Sain tänään aamupäivällä viestin Heinolasta. Heinolan Seminaarin, entisen opettajanvalmistuslaitoksen, sittemmin Opetushallituksen ylläpitämän täydennyskoulutuskeskuksen omisti Suomen valtion Senaattikiinteistöt vielä vuonna 2016, jolloin se myi sen kiinalaisomisteiselle Heinola Fin-China Business Center Oy:lle.
Seminaari on sen jälkeen jäänyt kiinalaisten yksityisomistuksessa täysin vaille huoltoa, hoitoa, toimintaa ja asukkaita. Ostaja sijoitti aikanaan ostotarjouksessaan siihen 860000 euroa, mutta ei ole pystynyt edes kiinteistöveroja saati muita juoksevia kunnallisia tai sähkö- ja lämmityskuluja maksamaan. Ostaja on julistautunut varattomaksi.
Kiinteistökokonaisuus, viisi rakennusta, on tyhjillään, rahan puutteessa se on sittemmin jätetty myös lämmittämättä. Rakennukset viruvat nyt kylminä, vähitellen rakenteiltaan hajoten. Kenen pitäisi asiasta kantaa huolta ja vastuu. Omistajan eli varattoman kiinalaisen liikemies Hao Naninko, Heinolan kaupungin vai Suomen valtion. Entä mikä on Senaatti-kiinteistöjen taloudellinen vastuu myydä omaisuuttamme varattomaksi osoittautuvalle ostajalle?
Kunnalla eli Heinolallaon velvollisuus pitää siistinä alueensa ja erityisesti perinteitä huokuva historiallinen arvokokonaisuus viihtyisänä nykyisille ja houkuttavana uusille kaupungin asukkaille. Heinolan kaupungin rakennusviranomaisilla on MRL 166 mukaan oikeus määrätä rakennus omistajan korjattavaksi ja sen ympäristö siistittäväksi, jos suojellun rakennuksen kunnossapitovelvollisuus laiminlyödään.
Useaan kertaan se on ollut myynnissä – Heinolan kaupunki ei ole sitä huolinut eikä paljoakaan välittänyt. Sen kunnallispolitiikkaan ei nykyisin enää kuulu kulttuuri- tai perinnearvot.
Tänään Lahen uutisia sai sähköpostitse ilosanoman:
Pitkään myynnissä olleesta Heinolan Seminaarin alueesta on tehty kaupat. Uusi omistaja on suomalainen pääomasijoitusyhtiö BOA Group oy. Myyjänä toimi Heinola Fin-China Business Center oy. Kauppahintaa ei ainakaan minulle kerrottu.
Ostajafirman takana on liikemiehet, yrittäjät Arto Martonen, Oscar Geagea ja Pasi Raitala.
Toivottavasti kuulemme pian, mitä liikemiehet Heinolan Seminaarin suojelluille arvokiinteistöille sen kolmen hehtaarin kaupunkipuistotontteineen aikovat tehdä.
Tässä vielä lukijalleni kertaukseksi Lahen uutisia edellinen juttu Heinolan seminaarista heinäkuulta 2020.
Lahtelaisen urheilun vanhin, tunnetuin, koetuin ja omintakeisin kilpaileminen on ollut hiihtourheilu. Salpausselän harjanteiden mäkiset maastot, Lahden sijainti Suomen ja maailman kartalla ovat jo vuosisadan tehneet kaupunkimme suksilajiurheilun tunnetuksi. Tänä vuonna satavuotta täyttävä Lahden Hiihtoseura on ollut tämän hiihtourheilun valtakunnallinen keskus. Tahko Pihkala 1920-luvulla kiinnitti huomionsa vastaperustettuun Hiihtoseuraan ja etsiessään tällaista koko Suomen hiihtourheilun keskeistä paikkaa päätyi maamme karttaa katsellessaan Lahteen. Näin ensimmäiset valtakunnalliset kisat järjestettiin Salpausselällä jo vuonna 1923. Salpausselän jokavuotiset kisat, yhtä lumetonta ja kahta sotavuotta lukuunottamatta on pidetty vuosittain, niistä MM-kisoja seitsemän kertaa.
Kuuluisa Esko Järvisen 1930-luvun lopulla perustama suksitehdas antoi yli 60 vuotta elinkeinon sadoille työntekijöille – ensin Lahden Sopenkorvessa ja myöhemmin laajentuneena suurtehtaana Hollolassa. Järvisen suksien maine kiiri korkeuksiin hiihtopiireissä ympäri maailman.
Takavuosien suosituin Salpausselän yleisölaji – mäenlasku – on teettänyt kaupungillemme kuuluisat hyppyrinsä. Nykyisin meillä on uljas hiihtostadion katsomoineen, kahden puisen ja suurimman, betonisen hyppyrimäen silhuettihuippuineen. Lahden Hiihtoseuran mäenlaskijat, Punapaidat, olivat pitkään suomalainen kuuluisa urheilukortti kansainvälisissäkin mäkihyppääjien eturiveissä olympiavoittajineen ja mitalisijoituksineen.
Kansainvälisten mäenlaskukisojen lahtelaiset mitalimenestyjät on myös palkittu osoittamalla kaupungin virkakoneistosta usein sopiva liikuntaan liittyvä toimi heille työpaikaksi.
Hiihto oli pitkään lähes pakollinen liikuntalaji suomalaiskouluissa. Tietenkin Lahden seudulla Salpausselän harjujen rinteet, kaupungin maan mainiot hiihtoladut ovat antaneet luontaiset, syntyperäisille lahtelaisille tutut, täällä kävijöille ja turisteille sekä vankkumattomille hiihtoharrastajille tärkeät talven vapaa-ajan ja talviliikunnan hyvin hoidetut liikuntakohteet. Finlandia-hiihtokin (aluksi Hämeenlinna-Lahti 70 km) vuodesta 1974 on kuulunut Lahdessa järjestettyihin kansainvälisiin kansantapahtumiin – parhaimpina vuosina lähes 15000 päiväkohtaisen osanottajan suosiolla merkittynä.
Talviurheilusta kuitenkin kuuluisimmaksi ovat jääneet muutamat urheilijat, Lahdessa hiihdosta Siiri Rantanen, 97v. -hiihtolajien valtakunnallinen urheiluikoni. Sitkeys, harjoitus, jokapäiväinen treenaus ja runsasmääräinen kilpaileminen varsinaisen fyysisen raskaan leipätyön ohessa on tämän hiihtoihmeen resepti tänäänkin. Hänen innostusta herättäneessä esimerkissään vain muutama naishiihtäjä täältä Hämeestä on lyltänyt hiihdon maailmanlistojen mitalinimiin – Aino Kaisa Saarinen viimeksi muutama vuosi sitten.
Kulttuuri on harvoin liittynyt itse hiihtämisen tai Salpausselän kisojen ohjelmaan. Vain iltamäenlaskun oheisohjelman viihdetaiteilijat ovat tuoneet omaa vetovoimaista mielenkiintoa kisayleisön määrään. Lahtelaisessa teatteritaiteessa Timo Taulon johtaman Ainopuiston teatterin kesäteatterinäytelmä vuodelta 2019 oli hiihtourheilusta kertovaa vaikuttavaa ja viihdyttävää teatteria. Näytelmä keskittyi Siiri Rantaseen, Siiristä luotiin syystäkin sympaattinen suomalaisen hiihtourheilun esimerkkihenkilö.
KAKSI SISARTA
Lahtelainen ja suomalainen hiihtourheilu nollattiin ja romutettiin täydellisesti Lahdessa järjestetyissä vuoden 2001 Hiihdon MM-kisoissa. Täällä kansainvälisen hiihtokerman, maailmanlaajuisen julkisen huomion loisteessa koko maamme ja maailman kilpahiihtoglooria, Suomen hiihtojoukkueen miehet ja naiset, paljastui dopingilla keinotekoisesti kilpailukuntoon nostetuksi vilpiksi. Ironiaa on, että kansainvälisen antidopingtoimikunnan lääketieteellisenä puheenjohtajana toimi lahtelaissyntyinen Timo Seppälä.
Teatteri Vanha Jukon teatteriammattilaisten synnyttämä ja esittämä näytelmä Kaksi sisarta on monessa mielessä tervetullut, aina ajankohtainen ja nyt vielä taiteellisessa kokonaisuudessa täydellisen uudenlaista räiskyvää toimintakomediaa, dopingasiaa ja kasvatusasiaa – vakavaryppyisesti ja farssisesti parodioiva mainio näytelmä.
