Kategoriat
kulttuuri teatteri

KaniJaniKani ja Ihminen

Maailmanlaajuinen, myös suomalainen kotimielikuvitus on jo satoja vuosia iltasatukäytännöissä ja lukemistoalkeissa usein löytänyt luonnosta faabelisen alueen ja inhimillistänyt eläimistä puhuvia ja ajattelevia, luonteiltaan erilaisia otuksia. Jänis Vemmelsääri on melkoisen tuttu nykylapsuudellekin. Ihmisen jokapäiväinen työn ja toimeentulon todellisuus palaa yllättävän usein  luontoon realistisesti myös kaupungeissa. Jänis on tullut jäädäkseen koettavaksemme ties kuinka moneen kertaan viikoittain jopa päivittäin täällä urbaaniksi Cityksi mainostetussa Lahti-kaupungissamekin. Jäniksen lailla me kaupunkeihin luutuneet, tylsistyneet haluamme loikkia näinä ahdistavina maailmanpoliittisina aikoina edes hetkeksi vapauteen ajatuksistamme meille median maalailemista ahdistavista tulevaisuusnäyistä.

 

Arto Paasilinnan romaanista Jäniksen vuosi on aikaa jo viisikymmentä vuotta. Viime vuonna romaanista yksi usein esitetty teatteriversio nousi jälleen maamme teatterien eturiviin juuri täällä Lahdessa, kun Lahden Lauantainäyttämön esitys Tapani  Kalliomäen ohjauksena korotettiin suomalaisen valtakunnallisen harrastajateatterikatselmuksen palkituimmaksi näytelmäesitykseksi. Ensi syksynä Jäniksen vuosi hyppää suoraan Kansallisteatterin päänäyttämölle Kristian Smedsin ohjauksena.

 

Näinä päivinä ollaan Lahdessa jälleen teatterisuuntausten  päivänpoltteisessa kärjessä laittamassa vielä paremmaksi ja omintakeisemmaksi, ainutlaatuisemmaksi. Maan nuorimmat, juuri opiskeluissaan teatterien taiteilijoiksi valmistuvat teatteriammattilaiset ovat asialla ja tuovat Teatteri Vanha Jukoon lähinnä aikuisille suunnatun paljolti kainaloita kutkuttavan näytelmänsä.

Lahtelaisessa Teatteri Vanha Jukossa saa perjantaina 12.4.2024 ensi-iltansa ja kantaesityksensä KaniJaniKani.

Eilisessä lehdistötilaisuudessa näytelmän pienestä katkelmasta tajusi, että näytelmä tänään tunnelmaltaan on katsojalle taitavasti lavastettua tunnistamaamme maailmaa, kotiympäristöäkin, mutta sisällöltään siitä löytyvää valtavaa mielikuvituksellista kuvitelmaa, jonka kokeminen sinänsä on jo vapauttavaa ja hurmaannuttavaa, jos kohta meitä monessa kohden mielialoillaan samaistavaa, puhuttelevaa kaukaisessa realismissaan.

KaniJaniKani on kertomus ihmisistä, kaneista ja muutoksenkaipuusta. Esityksen päähenkilö Jani potee merkityksettömyyttä ja stressiä ja ratkaisee ongelmansa menemällä mökille sekä hyppäämällä kaninkoloon.

Lahdella on harvinainen onni päästä tällaisten lahjakkaiden taiteilijoiden työhön tutustumaan. Teatteri Vanha Jukon taiteellinen johtaja Esa-Matti Smolander kertoi yhteistyöllä olevan jo perinteitä niin käytännön järjestelyissä kuin teosten budjetoinnissa. Esityksen ohjaaja Otto Nyberg kuvaili teoksen valmistumisen tuoretakuista tapaa, jossa käsikirjoitustakin pitkin harjoitusjakson koko ajan kirjailijan kanssa syvennetään esittäjilleen entistä istuvammaksi ja sanomaansa purevammaksi.

Esitys on Jukon ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhteistuotanto, joka jatkaa vuonna 2022 alkanutta yhteistyötä. Esityksen taiteellinen työryhmä koostuu juuri teatteritaiteen ammattilaisiksi valmistumassa olevista opiskelijoista. Esitys on useimmille sen valmistajista taiteellinen opinnäytetyö.**

Työryhmä harjoitustauolla.

 

KaniJaniKani

Toteutus:
Mikael Karkkonen – näytelmäteksti, Teak **
Otto Nyberg – ohjaus, Teak **
Ella Snellman – pukusuunnittelu, Aalto
Miina Kujala – lavastussuunnittelu, Teak **
Katinka Ebbe – valosuunnittelu, Teak
Pauli Kotilainen – äänisuunnittelu, Teak **

Näyttelijät:
Heikki Nousiainen, Teak **
Juhana Hurme, Teak
Katriina Lilienkampf, Näty
Miika Suonperä, Näty

 

Teak= Teatterikorkeakoulu

Näty= Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelma

Aalto=Aalto yliopisto

 

Ensi-ilta perjantaina 12.4. klo 19

Muut esitykset: Ke 17.4. klo 19  Su 21.4. klo 15  Ke 24.4. klo 19   To 25.4. klo 19   La 27.4. klo 19   La 4.5. klo 19   Su 5.5. klo 15     To 9.5. klo 19   Pe 10.5. klo 19

Esityksen kesto noin 2 t 15 min

https://www.teatterivanhajuko.fi/

Palaamme esitykseen ensi-illan jälkeen.

Kategoriat
kulttuuri musiikki

Sekaisin Kaijasta!-konsertti

Sekaisin Kaijasta! on intohimoinen, lämmin ja herkistävä konserttikokonaisuus, jossa Kaija Koon tosifanit tekevät cover-konserttimuotoisen kunnianosoituksen idolilleen. Välispiikeissä kuulluista päiväkirjakatkelmista paljastuu, miten Kaija liittyy ensirakkauteen, mummolan vinttikamariin, kesätöihin, vastaamattomiin kirjeisiin – eli siis: vähän kaikkeen!

Laulu ja tanssi: Leena Keizer & Matti Halmetvaara

Piano: Viljami Viippola

 

Sekaisin Kaijasta! –konsertin ensiesitys Liike- ja yrityskeskus Korilla, to 11.4. klo 19:00.

Ensiesitys järjestetään yhteistyössä Korin, Ihana Dessinerin ja Mojo-tuotannon kanssa.

 

Ennakkoliput: edutam.eventiolive.fi    Promokuva: Studio Roihu

Lisätietoa tapahtumasta:  https://facebook.com/events/s/sekaisin-kaijasta-konsertti/415767167690054/

Taustaa tekijöistä: Keizer & Halmetvaara & Viippola aloittivat konserttimuotoisen yhteistyönsä syksyllä 2023. Heidän ensimmäinen yhteistuotantonsa oli Valontuojat-draamakonsertti, joka nähtiin joulun alla kiertueella Lahdessa ja Pohjois-Savossa. Sekaisin Kaijasta! on trion toinen konserttikokonaisuus, jossa yhdistellään laulua, tanssia ja pianomusiikkia.

 

Kategoriat
kulttuuri yhteiskunta

Kehityksen ja edistyksen varmassa pettämättömässä toteutumisessa

Pari päivää sitten pienellä Pyhättömän alueen kävelytuokiollani läheisen kadun tuttukasvoinen naapurin rouva kertoi juuri nähneensä kurkiauran taivaalla. Luonnon kiertokulun ilmiöt ovat taas tuoneet vuodenaikojen luonnonmerkit Suomeen. Muutama päivä sitten myös virallinen sivistyneen maailman kellonaika oli vaihdettu talvesta kesäaikaan ja monessa kodissa se tuotti kymmenien kellonviisareiden käännön tunnilla eteenpäin – moderneimmissa laitteissa sen tekivät jo laitteet itse. Seuraavana päivänä 20 sentin uusi lumiturkki peitti koko kesäaikaan siirtyneen Suomen maanpinnan.

Nyt pääsiäispyhien mentyä on ehkä tarpeen myös tavallisen ihmisen järjenkäytöllä pohtia uskonnon ja Suomessa erityisesti kohta jo entisen valtionkirkon – nykyisin vielä kansankirkon – merkitystä ja tulevaisuutta jokapäiväisenä elämän tarpeellisena tai tarpeettomana tapana ja käsitteenä.

Suomen valtionkirkoksi evankelis-luterilaisen uskontokäsityksen tekee vielä sen laajuus, sillä yhä yli 60 % suomalaisista kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon ja maksaa sille kirkollisveronsa. Tuo valtionkirkko näkyy oikeastaan enää vain Eduskunnan eli valtiopäivien vuosittaisissa avajaisissa, kun valtiopäiväedustajamme kokoontuvat avajaisjumalanpalvelukseensa ja ainakin presidentti instituutiona on ottanut tavakseen osallistua tuohon jumalanpalvelukseen. Kansankirkkona tuo luterilaisuutemme vielä menettelee, kun omassa kunnassani täällä Lahden kaupungissa juuri ja juuri 60% kansasta vielä kuuluu siihen.

Syntyessäni sota-aikana 1940-luvulla valtionkirkkoon kuului yli 90 % väestöstä. Sodan melskeissä niin rauha kuin sotakin siunattiin uskontomme nimissä. Vielä nyt muistan pikkupoikana näkemäni silloin paperikassia kantaneen kirkkoherran hahmon, hänen pelättyjen  polkupyörävierailujensa kodeissa merkinneen kuolemaa – ilmoituksen perheen jäsenen kaatumisesta rintamalla. Nyt tällainen tunnelma, toisen kansakunnan tuottama ja toisen kokema kuolema ei pelkästään vain meitä naapurivaltioiden asukkaita liikuta. Sota Ukrainassa tuntuu varjostavan jo koko maapallomme ihmiselämän keston häilyvää tilapäisyyttä.

Miksi sitten evankelisluterilainen sisältö (avioliittoon vihkimisiä, lapsikastetta, hautaamisia lukuunottamatta) ei juurikaan enää houkuta meitä kirkon järjestämiin tilaisuuksiin saati kirkkorakennuksiimme sanomaansa kuulemaan. Luin äskettäin ensi kertaa elämässäni uskontoomme asiasta tehdyt kansalaisille tarkoitetut perusmääräykset – Suomen valtion perustuslain ja sille rinnasteisen Suomen evankelisluterilaisen kirkkolain sekä Uskonnonvapauslain pykälät – peräkkäin. Kovin ovat kaikki kolme säännöstöiltään pykäläviidakkoisia, raamatullisen farisealaisia, tylsiä ja yksityiskohtaisen tietoviisaita maallikon luettaviksi. Tuskinpa ne kiinnostavat ketään kirkkoon liittymään – tai sieltä eroamaan. Missä viipyy se ihmiselle kenties tärkein kirkolta odotettava anti – saavuttaa mielenrauha yhteisössään ja omassa elämässään.

