paksuihin muistivihkoihin.

Juonikäänteitä, tunnelmia, tunteita parinkymmenen kohtauksen näytelmästä on vielä sen päätyttyä mieluista muistella. Lavasteista ja valoista ja äänistä ihastuu hiihtäjien syöksyessä ulko-ovesta rajuilmaisessa lumimyrskyssäkin harjoittelemaan. Suotreenauksen visuaalinen toteutus on täydellinen, ennen näkemättömän enteilevä ja väkevän tunnelmallinen.

Ainoastaan –  monet hetket näyttelijöiden koko ajan läsnä olevia kasvoja varjostaa parrasvaloista tulevan valon puuttuminen – nyt tärkeät kasvonilmeet ja eleet jäävät pelkästään sanottujen repliikkien äänenpainoissa toteutetuiksi.

Kaksi sisarta -teoksen loppukohtaus on yllätyksellisyydesssä ja mielikuvituksellisuudessa yksi uusimman  teatterikirjallisuuden huippu, ajatuksia herättävän arvoituksellinen ja tehokas.

TEATTERI VANHA JUKO

KAKSI SISARTA  

 Käsikirjoitus: Veikka Heinonen  Ohjaus: Esa-Matti Smolander Näyttämöllä: Suvi Blick, Annika Hartikka, Markus Karekallas ja Maria Nissi  Pukusuunnittelu: Iida Ukkola  Lavastus: Tinja Salmi  Valosuunnittelu: Topias Toppinen    Äänisuunnittelu: Antti  Kainulainen  Ääniteknikko: Janne Louhelainen  Valoteknikko: Antti Haiko

Kantaesitys Teatteri Vanha Juko 5.3.2022

http://teatterivanhajuko.fi/

Taidelaitoksen pienen, ahtaan, tungeksivalta tuntuvan lämpiön kuiskutteleva eteinen on näinä päivinä Lahdessa jo täysihme – kulttuurinen maailma on meille avannut ensi kertaa ovensa kulkutauti koronalle voitollisesti irvistäen ja vapaudelle estoitta hymyillen. Irvistykset tosin ovat piiloissa yleisömassan kasvojen suojamaskien peitossa. Odotukset silti ovat ihmisten silmistä nähtävissä, hymyilevien kasvolihasten ja otsien rypyttömyyksinä paljastuen. 

Teatteritilaan vievä ovi raottuu, sieltä työntyy esiin silinterihattuinen äänitorvellaan kuulutteleva esiintyjä tervetuloa toivotuksin ja lyhyin ohjein askeltaessamme teatterisaliin väistäen tuhansien muurahaisten rivistöjen tallaamista.

Taisto Reimaluoto ei oikeastaan näyttele, eikä näytelmän kirjoittaja Taija Helminen sepitä. He molemmat ovat nielaisseet ja omaksuneet ajatuksiinsa, mielikuviinsa, sieluunsa harvinaisen henkilön, erakkona metsäpalstallaan Kirkkonummen Villa Mehussa yli viisikymmentä vuotta eläneen taiteilija-tanssija-filosofi-kuvataiteilija-alastonmalli-majatalonisäntä-astrologi-entinenkulkuri-täysraitis-aseistakieltäytyjä-sekatyömies-erakko Elis Sinistön persoonan –  jälkeen jääneen materiaalin, muistot, aikalaisten kuvaukset, asuinmiljöön, sen fyysiset puitteet ja esineistön – koko onnellisena olemisen onnellisuuden.

Näin on syntynyt myös Lahden kaupunginteatterin pienimmälle katsomisestradille Aino-näyttämölle kenties moniin aikoihin taiteellisesti suurenmoisin teatteriteos, nyt vielä kuin taidelajinsa kaikista valtiollisista karanteeneista täydellisenä onnellisuuden vapautumisen riemumarssina.