Veikka Heinosen kirjoitfama Kaksi sisarta -näytelmä pureutuu hiihtourheiluun vuoden 2001 MM-kisan dopingvarjoissa. Sen aikaperspektiivi vie suoraan 21 vuotta taaksepäin ajan hiihtoa harrastavaan perheeseen – perheen elämää täyttävän hiihtämisen päivärytmeihin, toiveisiin, tulevaisuuteen ja yhteiseen paneutumiseen. Veikka Heinonen on luonut nähtäväksemme tarkasti luonnostellun nelihenkisen Kurkelan lahtelaisperheen, äidin, isän ja kaksi aikuisikään ehtinyttä tytärtä. Kaikki he elävät arkea, juhlaa, päivää ja yötä hiihtourheilun ehdoilla. Päivien treenejä johtaa valmentaja-isä, ryhdittää ja määrää perheen äiti ja varsinaisia urheilijoita ovat perheen tyttäret.
Näytelmän keskeiset tekijät, Veikka Heinonen, ohjaaja Esa-Matti Smolander ja aktiivihiihtäjä-sisaruksia tulkitseva näyttelijäkaksikko Suvi Blick ja Annika Hartikka olivat Lahden 2001 MM-kisojen aikoihin vasta päiväkoti- ja alakouluikäisiä, Teatteri Vanha Jukon esityksen hiihtoperheen vanhempia esittävät näyttelijätkin Maria Nissi ja Markus Karekallas vasta nuoria aikuisikään yltäneitä. Kellään ei siis ole todellista tuntumaa, käsitystä tai kokemusta urheilun dopingista saati maailmanlaajuisen skandaalin merkityksestä. Siksi näytelmän valmistaminen dokumenttiaan kiinnostavammaksi taideteokseksi on Teatteri Vanha Jukolle jo rohkea ja haastava tehtävä.
Teatterina tämä neljän näyttelijän, kirjoittajan ja ohjaajan kuusihenkinen taiteilijaensemble on luonut kertakaikkisen innostavan ja hykerryttävän piilohauskan luomuksen, jossa perheen kasvatustehtävä paljastuu väärinvalituksi. Kilpahiihtämiseen liittyvä tarina nelihenkisestä perheestä valmennuksineen, omine, tarkoin mietittyine, ehdottomine velvollisuuksineen ja uhrautumisineen muotoutuu hiihtourheilusta toisiinsa liimautuneiden jäsentensä todentuntuiseksi, urheilulle ajatuksensa, elämänsä ja yhteisöönsä kaikkensa uhraavaksi perheeksi. Esitys lähestyy teatterilajina riehakkaan estotonta toimintadraamaa sisällöltään, muodoltaan komediallisen farssahtavaa, parodiallista, virkistävää pamflettia.
Näytelmän dramaturgia ja Esa-Matti Smolanderin ohjaus on sijoittanut tapahtumat yhteen ainoaan tilaan – perheen olohuoneeseen. Sen seinät näkevät ja kuulevat pelkkää hiihtourheiluun liittyvää toimintaa, puhetta, tapahtumia ja ohjelmaa asujiensa ja television välittäminä. Perheen Laura-äidin hiihtourheilutähteys kariutui lasten saamiseen ja Joose-isän hiihtoammuntaurakehitys kuihtui vaatimattomaan alkumenestykseen. Nyt koko perheen toiminta ja tähtäin, yhteisen tavoitteen ainut kohde on tyttöjen ,Helenan ja Hilkan, maailmankuulun hiihtäjäsuuruuden himoittu tulevaisuus.
Näytelmän persoonallisuudet valaistuvat tarkoin havainnoiduiksi ja kirjoitetuiksi luonteineen, temperamentteineen, ja urheilun mukanaan manipuloiva samahenkisyys saa nyt tärkeän läpivalaisun koko perheen dynamiikassa, ihanteissa, itsestäänselvyyksien todellisuuksissa. Teennäisen ryhmäytymisen ja yksilön omien pyrkimysten ristipaineet luovat esitykseen harvinaisen voimakkaasti henkistä ja fyysistä jännitettä ja voimaa. Näytelmästä syttyy todellinen leimuava, räiskyvä urheiludraama, josta tunteita, avautumisia, sulkeutumisia, reaktioita ja fyysisiä otteluitakaan ei puutu.
Ihaltavan taitava dialogi kietoo katsojat vauhdilla, modernisoidulla hahmottelulla sekä draamallisilla nousuilla ja laskuilla komean uutuusnäytelmän mukaansatempaavan teatterilliseen atmosfääriin. Erityisesti näyttelijöiden väliset jännitteet, keskustelut, asenteet ja niiden muutokset luovat todellisen draamallisen mielikuvituksellisen yllättävän tason, jossa yksilöiden ja sukupolvien väliset jännitteet sähköistyvät läpi koko teoksen keston.
Helena, Iskä ja Hilkka
Näyttelijätyössä Suvi Blick (Helena) ja Annika Hartikka (Hilkka) välittävät näyttämölle vanhempien pyyteissä pakkotoimivien jäsenten kuuliaisuuden, joka alkaa nyt murentua näiden täysi-ikäisten naisten elämässä, toiveiden, elämänhaaveiden puhjetessa patoutumisistaan elämän pintaan koko urheilijaperheen rikkumatonta sisältöä murentamaan. Vain vanhempien, Äiskän (Maria Nissi) ja Iskän (Markus Karekallas) tulkitsema urheilullinen, jääräpäinen usko lastensa tulevaisuustavoitteisiin huippu-urheilusuuruuksista, ei hellitä.
Helena, äiskä ja Hilkka
Blick ja Hartikka tekevät vitaaliset, luontevat, toimivat, räjähtävät ja tunnistettavat nuoret naiskuvat täydellisesti, rajustikin ne taitavasti heittäytyen tulkiten. Nissin koko perhettä dominoiva anarkistinen perheen Äiskä on täydellinen perheen absurdi valtias ja Karekallaksen Iskä vanhempien parisuhteen tyypillinen nössö, tahdoton isä. Molempiin vanhempiin näytelmän toteutus on sijoittanut hurjia käänteitä ja kymmeniä huumoripilkkeitä katsojan seurata ja nostaa tarkkaavaisuuskykyään, hoksottimiaan yhä pidemmälle esityksen tragikoomisen tarinan pyörteiden edetessä. Nissi ja Karekallas näyttelevät elämänmakuisesti, hauskan tyypitellysti suomalaisen omaperäisen uutuusnäytelmän huimia nousuja, huumorin huippuhetkiä hahmoissaan tarjoten.
Kurkelan perheen olohuoneen seinällä riippuu tärkeä Siirirantasikoni.
Useat hiihtoperheen tavat, käytännöt ja traditiot saavat tekstissä täydellisen hauskat toteutukset:
– Makkaransyönti on kilpailijan suuri synti, pitsa samoin ehdottomasti kielletty.
– Olohuoneen seinällä on pyhä esine, Siiri Rantasen kuvaikoni. Sille kumarretaan keskittymistä, voimia, taktiikkaa ja onnea tulevissa harjoituksissa tai epäonnea muunmaalaisille kilpailuissa pyytäen ja rukoillen.
– MM-hiihtojen suomalaisille kilpailumitalisteille pidetään aina kodin oma juhlakahvitus, hiljentymällä seisomaan ja nostamalla kahvikuppi juhlallisesti kilpailijan nimi mainiten, samalla hillitysti ikonille kumartaen.
– Kaikenlainen yhteinen meditatiivinen keskittyminen saa tietenkin omat, päivittäiset tapakoreografiansa ja harjoitukset tarkat muotoliikkeensä sekä inventaarionsa sekunnin kymmenesosien tarkkuudella merkintänsä jokaisen perheenjäsenen paksuihin muistivihkoihin.
Juonikäänteitä, tunnelmia, tunteita parinkymmenen kohtauksen näytelmästä on vielä sen päätyttyä mieluista muistella. Lavasteista ja valoista ja äänistä ihastuu hiihtäjien syöksyessä ulko-ovesta rajuilmaisessa lumimyrskyssäkin harjoittelemaan. Suotreenauksen visuaalinen toteutus on täydellinen, ennen näkemättömän enteilevä ja väkevän tunnelmallinen.
Ainoastaan – monet hetket näyttelijöiden koko ajan läsnä olevia kasvoja varjostaa parrasvaloista tulevan valon puuttuminen – nyt tärkeät kasvonilmeet ja eleet jäävät pelkästään sanottujen repliikkien äänenpainoissa toteutetuiksi.
Kaksi sisarta -teoksen loppukohtaus on yllätyksellisyydesssä ja mielikuvituksellisuudessa yksi uusimman teatterikirjallisuuden huippu, ajatuksia herättävän arvoituksellinen ja tehokas.