Oppikouluaikanani koin jo ensimmäisen, ihmisen uuden leimaamistapahtuman. Kannaksen kaksoisyhteislyseon evakko-oppikoulu Karjalasta oli rauhansopimusten sääntöjen pakosta muuttanut Lahteen seudulta, jonka Toisen maailmansodan rauhanlait määräsi naapurivihollisemme Neuvostoliiton alueeksi. Kannaksen koulun uskonnonopettajana oli ensimmäinen suomalainen naisteologi sacr.min.kand. Wendla Salokas. Joka syksy hän kävi suuret luokat (yleensä neljä rinnakkaisluokkaa/jokaisessa yli 40 oppilasta) oppilaskohtaisesti nimi nimeltä lävitse uskonnolliselta tunnustukselta ja oppilaan oli vastattava seisomaan nousten. Ev. lut. oli kelpaava vastausmuoto, johon Wendla nyökkäsi hyväksyvästi. Kun sitten joku vastasi ortodoksi, Wendlan katse kohtasi vastaajan, joka sai suullisen kommentin: siis venäjänuskoinen. Jos vastaaja taas ei osannut sanoa kuuluvansa kumpaankaan kirkkoon, Wendla kommentoi: siis pakana.

Aika on muuttunut. Ehkä vain rippikoulun uusiminen on hieman lievittänyt kirkkouskovaisten kuihtuvaa määrää veronmaksajina, sillä sen ihmisläheinen, leirimäinen kaveri- ja toverimuoto on yhä tehokas tapa kohdata toisensa ja uskovaisuus mukavasti ja luontevasti.

Kirkon jumalanpalvelusten suurten säveltäjien alkuaan maallisten ruhtinaiden hoveihin tehdyt sävelteokset Bacheista alkaen ovat kirkkomusiikkina itselleni olleet  lähes aina pelkkää museokamaa, urkujen pauhua keskeyttämään muka syvälliset uskomisajattelumme ja tarkoitettu pelkästään hälyyttämään hereille meitä korkeatasoisesta musiikkitaiteesta ymmärtämättömiä edes sanaa kuuntelemaan. Kaikki kirkonmenoihin liittyneet kokeilut kuten negromusiikillinen liikehdintä ja koreografia hengellisissä lauluissa tai virsissä eivät mielestäni sovi nekään suomalaisen ihmisen sielunmaisemaan.

 

Venäjänuskoisia ei kaupunkimme yli 2000 venäjänkielisestä asukkaasta ole rekisteröity enää kuin pari sataa. Yli puolisataa erilaista uskontoa julistavaa yhteisöä on maassamme rekisteröitynyt valtakirkkomme lisäksi jakamaan uskontoon vertautuvaa tietoa ja palveluja maassamme. Wendlan pakanat alkavat lähestyä Suomen prosenttitilastoissa jo kirkkouskovaisten yhä pienenevää enemmistöä. Mistä löytyisi vielä sisältöä kansankirkon tarpeellisuuteen, sielumme tarvitsemaa sijaa elämän tarkoitukseksi ja arkemme tarpeellisuudeksi – vai kuihtuuko se kohta pois, tarpeettomana turhuutena kiireemme tieltä.

 

Tuo kävelylenkkini sivuaa lahtelaista Mustankallion suurta hautausmaata, Pyhättömän mäkeen kiviaidoin rajoittuen. Tuolla hautausmaalla on lähisukulaisteni haudat ja ihan niiden vieressä myös Salokkaan Wendlan  hautamuistomerkki – Martti puolisoineen, tyttärineen ja vävyineen.

Sinne oli myös päässyt yksi Möysän Pyhättömän runoilija Einari Vuori (1921-2010) jo ennen kuolemaansa omine ajatuksineen ja runoineen.

”Tulkaa tänne, tulkaa tänne, tallelle pannaan, tallelle pannaan. Näin luki kappelin ovikaaressa Metelinmäellä ja Möysäänhän se liittyi sekin ja möysäläisiin. Kukin aikanaan he sinne päätyivät, paikoillensa säätynsä, asemansa ja uskonsa mukaan.”

Tässä vielä toinen hänen runoutensa helmistä taas kerran luettavaksemme:

JA  SITTEN  ELÄMÄ

Me kasvamme hyvänuskon, hyvien tapojen

ja ihanteiden jalossa ohjauksessa,

jumalanuskon ja historian hengen,

kehityksen ja edistyksen

varmassa pettämättömässä toteutumisessa,

ihmisyyden ja lahjomattoman oikeuden kirkkaudessa.

Ja sitten elämä….

 

todellinen elämä,

jolla ei ole ihanteita ja kohtuutta

tulee ja sivutessaan

lyö meitä kasvoihin rautaisella kämmenellä.

 

Hyvä Jumala kuinka se koskee.

 

Kategoriat
kulttuuri teatteri

Kevään lähimpiä näytelmien ensi-iltoja

IHMISEN OSA -näytelmän ensi-ilta on lauantaina 6.4.2024 klo 17.00 Mallusjoen seuratalolla.

Kari Hotakaisen romaaniin perustuva näytelmä on viiltävän tarkkanäköinen, traaginen ja hupaisakin yhden perheen ja samalla koko ihmisyyden kuvaus.

 

 

KANIJANIKANI-esityksen ensi-ilta on perjantaina 12.4.2024 klo 19.00 Teatteri Vanha Jukossa.

KANIJANIKANI on humoristinen kertomus ihmisistä, kaneista ja muutoksenkaipuusta. Esityksen päähenkilö Jani potee merkityksettömyyttä ja stressiä, ja ratkaisee ongelmansa menemällä mökille sekä hyppäämällä kaninkoloon. Esityksen taiteellinen työryhmä koostuu juuri teatteritaiteen ammattilaisiksi valmistumassa olevista opiskelijoista. Esitys on monelle heistä taiteellinen opinnäytetyö.

 

Aurinkoteatteri ja Kansallisteatteri esittävät yhdessä näytelmän

LAULUJOUTSEN – KATASTROFIBALLADI

Juha Mustanojan kirjoittama ja ohjaama Laulujoutsen on hillitön historiallinen piraattispektaakkeli, jonka tyrskyisän pinnan alla piilee kysymys talouden ja ihmisarvon vaietuista yhteyksistä. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 17.4.2024 klo 19.00.

Näyttämöteos on kolmas osa esityssarjasta, jonka aiemmat teokset ovat olleet Thalia-palkittu Maa-Tuska (2015) sekä kiitetty Atlantis (2018), joka kantaesitettiin Kansallisteatterissa.

 

Gaudian  ROBIN HOOD

Ilkeä prinssi Juhana on veljensä kuningas Rikhardin poissa ollessa kaapannut vallan ja ahneuksissaan hän verottaa kansalta jopa sipulit sopasta ja paikat teltoista. Rohkea Robin Hood ei kuitenkaan jää toimettomaksi, vaan yhdessä ystäviensä PikkuJussin ja Munkki Tuckin kanssa hän tarttuu toimeen auttaakseen ahdingossa elävää kansaa.

Esityksen ovat opettajiensa johdolla valmistaneet  Gaudia-lukion opiskelijat.

Ensi-ilta Lahden kaupunginteatterin Aino-salissa perjantaina 19.4.2024 klo 18.30

 

HULLUJA SATUJA   Kansallisteatterissa

Paula Norosen ja Minna Kivelän kirjoittamiin satuihin pohjautuva esitys tuo huippusuositut hahmot ensimmäistä kertaa teatterin näyttämölle. Esitys on lastenteatteria parhaasta päästä: vauhdikasta, oivaltavaa ja hauskaa. Hulluja satuja muistuttaa niin pieniä kuin isoja katsojia ystävyyden merkityksestä, erilaisuuden suvaitsemisesta ja liian pitkän ruutuajan haittapuolista.

Käsikirjoitus Henna Tanskanen – Helena Vierikko

Kantaesitys on keskiviikkona  24.4.2024 Kansallisteatterin Taivassalissa klo 18.30.

 

Lahden uutisia palaa näihin viiteen esitykseen niiden ensi-iltojen jälkeen.

Kategoriat
kulttuuri teatteri

Lauantainäyttämön Skavabölen pojat

Lahden Lauantainäyttämön Antti Raivion kirjoittama Skavabölen pojat on lahtelaisen teatteritaiteen odotettu kevään tapaus. Näytelmän ensi-ilta Lahden Loviisankadun Pikkuteatterissa 10.3.2024 oli vankan määrätietoisen, ammattimaisesti kokeilevan, tunnepohjaisen perustan ja omaäänisen teatteriestetiikan elämyksellinen harvinaisuus: sisällöltään hauska ajankuvaus, mutta vakavan itkettävä lapsuuden tosikertomus yhdestä suomalaiskodista vuosina 1972-82.

Tuon esityksen totuuspohja kertoo Antti Raiviosta ja hänen pikkuveljestään Leosta ja heidän kodistaan korkealle virkahissiin nousseen alkoholisti-isän ja taiteilijaäidin ylläpitämästä kodin hengestä. Näytelmäkäsikirjoituksen merkittävin anti suomalaiselle yhteiskunnalle on yhä osoittaa, miten isoveli pikkuveljensä kanssa ja veljesten kiintymys toisiinsa pystyvät yhdessä, kahdestaan elämään, sinnittelemään ja viimein selviytymään aikuisiksi, tulevaisuususkoisiksi kansalaisiksi.

”Toinen ei saa kuolla ennen toista. Eikä valehdella. Eikä jättää toista pulaan. Muuten joutuu maksamaan miljoonan tai enemmän. Koko elämänsä ajan.”

Kasvutarinaan on Lauantainäyttämöllä myös harvinaisen vankat teatteritaiteelliset perusteet. Ohjaaja Tapani Kalliomäen ensimmäiset teatterielämykset ovat syntyneet hänen Antti Raivion Skavabölen pojat Q-teatterin ensi-esityksen 1991 nähtyään. Nyt oli tullut kypsyys tarttua tähän näytelmään.

Tapani Kalliomäen useamman vuoden ajan ohjaukset Lahden seudun etevimpien, uskollisimpien ja luotettavimpien harrastajanäyttelijöiden kanssa ovat jo vakiintuneet ja vahvistuneet ammattilaisiin vertautuvina teatterilahjakkuuksina, sitoutuneina ryhmätyöläisinä, pelkäämättöminä uskalikkoina, joilta syntyy elävää, ihmisläheistä teatteria ja jotka pystyvät sitä tartuttamaan untuvikkoihin, teatteritaidetta vasta etsiviin aloittelijoihin ja ottavat heidät toverilämpöiseen thalia-joukkoonsa – sekä vievät meidät katsojat taidoillaan mukaan esitystensä lumoihin.

Kirjailija Antti Raivion Skavabölen poikien elämän kymmenvuotiseen jaksoon, kertomukseen Kallion perheestä, sen vähäisiin mutta sitäkin lämpöisempiin tutun arkisiin ilon hetkiin ja onnentaivaisiin sekä perhe-onnen traagisiin käänteisiin ja mullistuksiin saamme paneutua yllättävällä tavalla: kirjailijan ja ohjaaja Tapani Kalliomäen luomalla lapsen näkökulmalla koko perhesaaga eläen.

