Kategoriat
kulttuuri taide teatteri

Sofi Oksasen uutuusnäytelmä Mansikkapaikka

Mansikkapaikka on pelottavan ajankohtainen, trillerimäisten käänteiden draama, jossa ihmiset ajautuvat vihamielisen ideologian pelinappuloiksi.

Suomalaisopiskelija Ville on joutunut hoitoon psykiatrian klinikalle vieraassa maassa. Samaan aikaan keskisuomalaisella luonnonmarjatilalla on paljastunut törkeä ulkomaalaisten marjanpoimijoiden hyväksikäyttötapaus. Villen poliisisisko Alina alkaa tutkia skandaalia, joka uhkaa tahrata maineen myös mansikkatilaa isännöivältä Keijolta, Villen ja Alinan isältä. Asiat mutkistuvat, kun kukaan ei näytä tietävän, missä Ville on. Alina ryhtyy selvittämään veljensä katoamista.

Keijo on vakuuttunut, ettei hänen yrityksensä ole tehnyt mitään väärää. Jokin tuntuu kuitenkin olevan pahasti vialla. Ehkä oma maa ei olekaan mansikkaa? Ehkä vastoinkäymisten syyt ovat lähempänä kuin Keijo tai Alina kykenevät näkemään?

Näytelmän keskiössä on suomalais-ukrainalainen perhe, jonka lapset, Alina ja Ville, ovat syntyneet Suomessa. Perheen naapurissa sijaitsevalla luonnonmarjatilalla Keski-Suomessa on paljastunut ulkomaalaisten marjanpoimijoiden räikeä hyväksikäyttötapaus. Liittyykö perheen oma mansikkatila jollain lailla tapahtumavyyhtiin? Samaan aikaan perheelle tuo surua ja huolta Villen katoaminen – kukaan ei tunnu tietävän, missä hän on. Lisäpaineita aiheuttaa Venäjän Ukrainaan kohdistama julma hyökkäyssota, joka vaikeuttaa perheenjäsenten suhteita Putinia kannattaviin sukulaisiin.

Villen sisko alkaa tutkia tapauksia, sillä jokin tuntuu olevan pahasti vialla. Karmea totuus johdattaa sisaren moskovalaiselle klinikalle, jonka epäinhimilliset eheytyshoidot riistävät uhreiltaan vapauden sekä oikeuden omaan identiteettiin.

Sofi Oksasen kirjoittama Mansikkapaikka kohdistaa katseen siihen järkyttävän syvään kuiluun, joka on jakanut maailman kahteen keskenään vihamieliseen leiriin. Globaalin maailman pimeät voimat eivät toimi vain jossakin epämääräisessä kaukaisuudessa, vaan meidän keskuudessamme. Ja siinä pelissä ovat panoksena perustavat arvot ‒ vapaus ja ihmisoikeudet.

Sofi Oksasen uutuusnäytelmä Mansikkapaikka on terävän ajankohtainen kuvaus riistetystä vapaudesta. Suomen kansainvälisesti menestyneimmän nykykirjailijan Sofi Oksasen uutuusnäytelmä Mansikkapaikka kantaesitetään Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 6.3. Kevään odotettu kulttuuritapaus on trillerimäisten käänteiden draama yksilön vapauden riistosta ja hyväksikäytöstä.

Mansikkapaikka on trillerimäisten käänteiden puhedraama. Se kohdistaa katseensa polarisoituneeseen maailmaan, jossa käsitys vapaudesta ja ihmisoikeuksista nojaa rahaan, valtaan ja vanhoillisiin arvoihin. Oksanen kirjoittaa viiltävän tarkkanäköisesti esiin hädän ja ahdistuksen, jotka ihmisoikeuksia polkeva ideologia aiheuttaa. Mansikkapaikka ottaa kantaa vallitsevaan maailmantilanteeseen suorasanaisesti ja mitään pelkäämättä.

Oksasella on ilmiömäinen kyky nähdä ja sanoittaa vakava ja inhimillinen tragedia, jonka vapautta ja liberaalia demokratiaa rapauttavat vihamieliset ideologiat aiheuttavat. Ihmiseltä viedään arvo, kun hän joutuu pelinappulaksi politiikan ja historian pelilaudalle.