TEATTERI VANHA JUKO
KAKSI SISARTA
Käsikirjoitus: Veikka Heinonen Ohjaus: Esa-Matti Smolander Näyttämöllä: Suvi Blick, Annika Hartikka, Markus Karekallas ja Maria Nissi Pukusuunnittelu: Iida Ukkola Lavastus: Tinja Salmi Valosuunnittelu: Topias Toppinen Äänisuunnittelu: Antti Kainulainen Ääniteknikko: Janne Louhelainen Valoteknikko: Antti Haiko
Taidelaitoksen pienen, ahtaan, tungeksivalta tuntuvan lämpiön kuiskutteleva eteinen on näinä päivinä Lahdessa jo täysihme – kulttuurinen maailma on meille avannut ensi kertaa ovensa kulkutauti koronalle voitollisesti irvistäen ja vapaudelle estoitta hymyillen. Irvistykset tosin ovat piiloissa yleisömassan kasvojen suojamaskien peitossa. Odotukset silti ovat ihmisten silmistä nähtävissä, hymyilevien kasvolihasten ja otsien rypyttömyyksinä paljastuen.
Teatteritilaan vievä ovi raottuu, sieltä työntyy esiin silinterihattuinen äänitorvellaan kuulutteleva esiintyjä tervetuloa toivotuksin ja lyhyin ohjein askeltaessamme teatterisaliin väistäen tuhansien muurahaisten rivistöjen tallaamista.
Taisto Reimaluoto ei oikeastaan näyttele, eikä näytelmän kirjoittaja Taija Helminen sepitä. He molemmat ovat nielaisseet ja omaksuneet ajatuksiinsa, mielikuviinsa, sieluunsa harvinaisen henkilön, erakkona metsäpalstallaan Kirkkonummen Villa Mehussa yli viisikymmentä vuotta eläneen taiteilija-tanssija-filosofi-kuvataiteilija-alastonmalli-majatalonisäntä-astrologi-entinenkulkuri-täysraitis-aseistakieltäytyjä-sekatyömies-erakko Elis Sinistön persoonan – jälkeen jääneen materiaalin, muistot, aikalaisten kuvaukset, asuinmiljöön, sen fyysiset puitteet ja esineistön – koko onnellisena olemisen onnellisuuden.
Näin on syntynyt myös Lahden kaupunginteatterin pienimmälle katsomisestradille Aino-näyttämölle kenties moniin aikoihin taiteellisesti suurenmoisin teatteriteos, nyt vielä kuin taidelajinsa kaikista valtiollisista karanteeneista täydellisenä onnellisuuden vapautumisen riemumarssina.
Näytelmän on tavalliselle katsojamaallikollekin sujuvaksi nähtäväksi taikonut ohjaaja Hanna Kirjavainen kohtaukset toimiviksi ja maukkaiksi muotoiluilla näkemyksillään ja teoksen eheällä kokonaisilmeellä. Pekka Korpiniityn Elis Sinistön Villa Mehusta jättämät ja antamat visuaaliset puitteet elämän symbolisena karusellina, lavasteina ja esineistönä tuntuvat lavasteratkaisuina käytettävyydeltään, ekonomialtaan mestarillisilta. Valot ja tehosteet – kuten askeläänten korvaan tulevat pienet vinjetit – vaikuttivat varsin onnistuneilta.
Kuin vapaa, omatekoisessa häkissään elävä, mutta sieltä välillä koko maailmaa katselevaksi lentävä, variksenkin siivin taivaisiin kaartava, unelmiinsa, kuvitelmiinsa ympäri maailman, Kreikan antiikkiin, Egyptin pyramiideihin matkaava tai jalkaisin läpi koko vanhan mantereen elämänmatkaa kulkisi tämä Elis – nyt ja tässä onnellisena mihinkään muualle tavoittelematta tai turhaan pyrkimättä, mutta joka hetki onnellisena eläen.
Elis tahtoi tätä vapauden onnellisuutta, mielen ja tulevaisuuden nyt ja tässä hetkessä löytyvää onnea, elämän onnellisuuttakin antaa ja näyttää meille, kaikille halukkaille huvittelukeskukseksi rakentamassaan Villa Mehussa majoituksin, vierailuin niitä tarjoten.
Taija Helmisen tekstistä vaistoaa runomaisen kauneuden, puhutun kielemme menneisyyden kauniisti helisevän solinan, Aleksis Kivimäisen kielipoljennon kaiun ja ennen kaikkea sisällön, jonka hienon omavärinen ja rytminen helppous, luontevuus ja vaivattomuus saa esittäjässä Taisto Reimaluodossa tulkkinsa loistokkaan, monipuolisen, riemukkaan mutta koruttoman ja elävän ihmishahmon Eliksenä. Reimaluodon ajatuksellinen spontaanius, persoonallisen tanssillinen olemus, kehollinen notkeus, tuntuvat luitamme ja lihaksiamme notkeuttavasti suoraan meihin katsojiin. Suuren näyttelijän karismaattisen vaatimattomaksi luotu Elis-hahmo on teeskentelemätön, eläytynyt ja aito luomus, upea näyttelijätyö.
Kaksiosainen esitys antaa alkuosassaan tositarinan kulkurilliset askellukset maailman halki ja raapustaa onnen etsinnän aikataulut selkeiksi meille kaikille. Todellisuudessa eletty ITE-taiteilijaelämän onnellisuus on niin hienosti esityksen sisältönä, että alamme pitää sitä dokumenttina, nykyihmiselle mahdollisena luonnollisena olemuksena tänäänkin, vaikka esimerkkihenkilömme Eliksen viimeiset viisikymmentä vuotta ovat jo parinkymmenen vuoden takana.
Jälkipuoli esityksestä eräällä tavalla käynnistyy Eliksen otteiden, taitojen, eläytymisen ja kertomisen demonstroinniksi, episodeiksi, havainnollistaakseen meitä kohtauksittain elämän aina läsnäolevista monista onnellisuushetkistä.
Yksi on Eliksen jään alla elävän kalan baletillinen, omaeleisen hurmaava tanssi. Toinen on kuoro-osuus Oopperakuorossa tanssija-laulajana ja mahtajien paariakansaa tulkitsevana kuorolaisena.
Esityksen valtavan vapauttava, alun vakavahuumorinen filosofia saa näytelmässä ihailumme rajat lavenemaan suuriin kosmisiin ympyröihin saakka ja lopun irrotteleva lähes ilkamoiva demonstrointi valloittavina luonnon ja huumorin yhdistymään, sekä odotettavan kuoleman varjon luontevasti laajenemaan esityksen vaikuttavaksi, tunnistettavan ystävälliseksi lopuksi meille kaikille.
Ja se viimeisin onnellisuus on esittäjän valmistautuminen tärkeimpään elämänsä tanssiin…
Näistä peruselementeistä syntyy harvinainen suomalaisdraama koettavaksemme, nähtäväksemme, kuultavaksemme, ihastuaksemme, samaistuaksemme sen eetokseen, yhden kanssaeläjämme esimerkilliseen – onnellisinta on olla onnellinen – elämänkertomukseen.
Onnellisinta on olla onnellinen
Käsikirjoitus Taija Helminen Ohjaus Hanna Kirjavainen Roolissa Taisto Reimaluoto Skenografia Pekka Korpiniitty Valosuunnittelu Jere Kolehmainen Äänisuunnittelu Jere Kouhia Pukusuunnittelu ja toteutus Anne Svensk Kuvat Mitro Härkönen
Esitys on toteutettu yhteistyössä teattereiden Teatteri Avoimet Ovet ja Lahden kaupunginteatteri kanssa
Kantaesitys Teatteri Avoimet Ovet 26.10.2021
Ensi-ilta Lahden kaupunginteatterin Aino-sali 4.3.2022
Annika Hartikka ja Suvi Blick Teatteri Vanha Jukon uutuusnäytelmässä Kaksi sisarta.
Pandemiakatkon lähes kahden vuoden mittaisen esityskaranteenin päätyttyä 28.2.2022 Teatteri Vanha Jukon esityskalenteri sai eilen päivityksen. Sen ensimmäisen näytelmäteoksen ohjaaja, Jukon uusi taiteellinen johtaja *Esa-Matti Smolander kertoi Kaksi sisarta -näytelmästä, sen valinnasta ja raotti hieman sen sisältöä lehdistötilaisuudessa.
Näytelmän keskuspiste on hiihtourheiluun tykästynyt ja uppoutunut nelihenkinen lahtelaisperhe. Sen olohuone viestii urheilullista maailmaa sisältöineen, tapahtumineen, keskusteluineen ja rekvisiittoineen. ”Sattumalta suomalainen Pekingin olympialaisten hiihtomenestys kuin korottaa aiheen mielenkiintoa monin potenssein juuri nyt,” analysoi Smolander.