Näytelmän on tavalliselle katsojamaallikollekin sujuvaksi nähtäväksi taikonut ohjaaja Hanna Kirjavainen kohtaukset toimiviksi ja maukkaiksi muotoiluilla näkemyksillään ja teoksen eheällä kokonaisilmeellä. Pekka Korpiniityn Elis Sinistön Villa Mehusta jättämät ja antamat visuaaliset puitteet elämän symbolisena karusellina, lavasteina ja esineistönä tuntuvat lavasteratkaisuina käytettävyydeltään, ekonomialtaan mestarillisilta. Valot ja tehosteet – kuten askeläänten korvaan tulevat pienet vinjetit – vaikuttivat varsin onnistuneilta.

Kuin vapaa, omatekoisessa häkissään elävä, mutta sieltä välillä koko maailmaa katselevaksi lentävä, variksenkin siivin taivaisiin kaartava, unelmiinsa, kuvitelmiinsa ympäri maailman, Kreikan antiikkiin, Egyptin pyramiideihin matkaava tai jalkaisin läpi koko vanhan mantereen elämänmatkaa kulkisi tämä Elis – nyt ja tässä onnellisena mihinkään muualle tavoittelematta tai turhaan pyrkimättä, mutta joka hetki onnellisena eläen.

Elis tahtoi tätä vapauden onnellisuutta, mielen ja tulevaisuuden nyt ja tässä hetkessä löytyvää onnea, elämän onnellisuuttakin antaa ja näyttää meille, kaikille halukkaille huvittelukeskukseksi rakentamassaan Villa Mehussa majoituksin, vierailuin niitä tarjoten. 

Taija Helmisen tekstistä vaistoaa runomaisen kauneuden, puhutun kielemme menneisyyden kauniisti helisevän solinan, Aleksis Kivimäisen kielipoljennon kaiun ja ennen kaikkea sisällön, jonka hienon omavärinen ja rytminen helppous, luontevuus ja vaivattomuus saa esittäjässä Taisto Reimaluodossa tulkkinsa loistokkaan, monipuolisen, riemukkaan mutta koruttoman ja elävän ihmishahmon Eliksenä. Reimaluodon ajatuksellinen spontaanius, persoonallisen tanssillinen olemus, kehollinen notkeus, tuntuvat luitamme ja lihaksiamme notkeuttavasti suoraan meihin katsojiin. Suuren näyttelijän karismaattisen vaatimattomaksi luotu Elis-hahmo on teeskentelemätön, eläytynyt ja aito luomus, upea näyttelijätyö.

 Kaksiosainen esitys antaa alkuosassaan tositarinan kulkurilliset askellukset maailman halki ja raapustaa onnen etsinnän aikataulut selkeiksi meille kaikille. Todellisuudessa eletty ITE-taiteilijaelämän onnellisuus on niin hienosti esityksen sisältönä, että alamme pitää sitä dokumenttina, nykyihmiselle mahdollisena luonnollisena olemuksena tänäänkin, vaikka esimerkkihenkilömme Eliksen viimeiset viisikymmentä vuotta ovat jo parinkymmenen vuoden takana.

Jälkipuoli esityksestä eräällä tavalla käynnistyy Eliksen otteiden, taitojen, eläytymisen ja kertomisen demonstroinniksi, episodeiksi, havainnollistaakseen meitä kohtauksittain elämän aina läsnäolevista monista onnellisuushetkistä.

Yksi on Eliksen jään alla elävän kalan baletillinen, omaeleisen hurmaava tanssi. Toinen on kuoro-osuus Oopperakuorossa tanssija-laulajana ja mahtajien paariakansaa tulkitsevana kuorolaisena.

Esityksen valtavan vapauttava, alun vakavahuumorinen filosofia saa näytelmässä ihailumme rajat lavenemaan suuriin kosmisiin ympyröihin saakka ja lopun irrotteleva lähes ilkamoiva demonstrointi valloittavina luonnon ja huumorin yhdistymään, sekä odotettavan kuoleman varjon luontevasti laajenemaan esityksen vaikuttavaksi, tunnistettavan ystävälliseksi lopuksi meille kaikille.

Ja se viimeisin onnellisuus on esittäjän valmistautuminen tärkeimpään elämänsä tanssiin…

Näistä peruselementeistä syntyy harvinainen suomalaisdraama koettavaksemme, nähtäväksemme, kuultavaksemme, ihastuaksemme, samaistuaksemme sen eetokseen, yhden kanssaeläjämme esimerkilliseen – onnellisinta on olla onnellinen – elämänkertomukseen.