Palkitun ja runsaasti kansainvälistä menestystä saavuttaneen kirjailija Sofi Oksasen uutuusnäytelmä Mansikkapaikka kantaesitetään Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä. Kevään odotetun teatteritapauksen ohjaa Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho.

Sisaruksia esittävät Kansallisteatterin ensemblen uudet näyttelijät Otto Rokka sekä Wenla Reimaluoto, ja muissa rooleissa nähdään Wanda Dubiel, Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Pirjo Luoma-aho ja Janne Reinikainen.

Edellisen kerran Myllyaho ohjasi Oksaselta Puhdistus-näytelmän (2007), josta tuli valtava menestys niin teatteriesityksenä kuin romaanina. Oksasen tuotannosta on Kansallisteatterissa aiemmin kantaesitetty myös teokset Kertomuksia keittiöstä (2011) ja Kun kyyhkyset katosivat (2013). Oksaselta on vastikään ilmestynyt tietokirja Samaan virtaan, Putinin sota naisia vastaan (2023, Like).

Kantaesitys Suurella näyttämöllä 6.3.2024

Palaamme esityksen ensi-illan arvioon.

Kategoriat
kansainvälisyys teatteri yhteiskunta

Metsä Furiosa -suomalainen sellutehdas Uruguayn luonnontuhoaja

Teatteri puhukoon siellä, missä todellisuus on vaiennettu.

Rita Méndez asuu Centenariossa, Uruguayn sydämessä. Öisin hän myy seksipalveluita paikallisessa ”viskibaarissa” sellutehtaan ulkomaalaisille työntekijöille. Sitten hän päättää ryhtyä aktivistiksi. Oscar on Ritan isä. Hän on hylännyt äidinkielensä ja haluaa puhua vain suomea. Suomalaiset Lumi, Taimi ja Talo ovat saapuneet Centenarioon sellutehtaan vanavedessä, samoin kuin venäläinen Symon. Jokaisella heistä on ollut syynsä muuttaa maapallon toiselle puolelle.

Globaalin markkinatalouden luomassa todellisuudessa paikallisten ja ulkomaalaisten tiet risteävät. Millaisen jäljen se heihin jättää? Kuka heistä lopulta myy itseään ‒ ja millä hinnalla?

Uruguaylaisen käsikirjoittaja-ohjaaja Marianella Morenan Metsä Furiosa vie katsojan uruguaylaiseen pikkukaupunkiin, jonne suomalaisjohtoinen monikansallinen yritys rakentaa maailman suurinta sellutehdasta. Poliittinen, runollinen ja musiikillinen näyttämöteos yhdistää faktaa ja fiktiota tuoden esiin kolonialismin monia kerroksia. Ne sekoittuvat toiveisiin ja pettymyksiin, jotka juontavat juurensa lupauksiin paremmasta elintasosta uruguaylaisissa kylissä ja pikkukaupungeissa. Kolonialismi ei näyttäydy ainoastaan yhteiskunnan rakenteissa, vaan se kohdistuu myös kieleen, mieleen ja ruumiiseen. Esityksen pääosaa Rita Méndeziä esittää uruguaylaisnäyttelijä Lucia Trentini.

Metsä Furiosa -teosta varten on kerätty aineistoa metsäteollisuuden vaikutuksista ihmisten elämiin Uruguayssa ja Suomessa. Suomalaisten ja uruguaylaisten taiteilijoiden yhteistyönä syntyvä Metsä Furiosa on Kansallisteatterin uuden Taivassali-näyttämön avajaisteos.

Kantaesitys Taivassalissa 5.3.2024

Palaamme esityksen arvioon.

Teos käynnistää alkavan komean Kansallisteatterin kolmen kantaesitysten ensi-iltaviikon. Lahen uutisia käy nuo kaikki esitykset kokemassa.

Kategoriat
kulttuuri teatteri

Lauantainäyttämön Skavabölen pojat

Lahden Lauantainäyttämön tila, asema ja tulos lahtelaisessa teatteritaiteessa alkaa olla vähintään aina odotettu, jännitetty uusi esitys, jota teatterista kiinnostuneet eivät halua jättää kokematta. Se on  hämäläisessä kulttuurissa saavutettua poikkeuksellista asemaa. Yleensä liian usein vaivaudumme menemään teattereihin joko toistemme suosituksista tai houkutteluista, aina kuitenkin niin tehtyämme toteamme, että taas saimme palan pohdittavaa, mielekästä maailman ja ihmisen osan miettimistä, mielihyvää, jopa sivistykseksemme elämänravintoa, omantuntomme tarpeellista kolkustustakin.