Saimme myös nähdä näytelmän ensimmäisen muutaman minuutin pituisen kohtauksen – nelihenkisen urheiluperheen paluusta päivän treeniltään, sen tuomasta yhteisestä arviosta sekä inventaariosta harjoituksen onnistumiseksi – tyypillisesti urheilusuoritusta sekunteina vertailuin mittaamalla.
Hieman kohtauksesta välittyi perheen sisarusten välinen kovin erilainen käsitys urheilun motiiveista suhteessa omaan haaveilemaansa tulevaisuuteen. Rutiini, jonka yhteinen hiihtourheilu oli synnyttänyt jokapäiväiseksi, aikataulutuksineen kaikille neljälle perheenjäsenelle, tuntui mielenkiintoisen koukuttavalta pohdituttamaan katsojaakin – varmaan myös tutulta monessa lahtelaisperheessä.
Näytelmän kantaesityksen on Teatteri Vanha Jukolle kirjoittanut *Veikka Heinonen. Kohtausnäytteen repliikit eivät sanatulvaa karttaneet, vaan viehättivät juuri sujuvalla puhekielellään ja dialogi-iskevyydellään.
Esityksessä vierailevat valo- ja äänisuunnittelijoina *Topias Toppinen ja *Antti Kainulainen. Näytelmän toisena tyttärenä näyttelee Annika Hartikka. Kaikille tähdellä merkityille tämä kantaesitys on myös teatteriopiskelun (TeaK) ammatillinen lopputyö *.
Näytelmän näyttelijöihin Hartikan lisäksi kuuluvat Suvi Blick, Markus Karekallas ja Maria Nissi – kaikki urheilevan perheen jäseninä.
Osa näytelmän reaaliaikakaudesta on Lahdesta vuoden 2001 MM-hiihtojen suomalaisen hiihdon surullisen kuuluisasta dopingin skandaalivuodesta. Siksi ohessa vielä Mika Myllylän Testamenttini Suomen kansalle -teoksesta lainaus:
”Vielä kerran korviini kantautuu tuon hiljaisen Tervanevan mystinen kutsu. Nöyränä, kiitollisena ja yksinäisenä vaellan sinne nyt vastatuulessa viimeisen kerran takaisin, polvistun, myönnän tappioni ja pyydän sielulleni rauhaa.”
TEATTERI VANHA JUKO
KAKSI SISARTA
Vain neljä esitystä kevään 2022 aikana,
La 5.3. klo 19 Kaksi sisarta (Ensi-ilta. Loppuunvarattu)
Lähes 50 vuotta sitten olin teatterini kanssa menossa Gdanskin kautta Puolaan, sinne kutsutuille yliopistonuorten teatterifestivaaleille suomalaisia kansantarinoita – Hölmöläisiä – esittämään. Puola oli kommunistisen Neuvostoliiton yksi osa. Jouduimme pysähtymään pitkäksi aikaa tulliin. Peräkärrymme kuormassa oli stryroxia, jota puolalaiset tullivirkailijat kiersivät ihmeissään minuuttitolkulla. Asiaa tutkittiin, koputeltiin ja ihmeteltiin – sitten tullimiehet poistuivat eikä vähään aikaan tapahtunut mitään, olimme vain siirretyt sivuun odottamaan pääsyä maahan. Viimein tuli kaksi tullivirkailijaa, joilla oli kädessä suurikokoinen leimasin. Sillä he leimasivat styrox-lavasteemme monilta kohdin. Lavasteisiimme kuului kaksi suurikokoista (lehmän ja hevosen) päätä. Niin puomi avautui ja pääsimme jatkamaan nelipäiväistä matkaa kuljettaen erikoista karjaamme kohti yliopistojen ja kaupunkien esiintymislavoja pitkin Puolaa.
Olimme majoitettuina yksityisperheissä ja vasta toisena yönä tajusimme vaarallisen yhteiskunnallisen, patoutuneen puolalaisen tilanteen. Kaikelle, mitä länsi ja länsimaiset ihmiset, kuten me suomalaiset, puhuivat puolalaisille oli korvat, piti keskustella suu supussa ympäristöä tarkkaillen, kuiskaten yölläkin kodeissa. Tajusimme, että kansannousu oli Puolassa syttymistä vaille valmis – Vapaus räjähtämään ilmoille. Reilu vuosi Puola-käynnistämme vuonna 1980 Lech Walesa vaati juuri Gdanskin satamassa työläisille oikeuksia ja poliittista vapautta, vapauden viesti levisi nopeasti kaikkialle Puolaan. Puhe käynnisti tapahtumaketjun, joka johti rautaesiripun romahtamiseen yhdeksän vuotta myöhemmin.
Kuva YLE Areena
Näen tänään maaliskuun ensimmäisinä päivinä 2022 TV-ruudusta ihmisten täyttävän styrox-silpulla ja magnesiumilla pulloja, joita on sadoittain jo riveissä suurissa laatikoissa – maantieteellinen paikka on Puolan naapurin, Ukrainan valtion pikkukaupungin kadun syvennys. Pullojen Molotovin cocktail -räjähteet on tarkoitettu maahan tunkeutuneen vihollisen, Venäjän panssarivaunujen ruoaksi. Samoilta seudulta ja kaikkialta Ukrainasta väki on juuri nyt pyrkimässä ja jonottamassa taivasalla kilometrisissä jonoissa täpötäyteen junaan jo kolmatta päivää: juna vie kohti naapurimaata Puolaa – turvaan sodan helvetistä.
Puolan kansallaon Ukrainalle avoin syli ottaa vastaan henkensä kaupalla sinne pyrkiviä satojatuhansia ukrainalaisperheitä. Tuo viisikymmentä vuotta alitajunnassani vellonut vapauden painostava ilmapiiri on nykyisen tiedonvälityksen avulla jälleen syttynyt jokapäiväiseksi psyykkeni ympyröihin, kohdannut raa’an sotaakäyvän aikakautemme. Styrox molotovincocktailina pulloissa ja materiaalina lavasteissamme kohtasivat tänään toisen kerran ajatukseni keskellä Eurooppaa. Yksinvaltias, stalin-hitler-oppinut generalissimus Putinin mielihalujen mielettömyys, julmuus ja raakuus, monisatakertainen ylivoima, sirpaleraketein ja väestöpommituksin ovat sen raukkamaiset aseet kohdata itsenäisyydessään vielä nuori Ukraina, haukata se makupalakseen koko maailmanherruuden ahmattinälässään, samalla yrittää moderneissa medioissa turhaan kääntää kaamean sysimusta totuus valkeaksi.
Me, kovin vaisusti patrioottiset suomalaissotien jälkeiset sukupolvet, joille äitimme ja isoäitimme, isämme ja isoisämme ovat omalla kokemuksellaan välittäneet (tai meitä säästääkseen olleet vaiti) sodan mielettömyyden ja kirot, vasta nyt tajuamme sen todellisuuden. Tuskinpa koskaan ennen Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan Lehdon kuolema -monologia tai Paavo Haavikon Isänmaa-runoa lausuessani kaupunkimme Itsenäisyyspäivän juhlassa saatoin tajuta itsenäisyyden takana koettua sodan realismia niin kuin sen media meille pystyy tänään välittämään, omatuntoomme ikuistamaan – Ukrainan ja sen kansan, ihmisten tuhoamisena.
Lahden kaupunginteatterin pienin teatteritila, alle sadalle katsojalle sijattu Aino-näyttämö avaa yleisöesityksensä pandemiakaranteenien jälkeen Teatteri Avoimet Ovet & Lahden kaupunginteatteri -yhteistuotannossa toteutetulla harvinaisen todellisella, yhtä aikaa realistisella ja mielikuvituksellisella Onnellista on olla onnellinen -esityksellä 4.3.2022.
Yllätyin jo teoksen esittelytilaisuudessa tuottavien teatterien, esityksen ohjaajan ja esittäjän itsensä näytelmän sisältöä valaistessa.
Taisto Reimaluoto juhlittuna Teatteri Avoimet Ovet -näytelmän kantaesityksessä syksyllä 2021 Kuva Mitro Härkönen
Tarina ei ole mikään aikuissatu, vaan sympaattisen tosi, vauhdikkaan eloisa, kiinnostava, valoisan toiveikas todistus eletystä elämästä – katkelma esittäjältä:
”Nimeni on Elis Sinestö, synnyin vuosisadan alussa 1912 maaliskuussa, lapsuuteni on vuosisadan alun lapsuus, tanssi paljasjalkaisuudessaan, ei huvittelumielessä, ei ruusuillakaan. Realismi, realismi, oikeaa kovaa realismia, ilman romantiikkaa tai mystiikkaa. Ihmisruumis on alastomana kauneimmillaan, kuiskutti minulle unessa maankarvainen kyy. ”
Onnellisinta on olla onnellinen on tarina Elis Sinestön elämästä, ihmisestä ja hänen ratkaisustaan elää yhtenä luonnon tasavertaisena osana 1900-vuosisadan Suomessa. Eliksen elämäntaival alkoi 1912 pohjoisesta Suomesta ajan tavan mukaan kulkurina: isä tuhlasi suuren maatalon korttipelissä ja lapsi joutui mieron tielle.