Onnellisinta on olla onnellinen

Käsikirjoitus Taija Helminen
Ohjaus Hanna Kirjavainen
Roolissa Taisto Reimaluoto
Skenografia Pekka Korpiniitty
Valosuunnittelu Jere Kolehmainen
Äänisuunnittelu Jere Kouhia
Pukusuunnittelu ja toteutus Anne Svensk
Kuvat Mitro Härkönen

Esitys on toteutettu yhteistyössä teattereiden Teatteri Avoimet Ovet ja Lahden kaupunginteatteri kanssa

Kantaesitys Teatteri Avoimet Ovet  26.10.2021

Ensi-ilta Lahden kaupunginteatterin Aino-sali 4.3.2022

https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/tuotannot/onnellisinta-on-olla-onnellinen/

Pandemiakatkon lähes kahden vuoden mittaisen esityskaranteenin päätyttyä 28.2.2022 Teatteri Vanha Jukon esityskalenteri sai eilen päivityksen. Sen ensimmäisen näytelmäteoksen ohjaaja, Jukon uusi taiteellinen johtaja *Esa-Matti Smolander kertoi Kaksi sisarta -näytelmästä, sen valinnasta ja raotti hieman sen sisältöä lehdistötilaisuudessa.

Näytelmän keskuspiste on hiihtourheiluun tykästynyt ja uppoutunut nelihenkinen lahtelaisperhe. Sen olohuone viestii urheilullista maailmaa sisältöineen, tapahtumineen, keskusteluineen ja rekvisiittoineen. ”Sattumalta suomalainen Pekingin olympialaisten hiihtomenestys kuin korottaa aiheen mielenkiintoa monin potenssein juuri nyt,” analysoi Smolander.

Saimme myös nähdä näytelmän ensimmäisen muutaman minuutin pituisen kohtauksen – nelihenkisen urheiluperheen paluusta päivän treeniltään, sen tuomasta yhteisestä arviosta sekä inventaariosta harjoituksen onnistumiseksi – tyypillisesti urheilusuoritusta sekunteina vertailuin mittaamalla.

Hieman kohtauksesta välittyi perheen sisarusten välinen kovin erilainen käsitys urheilun motiiveista suhteessa omaan haaveilemaansa tulevaisuuteen. Rutiini, jonka yhteinen hiihtourheilu oli synnyttänyt jokapäiväiseksi, aikataulutuksineen kaikille neljälle perheenjäsenelle, tuntui mielenkiintoisen koukuttavalta pohdituttamaan katsojaakin – varmaan myös tutulta monessa lahtelaisperheessä.

Näytelmän kantaesityksen on Teatteri Vanha Jukolle kirjoittanut *Veikka Heinonen. Kohtausnäytteen repliikit eivät sanatulvaa karttaneet, vaan viehättivät juuri sujuvalla puhekielellään ja dialogi-iskevyydellään.

Esityksessä vierailevat valo- ja äänisuunnittelijoina *Topias Toppinen ja *Antti Kainulainen. Näytelmän toisena tyttärenä näyttelee  Annika Hartikka. Kaikille tähdellä merkityille tämä kantaesitys on myös teatteriopiskelun (TeaK) ammatillinen lopputyö *.

Näytelmän näyttelijöihin Hartikan lisäksi kuuluvat Suvi Blick, Markus Karekallas ja Maria Nissi – kaikki urheilevan perheen jäseninä.

Katso myös: https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2021/11/teatteri-vanha-jukossa-suut-messingilla

Osa näytelmän reaaliaikakaudesta on Lahdesta vuoden 2001 MM-hiihtojen suomalaisen hiihdon surullisen kuuluisasta dopingin skandaalivuodesta. Siksi ohessa vielä Mika Myllylän Testamenttini Suomen kansalle -teoksesta lainaus:

”Vielä kerran korviini kantautuu tuon hiljaisen Tervanevan mystinen kutsu. Nöyränä, kiitollisena ja yksinäisenä vaellan sinne nyt vastatuulessa viimeisen kerran takaisin, polvistun, myönnän tappioni ja pyydän sielulleni rauhaa.”

