Jotakin yhä poikkeuksellisempaa tapahtuu tässä syksyn 2024 Lahden kaupunginteatterissa. Rientäessämme viime maanantaina yleisölle tarkoitettuun Suuren näyttämön uuden teoksen esittelytilaisuuteen hämmästelemme sen saamaa suosiota. Väkeä tungeksii ovien täydeltä teatterisaliin. Mistä moinen ihme?
Saamme teatteriaulasta tietää, että tutustumistilaisuuteen kassalta jaetut 552 pääsylippua ovat kaikki kelvanneet ja saliin tultuamme huomaamme sen olevan täysi. Näin juuri pitää käynnistyä yleisön pohjustaminen suosiolliseksi tulla katsomaan teatteria: päivän tutustumisajankohtakin (klo 17-18) sopii suurelle osalle lahtelaiskansaa täydellisesti; tulevasta esityksestä ei liene niinkään väliä, kunhan vain pääsee teatteriin!
Kuva haastatteluhetkestä – Anna-Riitta Partanen, Minna Harjuniemi ja Paula Koivunen
Salissa on jo käynnissä harjoitustapahtuma, koko näyttelijäjoukon tanssiharjoitus ja tutustumistilaisuuden tunnin kokonaisuuden esittelee meille teatterin draamapedagogi Anna-Riitta Partanen.
Thelma ja Loviisa – Anna Pitkämäki ja Sara Paasikoski
Pian alkaa varsinainen yhden kohtauksen tiivis harjoittelutuokio. Automatkan repliikkien ajoitusta – kohtauksen siirtymistä autoa ajaen ja vuoroin jatkumaan autosta nousten ja jalkaisin – harjoitetaan huolellisesti ja tarkasti viitisentoista minuuttia. Tarkkanyanssisen asemointiäksiisin johti esityksen ohjaaja-käsikirjoittaja Minna Harjuniemi, joka oli jo keväällä aloittanut teoksen harjoitukset. Hän esitteli nyt asiantuntevasti ensemblen koko henkilökunnan – itsensä, koreografin, lavastajan, näyttelijät sekä laajan teknisen henkilökunnan. Laskin pitkälle kolmattakymmentä henkilöä työskentelevän esitystä valmistamassa
Mitä saimme
Taatusti täysin mihinkään ismiin tai teatterilajiin kuulumattoman kaksi ja puolituntisen näytelmän THELMA JA LOVIISA MONUMENTTIEN LAAKSOSSA.
Minna Harjuniemen teatteri hengittää omalla jäljittelemättömällä ilmeellään – turhaa keittiörealistista toimintaa vailla olevalla kiireettömyydellään, avaruudellaan ja tarpeetonta lavastuksen ja tarpeiston krääsää karttavalla valojen ja äänien viitteellisillä atmosfääreillä se saa mielemme mukaan ajattelemaan. Thelman ja Loviisan ihmiset löytyvät nyt suomalaisuuden esitaistelijoina korkeisiin ammattityön potensseihin korotettuina, ilkikurisen hauskoina, terävästi tyyliteltyinä napakasti replikoituina oman työn julistajina. Mitään näköisteatterin halpamaisuutta tämä teatteri ei sisällä. Sen yllättävyys, tekijänsä mielikuvituksen monisärmäisyys ja uskalias määrittelemättömyys on poikkeuksellisen fantastista, uudenlaisen teatteri-ilmeen istuttamista viimeinkin vankan perinteisen juurevaan suomalaiseen teatterimaaperään – taiteellisesti rohkeaa ja budjetillisesti uhkarohkeaa teatteria!
Suomalaisesta perinteisestä näytelmämuodosta, vuorosanoista ja ihmiskontakteista se onneksi takasi jotakin ydintä sen pysyvimmästä muodosta – ainakin Anna Pitkämäen (Ellu) ja Sara Paasikosken (Pike) päähenkilöiden luomat ehyet, elävät ja raikkaat, upeasti kirjoitetut ja näytellyt hahmot, jotka antoivat meille kaksi koko esityksen kestoista esimerkkiä kohdata elämässä jotakin muuta kuin normaalia, puuduttavaa arkea ja uskaltaa rohkeasti toteuttaa unelmiamme.
Tarinan realismista etäännytetty kerronta saa symbolisesti hurjaan autokyytiin mukaan koko tarinan naiset – elämänsyke, liekehtivä muutoksen jano, rohkeus uusiin päätöksiin, ystävään, täyttää esityksen monet rivien välit, katseet, tunteet ja tunnelmat.
Toinen vankka, vaikuttava esitysmuodon uusi elementti oli Lahden kaupunginteatterin fyysisten näyttämömiesten ja -naisten osuus interiöörien muuntelussa. Tuskin milloinkaan olemme nähneet ja kokeneet teattereissa niin valtavan toimivaa, esityksen yksityiskohdat ratkaisevaa, jatkuvasti tapahtuvaa fyysisen näyttämötekniikan tuhatkiloisten tornien, rakenteiden, siltojen ja telineiden täsmäajoitettua siirtelyä ja toteutusta, mikä tuntui toimivuudessaan, esitystä jäsentäessään meistä jo teatteri-ihmeeltä.
Teatteriesityksistä odotan vielä kovin perinteisesti aina kolmea asiaa: alkua, kohokohtaa ja esityksen loppua. Nuo näytelmän ominaisuudet olen fakkiutunut jälkeenpäin esityksestä löytämään.