Näytelmän Eliksen elämänkaaren kokonaisuus on todellisesta – astrologi, rakentaja, työmies, raittiusmies, balettitanssija, erakko, mietiskelijä, joogi, kansainvälinen tähti, majatalon isäntä, ufobongari, nudisti ja pasifisti – elämäntaiteilijasta, joka villieläimen notkeudella eleli viimein yli viisikymmentä vuotta Kirkkonummella itse rakentamassaan paratiisissa Villa Mehussa 92-vuotiaaksi.
Eliksen – jonka yksi ystävistä oli Yrjö Kallinen – ajatuksen mukaan juuri jatkuva parempaan ja ylempään tavoittelu tekee kiireisen ja sairaan tästä maailmasta. Miksi emme tyydy siihen, mitä luonto meille luontokappaleille antaa ja elä luonnon kanssa sopusoinnussa onnellisena, jaa tuota onnellisuutta kaikille sitä haluaville omalla esimerkillämme ja kanssakäymisellämme.
”Minä ajattelen, että minä en omista mitään. Äiti maa omistaa minut.”
Elis toteutti filosofiansa rakentamalla metsien kätköön itselleen onnelan, jonne kaikki olivat tervetulleita, siellä sijaitsevine kolmine vierastaloineen, ihmeellisine suurine pyörivine karusellimaisine aurinkokelloineen, moninaisine rakennus-hökkelikapistuksineen, keksintöineen, lasten Satulinnoineen, Labora-työhuoneineen, Päärakennuksineen, maastoutettuine kylpyammeineen, huussikäyttäytymis-ohjeineen, taide-esineineen ja ennen kaikkea elävine luontokokemuksineen.
Sanoma on tänä tehotuotannon sekä julkisen, itsenäisten valtioiden välisen ihmistä tahallaan asein tuhoavan väkivallan aikakautena järkyttävän ajankohtainen.
Elis Sinestön esimerkkielämästä jää Kirkkonummen Mehutien Villa Mehuun hänen kuolemansa 2004 jälkeen vain rapistuvat, kohta maahan lahoavat fyysiset rakennelmat muistuttamaan yhden poikkeusihmisen onnellisuudesta.
Eliksen elämänasenteen ja elämäntarinan kertominen Taija Helmisen hienokielisellä tekstillä, Hanna Kirjavaisen ohjauksella ja Taisto Reimaluodon elämänmakuisen eläytyvällä esityksellä on merkittävä teatterillinen kannanotto tähän julmaan aikaamme, joka on lähes täysin unohtanut itse elämän tarkoituksen: onnellisinta on olla onnellinen.
Harvinaisen aurinkoiseen ja runsaslumiseen aamuun heräsi tänään Lahden kaupunki, Salpausselän kisojen toisena aamuna. Näin yli kolmen kilometrin matkalta näkyvät Lahden tunnusmerkit – kaksi radiomastoa vasemmalla ja kolme hyppyrimäkeä kuvan oikeassa laidassa.
Yksi pääkaupunkiseudun teatteritaivaan uudenlaista valoa tuikkiva tähtikuvio on tänään Vantaan teatterielämä.
Kunnan, valtion, yksityisen valuutan sekä sponsoreiden ideoima ja rakentama moderni kahden teatterin yhteinen, hieno, intiimi teatteri on Tikkurilan maalitehtaan entisiin silkkisaleihin sijattu – kahdella eri näyttämöllä. Teatteri Vantaalla ja Teatteri Raatikolla on tässä teatteri-uutuudessa omat näyttämönsä ja niitä solmii thalialliseen sisaruuteen yhteinen, avara, viihtyisä, upeasti valaistu sosiaalitila aistikkaine teatterilämpiöineen sekä Cafe Silkki -teatteriravintoloineen. Talon toisessa kerroksessa on runsaat, laatuisat ja toimivat työskentely-, henkilökunta- ja toimistotilat.
Vantaan teatterikokonaisuus toimii ammattimaisesti omin, uniikein ohjelmistoin, mutta myös sisällöltään kattavasti suomalaisen teatterin maineikkaimpien vierailuesitysten estradina: repertuaari lämpiön seinällä kuluvasta keväästä on hämmentävän laadukas.
Pätkä ja Pirkko
Eilen illalla saimme kokea ensimmäistä kertaa tämän tilan uudenlaista teatterillista antia loppuunmyydyn 190-paikkaisen katsomon eturivistä, oivallisen hyvin istuttavassa katsomotuolissa kaksituntisen kantaesityksen nauttien.
Alkuaan Kansallisteatterin Omapohjaan kirjoitettu ja harjoiteltu Pinja Hahtolan ja Mari Lehtosen näyttämöteos SUOMIFILMIN Salaiset Kansiot – Kadonnutta naisroolia etsimässä sai poikkeuksellisen korona-aikataulutuksellisen ensi-iltansa nyt 23.2.22 Teatteri Vantaalla tullakseen ensi syksynä vakituiseen ohjelmistoon Kansallisteatteriin.
Tämä viihdyttävän railakas teatteriluomus pureutui tutkivan metoomaisesti, terävän hauskasti, pisteliäästi revitellen suomalaisen filmituotannon naisten ja miesten roolituksen todellisuuteen kolmella eri lähihistoriallisella ajanjaksolla. Käsikirjoituksen taustana on aitoa alan tuoretta, mm. Anna Pitkämäen tohtoritutkimusta siitä, minkälaisia roolitöitä Suomen elokuvatuotanto tarjosi erikseen noina aikoina miesfilmitähdille ja naisfilmitähdille.
Katsoja ihastuu tuon monipolvisen kertomussarjan sisällöllisiin paljastuksiin ja ymmärtää helposti, miten naisen ja miehen osuus filmeissä oli tarkoituksellisen eriarvoista. Filmituotantomme alkuaikoina miehen ylivoimainen järkevyys, sankaruus, voima, urhollisuus ja oikeudentaju ja naisen pyhimyksellinen kauneus ja tarvittaessa raamatullinen syntinen moraalittomuus filmillisen kertomuksen aiheina loivat suomalaisfilmeihin sisällöt. Myös itse filmituotanto oli pitkään kovin henkilöitynyt (SF/ maisteri Toivo Särkkä) ja miesten hallussa. Yhteiskunnan peilinä juuri aikakauden filmit kertoivat rajattua käsitystä suomalaisten naisten ja miesten tehtävistä yhteiskunnassa, työelämässä ja kodeissa.
Tällaisen ajatteluilmapiirin mukana myös elokuviin kiinnitettiin näyttelijät jo pelkän ulkomuodon perusteella – miesnäyttelijät maskuliinisilla uljailla ulkomuodoillaan (Tauno Palo, Tapio Rautavaara) tai osoittamillaan urheilusuoritustaidoillaan täyttivät filmituotantomme pääosat valtaosaltaan, naistähdiksi kelpasivat vain ulkonäöltään missiluomusmaiset (Ansa Ikonen, Assi Nortia) näyttelijät, joskus suomalaisuudesta poikkeavaa eksoottista rotua ulkomuodollaan muistuttavat tai tarvittaessa ajan huumoria ilmentämään miesmäisyyttä lähentelevän ulkomuodon, rojaltina matalan äänen, omaavat naisnäyttelijät (Siiri Angerkoski).
Miten meidän aikamme on sitten muuttanut täysin tätä rooliajattelukäsitystä – siitä vaikkapa viimeisimmät suomalaiset elokuvat – jo pelkästään useat naisohjaajineen – todistavat ihanasti yhteiskunnan arvostusten muuttuneen täysin.
Esityksen räiskyvä, temperamenttisen valovoimainen näyttelijätyö, luonteva kanssareplikointi, osin sketsimäinen rakenne tiivistyy maittavan ehyeksi kokonaisrevyyksi.
Pinja Hahtolan verevän realistiset, täydellisesti heittäytyvät rooliluomukset, ylinnä ehyt luennoitsijan rooli, antaa esitykselle laaja-alaisuutta, asiapitoisuuttakin ja valloittavaa huumorilatausta makeille nauruillemme, vastapainona vakavaa pohdintaa asian täydeltä. Mari Lehtosen monet tyypittelyt, sensuellimpi herkkyys ja salatumpi piilohauskuus luovat tulkintaan sopivaa näyttelijäduon vastajänteisyyttä.