 

Pekka Kallion virkamiesperhe asuu korskeassa rivitalossa Kauniaisissa. Isä Pekka on paljon poissa kotoa, tärkeissä kokouksissa. Perheen lapset kahdeksanvuotias Rupert ja viisivuotias Evert ja taiteilijaäiti Pirjo elävät paljon kolmestaan perheen arkea. Lasten länkkärileikit, tikanheitot, vinttiseikkailut, lasten iltasadut, pihapiirin yhteiset rosvoleikit ja Cowboyhatut, nallipyssyt, Fazerin sekalaiset, Tex Willer -lukemistot sekä sukulaisten yhteiset juhlat täyttävät lasten elämän vuodet tapahtumillaan, odotuksillaan ajan toiveet. Lasse Virénin maailmanmestaruusjuoksu perheen television harvoina yhteisinä tähtihetkinä rajaa näytelmän aikakauden. Pian perheonni alkaa rakoilla. Pirjo kuulee Evertiltä, että isä seurustelee jonkun haisukirjeen lähettäneen naisen kanssa ja Pekan aviorikos paljastuu. Perhe viettää vielä sukulaisjoulua isän Ossi-veljen ja tämän Anu-vaimon kanssa, ja tämä joulu päättyy ikävissä perheselvittelyn tunnelmissa, ilmiriidoissa, kännisissä tunnelmissa. Isän juopottelu, naisseikkailut tekevät nopeasti hänestä ärtyisän ja väkivaltaisen puolison. Vanhemmat eroavat. Isä menee uusiin naimisiin tuoksukirjeitä lähetelleen Annelin kanssa. Pekka ja Anneli nousevat Pirjoa vastaan ja sosiaalityöntekijä Anja Sallisen päätöksellä Pirjo menettää lastensa huoltajuuden. Pojat revitään äidin hellyydestä ja he muuttavat isän ja Annelin luo Hyrylään, eli Skavaböleen. Äidin psyyke murenee ja hänet määrätään hoitoon mielisairaalaan.

Näytelmä kulkee teoksena, jossa nykyhetki pomppaa usein tunnistettaviin, koettuihin takautumiin. Muistin kerroksisuus kymmenen vuoden välein näyttämön nopeasykkeisessä esitysmuodossa sekä yhtä huomaamattomasti vaihtuvat paikka ja aika muistikentästä toiseen silmänräpäyksessä siirtyen, laittaa meidät katsojat valppaiksi ja innostuneen odottaviksi tarinan käänteille. Omaperäisin on tekstin sanomaa levittävä harvinaisen tehokas näyttelijätyö sisäistetyllä kypsällä näyttelijäilmaisulla. Se vie mukanaan niin, että unohdamme ajan ja paikan, vaivumme nautittavaan tunteen vaikuttamistenhoon kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Näyttelijää ja katsojaa yhdistää esityksen hellittämätön voimalataus, joka vie kuin huomaamattamme eläytymään mukaan tapahtumiin.

 

Näytelmäkirjailija Antti Raivion alkuperäisen Skavabölen poikien ja Lauantainäyttämön ensi-illan yhteneväiset teatteritekemisen tunnot ovat ilmeisesti jättimäisesti vielä vahvistuneet, sillä ohjaaja Tapani Kalliomäen 13 näyttelijän aikaperspektiivi toteutetaan nyt niin vakuuttavan keskeisesti näyttelijän sisäisellä muuntautumiskyvyllä, kaukana ulkonaisesti helposta tyypittelystä, että hätkähdämme omaa tajuntaamme.

Onko tämä mahdollista, että taiteilija hetkessä muuttuu silmissämme ja ajatuksissamme 10 vuotta nuoremmaksi tai vanhemmaksi tekstin tapahtumakerronnan digikalenterin kymmenenvuoden aikakierron hurjatempoisissa käänteissä. Täysin uudenlaista ilmaisua leijuu koko esitys.

 

Skavabölen poikien Kallion perhe, pojat Rupert ja Evert sekä siinä mukana isä Pekka ja varsinkin äiti Pirjo: vuosiluku digitaalisessa almanakassa vaihtuu ja siirtyy aikajanassa taas vuosikymmenen. Tärkein – mikään esityksen tunnelma ei rikkoudu vaihdosta ja muuntautumisen herkkyydestä, vaan esitys vain tiivistyy.

Olli Paakkasen Rupert tuntuu pienen otsalihaksen, käden asennon, kulmakarvan liikkeen, suun pikku mutrun, silmänvälkkeen, hymynkareen kautta muuttavan ikää, askelluksen nopeutta tai hidastumista, ajatusmaailmaansa niin täydellisesti, että shakespearelaisen ajan perusteatterin yhdellä taiteilijalla toteuttaa koko suuri draama vaikuttavasti on Paakkasen ilmaisussa tänään totta, kuin silmänkääntäjä aidosti hän voi todistaa saman näyttelijän esittäessä lapsen osaansa kymmenen vuoden aikavälein. Hänessä konkretisoituu ja elävöityy huumaavan todesti, teeskentelemättömän aidosti, ihmisläheisesti arka, vanhempien neuvoja totteleva kahdeksanvuotias lapsi kuin lähes aikuinen, kodin hajottua ohjat ottava, sen asiat hoitava täysi-ikäinen perheen tapahtumista vastuullinen nuori.

Samaa maata ja sukua on Heikki Hagmanin Evert, jonka hieman lapsellisempi hahmo taitaa muodonmuutoksensa lapsekkaammin, hurmaavaksi, pikkupoikamaiseksi muunnelluksi. Molemmat veljekset elävät ja toimivat niin, että kuin huomaamattamme me katsojatkin olemme taas harpanneet edestakaisin nuo näytelmärakenteen edestakaiset vuodet.

Tämän kaksikon kohtaukset ja dialogit ovat koko näytelmän suuri runko, herkku ja suola – ne tuntuvat parhaimmillaan niin tosilta, verivalan vannoneiden rehdiltä ystävyydeltä, lämpimän hauskoilta seitsemänkymmenlukulaisilta veljeksiltä, ettemme huomaa enää teatterissa olevamme, vaan Kallion veljesten kanssa poikien seikkailuissa Tex Willereiden, Fazerin sekalaisten, Cowboyhattujen, nallipyssyjen, tikanheittojen, vinttien salakätköjen, vieraille esitettyjen jännityskuvaelmien, pääkallojen, roskisten ja muin jännittävyyksin kahlaavamme – jos kohta jo löydämme heidät aitojen ensisuudelmien suikkaajilta tyttöleikkikavereiden poskille heidät hyvästellessään.

Myös äiti Pirjo Kallio (Kristiina Lanki) vahvistaa perheen merkitystä äidinrakkaudellisella voimallaan, tyyneydellään ja auktoriteetillaan isän väkivaltaisen käsittelyn haurastaessa hänen naiseutensa onnea ( lasten ne vain kuullessa) katseemme löytää ajatuksemme hänen ilmeistään, eleistään: hän säteilee paljon äidinrakkautta, lämpöä, surua, kipua, luopumista, väärinkohtelua, lasten puolustamista, tuskaa. Varsinkin vahva itsetuho, elämästä lähtökohtaus (Tolstoin Anna Kareninan tapaan) näyttää hänessä yllättävää päättämisen voimaa eletyn ihmisen, suurenmoisen itsetunnon oikeutta ja yhtä aikaa riistetyn äidinrakkauden lohdutonta merkittävyyttä.

Eerik Kuronen isä Kalliona tekee roolistaan uudenlaisen seitsemänkymmenlukulaisen virkamieshahmotelman, hyvin toimeentulevan, ulospäin sliipatun alkoholistihahmon, joita yhteiskunnan kerma on täynnä, mutta joita ei meille noina aikoina yleensä näytetty. Kuronen tulkitsee hienosti tunteen puolisoonsa rakastumisesta ja kiintymyksestä lapsiinsa, jotka kuitenkin juovuspäissään täysin tuhoaa – nuo monet todet kotien haaksirikoista, viinasta ja naisseikkailuista suurten päättäjien kääntöpuolina paljastaen. Kurosen taitava näyttelijätyö viiltää, ravistaa, pelottaa ja mykistää kameleonttisella todellisuustunnullaan, itsekkyydellään, seurauksillaan.

Jarmo Keskevaarin Taikuri on vahvasti sodanrunnoma sielu, jota sotaneuroosi kokemuksineen hallitsee. Hän ei arvoituksellisella olemuksellaan pääse sodan kuolemallisesta todellisuudesta ja vihollis-surmatapauksen raastavasta pakkomielteestään edes viinalla. Eräänlainen ennustus tulevaisuudesta välittyy hänen vahvasta mystisestä olemuksestaan. Hieno työ sekin.

 

Koko ensemble tekee tarkkaa, persoonallista roolityötä. Monet kahdeksasta vielä mainitsemattomasta näyttelijästä luovat useita rooleja, siksi vain muistumina niistä jotakin luettelomaisesti mainiten:

Jonna Wirén tekee veljeksille tärkeän iloisen ja sympaattisen uuden äitihahmon ihanasti, Kari Kitunen näyttelee Ossi-sedän eli poikien isän veljen mielisairaalan ylilääkärin, ja poikien hyvän ystävän niin juudaksen petollisen vahvasti, että tuo näytelmän tositarinaan ratkaisun, joka lopulta tuhoaa perheen äidin elämänuskon. Tuulevi Annalan sosiaalityöntekijä Sallinen on samoin yksi tyylillä tulkittu näytelmän juonikäänteen ratkaisija, lasten ja äidin erottamisen, taitavasti näytelty kylmä rooli. Aivan loisteliaita sivuosia ryydittävät Ulla Laakson Hippa-täti tikulla avattavin silmäripsin, Susanne Mast yhtenä hellyttävimmistä naisraunioista täysosumallisella juoppohahmollaan ja koko pääsiäisnoitien ja tanssijoiden katras kuten Maria Johansson, Minni Saarikoski, Ida Niva moneen taipuvin rooliluomuksin.

Tällaista taitoa, yhteisnäyttelemistä, farssin helppoutta karttavaa paneutumista, onnistunutta liioittelemattoman tarkkamaalista esittämiskykyä ihailen. Samoin harvinaista näyttämöpuhetta ilman teknisiä vahvistuslaitteita on ruhtinaallista nauttia, olkoonkin, että pieni siru siitä vielä tanssin ja joukkokohtausten vauhtihurmassa jäi kuulumattomiin.

 

Taas ihailen suomalaisen näyttämön uudenlaista, digitaalista lavastustekniikkaa, samoin uskomattoman rikasta äänimaailmaa, apulaisohjaajia, koreografeja, lavastuksen ja puvustuksen 70-luvun interiöörejä toteuttaneita, ja tässä lueteltuja teatterin synnyttäjiä, jotka kaikki toimivat aivan taikuutta lähentyvänä teatterillisina elementteinä vain Lauantainäyttämöllä Suomen Lahdessa:

Lauantainäyttämön ensi-ilta todisti teatterin uudistavan ja syventävän voiman leviävän jo esityksen alkuhetkestä suoraan mielenkiintomme hellittämättömäksi katsojaoikeudeksi – ymmärtää tunteella ja tuntemuksella, realismia syvemmältä kumpuavalla ikään ja aikaan muuntuvalla henkilöohjauksella toteutettuna näytelmää, joka jättää muistijäljet elämäämme.

 

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri teatteri

Sofi Oksasen totuudet paljastava Mansikkapaikka Kansallisteatterissa

Lavastus koko näyttämöaukon täyttävine nousevine ja laskevine läpikuultavine metallinoloisine suurine kansainvälisine kuljetuskontteineen ja niiden läpi heijastuva elävän ajantasainen maailmantilanne koko ajan vilkkaasti liikkuvine suurine putinistisen Venäjän panssarivaunujonoineen takasi esitykselle riittävän tosipohjaisen vailla kuvitelmia olevan ajankohtaisuuden. Samoista konteista avautui omilla vuoroillaan niin Jyväskylää lähellä olevan suomalais-ukrainalaisen perheen marjanpoimijoita työllistävä mansikkatila, moskovalainen toisinajattelijoita putinismiin manipuloiva sairaala, psykiatrin vastaanottotila tai saman marjatilan arkikoti, kaikki interiöörit merkittävine tunnistettavine aitoine rekvisiittoineen ajatuksemme keskittämään.

Vaikuttavinta kuitenkin on Kansallisteatterin Suuren näyttämön täysin puheteatterin repliikeiksi kirjoitettu näytelmä Mika Myllyahon harkitulla Sofi Oksasen kirjoittaman näyttämöpuheen täysin hallitsevalla ja pelkistetyllä sanomatarkkuudella, tutkitun tiedon ehdottomuudella. Sofi Oksasen teksti ei liioittele, ei kaartele totuutta, vähättele tai koristele sanottavaansa, ei sisällä turhia sanoja, ilmaisuja, satuilua tai jaarittelua tai kuvittelua eikä tunteita. Jokainen repliikki ja ajatus on aidosti totta, asia tutkittu juurta jaksain. Koko teos on sanatarkkaa kirjoittajan ajattelua. Harvoin näytelmäteksti osataan kirjoittaa niin steriilin asialliseksi ja luotettavaksi. Siksi näyttämöpuheen on myös oltava tarkkaa, lähes kirjallista, dialogin joka tavultaan hallittua ja ehdottoman sujuvaa. Ehkä ensi-illassa ounastelin enää vain tällä kohden vielä muutamia hiuskarvan ohuisia pikkupuutteellisuuksia sananlopuissa ja dialogin ajoituksissa.

 

Kansallisteatterin ja Sofi Oksasen uusi teatterigenre on tämän päivän ihmisten elämän rankkaa todellisuutta, aitoa realismia yhtä aikaa nykyisessä putinistisessa Venäjässä kuin länteen pompanneessa niin kutsutussa vapaassa Suomessa. Kansanvalta ja yksinvalta, putinismi ja vapaus, homoseksuaalisuus ja sen kieltäminen elävät niissä molemmissa pelottavasti rinnakkain sekä julkisina että piilotettuina.

Rinnasteinen ihmisen osa näissä molemmissa naapurivaltioissa on kansalaisen pakkonöyryys toimia julkisuudessa valtionsa periaatteilla, mutta tarvittaessa salata todellisuus, puikahtaa piiloihin yksilönä vain omatunnon kolkuttaessa itsellemme valtiovallalle tekemistämme taloudellisista tai ihmisoikeudellisista rikkeistä.

Ihmiskauppaa harjoitetaan molemmissa. Jyväskylän seudulla juuri oli tuomittu yksi marjayrittäjätilallinen vierasmaalaisia alistavasta täysin alipalkatusta, ihmiskauppamaisesta työllistämisrikoksesta. Näytelmän samankaltainen Oksasen esimerkkiperhe pyrkii salaamaan oman tilanteensa vain naapurin rikosta ääneen pohtimalla.

Putinistisen Venäjän ihmiskäsitys on valtion laeissa määrätty torjumaan kansallisen isänmaan epämoraaliset yksilöt, joista homot on vain yksi kohde. Heitä varten on perustettu käännyttämissairaalapraktiikat ja homoseksuaaleja metsästävät käännyttämisjoukot. Vapaan Suomen intiimit suhteet samaa sukupuolta olevien kanssa ovat jo tulleet ulos sateenkaarisista piiloistaan, mutta äärioikeistolaiset ja vanhoihin sukupolviin juurrutettu ihmisoikeuden vastustus on Suomessamme vielä luokittelevissa voimissa.

 

Mansikkapaikassa koko esitys avautuu meille seitsemän roolityön vuorosanoiksi huolellisesti kirjoitetuista repliikeistä. Perheen äiti Ruslana (Maria Kuusiluoma) ja vanhakantainen valtiolle lojaali, uskomususkoinen putinistinen mummo Valentyna (Pirjo Luoma-aho) ovat lähettäneet perheen homoseksuaalin Ville-pojan (Otto Rokka) käännytettäväksi pois homoudesta alan kuuluisalle putinilaisvenäläiselle psykiatriklinikalle, sen kansainvälisesti tunnustetulle alan psykiatrille (Janne Reinikainen) Moskovaan. Asian käytännön järjestelyt on paikalla hoitanut perheen lasten täti Masha (Wanda Dubiel), joka Putinin aloitettua sodan Ukrainaa vastaan oli suosiolla jäänyt putinistiseen Moskovaan. Suomalaisperheen isä Keijo (Petri Liski) hoitaa taloudellisesti hyvin menestyvää marjatilaansa käytännön läheisesti.

Perheen tytär Alina (Wenla Reimaluoto), joka on kouluttautunut poliisiksi, alkaa asialle tietämättömäksi tekeytyneen perheen kanssa ihmetellä, minne Ville on kadonnut, kun sodan sytyttyä häneen ei saada lainkaan yhteyttä. Vain Alina tajuaa myös oman kotinsa yrittäjyyden luisuneen samankaltaiseen lähitilan marjarikollisuuteen, jota hän juuri on ammatissaan selvitellyt.

Koko ensemble näyttelee roolinsa harvinaisella taidolla, osumatarkasti näytelmän sisältöä rikastavasti.

Wenla Reimaluoto luo Alina-roolissaan esityksen yhden keskeisen dynamiikan voimakentän selviteltyään naapurinsa marjatilan ihmisrikkomukset, ulkomaalaisten työläisten alipalkatun työn. Alina saa koko näytelmän tekstin kuljettamaan meidät upeasti kohti rehellisyyttä ja tunnollisuutta niin oman kotinsa työllistämisvilpillisyydessä kuin matkatessaan Moskovaan Ville-veljeään etsiessään ja siellä Masha-tätinsä moraalittomuuden kohdatessaan. Tuoreen aktiivinen näytelmän ote syttyy liekkeihin näytelmän kahdessa harvinaisessa, lyhyessä musiikillisessa liikeinstallaatiossa, jotka  Reimaluoto toteuttaa väkevän upealla liikunnallisella ilmaisulla.

Petri Liski pyrkii olemaan ulospäin oman marjatilansa luotettava, työmyyräinen isäntä ja tuo esitykseen käytännönläheistä, ahkeruuden ja työn ilmapiiriä, pelkkää ahkeran maaseutuyrittäjän sympaattista tunnollisuutta kuin mitään tietämättä poikansa Moskovan järjestelyistä tai oman tilansa marjanpoimijoiden kaltoinkohteluista. Liskin repliikkien määrä on runsas ja hänen juureva tulkintansa siksi lataa aitoudessaan näytelmän todellista vilpillistä sanomaa ja jännittävyyttä taakseen taitavasti kätkien.

Maria Kuusiluoman lähes maaninen ukrainalainen perheen äiti Ruslana luo esitykseen tekstinsä vuolauden edellyttämää loputonta miltei tauotonta sanatulvaa, näin eräänlaisena omavalheisena verhona tositapahtumille, verbaalisella puheensa taitavuudella marjatilan todellisuuden ja poikansa kohtalon peittäen. Kuusiluoman taitava verbaalisuuden sujuvuus ja helppous tuo esitykseen suomalaisuudesta poikkeavan ukrainalaisen ulottuvuuden.

Pirjo Luoma-aho  tuntui Valentyna-mummona keskittyneen ylläpitämään koko suvun yhteiset salaisuudet visusti omana tietonaan niin marjanpoiminnan useista väärinkohteluista poimijoita kohtaan kuin myös perhettä kohdanneen Villen katoamisen suvun kauhistelemat tapahtumat, jotka nyt putinilaisten hyökättyä Ukrainaan saavat jo hänetkin pelästymään.

Wanda Dubiel  kaikelle inhimillisyydelle välinpitämättömänä Mashana on täysin nielaissut putiinisen kansallisvaltio-isänmaan käsitteet. Hän on se huikenteleva, yhtä hyvin tarvittaessa läntinen tai putinilainen eloisa ilmestys, joka aikanaan osasi jäädä nauttimaan omasta, huolettomasta toimeentulostaan ja varmasta asemastaan miltei venäläisenä. Dubielin näyttelemä hahmotelma luo tutkittua putinilaisuuden oikeuttamaa omahyväistä statusta esitykseen.

Janne Reinikainen luo yhden esityksen todellistuntuisista hahmoista roolitehtävässään – putiinilaisen Venäjän kansalaisten eheytyskouluttajana poistaa terapiallaan homoseksuaalisuus  potilaistaan. Hänen aluksi ovela, hienosti toverillisesti tulkitsema hahmonsa yrittää erilaisin kotitehtävin ja harjoituksin johtaa Ville-potilaansa naisista kiinnostuneeksi. Sen epäonnistuessa hänen terapiansa vähin erin kiristyy potilastaan ahdistaviin manipulaatioihin, lopulta suorastaan sadistuu fyysisesti käsittelemään jo omanarvonsa murrettua Villeä. Tiede ihmisjulmuudessaan saa näytelmän tendenssin huippuun taitavasti näytelleen Janne Reinikaisen käsissä.

Otto Rokan esittämä Ville, suvun hylkäämänä, perheen todellisuudessa karsastamana homona, saa Rokassa vahvan, inhimillisen herkän hahmon. Hänen ihmisoikeutensa ehdottomuus on lujaa tekoa, jota psykiatrin käsittelyraakuuskaan ei murra, vaikka Rokan näyttelemisen vereslihaisen kärsimyksen suuruus ja voima jo välillä alkavat tuntua todellisuudessa rankalta aivopesulta, väkivallalta, tappavalta kidutukselta. Otto Rokka luo todellisen, hienon, aidon ja uskottavan roolityön – asenteellisen sukunsa hylkäämänä, autoritäärisen valtiokoneiston ihmisoikeutta haavoittamana ja murskaavana, haavanlehden väreilyksi muuttuneena, ihmisrauniona, jonka sisäinen voima on yhä tallella.

 

Kansallisteatteri on Mika Myllyahon ohjauksessa tehnyt maailmanhistorian nykyhetkenkokoisen ajantasaisen teoksen, josta viihteellisyys loistaa aikakautemme tapaan julmasti poissaolollaan. Läntinen vapaus ja venäläinen putinismi saavat siinä tutkitut todisteensa. Demokratia ja näennäisdemokratia saavat myös tajuttavat erilaiset sisältönsä. Kummassa me suomalaiset ja maailman kansalaiset oikeasti elämme tänään – Sofi Oksasen teksti kysyy.

Kansallisteatterin näytelmä on timanttisen järjestelmällinen esityskokonaisuus, rankka ja paljastava. Asiateatteri on tullut häikäisevän onnistuneesti suomalaisen teatterin tähän päivään kylmänä ja vakuuttavana.

 

Artikkelin valokuvat Mitro Härkönen

Kantaesitys 6.3.2024

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/mansikkapaikka

Kategoriat
kulttuuri teatteri

Forever Young

Eletään tulevaisuutta, muutama vuosikymmen nykypäivästä eteenpäin. Arena-näyttämö on muutettu vanhainkodiksi, jossa Kaupunginteatterin näyttelijät viettävät päiviään tiukan hoitajan tarkkailussa. Mutta kun hoitajan silmä välttää, heräävät harmaat ramppipantterit henkiin. Ihanaa olla koko porukalla yhdessä, ja muistella menneitä! Ja heillä on mitä muistella, sillä kukin on jo 90-vuotispäivänsä viettänyt.

Jos muisti ei aina toimikaan eikä jalka nouse kuten 2000-luvun alkuvuosikymmeninä suuren näyttämön musikaaleissa, niin lauluääntä ei ajan hammas ole nakertanut! Ja lauluja riittää – aina 1960-luvulta asti, kaikki vuosikymmenten parhaat hitit!Forever Young on kuin vanhainkodin Vain elämää, jossa jokainen näyttelijä on päivän artisti, ja yhdessä muistellaan nuoruuden hurjasteluita.
Millaista elämä on nyt, kun päivät täyttyvät olemisesta? Muutummeko me vanhoiksi, kun täytämme riittävän paljon vuosia? Vai pysymmekö sittenkin ja loppujen lopuksi aina samanlaisina – ikuisesti nuorina?

Esityksessä kuullaan tukullinen hittejä eri vuosikymmeniltä, kotimaasta ja maailmalta. Mukana muun muassa Taiteilijaelämää, Stayin’ Alive, Kaunis, rietas, onnellinen, Kaksi puuta, Forever Young, Kohtalon tango, Oon voimissain.

Tässä riehakkaanhaikeassa musiikkikomediassa pääset sinuiksi ikääntymisesi kanssa, tai ymmärrät paremmin vanhempiesi musiikkimakua, naurat ja huomaat melkein laulavasi mukana, kun Arena-näyttämö raikaa tunnetuimpia hittejä viime vuosikymmeniltä. Katsoja huomaa, että on ihanaa olla nuori – vanhanakin!

Musiikkikomediassa esiintyvät Vuokko Hovatta, Juha Jokela, Pertti Koivula, Vappu Nalbantoglu, Leenamari Unho ja Mikko Vihma sekä pianisti Tuomas Kesälä.

Näytelmän ohjaa Heikki Sankari, kapellimestarina toimii Tuomas Kesälä ja koreografiasta vastaa Johanna Keinänen. Lavastuksen on suunnitellut Antti Mattila, puvut Sari Suominen ja naamioinnin Milja Mensonen. Valosuunnittelusta vastaa Paavo Kykkänen ja äänisuunnittelu on Jaakko Virmavirran käsialaa. Näytelmän on suomentanut Sanna Niemeläinen, joka on toiminut myös teoksen dramaturgina.

Ensi-ilta on 7.3.2024 klo 18.30.
Palaamme esityksen arvioon.

Kategoriat
kulttuuri taide teatteri

Sofi Oksasen uutuusnäytelmä Mansikkapaikka

Mansikkapaikka on pelottavan ajankohtainen, trillerimäisten käänteiden draama, jossa ihmiset ajautuvat vihamielisen ideologian pelinappuloiksi.

Suomalaisopiskelija Ville on joutunut hoitoon psykiatrian klinikalle vieraassa maassa. Samaan aikaan keskisuomalaisella luonnonmarjatilalla on paljastunut törkeä ulkomaalaisten marjanpoimijoiden hyväksikäyttötapaus. Villen poliisisisko Alina alkaa tutkia skandaalia, joka uhkaa tahrata maineen myös mansikkatilaa isännöivältä Keijolta, Villen ja Alinan isältä. Asiat mutkistuvat, kun kukaan ei näytä tietävän, missä Ville on. Alina ryhtyy selvittämään veljensä katoamista.

Keijo on vakuuttunut, ettei hänen yrityksensä ole tehnyt mitään väärää. Jokin tuntuu kuitenkin olevan pahasti vialla. Ehkä oma maa ei olekaan mansikkaa? Ehkä vastoinkäymisten syyt ovat lähempänä kuin Keijo tai Alina kykenevät näkemään?

Näytelmän keskiössä on suomalais-ukrainalainen perhe, jonka lapset, Alina ja Ville, ovat syntyneet Suomessa. Perheen naapurissa sijaitsevalla luonnonmarjatilalla Keski-Suomessa on paljastunut ulkomaalaisten marjanpoimijoiden räikeä hyväksikäyttötapaus. Liittyykö perheen oma mansikkatila jollain lailla tapahtumavyyhtiin? Samaan aikaan perheelle tuo surua ja huolta Villen katoaminen – kukaan ei tunnu tietävän, missä hän on. Lisäpaineita aiheuttaa Venäjän Ukrainaan kohdistama julma hyökkäyssota, joka vaikeuttaa perheenjäsenten suhteita Putinia kannattaviin sukulaisiin.

Villen sisko alkaa tutkia tapauksia, sillä jokin tuntuu olevan pahasti vialla. Karmea totuus johdattaa sisaren moskovalaiselle klinikalle, jonka epäinhimilliset eheytyshoidot riistävät uhreiltaan vapauden sekä oikeuden omaan identiteettiin.

Sofi Oksasen kirjoittama Mansikkapaikka kohdistaa katseen siihen järkyttävän syvään kuiluun, joka on jakanut maailman kahteen keskenään vihamieliseen leiriin. Globaalin maailman pimeät voimat eivät toimi vain jossakin epämääräisessä kaukaisuudessa, vaan meidän keskuudessamme. Ja siinä pelissä ovat panoksena perustavat arvot ‒ vapaus ja ihmisoikeudet.

Sofi Oksasen uutuusnäytelmä Mansikkapaikka on terävän ajankohtainen kuvaus riistetystä vapaudesta. Suomen kansainvälisesti menestyneimmän nykykirjailijan Sofi Oksasen uutuusnäytelmä Mansikkapaikka kantaesitetään Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 6.3. Kevään odotettu kulttuuritapaus on trillerimäisten käänteiden draama yksilön vapauden riistosta ja hyväksikäytöstä.

Mansikkapaikka on trillerimäisten käänteiden puhedraama. Se kohdistaa katseensa polarisoituneeseen maailmaan, jossa käsitys vapaudesta ja ihmisoikeuksista nojaa rahaan, valtaan ja vanhoillisiin arvoihin. Oksanen kirjoittaa viiltävän tarkkanäköisesti esiin hädän ja ahdistuksen, jotka ihmisoikeuksia polkeva ideologia aiheuttaa. Mansikkapaikka ottaa kantaa vallitsevaan maailmantilanteeseen suorasanaisesti ja mitään pelkäämättä.

Oksasella on ilmiömäinen kyky nähdä ja sanoittaa vakava ja inhimillinen tragedia, jonka vapautta ja liberaalia demokratiaa rapauttavat vihamieliset ideologiat aiheuttavat. Ihmiseltä viedään arvo, kun hän joutuu pelinappulaksi politiikan ja historian pelilaudalle.

Palkitun ja runsaasti kansainvälistä menestystä saavuttaneen kirjailija Sofi Oksasen uutuusnäytelmä Mansikkapaikka kantaesitetään Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä. Kevään odotetun teatteritapauksen ohjaa Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho.

Sisaruksia esittävät Kansallisteatterin ensemblen uudet näyttelijät Otto Rokka sekä Wenla Reimaluoto, ja muissa rooleissa nähdään Wanda Dubiel, Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Pirjo Luoma-aho ja Janne Reinikainen.

Edellisen kerran Myllyaho ohjasi Oksaselta Puhdistus-näytelmän (2007), josta tuli valtava menestys niin teatteriesityksenä kuin romaanina. Oksasen tuotannosta on Kansallisteatterissa aiemmin kantaesitetty myös teokset Kertomuksia keittiöstä (2011) ja Kun kyyhkyset katosivat (2013). Oksaselta on vastikään ilmestynyt tietokirja Samaan virtaan, Putinin sota naisia vastaan (2023, Like).

Kantaesitys Suurella näyttämöllä 6.3.2024

Palaamme esityksen ensi-illan arvioon.

Kategoriat
kulttuuri teatteri

Lauantainäyttämön Skavabölen pojat

Lahden Lauantainäyttämön tila, asema ja tulos lahtelaisessa teatteritaiteessa alkaa olla vähintään aina odotettu, jännitetty uusi esitys, jota teatterista kiinnostuneet eivät halua jättää kokematta. Se on  hämäläisessä kulttuurissa saavutettua poikkeuksellista asemaa. Yleensä liian usein vaivaudumme menemään teattereihin joko toistemme suosituksista tai houkutteluista, aina kuitenkin niin tehtyämme toteamme, että taas saimme palan pohdittavaa, mielekästä maailman ja ihmisen osan miettimistä, mielihyvää, jopa sivistykseksemme elämänravintoa, omantuntomme tarpeellista kolkustustakin.

Lauantainäyttämö on viime vuosina profiloitunut pitkälle ilottelevan karnevalistisen teatterin suuntaan. Nyt sen ohjelmistoon on tulossa kolmenkymmenen vuoden takainen harvinaisuus. Kotikuvaus pääkaupunkimme läheisen hyväosaisten seudun kulttuurikodin perheestä, jonka lapsista sittemmin tuli yksi merkittävä suomalainen teatteritekijä uudenlaisella teatterikäsityksellään. Antti Raivio oli nuori uskallus, taiteelle vihkiytynyt ja rankasti työtätekevä teatteriguru, jonka ympärille kerääntyi Q-teatteri ainutlaatuisine saavutuksineen.

Heidän tuon ajan kulttiesitykseksi nousseesta Antti Raivion käsikirjoittamasta ja ohjaamasta Skavabölen pojat (Hyrylän pojat) -näytelmästä tuli aikanaan tapaus.

Tuon esityksen totuuspohja kertoo Antti Raiviosta ja hänen pikkuveljestään Leosta sekä heidän kodistaan korkealle virkahississä nousseesta alkoholisti-isän ja hermosairaan äidin ylläpitämästä kodin hengestä. Näytelmäkäsikirjoituksen merkittävin anti suomalaiselle yhteiskunnalle on osoittaa, miten isoveli ja pikkuveli pystyvät yhdessä elämään, veljesten kiintymys toisiinsa, sinnittelemään ja viimein selviytymään aikuisiksi, tulevaisuususkoisiksi kansalaisiksi.

Esityksen silloin kokeneet samanikäiset teatterista kiinnostuneet nuoret eivät voi teatteritapausta unohtaa. Useat tuon tulkinnan nuorista teatteritähdistä ovat edelleen suomalaisen teatterin (myös Q-teatterin) ja filmin suuria näyttelijä-ammattilaisia. Ja monet Skavabölen pojat esityksen nähneet ovat silloin hakeutuneet esityksen tunnevaikutuksesta teatteriuralle.
Kaksi heistä on tänään myös keskeisinä tekijöinä Lauantainäyttämön taiteellisessa henkilökunnassa, toinen ohjaajana, toinen harrastajanäyttelijänä. Kumpikin muutama päivä sitten Skavabölen pojat -näytelmää nuoruutensa katsojakokemuksena yhä Lauantainäyttämön lehdistötilaisuudessa hehkuttaen.

                             Ohjaaja Tapani Kalliomäki

Me, joilla ei tuota kokemusta Q-teatterin alkuperäisesityksestä ole, olemme viisitoista vuotta sitten saaneet kokea Zaida Bergrothin ohjaaman perhedraamaelokuvan, keskeisten aikuisten rooleissa Q-teatterin näyttelijöitä. Tyydyttävän realistinen elokuvaversio on tietenkin kaukana aidosta, elävästä ja voimakkaan eläytyneestä näyttelijätyöstä, teoksen lapsi- ja sukulaishuumorista ja poikien valtavasta, rehdistä ja todellisesta veljeydestä, mutta elokuvasta heijastuu yksiyhteen ajankuva, joka ei sinällään juurikaan tämän päivän ihmiseen liikaa puraise.

Lauantainäyttämön harvinaisen korkea taso perustuu ohjaajan, tuottajien, lavastajien, kirvesmiesten, maalareiden, puvustajien, mainostajien, järjestelijöiden, näyttelijöiden monitaituruudellisuuteen – reippaasti yli kolmenkymmenen (iältään seitsemänvuotiaasta yli seitsemänkymmenen) teatterintekijän yhteispaneutumiseen. Näyttelijöiden lähes vuoden pituinen harjoittelukokonaisuus ja koko ensemblen yhteistyö on jo hyvällä tavalla rutinoitunutta,  käytännönläheistä, sitoutunutta ja yhteistavoitteista sekä harjoitusten kokonaismäärä täysin ammattimaista.

Antti Raivion alkuperäinen teksti tuntui lehdistötilaisuudessa elävän yhtenä tulevana suomalaisena, harvinaisena lapsen aikuiseksi kasvamisen opetuksena meille kaikille. Mitä meille jokaiselle tulee kodin perintönä elämänreppuumme, jääkö sinne veljeyttä, sisaruutta ja niiden ainutkertaisuutta pysyvästi elämäämme?

Jotenkin testamentillista tuosta alkuperäisen tekstin merkittävyydestä on myös aika antanut esityksen koskettavuuteen. Parin viimeisen vuoden aikana molemmat Raivion veljekset ovat jo jättäneet tämän maailman ensin Leo ja viime syksynä Antti. Vielä vuosi sitten Lauantainäyttämön aloittaessa näytelmän valmistamisen Antti Raivio oli antamassa neuvoja sekä korjauksia näytelmätekstiinsä.

Sunnuntaina 10.3.2024 Loviisankadun Pikkuteatterissa Lauantainäyttämö tulkitsee yhden veljesrakkauden tositarinan sieluntäyteisellä lähimmäishuumorilla ja verivalan kestävällä totisuudella.

 

Kategoriat
kulttuuri taide teatteri

Paha -teatteri

Pääkaupunkimme teatterikentälle on kypsynyt jälleen komea teatterilaboratorio. Sörnäisten kaupunginosan raitiotie- ja metropysäkiltä sadan metrin verran askelia otettuasi pääset Katri Valan puiston kallion uumeniin hakattuun Vapaan Taiteen tilaan, sen hyvin valaistuun, kaikenlaiselle taiteelle sijattuun, valkeaksi rapattuun mittavan uhkeaan, hyvällä ilmastointitekniikalla varustettuun, mielikuvitusta herättävään tilaan.

Sen tuoreet, taitavat näyttelijälahjakkuudet, osaavat lavastus-, tanssi-, valaistus- sekä äänitaiteilijat ovat saaneet aikaan teatterielämyksen, jollaista tuskin koskaan ennen koettu. Kokemus kaikkiaan on teatteritaidetta kunnioittava, avartava, syventävä ja teatteriuudistukseen innostava poikkeuksellisella teatteriestetiikallaan ja interiöörillään.

Paha on draamakirjallisuudessa aina ollut mielenkiintoisempi aihe kuin hyvä. Pahaa – juonina ja murhina – ovat Shakespearet draamoina, Molièret pirullisuutta ja vallanhimoa ihmisluonteina, molemmat nuo suuret draamaklassikkomme yhtä lailla kohtalodraamoina kuin vallanpitäjiä naurukohteina käsitelleet suurissa klassikkoteoksissaan. Pahasta ihmisillä, kansakunnilla ja valtioiden sodilla on niin paljon kokijoita ja meitä kokijoiden perillisiä, että usein riittää omakohtainen pahuuden, menetyksen, pettymyksenkin kokemus synnyttämään ihmisen sisälle sieluun jännitteen, jolle oma ajatus ei anna rauhaa.

Jotakin tällaista koin Paha-teatterin alun hellittämättömän pitkähkössä, itsepainisen tuskaisessa oman kehon ja tunteen kamppailussa, joka teatterin lattiatasolla välittyi vaikuttavana tunteena todellisuudesta, päättämättömyydestä, piinasta ja kivusta, avuttomuudesta kestää tuska.

Tai vaikkapa kohtaus, joka aina on jäänyt arkiselta ulkokuoreltaan selväksi, mutta sisällöltään aprikointihetkiksi, kun laittaa kahvin kiehumaan ja sen tutun kiehumisporinan lomassa alkaa tiimalasin kaltaisesti nopeasti ratkaista asioita. Sekin on lähes jokapäiväisen tuttua pohdintaa meillä jokaisella, päättymätöntä, ja mainiosti monen Paha-teatterin eri kohtauksen keskeisenä, tyylikomeana, toistuvana toimintana.

Entäpä sitten nuo virallisuudet, suuret maalliset sfäärit, kuten muistomerkit, monumenttirakennelmat, juhlapuheiden osuudet niitä paljastettaessa ja taidetta yli kaiken ylistettäessä. Miten totuudenmukaisiksi nuo puheet muototuvatkaan puhujan omasta asian sisäisestä kuvasta. Kohtauksessa, jossa pääsimme jälleen kerran tuon erikoisuuden – tärkeyden olla taiteilija – todistamaan opastuksessa oman taiteensa sisältöön insinöörin pedanttisuudella kuin vallanpitäjän ainoalla hyväksytyllä taiteella, jäimme hätkähtäen, hymytenkin pohtimaan asian todellisuutta: vedätystä vaiko totta koko taide, kulttuurikin?

Ehkä suurimpana esityksen kokonaisherkkuna koin tuon kaksituntisen vahvan esittäjien rikkumattoman läsnäolon, tyylittelyn persoonallisin henkilöominaisuuksin, erilaisin teatteri-ilmaisun tuokioin, hienoina koreografioina, tanssillisina ja liikunnallisina vaikuttavina näyttelijöiden ihmistenvälisinä hyvyyden kontaktihetkinä, ryhmäkollaasiteoksina ja valtavan tehokkaina, miltei yleisöön tarttuvina intensiivisinä keskittymisinä. Ilmaisu vailla teennäisyyttä ja falskiutta imaisee mukaansa väkevyydellään, tunnelmillaan. Tuota ilmaisuskaalaa olisi jaksanut seurata ties kuinka kauan, siitä katsoja inspiroitui, jäi odottamaan uusia avauksia ja esimerkkikuvia hyvän ja pahan kamppailun yhteenvetoja oman sielumme nyt inspiroitujen esityssisältöjen vaikutteista.

Tunnelmallisen tehokas äänimaailma, valokeskitykset lumosivat ja varioivat kohtausten tunnelmin tapahtumat kiinteiksi. Ajaton, pelkistetty puvustus loi esitykseen kokonaisuusilmeen ennustuksellisen tehokkaasti.

Asioita, joita haluaisin kertoa sinulle on moniulotteinen teos menetyksen teemoista. Se tutkii teatterin eri tyylilajien rajapintoja ja ihmisen tapoja käsitellä käsittämätöntä. Asioita, joita haluaisin kertoa sinulle on Paha-teatterin kantaesitys ja debyyttiproduktio.

Ohjaus: Malviina Lehtinen ja Oona Virolainen Käsikirjoitus: Malviina Lehtinen, Oona Virolainen ja työryhmä Tuotanto: Oona Virolainen ja Irina Ritvanen Taiteellinen dialogi, työryhmän turvahenkilö: Toni Nikka Taiteellinen dialogi: Ville Vuorikoski Äänisuunnittelu: Aapo Savisaari ja Hanna Markkanen Valosuunnittelu: Edu Nieminen ja Pekko Rajala Graafinen suunnittelu: Malviina Lehtinen, Oona Virolainen ja Roosa Leivo (logo)

Näyttämöllä: Julius Kalliokoski, Frida Krohn, Siiri Lehtinen, Miska Muilu, Pekko Rajala, Aapo Savisaari, Laura Tyyskä

 

Kategoriat
kulttuuri taide viro

Taiteen voima

Lahtelainen viron kieltä ja kulttuuria harrastava ja niihin perehtynyt pieni ryhmä    teki seitsenhenkisen junamatkan Lappeenrannan Taidemuseon Evald Okasin harvinaiseen tämän työn ja sukunsa jälkipolven taiteen laajaan ja taatusti voimauttavaan taidenäyttelyyn. Syystä voidaan puhua Viron Okas-suvun taiteen dynastiasta: Okasin, hänen tyttäriensä, lastenlasten ja vävyjen taiteesta, joka näyttelyssä sai harvinaisen läpileikkauksen seitsemänkymmenen vuoden takaa aina tämän päivän moderniin maalaustaiteen, lasitaiteen ja grafiikan merkittävimpiin virolaistaiteilijoihin ja heidän taiteeseensa.

Näin laajaa, monipuolisen tyylirikasta, huippulaadukasta ja vaikuttavaa näyttelyä pääkaupunkimme ulkopuolella tuskin koskaan ennen on koettu. Lappeenrannan taidemuseon avarat ja kookkaat monihalliset näyttelytilat ovat nyt harvinaista, hyvin ripustettua ja pohdittua taidetta esimerkillisesti mille tahansa  taidemuseolle tai gallerialle Euroopassa.

Evald Okas
Evald Okas: Omakuva

Evald Okasin (1915-2011) monipuolista taiteilijataivalta, hänen piirroksiaan, grafiikkaansa, maalauksiaan sekä taiteellisen työnsä suhdetta vallinneeseen valtiolliseen tilanteeseen voi lukea museon seinällä olevasta perusteellisesta seinälehdestä.

Okasin valmistuttua vuonna 1940 korkeakoulusta taidemaalariksi hänen tiensä Viron Valtion Taideinstituutissa ja neuvostoajan monenlaisissa konjunktuurisissa vaiheissa huipentui SSR:n valtion instituutin professoriksi 1954 ja viimein akateemikoksi. Neuvostoliiton akatemian akateemikon arvonimi avasi hänelle poikkeuksellisen lukuisia ulkomaanmatkoja vuosina, jolloin valtionrajat oli suljettu tavalliselle kansalaiselle: 1960-luvun matkat Japaniin, Intiaan, USA:han, Kanadaan, Italiaan, Kreikkaan ja muihin Euroopan maihin olivat hänelle ja hänen taiteelliselle työlleen merkittäviä ajanjaksoja. Okas oli Neuvosto-Viron korkeimman neuvoston jäsen vuosina 1963-1983. Evald Okas on yksi Viron monipuolisimmista taiteilijoista. Hän osasi luovia valtiokoneiston likvidointitaipumusten läpi taiteensa ja taiteilijakutsumuksensa avulla. Hänen töitään on kaikissa merkittävissä Viron taidemuseoissa, julkisissa tiloissa, valtion edustustiloissa sekä yksityiskodeissa Virossa ja ympäri Eurooppaa. Vasta nyt saatoin tajuta, että usein näkemäni Estonia teatterin lähes 100-neliöinen kattomaalaus on hänen ja Elmar Kitsin sekä Richard Sakritsien munatemperatekniikalla vuonna 1947 maalattu yhteistyö, yhä häikäisevä kauneus.

Evald Okas: Mahtra

Yksi Viron maalaustaiteen monista merkkiteoksista on hänen maalamansa taulu Mahtran sota – vuodelta 1958. Viron Mahtrassa ja muissa alueen kartanoissa syntyi vuonna 1858 talonpoikaiskapina, jossa talonpojilla oli vain seipäät aseina oikeuksiaan puolustamassa – teos maalattiin Mahtran sodan 100-vuotispäivän kunniaksi. Okasen teoksesta näkee valtavan ihmisten kiihkon, sisäisen oikeudentunnon ja voiman täyttämät kasvot ja tunnelmantäyden omankädenoikeuden välttämättömyyden ja raivon kannustimena.

Kierreltyäni jälleen monikymmenisten suurten ja vain toisinaan pienikokoisten teosten Okasin luomissa tunnelmissa tajusin hänen maailmantuntemuksensa ympäri maapallon tehneen hänestä klassikon, modernin, konstruktiivisen taiteilijan, jonka teokset ovat äärimmäisen ajankohtaisia ja tilittäviä tänäänkin kuvittamaan Eestin ja koko yhteiskuntamme sielunmaisemaa.

Evald Okas: Alastomuus
Evald Okas: Kaksi nuoruutta

Alastonmaalaus on yksi Okasin suurista teemoista, niitä on tässäkin näyttelyssä upean kookkaina, punaista väriä sykkivinä runsaasti esillä.

Evald Okas: Naisnäyttelijä

Hänen aiheensa nainen on myös teoksia vallitsevaa, hänen viivansa herkkyys ja teho on huipuillaan hiushienon herkkää, pelkistettyä, suuren taiteilijapersoonan ilmaisua.

Juuri vähän ennen Viron uutta itsenäistymistä ja Neuvostoliiton hajoamista Lahden lasten kuvataidekoululla ja Viron Tallinna laste kunstikoolilla syntyi taideopettajiensa yhteyksiä ja mahdollisuus vierailla Lahdessa ja Tallinnassa. Molemmat koulut kävivät opettajineen toistensa vieraina (tosin suurin tullitarkastuksin perusteellisin vierailuanomuksin ja hankalin viranomaisjärjestelyin me urheasti järjestellen). Myös vieraiden majoittaminen omiin koteihin Lahdessa ja Tallinnassa hoidettiin. Täällä Lahdessa myös järjestettiin tallinnalaisille Mariankadun silloisessa taidetilassa  Tallinnan kunstikoolin opettajataiteilijoiden ensimmäinen länteen pystytetty heidän töidensä näyttely molempien taidekoulujen rehtoreiden organisoimana ja lasten perheiden aktiivisten vanhempien talkootyöllä -taidemaalareille, graafikoille ja keramiikkataiteilijoille näyttely heidän töistään. Yhteydet Okasen taideperheeseen tapahtuivat sittemmin hänen tyttärensä perheen taidemaalarien Mari ja Uno Rosvaltin kanssa vierailuilla heidän kodissaan.

Taidemuseon toisessa, suuren aulan erottavassa osassa on Evald Okasin jälkipolven taiteen vuoro ihastuttaa meitä vielä modernimmalla, pelkistetymmällä ja moneen suuntaan kokeilevalla kokonaisuudella.

Mari Roosvalt: Sommitelma
Mari Roosvalt: Valo 2019

Taidemaalariksi kuin syntynyt on myös Evald Okasin vanhin tytär Mari Roosvalt (1945) ja samoin hänen miehensä Uno Roosvalt, jotka olemme useammankin kerran saaneet tavata Tallinnan näyttelyissä ja heidän kotonaan, jopa heidän laajaan puutarhaansa tutustua.

Hämmästyttävän voimakkaat tyylilajit, tekniikat ja aiheet ovat Mari Roosvaltille tyypillistä. Muutaman vuoden välein hänen töitään kokiessaan ei voi arvata, kenen työstä on kysymys. Luontoaiheet, kukat ja viimeisimmäksi kookkaat kollaasit kaupunkien ja eri historiallisten aikakausien tunnelmista ovat kypsää, komeaa taidetta. Töitä hallitsee myös suuri koko ja väriskaalan rajattomuus sekä ennen muuta omaperäisen tarkka ja yhtä aikaa fantasiaa luova tekniikka ja ilmaisu. Kokeilunhaluinen, aina uusiin taiteen suuntiin heittäytyvä tekijä, joka on tehnyt teoksiaan useilla eri tekniikoilla ja tyyleillä. 1990-luvun lopulta saakka hän on keskittynyt kollaasin eri mahdollisuuksiin sekä tekniikkana että sommitteluperiaatteena yhdistäen niihin öljy-, akryyli- ja akvarellivärejä.

Uno Roosvalt: Norjan kalliot
Uno Roosvalt

Mari Roosvaltin puolison Uno Roosvaltin (1941) samoin monumentaalisten piirustusten ja grafiikan aiheita ovat usein eri maiden luonnon tai perinnerakennusten, kalliomaisemien lähtöaiheet, joihin kytkeytyy aikakauden tai poikkeuksellisen luontokokemuksen verho modernilla tavalla ne yhteen sulkien. Eräänlainen kiehtova, yksityiskohtia tyylittelevä monistaminen on Uno Roosvaltin  kynän ja siveltimen täysin hurmaava, omatyylinen menetelmä. Esimerkiksi Viron, Suomen, Irlannin, Skotlannin, Islannin ja Norjan luonnosta tuo tekniikka saa omaperäiset teokset puhuttelemaan luonnonvoimaisesti meitä. Mari ja Uno Roosvalt ovat pitkään olleet virolaisen kuvataiteen tukijalkoja toimiessaan eri tehtävissä Viron taideakatemiassa ja taiteilijajärjestöissä.

Kai Koppel: Lasiveistoksia
Kai Koppel: Rauha. 1988

Evald Okasin nuorempi tytär Kai Koppel (1952) on kuulunut jo pitkään Viron tunnetuimpiin lasitaiteilijoihin. Hänen teoksensa ovat syntyneet jo 1980-luvulta lähtien lasinpuhallustekniikalla. Töiden tekniikassa lasinpuhallus tapahtuu ilman sabluunoita. Kaikki työt ovat siis valmistuessaan täysin uniikkeja niin muodoltaan kuin usein hänen käyttämänsä sattuman tuottamalta väritykseltään. Tallinnan vanhassa kaupungissa Katariina käik -käytävällä on hänen 2000-luvun alussa perustamansa työpajastudio sulatusuuneineen ja myymälöineen avoinna koettavana.

Mara Ljutnuk: Läpikäynyt
Mara Ljutnuk: Pidetty
Mara Ljutnuk: Kasvot

Kai Koppelin nuorempi tytär Mara Ljutjuk (1978) on tämän näyttelyn hurmaava, uuden tulevaisuuden ja puhuttelevan taiteen taidemaalari. Hänen maalauksensa ovat suuria, ajatukseltaan jokaista katsojaa puhuttelevia. Hän edustaa Okasin suvussa sukupolven taiteilijoiden jatkumista aikakautemme persoonallisen maalaustaiteen ihmismieltä pohtiviin ja filosofisiin ajatuskokonaisuuksiin suuntautuneisiin teosten aiheisiin ja niitä tulkitseviin selkeän teemallisiin maalauksiin.

”Maalaukseen Pidetty halusin laittaa lämpöä ja hellyyttä, joka kumpuaa henkilöstä, joka rakastaa lasta.”

Ljutjuk ei maalauksillaan yritä maalata jotain kauniimpaa (tai rumempaa). Kaikki on niin kuin hän sen näkee. Onko se uudenlaista kauan puuttunutta, rehellistä sisäistä realismia?

Kai Koppelin vanhempi tytär Üla Koppel (1976) on arkkitehti ja hän on toiminut tämän Taiteen voima -näyttelyn näyttelysuunnittelijana.

 

Taiteen voima – yhden perheen tarina

Lappeenrannan taidemuseo 3.2. – 12.5.2024

Lappeenrannan taidemuseon Taiteen voima – yhden perheen tarina -näyttely esittelee taidemaalari, graafikko, piirtäjä Evald Okasin (1915–2011), joka on ollut merkittävä osa Viron taidehistoriaa yli 70 vuoden ajan. Oman luomistyönsä lisäksi Okas aloitti myös vahvan virolaisen taiteilijadynastian.

Kuvataiteilija Evald Okasin tuotanto on erittäin monipuolinen. Sen joukossa on monumentaalisia teoksia ja historiallisia sommitelmia, mutta myös vähäeleisiä, hillittyjä teoksia. Eri tyyleihin ja tekniikkoihin vaikutti voimakkaasti myös erityisesti 1960-luvulla tehdyt matkat eri puolille maailmaa. Teosten aiheina on usein nainen, mutta toisaalta myös urbaanit teollisuuslaitokset ja kaupunkiarkkitehtuuri. Lisäksi hän on tehnyt runsaasti muotokuvia. Näyttelyssä on mukana kaksi suurta Meidän perhe ryhmämuotokuvaa, joista toinen kuuluu Viron taidemuseon säätiön kokoelmaan ja toinen Viron Taiteilijoiden Liiton kokoelmaan.

Taiteilijasuvulla on Haapsalun kaupungissa Evald Okas Museo, jossa on järjestetty näyttelyitä ja työpajoja jo 20 vuotta. Lappeenrannan taidemuseon näyttely on toteutettu yhteistyössä Tuglas-seuran kanssa. Seura on Suomen vanhin ja suurin Viro-seura.

Kategoriat
kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Pisarateatterin farssi on loistavatasoista teatteria

Karoliina Bergman, Tuire Arola, Eerik Kuronen, Mervi Valtanen,              Juha Rouhiainen, Virpi Hiltunen

Nastolan Pisarateatterin Robin Hawdonin TÄYDELLISET HÄÄT Taidekeskus Taarastissa tarjoaa todellisen hauskuuden, vapauttavan naurun, tilannekomiikan vauhtihurjuuden, tarkkarytmisen farssiesityshuvin täydellisenä esittäjiensä näyttelijätaiteen pohjattomana aarrearkkuna. Sen huiman monisärmäinen henkilöohjaus sytyttää ajatusnystyrämme tarinan tuhansien solmujen jatkuvaan reagointiin ja loputtomien juonikiemuroiden ymmärtämisen ponnisteluun, mutta antaa samalla kuin koko kroppamme syöksyä nautinnolliseen nauruhermojemme ruhtinaalliseen, päättymättömään täyskylpyyn – toisinaan mitään mistään ymmärtämättä.

Esityksen yhteisnäyttelemisen luomat ja omaksutut pikkutuhmuuden täyttämät liikkeet ja rytmit, koreografiset yhteisliikekohtaukset tekevät teoksen sisällöstä inhimillisen ja ainutlaatuisen vauhdikkaan sekä nautinnollisen sykkivän kokonaisuuden, joka taatusti viihdyttää yhtä lailla moraalisesti sivistyneen siveän kuin räävin ronskisti hävyttömän katsojan nauttimaan estoitta tästä viihdeteatterista.

Olen yleensä käyttänyt sanaa farssi pitkin hampain – sehän on arkikielessämme asioita päätettäessä yleensä halventava käsite. Nyt koen sen teatteritaiteen terminä juuri tämän esityksen muodon ja sisällön sekä korkeatasoisen esityksen ansiosta ihmisen mielen parantamisen ja aidon huumorin löytämisen nerokkaan pohjattomana ja jatkuvasti rönsyävänä harmittoman hauskuuden epistolana.

 

Nastolan Pisarateatteri suotta kaivelee ohjelmalehdessään sanaa harrastajateatteri. Tässä ainutlaatuisessa tapauksessa kaivelkoot, tämä Täydelliset Häät –farssi on sitäkin, mutta paljon pidemmälle – ammattiteatteriakin täydellisempää, elämää ja ihmistä lähellä olevaa, tinkimätöntä, valtavan sitkeää ja loputonta harjoitusta ja kokeilua, uhrautumista – vaativaa taiteilijoittensa henkistä työtä ja sen aikaansaamana harvinaisen upea taiteellinen tulos.  Esitys ei jätä toivomisen varaa, ei kylmäksi, apaattiseksi tai kyyniseksi, se ei katkea, pysähdy tai junnaa, vaan toimii koko ajan täysin ajatuksin, tehoin ja volyymein riemastuttavana viihteenä.

Teatterina se on siis harvinaisen puhdistava aarrearkku meidän parinsadan katsojan elää yhtäaikaa kuuden persoonallisen ihmisen nahoissa täydellisesti, vuoroin niiden jokaisen aivoituksiin sisään putkahdella, puikahtaa nopeasti toiseen ja taas toiseen sanankäyttäjän repliikkiin, ilmeeseen, reaktioon, liikkeeseen ja ennen kaikkea rimpuilla suu vähintään hymyssä mukana tuossa esityksessä sellaisella vauhdilla parituntia, että välillä pitää hengästyä ja samassa kuitenkin jo seuraavassa hetkessä yhtä aikaa lisää ja lisää tätä hauskuuden ihanuutta ahmia ja maistella.

Farssi ei syty pelkän yhden ihmisen hahmossa, vaikka Tuire Arolan yksin loistavasti demonstroima Kamelianaisen kuolema -kohtaus suorastaan räjäyttää Täydelliset häät -ennakkotunnelmat vauhtiin ja kattoon ihastukseksemme. Arola luo näytelmän hurmaavimman, aktiivisimman, luontevimman ja temperamenttisimman sulhasen ja bestmanin Malla-siivojalle antaman laajan skaalan eri henkilöitä häiden katastrofin pelastamiseksi haltioittavan herkullisesti. Hän rakentaa yhdessä ensemblen kanssa esityksen farssikäänteisiä tunnelmia kuin tuosta vain – tarinaa kääntäen mielin määrin, kaikkea osaten, naisten ja miesten päiden sisällä liikkuvia ajatuksia tässä hääseurueessa mieluusti ja varsin tajuttavasti, helposti muutellen. Hänessä on oikeastaan tämän esityksen akku ja voima, jonka hän hallitsee ja taikoo muutkin mukaan tähän päättömään häämenoon.

 

Juha Rouhiaisen näyttelemä sulhasen bestman on taitava replikoija, rytmitarkka vastanäyttelijä ja taiteilija-avuiltaan, monilta äänenkäyttötaitavuuksiltaan, eleiltään, liikerytmiikaltaan ja hevosmaiselta mahtinaurultaan valloittava luomus.

Mervi Valtanen morsiamen äitinä tekee bravuurisen vanhan naisen niin ihanan humalaisena persoonana, ettei täydellisten häiden sukulaiskatraan laajuutta enää voisi sopivammin äärilaidan omalaatuisilla persoonilla kuvailla. Valtasella on harvinainen taito pienilläkin repliikeillä hallita koko laaja näyttämö – se on suurta taiteilijan kypsyyttä ja yhtä aikaa meille katsojille hauskan ronskia ja revittelevää huumoria.

Kirsi-morsian Karoliina Bergman luo esitykseen jonkinlaista tolkkua, yrittäessään aidosti, sinnikkäästi selvittää, mitä kaikkea edellisenä yönä hänen sulhaselleen tässä samassa hotellisviitissä ennen tulevaa hääyötä oikein on sattunut. Hänen pukeutumisensa ja kasvonaamionsa tuntuvat niin hellyttävän aidoilta, että useat häät vilisevät jo kuin filminä hänen morsian-valmistautumisensa hauskoissa, tarpeellisissa sukupolvien mieltämissä perinteissä ja manoovereissä.

Sallana Virpi Hiltunen näytteli elävän mahlaisesti, temperamenttisesti bestmanin uuden naisystävän, välillä siivoojaksikin muuntautuen. Hän luo hahmoonsa suuren salaperäisyyden hehkun, emme tiedä enää mitä hän naiseudellaan, viettelevällä sensuellisuudellaan lopulta tarkoittaa. Se paljastuukin vasta hääsoittojen jo kaikuessa mahtipontisen tarkkasävyisen näyttämömusiikin pauhuisissa akordeissa.

Eerik Kurosen Mika-sulhasen ympärille koko tarina on käsikirjoituksessa ja ohjauksessa luontevasti kytketty. Hänellä on farssinäyttelemisen omat, synnynnäiset avaimet: valtava keskittyminen hahmoonsa, mittaamaton kyky ottaa jokainen repliikki toisilta näyttelijöiltä kopiksi ja heittää se taas eteenpäin loputtoman tarkkamaaliseksi vastaheitoksi. Kuronen luo täysin ammattilaisittain taitavan persoonallisen dialogin näyttämölle vastanäyttelijöittensä kanssa. Yhdessä näyttelijätiimin kanssa hän nostaa harvinaisen persoonallisen sulhashahmonsa avulla koko esityksen yhteisnäyttelemisen mitä omaleimaisimmaksi, tasokkaimmaksi ja ammattimaisen korkeatasoiseksi teatterityöksi. Kurosen teatterityö on yhtäaikaa näyttelijän teatteria hahmonsa fyysisen olemuksen omaperäisenä, jäljittelemättömänä persoonallisuutena, jonka moraalin polttarit ja viina on hetkeksi vienyt kadotetuksi ominaisuudeksi ja tapahtuneet tosiasiat selkeästi kadonneet – hänen lähimmäishätänsä ja ihmissuhteensa ovat akuutisti esityksen agendassa. Toisaalta Kurosen näyttelijätyöstä tihkuu ensemblen hurjavauhtisessa dialogissa sydänpoltteista naisenkaipuun casanovaa, maskuliinisuuden jäljittelemätöntä huumorin ja sielukkuuden lämpöä, joka lopulta saa tarinassa yllättävän palkkionsa.

Täydelliset häät -farssin pääarkkitehdin, ohjaaja Tapani Kalliomäen osuuden olen jättänyt arvioni loppuhuipennukseksi. Hän on syntynyt ahkeroimaan, harjoittamaan, jalostamaan nämä kuusi lahjakasta esiintyjävelhoa, pieksemällä lahjakkaat, uusiutuvat ja valloittavat taiteilijat yhteiseen iskukykyiseen tulkintaan ja synnyttämään nyt farssin Lahdessa suureksi teatteriteoksi ja myönteiseksi käsitteeksi esittävässä taiteessa. Esityksen kiihottavan henkilökohtainen näyttelijätyö, pidäkkeetön täysheittäytyminen rooleihin muuttuu Kalliomäen käsissä täydelliseksi taiteilijan ammattitaidoksi sisäistetyin sadasosasekunnin iskevyys-salamoin ja loistaa jokaisessa kuudessa roolityössä omahohtoisen nautittavana uniikkina teatteri-ilmaisuna.

 

Apulaisohjaaja Laura Huhtamaa ja ohjaajan assistentti Susanne Mast muodostavat Kalliomäen kanssa ilmeisen kouliintuneen yhteistiimin, jonka tehon ja raikkauden vaistoaa  tarinan kiehtovasta liikekielestä ja esityksen nautittavasta sujuvuudesta. Samoin näyttämömusiikin upea, ekonominen käyttö aivan kansainvälisessä teatterisävelten huipussa ja lavastus rekvisiittoineen, puvustuksineen pelaavat tulkinnassa omaa taidokasta universaalista tasoaan.

https://pisarateatteri.fi/

https://lahenuutisia.fi/2024/07/12/nastolan-pisarateatterin-taydelliset-haat/