Lauantainäyttämö on viime vuosina profiloitunut pitkälle ilottelevan karnevalistisen teatterin suuntaan. Nyt sen ohjelmistoon on tulossa kolmenkymmenen vuoden takainen harvinaisuus. Kotikuvaus pääkaupunkimme läheisen hyväosaisten seudun kulttuurikodin perheestä, jonka lapsista sittemmin tuli yksi merkittävä suomalainen teatteritekijä uudenlaisella teatterikäsityksellään. Antti Raivio oli nuori uskallus, taiteelle vihkiytynyt ja rankasti työtätekevä teatteriguru, jonka ympärille kerääntyi Q-teatteri ainutlaatuisine saavutuksineen.

Heidän tuon ajan kulttiesitykseksi nousseesta Antti Raivion käsikirjoittamasta ja ohjaamasta Skavabölen pojat (Hyrylän pojat) -näytelmästä tuli aikanaan tapaus.

Tuon esityksen totuuspohja kertoo Antti Raiviosta ja hänen pikkuveljestään Leosta sekä heidän kodistaan korkealle virkahississä nousseesta alkoholisti-isän ja hermosairaan äidin ylläpitämästä kodin hengestä. Näytelmäkäsikirjoituksen merkittävin anti suomalaiselle yhteiskunnalle on osoittaa, miten isoveli ja pikkuveli pystyvät yhdessä elämään, veljesten kiintymys toisiinsa, sinnittelemään ja viimein selviytymään aikuisiksi, tulevaisuususkoisiksi kansalaisiksi.

Esityksen silloin kokeneet samanikäiset teatterista kiinnostuneet nuoret eivät voi teatteritapausta unohtaa. Useat tuon tulkinnan nuorista teatteritähdistä ovat edelleen suomalaisen teatterin (myös Q-teatterin) ja filmin suuria näyttelijä-ammattilaisia. Ja monet Skavabölen pojat esityksen nähneet ovat silloin hakeutuneet esityksen tunnevaikutuksesta teatteriuralle.
Kaksi heistä on tänään myös keskeisinä tekijöinä Lauantainäyttämön taiteellisessa henkilökunnassa, toinen ohjaajana, toinen harrastajanäyttelijänä. Kumpikin muutama päivä sitten Skavabölen pojat -näytelmää nuoruutensa katsojakokemuksena yhä Lauantainäyttämön lehdistötilaisuudessa hehkuttaen.

                             Ohjaaja Tapani Kalliomäki

Me, joilla ei tuota kokemusta Q-teatterin alkuperäisesityksestä ole, olemme viisitoista vuotta sitten saaneet kokea Zaida Bergrothin ohjaaman perhedraamaelokuvan, keskeisten aikuisten rooleissa Q-teatterin näyttelijöitä. Tyydyttävän realistinen elokuvaversio on tietenkin kaukana aidosta, elävästä ja voimakkaan eläytyneestä näyttelijätyöstä, teoksen lapsi- ja sukulaishuumorista ja poikien valtavasta, rehdistä ja todellisesta veljeydestä, mutta elokuvasta heijastuu yksiyhteen ajankuva, joka ei sinällään juurikaan tämän päivän ihmiseen liikaa puraise.

Lauantainäyttämön harvinaisen korkea taso perustuu ohjaajan, tuottajien, lavastajien, kirvesmiesten, maalareiden, puvustajien, mainostajien, järjestelijöiden, näyttelijöiden monitaituruudellisuuteen – reippaasti yli kolmenkymmenen (iältään seitsemänvuotiaasta yli seitsemänkymmenen) teatterintekijän yhteispaneutumiseen. Näyttelijöiden lähes vuoden pituinen harjoittelukokonaisuus ja koko ensemblen yhteistyö on jo hyvällä tavalla rutinoitunutta,  käytännönläheistä, sitoutunutta ja yhteistavoitteista sekä harjoitusten kokonaismäärä täysin ammattimaista.

