Linda Wallgrenin Kansallisteatteriin sovittama ja ohjaama Tony Kuschnerin Angels in America on taiteellisessa omaperäisyydessä, kansainvälisissä teatteritehoissa, kymmenissä vaikuttavissa kohtauksissa, demokraattisen maailmankatsomuksensa etiikassa eräänlainen maulla ja tyylillä väritetty dokumentti, jota katsomme, koemme ja ihastelemme kuin lähihistorian rappiollisesta amerikkalaisesta menneisyydestä tuotuna kauniin upeana nykyromanttisen fantastisena aikuissatuna. Esitykseen liittyy loistelias modernin teatterikoneiston tuottama värikkyys, äänimaailman ja visuaalisuuden jännittävyys, liikekielen yhteisöä liikuttava mystisyys, äärimmäisten lavastustekniikoiden ihmeellisyys, rojaltina palavan tulen pyromaanisten temppujen vaarallisen valloittava runsaus sekä taivasakrobatian avaruudellinen ja henkimaailmallinen vahvan lämpöinen tunnelmallisuus ja niukan tehokas huumori.
Palapelimäinen esityksen runsas kohtausmäärä, otosmainen sovitus ja kelpo näyttämöpuheen suomennos luovat persoonallisen näyttelijäilmaisun esitystä hienosti ryhdistävän pohjan taitavalla henkilöohjauksella viimeisteltynä.
Vakavaan aiheeseen liittyvän näytelmän aina tarpeellisen huumorisäikeen, nyt juutalaisen nerokkuuden, tuo jo sen prologi hymykareidemme herkuteltavaksi. Siinä vanha Rabbi, Kristiina Haltun luomana, alustaa maailmantilanteen ja sen ihmisen synnillisyyden aikakauden tajuttavaksemme, moittii meitä syntisiä hurmaavan taidokkaasti väritetyllä äänenvärillään kuin pikkulapsia. Haltun lämpimän patriarkaalinen uskonsieluinen muinaishahmoherkku on vain yksi hänen viidestä esityksen näyttelijätyypittelyn ja äänenvärin hurmaavista rooliluomuksistaan, joka nyt vie meidät maagisella jännitteellään, silmäpilkkeellään tarinaan mukaan.
Roolitöistä Markku Haussilan Louis on tarinan keskeisin – hänen elämää ylistävä homohahmonsa, verbaaliudeltaan loistokkaan sympaattinen näyttelijätyö, jonka sielun syvyyksistä pulppuava toiveikkuus ja inhimillisyys kantaa esitystä sen alusta loppuun. Tulkinnan luontevuus vie meidät mukaansa hänen hahmonsa ajatuksiin. Kun Louis saa tietää poikaystävänsä aids-tartunnan, hän pakenee ja jättää monivuotisen ystävänsä. Miten voikaan taitavan näyttelijän työ tuntua niin valmiin ja uskottavan todelliselta: ensin sympaattiselta rakkaansa läheiseltä ja hetkessä jo parhaan ystävänsä hylkäävänä petturina – niin julmia me ihmispolot peloissamme ja itsekkyydessämme voimme todellisuudessa olla. Tämä tarinan inhimillinen jänne on läsnä läpi koko esityksen.
Aleksi Holkko näyttelee tuon homoseksuaalin, Walterin vahvasti, sairautensa vuoksi hylätyksi tulleen rakastettunsa hylkäämät tunteet raastavasti. Walter alkaa terveyden heikentyessä nähdä näkyjä. Enkeli ilmestyy taivaasta ja nimittää hänet uudeksi profeetaksi.
Aksa Korttila tuo kertomukseen mormonipariskunnan naisen Harper Pittin, jonka uskonnollinen maailma pysyy koossa vain holistiseksi ryöstäytyneen valiumnautiskelun avulla, jolla hän pääsee tärkeisiin suhteisiin hallusinaatioittensa ja illuusioittensa täyttämään lohduttomaan yksinäisyyteensä ja saa elää niissä valtaosan elämästään. Korttilan herkällä intensiivisyydellä silaamat useat kohtaukset valaisevat ihmismielen kuvitelmien suurenmoista nautintoa – nopeina visuaalisina ihanien tunnelmien välähdyksinä.