TEATTERI VANHA JUKO

KAKSI SISARTA

Vain neljä esitystä kevään 2022 aikana, 

La 5.3. klo 19 Kaksi sisarta (Ensi-ilta. Loppuunvarattu)

To 10.3. klo 19 Kaksi sisarta (Lähes täynnä!)

Su 13.3. klo 15 Kaksi sisarta (Loppuunvarattu)

Pe 18.3. klo 19 Kaksi sisarta (Lähes täynnä!)

Näytelmän esitykset jatkuvat teatterin syyskaudella:

https://teatterivanhajuko.fi/kalenteri/

Lahden kaupunginteatterin pienin teatteritila, alle sadalle katsojalle sijattu Aino-näyttämö avaa yleisöesityksensä pandemiakaranteenien jälkeen Teatteri Avoimet Ovet & Lahden kaupunginteatteri -yhteistuotannossa toteutetulla harvinaisen todellisella, yhtä aikaa realistisella ja mielikuvituksellisella Onnellista on olla onnellinen -esityksellä 4.3.2022.

Yllätyin jo teoksen esittelytilaisuudessa tuottavien teatterien, esityksen ohjaajan ja esittäjän itsensä näytelmän sisältöä valaistessa.

Tarina ei ole mikään aikuissatu, vaan sympaattisen tosi, vauhdikkaan eloisa, kiinnostava, valoisan toiveikas todistus eletystä elämästä – katkelma esittäjältä:

”Nimeni on Elis Sinestö, synnyin vuosisadan alussa 1912 maaliskuussa, lapsuuteni on vuosisadan alun lapsuus, tanssi paljasjalkaisuudessaan, ei huvittelumielessä, ei ruusuillakaan. Realismi, realismi, oikeaa kovaa realismia, ilman romantiikkaa tai mystiikkaa. Ihmisruumis on alastomana kauneimmillaan, kuiskutti minulle unessa maankarvainen kyy. ”

Onnellisinta on olla onnellinen on tarina Elis Sinestön elämästä, ihmisestä ja hänen ratkaisustaan elää yhtenä luonnon tasavertaisena osana 1900-vuosisadan Suomessa. Eliksen elämäntaival alkoi 1912 pohjoisesta Suomesta ajan tavan mukaan kulkurina: isä tuhlasi suuren maatalon korttipelissä ja lapsi joutui mieron tielle.

Näytelmän Eliksen elämänkaaren kokonaisuus on todellisesta – astrologi, rakentaja, työmies, raittiusmies, balettitanssija, erakko, mietiskelijä, joogi, kansainvälinen tähti, majatalon isäntä, ufobongari, nudisti ja pasifisti – elämäntaiteilijasta, joka villieläimen notkeudella eleli viimein yli viisikymmentä vuotta Kirkkonummella itse rakentamassaan paratiisissa Villa Mehussa 92-vuotiaaksi. 

Eliksen – jonka yksi ystävistä oli Yrjö Kallinen – ajatuksen mukaan juuri jatkuva parempaan ja ylempään tavoittelu tekee kiireisen ja sairaan tästä maailmasta. Miksi emme tyydy siihen, mitä luonto meille luontokappaleille antaa ja elä luonnon kanssa sopusoinnussa onnellisena, jaa tuota onnellisuutta kaikille sitä haluaville omalla esimerkillämme ja kanssakäymisellämme.

 ”Minä ajattelen, että minä en omista mitään. Äiti maa omistaa minut.”

Elis toteutti filosofiansa rakentamalla metsien kätköön itselleen onnelan, jonne kaikki olivat tervetulleita, siellä sijaitsevine kolmine vierastaloineen, ihmeellisine suurine pyörivine karusellimaisine aurinkokelloineen, moninaisine rakennus-hökkelikapistuksineen, keksintöineen, lasten Satulinnoineen, Labora-työhuoneineen, Päärakennuksineen, maastoutettuine kylpyammeineen, huussikäyttäytymis-ohjeineen, taide-esineineen ja ennen kaikkea elävine luontokokemuksineen.

Sanoma on tänä tehotuotannon sekä julkisen, itsenäisten valtioiden välisen ihmistä tahallaan asein tuhoavan väkivallan aikakautena järkyttävän ajankohtainen.

Elis Sinestön esimerkkielämästä jää Kirkkonummen Mehutien Villa Mehuun hänen kuolemansa 2004 jälkeen vain rapistuvat, kohta maahan lahoavat fyysiset rakennelmat muistuttamaan yhden poikkeusihmisen onnellisuudesta.

Eliksen elämänasenteen ja elämäntarinan kertominen Taija Helmisen hienokielisellä tekstillä, Hanna Kirjavaisen ohjauksella ja Taisto Reimaluodon elämänmakuisen eläytyvällä esityksellä on merkittävä teatterillinen kannanotto tähän julmaan aikaamme, joka on lähes täysin unohtanut itse elämän tarkoituksen: onnellisinta on olla onnellinen.

https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/tuotannot/onnellisinta-on-olla-onnellinen/

Tänään Kalevalan päivänä 2022 liput liehukoot myös Elis-kansanfilosofin kunniaksi!

Harvinaisen aurinkoiseen ja runsaslumiseen aamuun heräsi tänään Lahden kaupunki, Salpausselän kisojen toisena aamuna. Näin yli kolmen kilometrin matkalta näkyvät Lahden tunnusmerkit – kaksi radiomastoa vasemmalla ja kolme hyppyrimäkeä kuvan oikeassa laidassa.

Sain Lahden kouluelämän kannalta valoisia tervehdyksiä eilen nettiä lukiessani ja oikein ”vihdoinkin”-sanalla aloitetussa sähköpostissa, kun lahtelaiset olivat paikallisesta Etelä-Suomen Sanomista lukeneet Lassi Kilposen jättävän Lahden.

Tunsin Kilposen edeltäjiä, omia esimiehiäni kaikkiaan viisi, joista kenestäkään ei koskaan lopuksi jäänyt täysin onnetonta kuvaa johtavana kaupunkimme opetushenkilönä.

Millainen on Kilposesta tehtävä yhteenveto hänen Lahdessa viettämästään työrupeamasta?

Lassi Kilposen yli kymmenvuotinen lahtelaisille luoma piinapenkki oppivelvollisuuskoulun onnistumiseksi kaupungissamme on jättänyt synkät jäljet. Reilu ja vilpitön keskustelu vanhempien, vanhempainneuvostojen, opettajien ja opettajakuntien kesken on järjestään tänä aikana tyrehtynyt hänen suulaaseen tapaansa esiintyä sekä myös esitellä lautakuntien päätöksiä. Niistä on aina ollut kuultavissa pelkkä minä itse -henkilön oikeassa oleminen. Hän luuli osaavansa hoitaa asioita pelkällä puhumisellaan kuulijat pyörtymisasteelle väsyttämällä sekä päättävät lautakunnat toisensa jälkeen – samalla varsinaisen asian käsittämättömäksi hämärtäen.

Paljon vilpillisiä kahdenkeskisiä sopimuksia tilapäisistä virkakiinnityksistä, kyseenalaisia opettajien erottamisia ja runsaasti murhetta esitellyistä päätöksistä virkapäätösesittelyjä myöten ja varsinkin koko opetusalueen jatkuvista supistuksista. Lahden koulutilojen ala-arvoisiksi parakistamisesta koko kaupungissamme on syypäänä juuri Lassi Kilponen. Hänen olisi edeltäjiensä tapaan pitänyt pitää opetusalan, lasten ja kotien puolta virkansa puolesta Lahden kaupungin budjetissa. Tätä tärkeintä osuutta kaupungissamme puolustamaan ja oppivelvollisuutta korkeatasoisen esimerkilliseksi koko Suomen koulutuskentällä nostamaan hän oli kyvytön. Tätä virhettä korosti hänen kykynsä puhua osaamaton kaupunkimme sivistysjohtaja aina puolelleen.