Antti Raivion alkuperäinen teksti tuntui lehdistötilaisuudessa elävän yhtenä tulevana suomalaisena, harvinaisena lapsen aikuiseksi kasvamisen opetuksena meille kaikille. Mitä meille jokaiselle tulee kodin perintönä elämänreppuumme, jääkö sinne veljeyttä, sisaruutta ja niiden ainutkertaisuutta pysyvästi elämäämme?

Jotenkin testamentillista tuosta alkuperäisen tekstin merkittävyydestä on myös aika antanut esityksen koskettavuuteen. Parin viimeisen vuoden aikana molemmat Raivion veljekset ovat jo jättäneet tämän maailman ensin Leo ja viime syksynä Antti. Vielä vuosi sitten Lauantainäyttämön aloittaessa näytelmän valmistamisen Antti Raivio oli antamassa neuvoja sekä korjauksia näytelmätekstiinsä.

Sunnuntaina 10.3.2024 Loviisankadun Pikkuteatterissa Lauantainäyttämö tulkitsee yhden veljesrakkauden tositarinan sieluntäyteisellä lähimmäishuumorilla ja verivalan kestävällä totisuudella.

 

Kategoriat
kulttuuri taide teatteri

Paha -teatteri

Pääkaupunkimme teatterikentälle on kypsynyt jälleen komea teatterilaboratorio. Sörnäisten kaupunginosan raitiotie- ja metropysäkiltä sadan metrin verran askelia otettuasi pääset Katri Valan puiston kallion uumeniin hakattuun Vapaan Taiteen tilaan, sen hyvin valaistuun, kaikenlaiselle taiteelle sijattuun, valkeaksi rapattuun mittavan uhkeaan, hyvällä ilmastointitekniikalla varustettuun, mielikuvitusta herättävään tilaan.

Sen tuoreet, taitavat näyttelijälahjakkuudet, osaavat lavastus-, tanssi-, valaistus- sekä äänitaiteilijat ovat saaneet aikaan teatterielämyksen, jollaista tuskin koskaan ennen koettu. Kokemus kaikkiaan on teatteritaidetta kunnioittava, avartava, syventävä ja teatteriuudistukseen innostava poikkeuksellisella teatteriestetiikallaan ja interiöörillään.

Paha on draamakirjallisuudessa aina ollut mielenkiintoisempi aihe kuin hyvä. Pahaa – juonina ja murhina – ovat Shakespearet draamoina, Molièret pirullisuutta ja vallanhimoa ihmisluonteina, molemmat nuo suuret draamaklassikkomme yhtä lailla kohtalodraamoina kuin vallanpitäjiä naurukohteina käsitelleet suurissa klassikkoteoksissaan. Pahasta ihmisillä, kansakunnilla ja valtioiden sodilla on niin paljon kokijoita ja meitä kokijoiden perillisiä, että usein riittää omakohtainen pahuuden, menetyksen, pettymyksenkin kokemus synnyttämään ihmisen sisälle sieluun jännitteen, jolle oma ajatus ei anna rauhaa.

Jotakin tällaista koin Paha-teatterin alun hellittämättömän pitkähkössä, itsepainisen tuskaisessa oman kehon ja tunteen kamppailussa, joka teatterin lattiatasolla välittyi vaikuttavana tunteena todellisuudesta, päättämättömyydestä, piinasta ja kivusta, avuttomuudesta kestää tuska.

Tai vaikkapa kohtaus, joka aina on jäänyt arkiselta ulkokuoreltaan selväksi, mutta sisällöltään aprikointihetkiksi, kun laittaa kahvin kiehumaan ja sen tutun kiehumisporinan lomassa alkaa tiimalasin kaltaisesti nopeasti ratkaista asioita. Sekin on lähes jokapäiväisen tuttua pohdintaa meillä jokaisella, päättymätöntä, ja mainiosti monen Paha-teatterin eri kohtauksen keskeisenä, tyylikomeana, toistuvana toimintana.

Entäpä sitten nuo virallisuudet, suuret maalliset sfäärit, kuten muistomerkit, monumenttirakennelmat, juhlapuheiden osuudet niitä paljastettaessa ja taidetta yli kaiken ylistettäessä. Miten totuudenmukaisiksi nuo puheet muototuvatkaan puhujan omasta asian sisäisestä kuvasta. Kohtauksessa, jossa pääsimme jälleen kerran tuon erikoisuuden – tärkeyden olla taiteilija – todistamaan opastuksessa oman taiteensa sisältöön insinöörin pedanttisuudella kuin vallanpitäjän ainoalla hyväksytyllä taiteella, jäimme hätkähtäen, hymytenkin pohtimaan asian todellisuutta: vedätystä vaiko totta koko taide, kulttuurikin?