– Alun äärimmäinen nuppineulan putoamisherkkä hiljaisuus oli miltei toteutua Nenna Tynin upeassa, sensuellissa Marilyn Monroe -avausrepliikissä, jollei etupenkin äänekäs hallitsematon yskänpuuskakohtaus olisi lähes pilannut tuota kerrontaa. Näyttelijätaitonsa suvereenisuudessa Nenna Tyni hoiti onneksi ennen esiripun nousua esityksen avauksen hurmaavalla ammattitaidollaan.
-Esityksen huippuna taas koin kohdan, jossa kuvittelin naisten räjäyttäneen retkensä päätteeksi koko menneen elämänkokemuksensa tuleksi maailmalle niin, että koko sali räjähti (kiitos taas valloittavan upean ja hyvin ajoitetun näyttämötekniikan, valoineen, äänimaailmoineen) eikä mitään enää menneisyydestä ollut jäljellä – vain puhdas ajattelupöytä jatkaa elämää unelmiensa mukaan.
– Lopun taas nautimme koko ensemblen 12 näyttelijän ja hienon lavastuskoneistoyhteistyön toteuttaman, mitä ymmärrettävimmin, leppoisimmin, ainutlaatuisimmin petaamalla koko maan suurimman esityslavan bahama-yyteri-espanjarantojen kaltaiseksi ihanaksi, täysin kiireettömäksi, tapahtumattomaksi, lepoilu- ja oleskelumaailmaksi, lepuuttavaksi, ihanasti kaikkien lavaesiintyjiä ja katsomoa hereästi hymyilyttäväksi, helpottuneeksi, sanattomaksi, moneksi kiireettömäksi minuutiksi kestäneeksi kokemaksemme toivenäyksi.
Jos sitten muutamia yksityiskohtiakin, arvailujakin luettelisin, munaisin itseni lopullisesti asiantuntemattomana. Onneksi viisaan avecini korviin uskalsin joitakin niistä esityksen jälkeen tarjoilla ja sain vastakaikua.
– Tajusimme, että tuota elokuvan alkuperäistä tarinaa itseään emme olisi ilman siitä tehtyä videokatselua ymmärtäneet (vaikka osa siitä pyörikin uudelleen filmattuna muutaman tovin tämän teatteriesityksen tapahtumien taustalla filminä).
-Kenties tärkein – suomalaisnaisten oscarpyttyjen jakotilaisuus osui näytelmässä sekä kulttuuri-, filmi- että teatterihistoriamme unohtamien naisten ansioiden nostamiseksi kunniaan – aidosti vakavuuden ja huumorin siivin. Tosin avecini totesi helsinkiläissyntyisenä, ettei suomalaisessa hämäläiskaupungissa, Lahdessa, sen Vapaudenkadulla sijaitsevann hienon 1900-luvun arvotalon naisarkkitehti Viivi Lönnin nimeä osattu Suomen toisella äidinkielellä, ruotsilla lausua oikein, vaan käytettiin hänestä nimeä Löön, kun kahdella konsonantilla kirjoitetut sanat edellyttävät edellisen vokaalin äännettäväksi lyhyellä äänteellä.
-Jotakin kovin tähänpäivään nivottua oli tekstiin ymppäytynyt ilmeisesti harjoittelutuokioiden mukana. Niitä oli ainakin tyypilliset amerikoista tuodut iänikuiset tv-ohjelmien paneelikeskustelut, joissa ruodittiin milloin mitäkin aihetta – kuten nykyisin kyllästymiseen saakka toteutetaan Suomen televisio-ohjelmissakin. Ainakin kolme tällaista pikku kohtausta esityksessä oli – ajattelin ne puhetulvillaan lähinnä tämän näytelmän vaatimattomaksi huumoriksi tarkoitetuiksi, hm..!
– Pikkurippusellinen muita havaintoja:
Teemu Palosaaren tyylikäs oscarjuonto, Jari-Pekka Rautiaisen valloittavahymyinen oscartarjottimen pitelijä, Mikko Pörhölän bravuurin karski Dartsa-suomalaismies, Liisa Vuoren timantin kova Niskavuoren Loviisa ja Tapani Kalliomäen parissa eri keskustelupaneelissa tarkasti luonnostelema tyypillinen suomalaiskeskustelija, Ella Lahdenmäen makeanvaloisa Pyhä Lucia ja Annukka Blombergin Minna Canth tarkistavat näytelmän totuuskulmaa ja teoksen fiksumpaa huumoria. Saara Mänttärin slide-kitaran ja laulun mukana tunnelma kiiri hienosti, rytminotkuvasti cowboyden suureen länteen ja Sara Paasikosken musikaalisen kypsä, uhkean voimakas ja kaunis balladitulkinta jää esityksen jälkeenkin soimaan ajatuksiimme.
Thelma ja Loviisa monumenttien laaksossa
Kantaesitys 12.10.2024 Lahden kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä
Ohjaus ja käsikirjoitus Minna Harjuniemi
Lavastus- ja pukusuunnittelu Paula Koivunen
Valosuunnittelu Jyri Suominen
Äänisuunnittelu Tommi Raitala
Naamioinnin suunnittelu Eija Nurminen
Esityskuvat Mitro Härkönen
https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/thelma-loviisa/