Kuvassa Kaisa Torkkel, Pertti Koivula, Mikko Virtanen, Jari Pehkonen, Jesse Gyllenbögel, Anna Ackerman, Santeri Kinnunen, Jouko Klemettilä, Arttu Kapulainen, Heidi Herala
Helsingin Kaupunginteatteri tarjoilee kansainvälisiä salapoliisitarinoita, jotka kiinnostavat yleisöä. Agatha Christie elää tänään jo toisella näytelmällään teatterin yhtenä katsotuimpana ja loppuunmyydyimpänä esityksenä. Eikä yksikään pelastunut -esityksestä Agatha Cristielle vakiintuneella viisisataahenkeä vetävällä Arena-näyttämöllä on jo etukäteen yksitoista esitystä loppuunmyyty.
Vanha kunnon salapoliisikirjallisuus on tullut kodeissa parin koronavuoden jälkeen muotiin, niiden ahmiessa kirjastoista ja televisiosta kaikki mahdolliset Agatha Christie -toteutukset: kirjat, videot, elokuvat, sarjat, yksittäiset näytelmät tai niiden tv-tuotannot ympäri maailman.
Suurkaupunki Helsingissä livemuotoinen jännitysviihde on jo niin suosittua, ettei tarvitse sanoa kuin Agantha Christie, niin teatterin liput viedään käsistä. Hyvä niin. Paljon huonommassakin vapaa-ajanvietossa voisivat suomalaisen pääkaupungin ihmiset ja siellä vierailevat olla rentoutumassa unohtamaan aikamme maailman ahdistamaa, sodanvarjostamaa ilmapiiriä.
Rentoutuminen tänään on saada kokea taatusti varmaa, mutta ei realistista jännitystä, vaan arvaamattomuutta teatteriesityksessä. Ei siis ole ihme, että Helsingin Kaupunginteatterin 515 hengen Arena-näyttämön yksitoista näytäntöä on jo myyty yli 5500 katsojalle etukäteen.
Mitä eritystä tässä suurkaupungin Arena-näyttämön ajanvieteterapeuttisessa kokonaisuudessa sitten oikein on. Se on ihmiselle inhimillisen kokoinen, häiriöiltä suljettu tila keskellä Helsinkiä, Hakaniemen torin hyvien liikenneyhteyksien solmukohdassa, Hämeentien kaupunginpuoleisessa päässä: helppo mennä kävellen, metrolla, ratikoilla. Sen kelpo intiimi teatteri-imu syntyy jo tiiviistä, aulatilojen läheiskoskettavasta ahtaudesta, jonka salin vaatimattomat, mutta mukavasti istuttavat tuolit balsamoivat kropallemme sopiviksi. Eikä tarvita kuin Agatha Christien tarina, muutama maineikas huippunäyttelijä ja viihtyminen on taattu – taitavaa Suomen parhainta teatterin tuottamaa jännitysviihdettä syntyy ilta toisensa jälkeen.
Eikä yksikään pelastunut maistui turvalliselta, hyvältä vanhanajan teatterilta. Ollaan koko esityksen ajan Englannissa, luokkayhteiskunnassa, jossa tapahtumat keskittyvät koko ajan samaan yläluokan miljööseen – yksinäisen, merta ympäröivän saaren täyshoitolaan, jonne kaikki kymmenen kansalaista, jokainen eri syystä ovat saaneet kutsun tulla.
Näyttämö on lavastettu mennyttä aikaa viestivästi, kauniin tyylipuhtaasti vuosisata sitten eletyn aikakauden tyyliin seurustelusalongiksi, huonekaluin, takoin ja tarjoilukalustoin kuin menneisyydestä kertoen ja puvustettu samaa aikalaistyylikkyyttä henkiväksi – me saimme siirtyä aidosti epookkiin menneeseen mailmaan, 1940-luvun taitteen salapoliisitarinaan. Tarinaa varjostaa taustalla tietenkin aidosti toinen maailmansota tietoineen ja uhkakuvineen.
Aluperäisteoksessa kaikki sen henkilöt kuolevat, vaikkei saarella ole kuin nuo kaikki kymmenen henkilöä: murhien ja murhaajien arvoitukset jäävät siis kuitenkin ratkaisemattomiksi. Helsingin Kaupunginteatterin esityssovituksessa ainakin yksi jää henkiin.
Murha toisensa jälkeen tapahtuu ja herättää nopeasti yhteisen keskustelun siitä, kuka on seuraavana vuorossa ja selvittelyn monologina tai vuorosanoina jokaisen kohdalla, mitä kukin henkilöistä on saanut elämässään niin hyvää kuin pahaa aikaan. Murhien vauhti kiihtyy ja samanaikaisesti aina murhan tapahduttua kymmenestä takan reunan pienoispatsaasta häipyy yksi aavemaisen käsittämättömästi.
Huumaavat voimakkaat äänikulissit etenkin esityksen viimeisessä näytöksessä tiivistävät tulkinnan jännityksen lähes sietämättömään huippuun.
Enempää ei liene tarpeen esityksestä kertoa.
Itselleni esityksen tekee rakastettavimmaksi ohjauksen näyttelijätyö, joka perustuu selvästikin psykologiseen, näyttelijälle hyvin sisäistettyyn hahmorakenteluun. Niistä Jouko Klemettilän taitavasti erittelevä, lopulta mieleltään murtuva lääkäri, Heidi Heralan luokkatietoisen kylmänynseä, julma Emily, Jari Pehkosen ehyen pateettinen Kenraali ja Santeri Kinnusen touhukkaan energinen William ovat roolitöitä, jotka kantavat jo esityksen todellisuustuntua.
Lähemmäs aikakauttamme esityksen tuo Anna Ackermanin näyttelemä Vera realismillaan ja houkuttelevalla sensuaalisuudellaan sekä Mikko Virtanen Philipinä, epäinhimillisessä suljetussa tilassa inhimillisesti rakastuessaan.
Klassisen Agatha Christien tekstin esittämisellä teatterissa on täysin omat ansionsa. Helsingin Kaupunginteatterin esityksen ihmiselävä tunnelma on parhaimmillaan inhimillisen aitoa, kaukana suurista festivaalimaisista ja yhteisömassakokemuksista. Esitys tuo ihmisen tapahtumien keskiöön, yhdeksi tarinan jännityksen kokijoista ja iskee juuri tuossa sopivasti hieman vanhahtavassa miljöötilassa ajatuksiimme – ne vaivatta mukaansa kaapaten.