Ehkä suurimpana esityksen kokonaisherkkuna koin tuon kaksituntisen vahvan esittäjien rikkumattoman läsnäolon, tyylittelyn persoonallisin henkilöominaisuuksin, erilaisin teatteri-ilmaisun tuokioin, hienoina koreografioina, tanssillisina ja liikunnallisina vaikuttavina näyttelijöiden ihmistenvälisinä hyvyyden kontaktihetkinä, ryhmäkollaasiteoksina ja valtavan tehokkaina, miltei yleisöön tarttuvina intensiivisinä keskittymisinä. Ilmaisu vailla teennäisyyttä ja falskiutta imaisee mukaansa väkevyydellään, tunnelmillaan. Tuota ilmaisuskaalaa olisi jaksanut seurata ties kuinka kauan, siitä katsoja inspiroitui, jäi odottamaan uusia avauksia ja esimerkkikuvia hyvän ja pahan kamppailun yhteenvetoja oman sielumme nyt inspiroitujen esityssisältöjen vaikutteista.

Tunnelmallisen tehokas äänimaailma, valokeskitykset lumosivat ja varioivat kohtausten tunnelmin tapahtumat kiinteiksi. Ajaton, pelkistetty puvustus loi esitykseen kokonaisuusilmeen ennustuksellisen tehokkaasti.

Asioita, joita haluaisin kertoa sinulle on moniulotteinen teos menetyksen teemoista. Se tutkii teatterin eri tyylilajien rajapintoja ja ihmisen tapoja käsitellä käsittämätöntä. Asioita, joita haluaisin kertoa sinulle on Paha-teatterin kantaesitys ja debyyttiproduktio.

Ohjaus: Malviina Lehtinen ja Oona Virolainen Käsikirjoitus: Malviina Lehtinen, Oona Virolainen ja työryhmä Tuotanto: Oona Virolainen ja Irina Ritvanen Taiteellinen dialogi, työryhmän turvahenkilö: Toni Nikka Taiteellinen dialogi: Ville Vuorikoski Äänisuunnittelu: Aapo Savisaari ja Hanna Markkanen Valosuunnittelu: Edu Nieminen ja Pekko Rajala Graafinen suunnittelu: Malviina Lehtinen, Oona Virolainen ja Roosa Leivo (logo)

Näyttämöllä: Julius Kalliokoski, Frida Krohn, Siiri Lehtinen, Miska Muilu, Pekko Rajala, Aapo Savisaari, Laura Tyyskä

 

Kategoriat
kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Pisarateatterin farssi on loistavatasoista teatteria

Karoliina Bergman, Tuire Arola, Eerik Kuronen, Mervi Valtanen,              Juha Rouhiainen, Virpi Hiltunen

Nastolan Pisarateatterin Robin Hawdonin TÄYDELLISET HÄÄT Taidekeskus Taarastissa tarjoaa todellisen hauskuuden, vapauttavan naurun, tilannekomiikan vauhtihurjuuden, tarkkarytmisen farssiesityshuvin täydellisenä esittäjiensä näyttelijätaiteen pohjattomana aarrearkkuna. Sen huiman monisärmäinen henkilöohjaus sytyttää ajatusnystyrämme tarinan tuhansien solmujen jatkuvaan reagointiin ja loputtomien juonikiemuroiden ymmärtämisen ponnisteluun, mutta antaa samalla kuin koko kroppamme syöksyä nautinnolliseen nauruhermojemme ruhtinaalliseen, päättymättömään täyskylpyyn – toisinaan mitään mistään ymmärtämättä.

Esityksen yhteisnäyttelemisen luomat ja omaksutut pikkutuhmuuden täyttämät liikkeet ja rytmit, koreografiset yhteisliikekohtaukset tekevät teoksen sisällöstä inhimillisen ja ainutlaatuisen vauhdikkaan sekä nautinnollisen sykkivän kokonaisuuden, joka taatusti viihdyttää yhtä lailla moraalisesti sivistyneen siveän kuin räävin ronskisti hävyttömän katsojan nauttimaan estoitta tästä viihdeteatterista.

Olen yleensä käyttänyt sanaa farssi pitkin hampain – sehän on arkikielessämme asioita päätettäessä yleensä halventava käsite. Nyt koen sen teatteritaiteen terminä juuri tämän esityksen muodon ja sisällön sekä korkeatasoisen esityksen ansiosta ihmisen mielen parantamisen ja aidon huumorin löytämisen nerokkaan pohjattomana ja jatkuvasti rönsyävänä harmittoman hauskuuden epistolana.

 

Nastolan Pisarateatteri suotta kaivelee ohjelmalehdessään sanaa harrastajateatteri. Tässä ainutlaatuisessa tapauksessa kaivelkoot, tämä Täydelliset Häät –farssi on sitäkin, mutta paljon pidemmälle – ammattiteatteriakin täydellisempää, elämää ja ihmistä lähellä olevaa, tinkimätöntä, valtavan sitkeää ja loputonta harjoitusta ja kokeilua, uhrautumista – vaativaa taiteilijoittensa henkistä työtä ja sen aikaansaamana harvinaisen upea taiteellinen tulos.  Esitys ei jätä toivomisen varaa, ei kylmäksi, apaattiseksi tai kyyniseksi, se ei katkea, pysähdy tai junnaa, vaan toimii koko ajan täysin ajatuksin, tehoin ja volyymein riemastuttavana viihteenä.

Teatterina se on siis harvinaisen puhdistava aarrearkku meidän parinsadan katsojan elää yhtäaikaa kuuden persoonallisen ihmisen nahoissa täydellisesti, vuoroin niiden jokaisen aivoituksiin sisään putkahdella, puikahtaa nopeasti toiseen ja taas toiseen sanankäyttäjän repliikkiin, ilmeeseen, reaktioon, liikkeeseen ja ennen kaikkea rimpuilla suu vähintään hymyssä mukana tuossa esityksessä sellaisella vauhdilla parituntia, että välillä pitää hengästyä ja samassa kuitenkin jo seuraavassa hetkessä yhtä aikaa lisää ja lisää tätä hauskuuden ihanuutta ahmia ja maistella.

Farssi ei syty pelkän yhden ihmisen hahmossa, vaikka Tuire Arolan yksin loistavasti demonstroima Kamelianaisen kuolema -kohtaus suorastaan räjäyttää Täydelliset häät -ennakkotunnelmat vauhtiin ja kattoon ihastukseksemme. Arola luo näytelmän hurmaavimman, aktiivisimman, luontevimman ja temperamenttisimman sulhasen ja bestmanin Malla-siivojalle antaman laajan skaalan eri henkilöitä häiden katastrofin pelastamiseksi haltioittavan herkullisesti. Hän rakentaa yhdessä ensemblen kanssa esityksen farssikäänteisiä tunnelmia kuin tuosta vain – tarinaa kääntäen mielin määrin, kaikkea osaten, naisten ja miesten päiden sisällä liikkuvia ajatuksia tässä hääseurueessa mieluusti ja varsin tajuttavasti, helposti muutellen. Hänessä on oikeastaan tämän esityksen akku ja voima, jonka hän hallitsee ja taikoo muutkin mukaan tähän päättömään häämenoon.

 

Juha Rouhiaisen näyttelemä sulhasen bestman on taitava replikoija, rytmitarkka vastanäyttelijä ja taiteilija-avuiltaan, monilta äänenkäyttötaitavuuksiltaan, eleiltään, liikerytmiikaltaan ja hevosmaiselta mahtinaurultaan valloittava luomus.

Mervi Valtanen morsiamen äitinä tekee bravuurisen vanhan naisen niin ihanan humalaisena persoonana, ettei täydellisten häiden sukulaiskatraan laajuutta enää voisi sopivammin äärilaidan omalaatuisilla persoonilla kuvailla. Valtasella on harvinainen taito pienilläkin repliikeillä hallita koko laaja näyttämö – se on suurta taiteilijan kypsyyttä ja yhtä aikaa meille katsojille hauskan ronskia ja revittelevää huumoria.