Tuntemattoman Sotilaan miehisyydestä varioidun synnytyskohtauksen rangaistussulkeinen
Kaksikolla on mainio vire kontrastisessa yhteisnäyttelemisessään. Oma suosikkikohtaukseni on Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen metootajuntaisesti projisoidut hienot kohtaukset, kuten miessynnyttäjäkohtauksen farssihuippu. Aah, miten näyttelijätyö voikaan virkistää osaavuudellaan ja irrottelullaan!
Ohjaaja Ria Katajan näkemänä kokonaisuus on tyyliltään kihelmöivän yllätyksellistä – joskin toisessa puoliajassa tempo hieman jäntevyydestään hetkiksi herpaantuu. Myös Elina Vätön pukusuunnittelu havainnollistaa osaavasti nais- ja mies-stereotypioita sekä aikakausia.
Eikä teoksessa vaikuttaneiden miesten osuudesta (valot, koreografia, video- ja äänisuunnittelu) voi heterogeenisesti sukupuolittunut yleisökään muuta kuin taituruudesta nautiskella – vaikken arvostelijana miestekijöiden nimiä nyt mustaksi präntättyinä mainitsekaan. Varsinkin videolavasteisto toimii tarkasti, rytmittävästi, ihastuttavasti esitystä ja näyttelijöiden ilmaisua rikastaen.
SUOMIFILMIN Salaiset Kansiot
Käsikirjoitus – Pinja Hahtola ja Mari Lehtonen Ohjaus – Ria Kataja Näyttämöllä – Mari Lehtonen ja Pinja Hahtola Video- ja äänisuunnittelu – Esko Paavola Valosuunnittelu – Janne Teivainen Pukusuunnittelu – Elina Vättö Koreografinen apu – Panu Varstala
Kehittämispäällikkö Kilponen, kaupunginjohtaja ja Tapahtumateollisuuden puheenjohtaja Timonen, sivistysjohtaja Granqvist ja Tilakeskuksen johtaja Arola. Yhdelle tuli jo kuumat paikat sekä ajolähtö tekemisistään. Kuka seuraavana?
Sain Lahden kouluelämän kannalta valoisia tervehdyksiä eilen nettiä lukiessani ja oikein ”vihdoinkin”-sanalla aloitetussa sähköpostissa, kun lahtelaiset olivat paikallisesta Etelä-Suomen Sanomista lukeneet Lassi Kilposen jättävän Lahden.
Tunsin Kilposen edeltäjiä, omia esimiehiäni kaikkiaan viisi, joista kenestäkään ei koskaan lopuksi jäänyt täysin onnetonta kuvaa johtavana kaupunkimme opetushenkilönä.
Millainen on Kilposesta tehtävä yhteenveto hänen Lahdessa viettämästään työrupeamasta?
Lassi Kilposen yli kymmenvuotinen lahtelaisille luoma piinapenkki oppivelvollisuuskoulun onnistumiseksi kaupungissamme on jättänyt synkät jäljet. Reilu ja vilpitön keskustelu vanhempien, vanhempainneuvostojen, opettajien ja opettajakuntien kesken on järjestään tänä aikana tyrehtynyt hänen suulaaseen tapaansa esiintyä sekä myös esitellä lautakuntien päätöksiä. Niistä on aina ollut kuultavissa pelkkä minä itse -henkilön oikeassa oleminen. Hän luuli osaavansa hoitaa asioita pelkällä puhumisellaan kuulijat pyörtymisasteelle väsyttämällä sekä päättävät lautakunnat toisensa jälkeen – samalla varsinaisen asian käsittämättömäksi hämärtäen.
Paljon vilpillisiä kahdenkeskisiä sopimuksia tilapäisistä virkakiinnityksistä, kyseenalaisia opettajien erottamisia ja runsaasti murhetta esitellyistä päätöksistä virkapäätösesittelyjä myöten ja varsinkin koko opetusalueen jatkuvista supistuksista. Lahden koulutilojen ala-arvoisiksi parakistamisesta koko kaupungissamme on syypäänä juuri Lassi Kilponen. Hänen olisi edeltäjiensä tapaan pitänyt pitää opetusalan, lasten ja kotien puolta virkansa puolesta Lahden kaupungin budjetissa. Tätä tärkeintä osuutta kaupungissamme puolustamaan ja oppivelvollisuutta korkeatasoisen esimerkilliseksi koko Suomen koulutuskentällä nostamaan hän oli kyvytön. Tätä virhettä korosti hänen kykynsä puhua osaamaton kaupunkimme sivistysjohtaja aina puolelleen.
Kilposesta olen joutunut vanhempien, opettajien, vanhempainyhdistysten sekä lastenkin pyynnöistä ja omassa isoisä-asemassani kirjoittamaan kymmeniä artikkeleita myös tähän Lahen uutisia -julkaisuuni. Isoisänä ihmettelen hänen käsitystään koulun tehtävästä oppilaan aina tärkeän yksilöllisen lahjakkuuden ensisijaisuuden kannalta.
Erityisesti hänen ymmärrystään inkluusiosta pidän todella ala-arvoisena. Inkluusion toteuttaminen olisi vaatinut moninkertaisen opettajamäärän käynnistyäkseen saati onnistuakseen. Nyt Lahdessa toteutui ala-arvoinen raakile, joka pilasi koulujen hengen, järjestyksen ja oppilaiden yksilöllisen menestymisen mahdollisuudet oppivelvollisuuden suorittamiseen lapsen ja nuoren edellytysten mukaisesti.
Kilposen taito ja tapa hoitaa asioita oli hamuta vääränlaisia lisähenkilöitä apulaisekseen ja käskytettäväkseen, ensin nämä tilapäisesti kiinnittäen ja sitten vakinaistaen – aluepäällikköliuta toimistoineen oli niistä kallein ja turhin.
Kilposella oli liian suuret käsitykset arvioida omat kykynsä. Kirvelevät pakit hän sai vuonna 2016 hakiessaan Helsingin kaupungin kasvatuksen ja koulutuksen toimialajohtajan virkaan 120000 euron kuukausipalkalla.
Tuossa 29 hakijan virkavaalissa Kilposesta tehtiin silloin seuraava yhteenveto: Kilponen on toiminut vuodesta 2010 Lahden kaupungin lasten ja nuorten kasvun vastuualueen vastuualuejohtajana. Vastuualueelle kuuluvat varhaiskasvatuksen, perusopetuksen ja nuorisopalveluiden toiminnot. Aiemmin hän on toiminut Helsingin kaupungin opetusvirastossa perusopetuslinjan vs. opetuspäällikkönä, Kruununhaan yläasteen rehtorina ja apulaisrehtorina sekä musiikin lehtorina samassa oppilaitoksessa. Rehtorin virkaa hoitaessaan hakija toimi myös neljän vuoden ajan aluerehtorina. Koulutukseltaan hän on musiikin maisteri.
Nyt hän palaa lähes 500 oppilaan yhtenäistyneen Pohjois-Tapiolan peruskoulun rehtoriksi. Sekin on kovin vaativa tehtävä Kilposelle, mutta koulun rehtorius itsenäisyydessään ei enää haittaa laajemmin muita kuin oman koulun oppilaita, vanhempia ja työntekijöitä. Kilposen paluu koulutasoiseen ruotuun on häneltä viisas, eläköitymiseen tähtäävä valinta. Onnittelen Lassi Kilposta realistisesta Espoon ratkaisusta.
Suomalaisten TV-katsojien aamuvarhaisuus sai kultaiset kannuksensa tänään, kun Suomen Leijonien jääkiekkojoukkue voitti jännittävässä finaaliottelussa olympiakultaa, nyt ensimmäisen kerran suomalaisen jääkiekkoilun historiassa (Lopputulos Suomi-Venäjä 2-1) .
Kulta kohottaa lahtelaistenkin rintoja ylväiksi, sillä yksi Suomen edustusjoukkueen tärkeimmistä ja ratkaisevimmista pelaajista oli Hannes Björninen, lahtelaispoika alkuaan. Yksi olympiakultamitali on nyt tullut siis myös Lahden kaupunkiin!
Kenties näinä maailmantilanteen levottomina sotilaskiihkoaikoina – Venäjä-Ukraina-Länsiliittoutuma – tämä urheilullinen, rehti voitto tuo suomalaisille moraalisen esimerkin elämän reiluuden ja rehtiyden tärkeydestä.
Opettaa se ainakin korvan taakse pantavaksi myös Vladimir Putinia siitä, että Isänmaa on muutakin kuin uhoamista – urheilussa ja kulttuurissa se ei toimi eikä tehoa.
Kahden klovnin päästäminen Suomen Kansallisteatterin suurelle lavalle loppuunmyydyn teatterikorun punasamettisissa tuoleissa istuville seitsemällesadalle katsojalle tulkitsemaan Aleksis Kiven persoonaa, teoksia ja tämän päivän merkitystä suomalaisuudelle on täydellinen, suomalainen ja kansainvälinen teatteritapaus.