Kilposesta olen joutunut vanhempien, opettajien, vanhempainyhdistysten sekä lastenkin pyynnöistä ja omassa isoisä-asemassani kirjoittamaan kymmeniä artikkeleita myös tähän Lahen uutisia -julkaisuuni. Isoisänä ihmettelen hänen käsitystään koulun tehtävästä oppilaan aina tärkeän yksilöllisen lahjakkuuden ensisijaisuuden kannalta.

Erityisesti hänen ymmärrystään inkluusiosta pidän todella ala-arvoisena. Inkluusion toteuttaminen olisi vaatinut moninkertaisen opettajamäärän käynnistyäkseen saati onnistuakseen. Nyt Lahdessa toteutui ala-arvoinen raakile, joka pilasi koulujen hengen, järjestyksen ja oppilaiden yksilöllisen menestymisen mahdollisuudet oppivelvollisuuden suorittamiseen lapsen ja nuoren edellytysten mukaisesti.

Kilposen taito ja tapa hoitaa asioita oli hamuta vääränlaisia lisähenkilöitä apulaisekseen ja käskytettäväkseen, ensin nämä tilapäisesti kiinnittäen ja sitten vakinaistaen – aluepäällikköliuta toimistoineen oli niistä kallein ja turhin.

Kilposella oli liian suuret käsitykset arvioida omat kykynsä. Kirvelevät pakit hän sai vuonna 2016 hakiessaan Helsingin kaupungin kasvatuksen ja koulutuksen toimialajohtajan virkaan 120000 euron kuukausipalkalla.

Tuossa 29 hakijan virkavaalissa Kilposesta tehtiin silloin seuraava yhteenveto: Kilponen on toiminut vuodesta 2010 Lahden kaupungin lasten ja nuorten kasvun vastuualueen vastuualuejohtajana. Vastuualueelle kuuluvat varhaiskasvatuksen, perusopetuksen ja nuorisopalveluiden toiminnot. Aiemmin hän on toiminut Helsingin kaupungin opetusvirastossa perusopetuslinjan vs. opetuspäällikkönä, Kruununhaan yläasteen rehtorina ja apulaisrehtorina sekä musiikin lehtorina samassa oppilaitoksessa. Rehtorin virkaa hoitaessaan hakija toimi myös neljän vuoden ajan aluerehtorina. Koulutukseltaan hän on musiikin maisteri.

Nyt hän palaa lähes 500 oppilaan yhtenäistyneen Pohjois-Tapiolan peruskoulun rehtoriksi. Sekin on kovin vaativa tehtävä Kilposelle, mutta koulun rehtorius itsenäisyydessään ei enää haittaa laajemmin muita kuin oman koulun oppilaita, vanhempia ja työntekijöitä. Kilposen paluu koulutasoiseen ruotuun on häneltä viisas, eläköitymiseen tähtäävä valinta. Onnittelen Lassi Kilposta realistisesta Espoon ratkaisusta.

Suomalaisten TV-katsojien aamuvarhaisuus sai kultaiset kannuksensa tänään, kun Suomen Leijonien jääkiekkojoukkue voitti jännittävässä finaaliottelussa olympiakultaa, nyt  ensimmäisen kerran suomalaisen jääkiekkoilun historiassa (Lopputulos Suomi-Venäjä 2-1) .

Kulta kohottaa lahtelaistenkin rintoja ylväiksi, sillä yksi Suomen edustusjoukkueen tärkeimmistä ja ratkaisevimmista pelaajista oli Hannes Björninen, lahtelaispoika alkuaan. Yksi olympiakultamitali on nyt tullut siis myös Lahden kaupunkiin!

Kenties näinä maailmantilanteen levottomina sotilaskiihkoaikoina – Venäjä-Ukraina-Länsiliittoutuma – tämä urheilullinen, rehti voitto tuo suomalaisille moraalisen esimerkin elämän reiluuden ja rehtiyden tärkeydestä.

Opettaa se ainakin korvan taakse pantavaksi myös Vladimir Putinia siitä, että Isänmaa on muutakin kuin uhoamista – urheilussa ja kulttuurissa se ei toimi eikä tehoa.

Onnittelut koko Björnisten perusperheelle!