Kirsi-morsian Karoliina Bergman luo esitykseen jonkinlaista tolkkua, yrittäessään aidosti, sinnikkäästi selvittää, mitä kaikkea edellisenä yönä hänen sulhaselleen tässä samassa hotellisviitissä ennen tulevaa hääyötä oikein on sattunut. Hänen pukeutumisensa ja kasvonaamionsa tuntuvat niin hellyttävän aidoilta, että useat häät vilisevät jo kuin filminä hänen morsian-valmistautumisensa hauskoissa, tarpeellisissa sukupolvien mieltämissä perinteissä ja manoovereissä.

Sallana Virpi Hiltunen näytteli elävän mahlaisesti, temperamenttisesti bestmanin uuden naisystävän, välillä siivoojaksikin muuntautuen. Hän luo hahmoonsa suuren salaperäisyyden hehkun, emme tiedä enää mitä hän naiseudellaan, viettelevällä sensuellisuudellaan lopulta tarkoittaa. Se paljastuukin vasta hääsoittojen jo kaikuessa mahtipontisen tarkkasävyisen näyttämömusiikin pauhuisissa akordeissa.

Eerik Kurosen Mika-sulhasen ympärille koko tarina on käsikirjoituksessa ja ohjauksessa luontevasti kytketty. Hänellä on farssinäyttelemisen omat, synnynnäiset avaimet: valtava keskittyminen hahmoonsa, mittaamaton kyky ottaa jokainen repliikki toisilta näyttelijöiltä kopiksi ja heittää se taas eteenpäin loputtoman tarkkamaaliseksi vastaheitoksi. Kuronen luo täysin ammattilaisittain taitavan persoonallisen dialogin näyttämölle vastanäyttelijöittensä kanssa. Yhdessä näyttelijätiimin kanssa hän nostaa harvinaisen persoonallisen sulhashahmonsa avulla koko esityksen yhteisnäyttelemisen mitä omaleimaisimmaksi, tasokkaimmaksi ja ammattimaisen korkeatasoiseksi teatterityöksi. Kurosen teatterityö on yhtäaikaa näyttelijän teatteria hahmonsa fyysisen olemuksen omaperäisenä, jäljittelemättömänä persoonallisuutena, jonka moraalin polttarit ja viina on hetkeksi vienyt kadotetuksi ominaisuudeksi ja tapahtuneet tosiasiat selkeästi kadonneet – hänen lähimmäishätänsä ja ihmissuhteensa ovat akuutisti esityksen agendassa. Toisaalta Kurosen näyttelijätyöstä tihkuu ensemblen hurjavauhtisessa dialogissa sydänpoltteista naisenkaipuun casanovaa, maskuliinisuuden jäljittelemätöntä huumorin ja sielukkuuden lämpöä, joka lopulta saa tarinassa yllättävän palkkionsa.

Täydelliset häät -farssin pääarkkitehdin, ohjaaja Tapani Kalliomäen osuuden olen jättänyt arvioni loppuhuipennukseksi. Hän on syntynyt ahkeroimaan, harjoittamaan, jalostamaan nämä kuusi lahjakasta esiintyjävelhoa, pieksemällä lahjakkaat, uusiutuvat ja valloittavat taiteilijat yhteiseen iskukykyiseen tulkintaan ja synnyttämään nyt farssin Lahdessa suureksi teatteriteoksi ja myönteiseksi käsitteeksi esittävässä taiteessa. Esityksen kiihottavan henkilökohtainen näyttelijätyö, pidäkkeetön täysheittäytyminen rooleihin muuttuu Kalliomäen käsissä täydelliseksi taiteilijan ammattitaidoksi sisäistetyin sadasosasekunnin iskevyys-salamoin ja loistaa jokaisessa kuudessa roolityössä omahohtoisen nautittavana uniikkina teatteri-ilmaisuna.

 

Apulaisohjaaja Laura Huhtamaa ja ohjaajan assistentti Susanne Mast muodostavat Kalliomäen kanssa ilmeisen kouliintuneen yhteistiimin, jonka tehon ja raikkauden vaistoaa  tarinan kiehtovasta liikekielestä ja esityksen nautittavasta sujuvuudesta. Samoin näyttämömusiikin upea, ekonominen käyttö aivan kansainvälisessä teatterisävelten huipussa ja lavastus rekvisiittoineen, puvustuksineen pelaavat tulkinnassa omaa taidokasta universaalista tasoaan.

https://pisarateatteri.fi/

https://lahenuutisia.fi/2024/07/12/nastolan-pisarateatterin-taydelliset-haat/