ALEKSIS KIVI – sisältönä kaikki tieto kivien alta Kivestä kaiveltuna, Nurmijärven ja Siuntion maaperistäkin tongittuna, Kiven tekstien syntysävyihin varjostettuna – on näytelmänä Kiven elämää ennen tuntemattomalle sekä myös Kivi-tuntijalle nautinnollista uusvalaistua kirjallisuuden ja teatteridramatiikan herkkua.
Kiven uustulemisesta persoonana, repäisystä alas koulujen pakkolukemistoista, kotien kulttuuriharhaisuuden kipsisestä Kivipää-pakollisuudesta, patsasjalustaisista juhlapuheista on jo lähes viisikymmentä vuotta aikaa suomalaisen yhteiskunnan kulttuurisen ilmapiirin nuorennusleikkauksena Aleksis Kiven kohdalla.
Turun Kaupunginteatterin Seitsemän Veljeksen (Långbacka & Holmberg & Chydenius), Veijo Meren ja Nostoväkinäyttämön tutkimuspaljastuksin Viljo Tarkiaisen antamaa vankkaa kirjailijakuvaa eläväksi ja ennenkokemattomaksi loihtien, Kiven kirjailijastatukselle ei sen jälkeen juurikaan enempää ole tarvittu. Muutama korkeakulttuurinen sävelteos, kuten Einojuhani Rautavaaran säveltämä ja libretoima Aleksis Kivi -ooppera Jorma Hynnisen tulkintana (1997) oli ajatuksena hieman takapotkua Aleksis-hahmon sementoinniksi takaisin patsaaksi ja kansallispyhimykseksi.
Nyt on toisenlainen iloleikki, kun Timo Ruuskanen & Tuukka Vasama ovat asialla. On tietenkin totta, että ne meistä, jotka ovat jo kuudessakin eri Red Nose Companyn klovniproduktiossa saaneet heidän lämpimästä, huumoritäydestä klovneriastaan nautiskella, peruslähtökohta on klovneriassa, sen taitavuudessa lähes ennalta arvattavaa tuttuutta, kiinnostavuutta, hauskuutta ja varma täky mennä taas teatteriin.
Onneksi suuri yleisö taisi olla monikymmenprosenttisesti tästä nautinnosta ennenkokematonta, sillä se suorastaan kuhisi, reagoi ja nautiskeli pienen pienestäkin tekstin ja näyttelijätulkinnan loppumattomasta mausteryytisyydestä välitaputuksin, kaikin aistein. Sellainen esitys, jossa itse ja kanssaistujat oivaltavat sielunsa täydeltä jujut, hauskuustipat, rinnastukset, on ihmeellisesti mieltä lepuuttavaa huvitusta teatterikatsojalle ja kunniaksi esittäjille ja Aleksis Kivelle.
Kokonaisesityksen ohjauksen viisas tapa on antaa klovninerojen fantasioida Kiven tekstiä mielin määrin uusiin, riemastuttavan mielikuvituksellisiin sfääreihin – tuloksena nyt nähty varmaan sadan viime vuoden ajalta raikastavin Kiven tekstejä ja persoonaa valottava suomalainen teatteritaiteellinen päivitys. Linda Wallgrenin ohjauksella se tarkoittaa täydellisesti sisältä möyrittyä ja ulkoakin kuorrutettua teatteria komeimmillaan, koomisimmillaan ja myös pysähdyttävimmillään. Eva Buchwaldin dramaturginen läpiluenta on sitä vahvistanut ja antanut esitykselle ominaisen selkeyden, varieteemaisen tyylikokonaisuuden.
Samaan, yhteiseen kreisin toimivaan kokonaisuuteen myös Kansallisteatterimme hieno näyttämökoneisto persoonineen ja Avanti! -Jousikvartetti varioivine, mukaansa ryöpsähtävine sävellavastuksineen, tunnelmineen liittyivät osaavasti.
Voisinpa palstamillimetreillä saada ylistää niitä monia kymmeniä kohtauspätkiä tämän klovniduon sisäistyneestä, puhuttelevasta tulkinnasta – niistä tulisi monikyynäräinen parakraaffi.
Yksi olisi Runoston hienon Kaukametsä-runon vuoropuhelullinen toteutus äitinä ja lapsena, koruttoman kaunis, vaikuttava kohtaus.
Toinen Seitsemän Veljeksen tekstistä, teatterin, käsikirjoittajien, ohjaajien ja esittäjien itsensä kertomuksellinen fantasia Simeonin ja Eeron paluusta juopotteluksi päättyneeltä Hämeenlinnan matkaltaan. Simeonin viinahoureisessa kamppailussa Saatana-Seebaot ja Saapasnahkatorni on esityksen yksi häikäisevistä visuaalisista kohokohdista. Voimakas tunne saa siinä näyttämöltä katsojalle välitettyä unenomaisen henkimaailmaisen psykologisen hurjan otteen ihmispoloisesta.
Se tärkein – Red Nose Companyn jäljittelemätön, aina toimiva tavaramerkki, lämmin interaktiivinen suhde yleisöön, sitä tarkkaillen ja sieltä impulsseja jopa keskeytyksiä esitykseen tuoden saa tässäkin Kivi-varieteessa ainutlaatuisen taiturilliset inspiroidut sattumaiset yksityiskohtansa. Vaikkapa lapsen vatsanpohjasta lähtenyt makea nauru yleisöstä vei heti klovnin kommentoimaan sitä suoraan kohteelle. Samoin lyhyt klovnien kehottama suomalaisuuden kannustushuuto vaisussa toteutuksessaan saa klovnin esittelemään etupenkin katsojat analysoiden henkilö henkilöltä. Ruuskasen & Vasaman duo-klovneria on pienemmässäkin esitystilassa taatusti suurta teatteria, kenties sykähdyttävämpää kuin nyt nähty suuren teatterin spektaakkelisuudessaan lumoava ja häikäisevä tulkinta.
Esityksen suorastaan voittajatriumfiksi muuttuneissa kiitoksissa – kantaesityksen suuren yleisön aplodeerattua seisten loppumattomasti – astelemme viimein ulos Kansallisteatterista, sen edustalla istuvan Aleksis Kiven patsaan hymyillessä kanssamme vapautuneesti kiitollisena elämäntyönsä loistavasta päivityksestä.
ALEKSIS KIVI
Näyttelijät Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama Harmonikka, musiikin johto Niko Kumpuvaara Jousikvartetti (Kamariorkesteri Avanti!) Eriikka Maalismaa / Terhi Paldanius / Tommi Asplund (viulu), Olga Reskalenko / Santtu Podzniakov (alttoviulu) / Joasia Cieślak (sello) Teksti ja dramaturgia Eva Buchwald, Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama Ohjaus Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama Dramaturgi Eva Buchwald Lavastus ja pukusuunnittelu Tarja Simone Valosuunnittelu Ville Virtanen Musiikin sovitus Marzi Nyman ja Niko Kumpuvaara
Esityskuvat: Cata Portin
Arvio kantaesityksestä Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 17.2.2022
Presidenttitason keskustelua Natosta ja Ukrainasta – Venäjän Vladimir Putin ja Ranskan Emmanuel Macron Kuva /Reuters/Sputnik
Tänään jo 103-vuotiaan isänmaamme alueista ja kansamme kohtaloista olemme jo koulussa saaneet jonkinlaisen käsityksen. Kaksi maailmansotaa olemme saaneet kokea, isoäitimme ja isoisämme ovat niissä henkensä ja voimansa uhranneet itsenäisen Suomen puolesta.
Suomi-Isänmaa ja me suomalaiset saamme näinä päivinä yhä useammin ystävyyden kaltaisia liittoutumistarjouksia ja monenlaisia yllätyksiä – joka päivä maailmansilmässä olevan Ukrainan valtion tilanteen mukana.
Viime päivinä media on pyrkinyt rinnastamaan Suomemme Ukrainan valtioon noissa tarjouksissa: meidän itsenäisyytemme kun on ollut samalla tavoin vaarassa Neuvostoliitto-naapurimme vallanpitäjien ahdistaessa meitä. Asioita silloin – kuten menneinä aikoina yleensäkin – ratkaistiin valtioiden välisinä sotina.
Ehkä lyhyt kertaus siis on itsellenikin paikallaan.
Presidentti J.K Paasikivi Lahdessa
Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta II maailmansodan jälkeen tehtiin vuonna 1948. Tämä YYA -sopimus päättyi Neuvostoliiton hajoamiseen Suomen ja Venäjän välisen noottivaihtokirjeiden virallisessa muodossa 1991.
Ennen YYA-sopimuksen purkamista Suomen julistautuminen puolueettomaksi onnistui Neuvostoliitto-Venäjän puolesta vasta Mihail Gorbatsovin hallinnon aikana 1989.
