Lahden kaupunginteatterin kantaesitysuutuus Onnekkaat pyrki ajatuksena tavoittamaan 1980-90 -luvut ja todistamaan perheiden olomuotoa, aikuisten ja lasten asemaa perheiden jäseninä ja elämisen arjessa. Tuomo Rämö tekstin kirjoittajana halusi osoittaa suomalaisperheiden keskitasoa ylemmäs yrittävän perheen elämän niin ammateilla, lasten käsittelyllä, kasvatuksella kuin erityisesti julkisuuteen heidän kodistaan raottamasta kodin hengen porvarillisuudesta. Näin syntyi minkä tahansa suomalaisen vuosikymmenen keskitasoinen perhe, jossa aikuiset elävät omaa, yleiseen hienostotrendisyyteen pyrkivää perhe-elämää muotitauluineen, huippuautomerkkeineen, rotary- ja soroptimistiharrastuksineen ja pääosin koko perhe ulkona tapahtuvin ruokailuin fiiniä arkea ja lapset taas pienestä alkaen omaa, länsimaista maailmaa rahalla ostettavine muotimuovisine leikkikaluineen, kasetteineen, videolaitteineen, kauhufilmeineen, pelikonsoleineen, vanhemmiltaan salattuine hengenvaarallisine rohkeuskokemuksineen sekä lopulta nuorten popmusiikkeineen.
Saimmeko me yleisö sitten kirjoittaja-ohjaajan lupaaman, yhteiskunnallista luokkanousua kuvaavan tragikomedian huviksemme ja vakavan ajattelumme tueksi?
Minna Välimäen tyylikäs lavastus – sen kaikki yksityiskohdat, rekvisiitat, toimivat ja näppärästi muuntuvat rakenteet – oli yksi teoksen parhainta kulttuurista antia. Ulkonaisesti siistissä, tekoporvarillisesti kalustetussa, aikakauden modernissa kodissa saimme yli kaksituntisen viivähtää. Hautausmaallakin, suomalaissukujen tapaan, kävimme pari kertaa perheen kahden nuoren kanssa heidän ikuisuusajatuksiaan kuulemassa – tosin kovin kalmantummassa valaistuksessa.
Hyvin kirjoitetut ja varsinkin taidolla näytellyt roolityöt vievät teatterikatsojan näytelmän sisältöön.
Onnekkaiden äiti, apteekkialan työntekijä, isä ilmeisesti korkeapalkkainen lääkäri tai johtaja-asemassa vähän kotona vaikuttava, touhottava virkamies osatuoksuivat tämän kodin hengen luojilta. Lumikki Väinämön luontevan sydämellisen oloinen, varma äitihahmo lehdistä kopioituine sisustusmakuineen ja lapsiltaan edellyttävine käytöstapoineen ja perheen isä, Mikko Jurkka jo edellisiltä sukupolvilta menneisyydestä löytämine ulkonaisine karriääreineen – porvarillisine, kalliine automerkkeineen, pröystäilevine viiniherkkurehentelyineen, taisivat mainiosti tavoittaa jotakin tuosta kauas ulos näkyvästä 80-90 -vuosikymmenten kodiksi mieltämästä aikuistasosta, josta heidän lapsensa tosiasiassa eivät välittäneet siivuakaan. Eikä heiltä noita kodin ulkonaisia kuoria kysytty, vain tuollaisen kodin ulkonaisia, näkyviä muodollisuuksia heidän piti noudattaa. Väinämö ja Jurkka ovat jo kouliintuneita näyttämötaiteen ammattilaisia, joita on turvallista esityksestä toiseen seurata – he ovat tässäkin esityksessä rooliensa takana täydellisiä.
Tuomas Korkia-Ahon näyttelijärepertuaari esityksessä peräti kymmenenä eri roolina osoitti yhden taatusti Lahden kaupunginteatterin osaavimmista näyttelijäammatin taitajista. Korkia-Aho osuu pienessäkin tehtävässä, pienellä eleellä, saati vuorosanalla aina maaliinsa: hänen mielikuvituksellisen moneen taipuvaa, kameleonttista koomikon näyttelijähabitustaan on nautinnollisen hauskaa seurata.
Nenna Tynin perheen tytär tuntuu luonnehahmottelultaan osuvalta ja hänen näytelmässä lähes noin kolmenkymmenen vuoden elämänkaarensa Sannana sai kyllä osuvat luontoelämänmuotoa ihailevat luonnehdinnat, mutta. Tällä kertaa roolia vaivasi jokin äänensijoitusharha – puhe tuli liian ylärekisteriltä eikä hänen sanottavastaan saanut aina selvää.
Vierailija Markus Järvenpää – kolmessa teoksen eri roolissa – oli näytelmän suurimmassa osassaan perheen lapsena, Mikana. Mika yhdessä Sanna-sisarensa kanssa loi nuo 80-90 -lukujen lapsuuden ja nuoruuden tunnusmerkit nukeista, pikkuautoista ja yhteiskunnan kotien tietotekniikan riemutulemisesta, commondore 64:stä alkaen aina aikakauden kasetteihin, disketteihin, videoihin, pelikonsoleihin, kauhuelokuviin sekä popmusiikkiin. Heille käsikirjoittaja oli sijoittanut koko tekstin luontevimman sanottavan, sisarusten päivän keskustelut, mielipiteet ja keskinäiset, vaatimattomat pohdinnat.
Markus Järvenpään synnynnäisesti rennon maskuliinisen, boheemin olemuksen ohjaus kuitenkin kellisti alkoholisoituneeksi perheen pojan hahmoksi, josta esittäjä ei oikein vakuuttavasti selvinnyt, vaan veti vaikean roolinsa kovin teennäisesti. Veskuloirimainen syöksy jyrkkiä portaita päin alakertaa hurjalla humalaisen vauhdilla oli jo uhkarohkeaa sirkusakrobatiajongleerausta oman keholla, kaukana aidosta teatterista, ja pani miettimään teatterin pohjimmaista tarkoitusta taiteena.
Tuomo Rämön tekstin ja ohjauksen tenhon yhteisessä puutelistassa on muutakin skarppauksen ja toivomisen varaa. Summana esityksessä liian paljon kiusallisesti kiljuttiin, ylireagoitiin ja puhuttiin korvia rasittavasti. Ylipitkä apteekkihenkilökuvan kymmenminuuttinen monologiesittely jäi pelkäksi pitkitetyksi vitsiksi, vaikka se komediatajulla hyvin tulkittiin, tarinaa se ei yhtään kantanut. Muutkin huvittaviksi tarkoitetut, kovin pitkittyneet kohtaukset, kuten isähahmon kalliin viinin maistelushow, kuivuivat kovin kalvakkaiksi hienostovitseiksi kartoittamaan porvariuden pinnallisia perusportaita. Rämön aito huumori sentään vilahteli muutamissa sanonnoissa ja tekstioivalluksissa.
Luvattua tragediaakin saatiin – tosin yhtä hyvin kaikille yhteiskuntaluokille ja yhteiskuntamme vuosikymmenille: syöpään sairastunut äiti tuotiin draamaan muuttamaan perheen dynamiikkaa. Lumikki Väinämön tulkintana se onnistui herkästi ja viileän asiallisesti.
Kuitenkin myös siihen aiheeseen käsikirjoittajan piti tuoda vitsimäinen farssinpätkä yleisöä naurattamaan – verinäytettä sairauden kovettamista verisuonista kömpelöillä välskärintaidoilla kaivelemaan. Voi olla, että tarinan tragikomedia oli kirjoittajan mielestä tässä aidoimmillaan.
Kaikkiaan lahtelainen kantaesitys jätti katsojat taiteellisten lupausten täyttymisiä vielä odottelemaan. Lisäesitykset ja harjoitukset, uskon, tuovat taiteellisen tason parannusta.
ONNEKKAAT
Kantaesitys 25.1.2025 Lahden kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä
Käsikirjoitus ja ohjaus Tuomo Rämö
Lavastus ja pukusuunnittelu Minna Välimäki
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu Jukka Vierimaa
Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen
Rooleissa Lumikki Väinämö, Mikko Jurkka, Tuomas Korkia-Aho, Nenna Tyni ja Markus Järvenpää
Valokuvat Tommi Mattila
Esityksen kesto 2h 30 min., sisältää väliajan.
Yhden keskeisen suomalaisteatterien näyttelijäilmaisun ominaisuuden esitys taas nosti pohdittavaksi. Ei pelkästään tässä vaan monissa muissakin pitkään näytelmää harjoituttaneiden teatterien työssä äänen ja puheen selkeyttä ja kuuluvuutta ei kukaan ulkopuolinen ennen katsojaa pääse tarkastamaan. Teatterit, televisio, elokuvat ja niiden mukana Lahden kaupunginteatteri tarvitsisivat asiantuntevan vähintään tavallisen katsojan tai parhaimmillaan puhetaidon taiturin, logonomin tai logopedin, joka kokemalla koko esityksen varsin nopeasti pystyisi puutteet toteamaan ja korjaamaan äänenkäytön sekä sanomisen selvyyden. Kannattaisi kokeilla!
Yksi vastaus aiheeseen “ONNEKKAAT tragikomedian pyörteissä”
Olet kyllä todella hyvä kynämies.Uskomattoman hyvä arviointi.Samoihin asioihin kiinnitin myös huomiota.Itse en osaisi kirjoittamalla tuoda niitä esiin.Kiitos taas Tarmo