Hänen miespuolisonsa Joseph Pittin koemme Otto Rokan hahmossa. Joseph, ulospäin tavallinen mormonitaustainen huippujuristi antaa koko elämänsä työlleen, kunnes hänen sisällään, tunnoissaan alkaa sykkiä yllättäen maailman suurimman itseyden, oman seksuaalisen homouden tajuamisen ihanuus: työn ja kehollisuuden kamppailu välittyy Rokan työssä tajuttavasti, jopa affektiivisia räjähdyspurkauksia myöten. Tämä Pittien jännittävästi avautuva, toisilleen sulkeutunut aviosuhde luo yhden vahvasti näytellyn juonen esityksen teemaan – sitä seurata. Lopulta Josephkin saa kokea tarinan ihastuttavimman miehen rakkauden.
Leo Ikhilorin herkkkävaistoisen pieteettisessä näyttelemisessä toteutuu ajantasaisesti, käytännönläheisesti, neutraalisti valkoisen- ja tummanrodun edustavuus yhteiskunnan toimivuudessa – hänen luontevasti toteuttamassaan sairaanhoitajaroolissa.
Leo Ikhilorin eskimoluomus ja riemastuttava yhteiskohtaus Aksa Korttilan Harperina kokemassa hallusinaatiossa on yksi esityksen onnistuneimmista huumoriaarteista. Kohtauksessa samalla toteutuu tekstissä vilahdellut tuon aikakauden maailmankuva etelänapamantereen otsonikatoa ennustavasta sulamiskatastrofista, joka tuohon aikaan välähteli muutaman kerran koko maailmanlaajuisena puheenaiheena.
Roy M. Cohnin, yhden keskeisen amerikkalaisen valtakunnantason juristin merkittävyyden, häijyyden, valheellisuuden ja yhteiskuntaa vahvasti johtavan ammattikunnan Timo Tuominen tuo koko näyttelijäskaalansa loputtomalla rikkaudella, vahvasti heittäytyvällä, virtuoosisen mestarillisesti rytmittävällä puhetekniikalla koettavaksemme. Tuominen roolinsa vauhdikkaassa työn jatkuvapaineistetussa ja julkisuushakuisessa ministeritasoon nousseessa asemassaan ja yhtäaikaa salaamassaan aids-sairaudessa ja homofiiliytensä katkerassa kieltämisessä luo näytelmään kenties eniten ihmisväriä, ihmislajin pirullisuutta, itsekkyyttä ja irvokkuutta, jos kohta härskiä huumoria. Tuomisen roolikaari näytelmän lopun kalmaista kuolemanläheistä aikakauden pandemian tuomaa kivun todellisuutta sisältää esityksen poikkeuksellista sairastuneen kuolintuskien kauhurealismia – teoksen muuten luontevalle hiv- ja aids-käsitteiden sanomalle.
Inke Koskisen enkelissä on tämän amerikkalaismaailman aikuissadun haltiamaista lapsenuskoa, aidon taivaallisuuden edustajuutta meille lapsuutemme jälkeen taas kerran uudestaan, nyt vahvasti näyteltynä, taivaasta pudotetuin mahtihahmoineen.
Stina Koistisen ja Joonas Outakosken säveltämä ja äänikulisseina livenä toteuttama puhdas sävelkieli tuntui nostavan esityksen enemmänkin Ronald Reaganin presidenttiajan ulkokulissisen amerikkalaiskodin maailmoihin, vaikka rytmitti, rauhoittikin usein tapahtumia säveltenhollaan vaikuttavasti.
Tosiasiassa yli neljäkymmentä vuotta sitten vallinnut uudenlaisten hiv-tapausten ja aids-pandemioiden varjoisuus ei lääketieteen edistyessä tehokkaiksi estäviksi ja hoitaviksi lääkkeiksi meitä länsimaisia ihmisiä enää purista, mutta lisää vitsauksia olemme jo kokeneet koronan hallitessa muutamat vuodet koko maailmaa sekä sen yhä piiloissa jatkuvalla läsnäololla uhkaavan maailmaa kuolemallisella vahvuudellaan.