– Uusin, voimassa oleva Suomen tasavallan ja Venäjän federaation välinen SOPIMUS suhteiden perusteista solmittiin 1992. Tämä 12 artiklaa sisältävä sopimus naapuruudesta on edelleen voimassa. Se ei sisällä sanaa ystävyys.
Sopimuksen 11. artikla: Sopimuspuolet tekevät tarpeellisia sopimuksia edistääkseen tämän sopimuksen tavoitteiden toteuttamista. Valtioilla Suomi ja Venäjä onkin voimassa noin 80 kahdenvälistä valtiosopimusta eri asioista: kauppa, liikenne, rautatiet, rajavedet, metsät, turismi, tullit ym. Ehkä noilla erillissopimuksilla ja niiden käytännön toteuttajien välillä syntyy myös ihmisten välisiä ystävyyksiä.
Jos jostakin valtiosta maailmassa voisi sen menneisyyden valtavaa, jatkuvaa muutosta muutoksen jälkeen edes vähän kertoa, niin Ukraina olisi jo Euroopan mittapuussakin ylivoimainen: Jo 300-luvulta ennen ajanlaskumme alkua Ukrainan varhaismenneisyyden muistaa vuoroin mongolien, juutalaisten sekä kreikkalaisen kulttuurin maana, sitten II maailmansodan tuloksena se oli mm. natsivallan miehittämä, jolloin pelkästään Ukrainan juutalaisia tuhottiin 900.000.
– Ukrainan neuvostotasavallasta tuli vuonna 1922 perustetun Neuvostoliiton ensimmäinen jäsenvaltio. Maailman suuriin tapahtumiin Ukraina kytketään myös Tsernobylin maailmaa järkyttäneessä yhdinvoimaonnettomuudessa 1986. Tänään Ukraina on entisen Neuvostoliiton hajottua siitä erkautunut osa, joka julistautui itsenäiseksi valtioksi 1991. Pinta-alaltaan se on suurin kokonaan Euroopassa oleva maa, asukasluku on yli 45 miljoonaa ja virallinen kieli ukraina.
Viime ajat se on jo pitkään ollut (itä)osaltaan teollinen savupiippuvaltio. Sen poliittista nykytilaa kuvaa noin 200 eri puolueen tuoma sekavuus, 70% kansasta puhuu ukrainaa ja loput venäjää.
Ukrainan vuosituhantisen menneisyyden, poliittisen hajanaisuuden, väestörakenteen kirjavuuden ja suuren naapurin Venäjän vallanpitäjän ylivoimaisen ahdistavuuden vuoksi sille on syntynyt länsimainen tarve sitoutua läntisen maailmankatsomuksen kanssa yhteen sotilasliittona ja se hakee Naton* jäseneksi.
* Pohjois-Atlantin puolustusliitto[1])=poliittinen ja sotilaallinen liittoutuma, jossa on 30 eurooppalaista ja pohjoisamerikkalaista jäsenmaata.
Yhtenä jatkuvana tiedotuksena meille suomalaisillekin on lähes joka päivä televisiossa kerrottu Natosta, esitelty meille jopa sellainen virkamies kuin Naton Suomen suurlähettiläs Klaus Korhonen
Tosin Korhonen, hänen edeltäjänsä ja koko Suomen Natoedustusto paritusinaisella suomalaisvirkailijallaan on ollut jo 15 vuotta voimissaan, asemapaikkana Bryssel – siihen kuuluu nykyisin myös kenraalijohtoinen Suomen sotilasedustajan 6-jäseninen osasto.
Tänään 17.2.2022 ministereitämme on neuvottelemassa Nato-maiden kanssa Brysselissä.
On lähinnä arveluttavaa, että pieni Suomi puolueettomuutensa vuoksi päättäisi muuttua sotilaallisesti liittoutuneeksi valtioksi. Natolla on norjalainen pääsihteeri ja Naton eurooppalaisia joukkoja johtaa aina USA:n kenraali.
Suomen valtion puolueettomuus, puhdas ystävyys ja sotilaallinen liittoutumattomuus on siis koetuksella ja monen houkuttelijan ja houkuttimen ristipaineessa näinä aikoina.
Mitä mieltä olet, parahin lukijani – oletko huolissasi?
Lahen uutisia saa näin Ystävänpäivänä kertoa riemukkaan viestin koronakaranteenien väistymisestä elävän taiteen tieltä ja kauan odotettujen valmiiden teatteriesitysten saavan viimeinkin ensi-iltansa.
”Etelä-Suomen aluehallintovirasto on päättänyt kumota kaikki kokoontumisrajoitukset Helsingin ja Uudenmaan alueella 14.2.2022 alkaen, minkä ansiosta myös Kansallisteatterissa voidaan ottaa käyttöön täydet katsomokapasiteetit kaikilla näyttämöillä.”
Kansallisteatteri ja Red Nose Company tuovat jo tällä viikolla ensi-iltaanAleksis KivenKansallisteatterin suurelle näyttämölle torstaina 17.2.2022.
Kuva Kansallisteatterin tiedotus
Red Nose Company ja Kansallisteatteri tuovat yhdessä Suurelle näyttämölle Aleksis Kiven elämän ja teokset yhdessä paketissa. Miksi juuri Kivi on nostettu jalustalle maassamme? Millaisen hinnan tinkimätön taiteelle omistautuminen ja oman tiensä kulkeminen langetti kirjailijalle itselleen maksettavaksi?
Aleksis Kivi liikkuu kansalliskirjailijaan liittyvien teemojen parissa kuolemasta rakkauteen, luonnosta modernin maailman ongelmiin. Esitys kertoo myös kirjailijan vähemmän tunnetuista puolista sekä hänen elämäänsä vaikuttaneista ihmisistä, joiden ansiosta Kivi saattoi olla se taiteilija, joka tahtoi olla.
Näyttämöllä nähdään tietenkin Seitsemän veljestä ja Nummisuutarien Esko. Ansaitun paikkansa saavat myös Kiven vahvat naisroolit, kuten Lea, jonka nimeä kantavan näytelmän kantaesityksestä (1869) suomalaisen teatterin katsotaan alkaneen.
Näyttelijät Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama tunnetaan oivaltavista klassikkotulkinnoistaan ja saumattomasta yhteispelistään. Heidän klovnitulkintansa Kari Hotakaisen, Ilmari Kiannon ja Miguel de Cervantesin teoksista ovat tavoittaneet yli 40 000 suomalaista. Esityksen ohjaa näyttelijöiden kanssa yhdessä Linda Wallgren, jonka Kivi-tulkintoja on nähty vastikään Turussa ja meillä Lahdessa teatteri Vanha Jukossa. Huumoria ja leikkimielisyyttä säteilevä esitys nostaa esiin Kiven monipuolisuuden kielenkäyttäjänä ja tyylitaiturina. Käsikirjoitus on luotu yhteistyössä Kansallisteatterin dramaturgin Eva Buchwaldin kanssa. Lyyrisen tekstin rinnalla soi kamariorkesteri Avantin jousikvartetti, jota johtaa haitaristi Niko Kumpuvaara.
Ensi viikolla saamme käydä kokemassa Teatteri Vantaan Silkkisalissa alun perin Kansallisteatteriin valmistetun uutuusnäytelmän, nyt myös näytelmän kantaesityksenä:
Ria Katajan ohjaama SuomiFilmin salaiset kansiot kirjoittaa Suomi-Filmin historiaa uusiksi hillittömällä otteella ja tekee samalla läpileikkauksen elokuvahistorian naisroolien jatkumosta nykypäivään.
Esitys avaa Teatteri Vantaan Silkkisalin kevätkauden ensi-illallaan. Näyttämöllä nähdään Mari Lehtonen ja Pinja Hahtola, jotka ovat myös käsikirjoittaneet esityksen.
Ensi-ilta keskiviikkona 23.2.2022 klo 19.00
Hyvää Ystävänpäivää kaikille, tutuille, vieraille ja tietenkin erityisesti harvoille, rakastettaville, unohtumattomille sydänystäville!
Tiirismaan lukio tanssi eilen koulunsa Wanhojen tanssit – hurmaavat kikapoot ja badespaanit jälleen. Ja mikä liikuttavinta, toiseksi viimeisenä tanssina koulun oman opettajan Paavo Kiisken tansseihin säveltämän Tipala-valssin – koko tunnin tanssiohjelma siis nyt viimeistä kertaa Lahden koulujen historiassa – sykähdyttävän tasokkaan ja hienon Tipalan oman viihdeorkesterin säestämänä.
Tipala-valssi
Tiirismaan Wanhojen tanssit 2022 voi kokea striimattuna osoitteessa:
