Pari päivää sitten pienellä Pyhättömän alueen kävelytuokiollani läheisen kadun tuttukasvoinen naapurin rouva kertoi juuri nähneensä kurkiauran taivaalla. Luonnon kiertokulun ilmiöt ovat taas tuoneet vuodenaikojen luonnonmerkit Suomeen. Muutama päivä sitten myös virallinen sivistyneen maailman kellonaika oli vaihdettu talvesta kesäaikaan ja monessa kodissa se tuotti kymmenien kellonviisareiden käännön tunnilla eteenpäin – moderneimmissa laitteissa sen tekivät jo laitteet itse. Seuraavana päivänä 20 sentin uusi lumiturkki peitti koko kesäaikaan siirtyneen Suomen maanpinnan.
Nyt pääsiäispyhien mentyä on ehkä tarpeen myös tavallisen ihmisen järjenkäytöllä pohtia uskonnon ja Suomessa erityisesti kohta jo entisen valtionkirkon – nykyisin vielä kansankirkon – merkitystä ja tulevaisuutta jokapäiväisenä elämän tarpeellisena tai tarpeettomana tapana ja käsitteenä.
Suomen valtionkirkoksi evankelis-luterilaisen uskontokäsityksen tekee vielä sen laajuus, sillä yhä yli 60 % suomalaisista kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon ja maksaa sille kirkollisveronsa. Tuo valtionkirkko näkyy oikeastaan enää vain Eduskunnan eli valtiopäivien vuosittaisissa avajaisissa, kun valtiopäiväedustajamme kokoontuvat avajaisjumalanpalvelukseensa ja ainakin presidentti instituutiona on ottanut tavakseen osallistua tuohon jumalanpalvelukseen. Kansankirkkona tuo luterilaisuutemme vielä menettelee, kun omassa kunnassani täällä Lahden kaupungissa juuri ja juuri 60% kansasta vielä kuuluu siihen.
Syntyessäni sota-aikana 1940-luvulla valtionkirkkoon kuului yli 90 % väestöstä. Sodan melskeissä niin rauha kuin sotakin siunattiin uskontomme nimissä. Vielä nyt muistan pikkupoikana näkemäni silloin paperikassia kantaneen kirkkoherran hahmon, hänen pelättyjen polkupyörävierailujensa kodeissa merkinneen kuolemaa – ilmoituksen perheen jäsenen kaatumisesta rintamalla. Nyt tällainen tunnelma, toisen kansakunnan tuottama ja toisen kokema kuolema ei pelkästään vain meitä naapurivaltioiden asukkaita liikuta. Sota Ukrainassa tuntuu varjostavan jo koko maapallomme ihmiselämän keston häilyvää tilapäisyyttä.
Miksi sitten evankelisluterilainen sisältö (avioliittoon vihkimisiä, lapsikastetta, hautaamisia lukuunottamatta) ei juurikaan enää houkuta meitä kirkon järjestämiin tilaisuuksiin saati kirkkorakennuksiimme sanomaansa kuulemaan. Luin äskettäin ensi kertaa elämässäni uskontoomme asiasta tehdyt kansalaisille tarkoitetut perusmääräykset – Suomen valtion perustuslain ja sille rinnasteisen Suomen evankelisluterilaisen kirkkolain sekä Uskonnonvapauslain pykälät – peräkkäin. Kovin ovat kaikki kolme säännöstöiltään pykäläviidakkoisia, raamatullisen farisealaisia, tylsiä ja yksityiskohtaisen tietoviisaita maallikon luettaviksi. Tuskinpa ne kiinnostavat ketään kirkkoon liittymään – tai sieltä eroamaan. Missä viipyy se ihmiselle kenties tärkein kirkolta odotettava anti – saavuttaa mielenrauha yhteisössään ja omassa elämässään.
Oppikouluaikanani koin jo ensimmäisen, ihmisen uuden leimaamistapahtuman. Kannaksen kaksoisyhteislyseon evakko-oppikoulu Karjalasta oli rauhansopimusten sääntöjen pakosta muuttanut Lahteen seudulta, jonka Toisen maailmansodan rauhanlait määräsi naapurivihollisemme Neuvostoliiton alueeksi. Kannaksen koulun uskonnonopettajana oli ensimmäinen suomalainen naisteologi sacr.min.kand. Wendla Salokas. Joka syksy hän kävi suuret luokat (yleensä neljä rinnakkaisluokkaa/jokaisessa yli 40 oppilasta) oppilaskohtaisesti nimi nimeltä lävitse uskonnolliselta tunnustukselta ja oppilaan oli vastattava seisomaan nousten. Ev. lut. oli kelpaava vastausmuoto, johon Wendla nyökkäsi hyväksyvästi. Kun sitten joku vastasi ortodoksi, Wendlan katse kohtasi vastaajan, joka sai suullisen kommentin: siis venäjänuskoinen. Jos vastaaja taas ei osannut sanoa kuuluvansa kumpaankaan kirkkoon, Wendla kommentoi: siis pakana.
Aika on muuttunut. Ehkä vain rippikoulun uusiminen on hieman lievittänyt kirkkouskovaisten kuihtuvaa määrää veronmaksajina, sillä sen ihmisläheinen, leirimäinen kaveri- ja toverimuoto on yhä tehokas tapa kohdata toisensa ja uskovaisuus mukavasti ja luontevasti.
Kirkon jumalanpalvelusten suurten säveltäjien alkuaan maallisten ruhtinaiden hoveihin tehdyt sävelteokset Bacheista alkaen ovat kirkkomusiikkina itselleni olleet lähes aina pelkkää museokamaa, urkujen pauhua keskeyttämään muka syvälliset uskomisajattelumme ja tarkoitettu pelkästään hälyyttämään hereille meitä korkeatasoisesta musiikkitaiteesta ymmärtämättömiä edes sanaa kuuntelemaan. Kaikki kirkonmenoihin liittyneet kokeilut kuten negromusiikillinen liikehdintä ja koreografia hengellisissä lauluissa tai virsissä eivät mielestäni sovi nekään suomalaisen ihmisen sielunmaisemaan.
Venäjänuskoisia ei kaupunkimme yli 2000 venäjänkielisestä asukkaasta ole rekisteröity enää kuin pari sataa. Yli puolisataa erilaista uskontoa julistavaa yhteisöä on maassamme rekisteröitynyt valtakirkkomme lisäksi jakamaan uskontoon vertautuvaa tietoa ja palveluja maassamme. Wendlan pakanat alkavat lähestyä Suomen prosenttitilastoissa jo kirkkouskovaisten yhä pienenevää enemmistöä. Mistä löytyisi vielä sisältöä kansankirkon tarpeellisuuteen, sielumme tarvitsemaa sijaa elämän tarkoitukseksi ja arkemme tarpeellisuudeksi – vai kuihtuuko se kohta pois, tarpeettomana turhuutena kiireemme tieltä.
Tuo kävelylenkkini sivuaa lahtelaista Mustankallion suurta hautausmaata, Pyhättömän mäkeen kiviaidoin rajoittuen. Tuolla hautausmaalla on lähisukulaisteni haudat ja ihan niiden vieressä myös Salokkaan Wendlan hautamuistomerkki – Martti puolisoineen, tyttärineen ja vävyineen.
Sinne oli myös päässyt yksi Möysän Pyhättömän runoilija Einari Vuori (1921-2010) jo ennen kuolemaansa omine ajatuksineen ja runoineen.
”Tulkaa tänne, tulkaa tänne, tallelle pannaan, tallelle pannaan. Näin luki kappelin ovikaaressa Metelinmäellä ja Möysäänhän se liittyi sekin ja möysäläisiin. Kukin aikanaan he sinne päätyivät, paikoillensa säätynsä, asemansa ja uskonsa mukaan.”
Tässä vielä toinen hänen runoutensa helmistä taas kerran luettavaksemme:
JA SITTEN ELÄMÄ
Me kasvamme hyvänuskon, hyvien tapojen
ja ihanteiden jalossa ohjauksessa,
jumalanuskon ja historian hengen,
kehityksen ja edistyksen
varmassa pettämättömässä toteutumisessa,
ihmisyyden ja lahjomattoman oikeuden kirkkaudessa.
Ja sitten elämä….
todellinen elämä,
jolla ei ole ihanteita ja kohtuutta
tulee ja sivutessaan
lyö meitä kasvoihin rautaisella kämmenellä.
Hyvä Jumala kuinka se koskee.