Kategoriat
Koulutus kulttuuri teatteri Teatteriuudistus

Havahduttavia dokumenttiteatterin tunteita ja tunnelmia

Lahden kansanopiston teatterin II vuosikurssin teatteriopiskelijat esittivät 13.3. -15.3.2026 eräänlaiset diplomityönsä kahden vuoden opiskelunsa tuloksina. He olivat jakautuneet neljään ryhmään, joissa kussakin oli yksi ohjaaja ja 3-4 näyttelijää. Tällä kertaa materia-kurssilla opiskelijat olivat päässeet harjoittelemaan dokumentaarisen teatteriesityksen toteuttamista. Esityksien tekoprosessissa piti yhdistyä aihelähtöisyys, dokumentaarinen teatteri ja materialähtöisyys.

Ryhmä oli valinnut keskuudestaan ohjaajan ja hän jonkin kiinnostavan aiheen, josta työryhmä lähti etsimään materiaalia – lehtiartikkeleita, dokumentteja, videoita, podcasteja. Opiskelijat pääsivät myös haastattelemaan haluamiaan henkilöitä aiheeseen liittyen. Tätä materiaalia hyödyntäen työryhmät valmistivat neljä uniikkia pienoisnäytelmää.

Teatteri II:n lähes kolmetuntisesta esityskokonaisuudesta paljastui matineamainen, jännittävän omaperäinen ja vaikuttava kokonaisuus: teatterityön omakohtaisista tuloksista, ilmaisusta ja teatteritöiden ymmärtämisestä tuli katsojalle haastava koettelemus, niin monivärinen ja -tuoksuinen thalian kukkatarha, että omatkin katsojapinttymät sai heittää ilmaisun tunkioille ja pöyhiä ja nauttia innoissaan esitysten hallituissa yllätyksellisyyksissä ihanasti hämillään nuo neljä esitystä.

 

OLLA ELOSSA

Ohjaus Roope Keski-Korpela

Rooleissa Helmiina Kauhanen, Aaro Strömmer, Hanna Vertanen

Kolme lähes samanikäistä ihmistä sattuvat istumaan suuren tutkimuslaboratorion odotushuoneessa odottamassa suuren läpivalaisututkimuslaitteen – tulevaisuutensa, kenties elämänkestonsa pituutta ennustavaa vuoroaan. Näyttämöllä kolmen henkilöroolin kotitaustana näytetään toisen naisen elämän sujuvan tietokoneen avulla työtä yliponnekkaasti tehden, toisen taas järjestelevän kuin elämänsä lopputilitystä valokuvaamillaan elämänsä satojen tapahtumien otoksia suureen ympyränmuotoiseen tärkeysjärjestykseen, ympyriäisiin pinoihin kuvamäärien koko ajan kasvaessa. Ainoa miesyksilö tuntuu ulkoisesti miltei toimettomalta, täysin sisäänpäin itseensä kääntyneeltä ja analysoivalta filosofilta, joka on sulkenut suunsa ja vain kasvonsa ja ilmeensä kertovat ajatuksen voimasta ja ahdistuksesta itselleen ja ongelmilleen.

Olivatko he kaikki elossa? Työnarkomaania tuntui sairaus olevan akuutisti masentamassa. Vimmalla ja vain vastuksia päin hän tuntui kuitenkin selviävän. Ja se toinen nainen taas on kovin arkana, osoitti pelkäävänsä ennen kokemattomiaan lääketieteen elämää ja kuolemaa eritteleviä tuloksia, silti kaiken vain tulevan annettuna ja vain kaikkeen annettuun alistuneena, sellaisena kuin se tulee aikomatta mitenkään edes etukäteen taistella itsensä tai oman elämänsä puolesta.

Vähitellen näille kovin erilaiselle ihmisyksilöille alkaa syntyä voimakkaan tunteikkaita keskusteluntynkiä, elämän uhmasta, elämisen oikeudesta, elämän langettamiin tuomioihin lannistumattomuudesta.

Erityisesti yhteinen käsikirjoitus, ohjaus ja roolitulkinta nosti tekstin keskiöön yksin itselleen puheeseen puhkeavasta miehestä, joka ei ollut päässyt millään oman virheellisen ajattelunsa sumpuista vaan tuntui murtuneelta, ahdistuneelta ja saamattomalta ihmisrauniolta. Hän puhkesi ääneen tarinansa kertomaan. Hänen mielenrauhaansa painoi valtava syyllisyys, jonka oli itse aiheuttanut, kun puoliso menehtyi nuorimmaisen synnytykseen: ajatuspinttymä, että tuo syntynyt poika oli syy koko perhe-elämän päättymiseen ja kuollut äiti ja syntynyt lapsi olivat kaiken elämän onnettomuuden aiheuttaneet. Kertomus toteutui niin aitona näyttelijätyönä kuin juuri me katsojat olisimme antaneet tämän miehen nyt kerrankin monologillaan tyhjentyä ajatustensa ja elämänsä traumaisesta painolastista.

Tajusimme, miten nämä kaikki kolme esityksen eri elämänkokemusten eri elämäntilanteiden ja eri tunnevoiman ja ajattelukyvyn omaavat ihmishahmot olivat sittenkin elossa.

 

KISSAVIDEOITA

Ohjaus Fiia Nurmi

Rooleissa Selma Atas, Sakke Sikiö, Wiivi Väänänen, Mikko Wilmi

Esityksessä avautuu teatterinomainen eläinten ja ihmisten mielikuvituksellinen kaaos hurjin kohtauksin, rytmein, vauhdein ja naamioin sekä sadistisin jytäävin ja painavin jalka-askelluksin, tehopaukkein kuin koko maailman hurja meno, absurdius, mieletön väkivalta, älyttömät maailman auktoriteetit ja yllättävät muutoksen pitelemättömät otukset, mukaansa tempaava vauhti ja maailman hahmottomuus vallitsisi koko maankamaran eliöt ja elämän. Neljän näyttelijän voimakkaalla näyttelijäilmaisulla tulkittu, jatkuvassa muutosprosessin tempomuuntelussa saa pelottavan kummitukselliset hahmonsa, trumppiset naamionsa, muidenkin valtaapitävien valtionpäämiesten pistäessä, potkiessa ja kampatessa toisiaan ja koko maailmaa jalkatömistyksin, hurjin liikeradoin ja tanssijyskein uuteen järjestykseen. Kuin ihan oikeasti eläisimme heidän eläimellisessä jo täysin toisessa maailmassa ja maailmanhahmotuksensa pelottavissa paineissa ja äkkimuutoksissa, niin salatuissa kuin yllättäen hetkiksi tunnistettaviksi naamioiksi tai kummituksiksi itse paljastuen ja maailmankuvamme jatkuvaan, loputtomaan muutoksen elohopeaiseen hahmottomuuteen itsemme ankkuroiden. Näyttelijäilmaisu lujittuu yhä voimallisemmaksi, sen tekstiä ja puhetta emme enää ymmärrä, alistumme avaruuseetterin täysin käsittämättömiin käskyihin ja paahtavan kohtalokkaaseen kauhutunnelmaan koko ajan jännittäen. Välillä käväistään kuin maittavilla nukkumatin autoilla, unelmatyynyillä istuen savonkielen hullaannuttavalla visiitillä maailman nettisessä hyvänolon autuudessa – taitavasti ja hauskuushakuisen palkitsevasti meidät kokemisistamme palkiten.

Musiikkina Madonnaa ja Maija Vilkkumaata, Song trappia ja muuta….Hurja meno, jättiläismäisen ylipaisutetut reaktiot, vaikuttava jytkyttävä jalkatyönäyttelijäilmaisu-harvinaisuus tehonaan.

Väkivalta ja hyväksikäyttö ovat meitä kosketusetäisyydellä havahduttamassa. Vauhdikkaalla liike-energiallaan psykedeelinen kissamaailma otti häntiensä suojiin meidät neljän osaavan taidokkaan näyttelijätyön tarkoin pohdituilla ja persoonallisilla luonneanalyyseilla, maailmanluokan näyttämöllisellä iskuvoimalla ja sympaattisen päämäärätietoisella ohjauksella.

 

Malum, lat, Paha, omena

Ohjaus Efe Elo

Rooleissa Emma Härmä, Siru Karjalainen, Silja Poskiparta

Uskonnon monet ansat, houkutukset ja harha-askelet koukuttavat meitä jatkuvasti vaanien, ei vähiten kirkon omilla kovin usein paikoilleen lukkiutuneilla työtavoilla. Monet karismaattiset kansanliikkeet vievät uskonnon omanvärisiin ja omakestoisiin syövereihinsä moniksi ikävuosiksi palatakseen takaisin normaaliuteen, välinpitämättömyyteen koko asialle.

Tarinassa käärmeen merkitys synnin symbolina toteutettiin yllättävän väkevänä ja jännittävänä miltei koulumaisen havainnollisena kohtauksena: jos se pistää, muutut itse jumalaksi kaikkivaltiaissa voimissasi.

Musiikkina tietenkin Rokkia, Hallelujia ja Lapin Lord -euroviisukultaa, Take me to Churchia, virsiäkin kuin kuulokuvina kaikenlaisten kevyenmusiikin mielikuviemme herkkyyksien huipuiksi sekä vastakohdiksi, raamatullisen synnillisiksi huutomerkeiksi. Vihan evankeliumin sanastoa ja käytäntöä, tekoveren rajua symboliikkaa – ja sitä siisteintä uskonnon levittämistä tarraröykkiöin pylväisiin ja seiniin liimaillen. Välillä lujasti uskon käsitteeseen uskoa yhtä usein sen otteesta rajusti irti repäisten, vähintäänkin taitavan pirullisesti kyseenalaistaen. Kuin kiirastulen yhtäaikaa kristillisen sanoman vakuuttava esityskokonaisuus se jätti myös katsojan sopivaan hämmennykseen erikoistunnelmillaan, oudoilla noituusmaisilla kohtauksillaan.

Hallitulla mustavalkoisuudella taitavasti kolmen näyttelijän pitkälle tutkittu ja tulkittu tarina sekä kiinnostavan terävästi kohtausleikattu näkemyksellinen ohjaus nostivat tämän esityksen poikkeuksellisen ajatteluttavaksi.

 Onko rakkaus kuollut?

Ohjaus Aino Suosalo

Rooleissa Meeri Karri, Eppu Meriö, Elina Pentinsaari

Teatterina valmis persoonallisten taiteilijoittensa esitys, jossa näyttelijätyön osaavuus puki esityksen ammattimaiseksi, helposti seurattavaksi ja nautinnolliseksi. Lukuisat pienet monologit virkistivät ja ravitsivat teosta täysin omalajisilla purkauksillaan ja yllättävällä ajattelullaan, persoonallisilla liikekielillään. Seksismin lukuisat ajatukset, kuin myös kokemukset ja kuvittelutkin tulivat lämpimän ajankohtaisiksi, luontevan uskottaviksi ja eläviksi. Kaikenlainen seksiin liittyvä esineellistyminen, tapakulttuuri ja sen päämäärättömyys ladattiin erilaisia mahdollisuuksia täyteen kuin esittäjien omina mielipiteinä. Sisäinen eläytyminen loi uskottavuuteen ja replikointiin lämpimän, ihailtavan hengen ja kohtausten hienon huumorin. Tietenkin kaiken kruunasi suomalaisrunouden helmet Kirsi Kunnasta, Saima Harmajaa aina 1930-luvulta muistuvina ja ladattuina riimeinä ja Kaj Chydeniusta tuhatvuotisesta laavasta löytyvin rakkaustunnelmin aidon rakkauden tenhon nostaessa koko esityksen fantasian ja runouden siivin kokemustemme ja kuvitelmiemme taivaisiin.

Onko rakkaus kuollut?

Valloittavan yksinkertaisen mikrofonikäsittelyn jonglöörinen äänikulissi toimi ohjaajan upeana tarinan kehyksenä ja kohtausten loistavana rytmittäjänä.

Tuntui, että tällä hurmaavalla näyttelijäkvartetilla on pasmat teatterimaailmaan valmiina, tuhansien rakkaus-käsitteiden huumaava maailma selkein, nöyrin, antautuvin teatteripersoonin – kaiken tutkimisen ja kokeilemisen tuomana kapasiteettina meitä viihdyttämään, meitä puhuttelemaan – meidän jokaisen käsityskykymme kapasiteetin mukaan ymmärtää.

 

Artikkelin kuvat Jani Enqvist

 

https://www.teatterikoulutus.fi/

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri teatteri yhteiskunta

Vadelmavenepakolaisen naurutyrskyissä

Uusi ruotsalainen aviopari – Mikael ja Maria

(Olli Paakkanen ja Susanne Mast)

 

Lahden kaupungin talvikausien teatteriesitysten odotetuimmiksi ovat viime vuosina tulleet Lahden Lauantainäyttämön teatterin vuotuiset antimet, jotka laadukkuudessa ovat antaneet kaupunkiimme omaehtoisella ja taidollisella laadullaan vaikuttavaa teatteritaidetta jo yli neljäkymmentä vuotta.

 

Tämän vuoden Vadelmavenepakolainen-näytelmän ensi-illassa 8.3.2026 toteutettiin suomalaisten käsitykset naapurimaastamme Ruotsista – jokainen itse sai kertailla jopa 1950-luvulta kuullut puheet tai omat alkaneet muistonsa ja haaveensa mennä ensi kertaa laivalla Ruotsiin, kokea sen ihannemaan elintason ihmeellisyyksiä ja useat suomalaiset myöhemminkin vielä löytää Volvotehtailta tai rautasulattamoilta työtä, rakentaa perhe ja elää suomalaisiin verrattuna ruotsalaisina herroiksi omilla työansioillaan.

Vadelmavenepakolainen on tähän ruotsinlaivalla jo menomatkalla syötävään vadelmavenekaramelliherkku-pussiin liittyvän Mikko Nousiaisen parinkymmenenvuoden takaisen romaanin näytelmäversio, jossa itse asia on siis jo menneen ajan nostalgiaa, mutta vielä  reilu kymmenkunta vuotta sitten näytelmänä ensi-esitettynä hauskaa ja tarpeellista, mielialaa nostattavaa kertausta.

Mikko Virtasella on ongelma. Hän ei halua olla suomalainen mies. Hän haluaa olla ruotsalainen, avoin ja ulospäin suuntautunut. Hän haluaa elää kansankodissa, missä ovetkin avautuvat kutsuvasti sisäänpäin. Hän haaveilee muutoksesta todelliseen olemukseensa ja on valmis tekemään sen eteen mitä tahansa. Aivan mitä tahansa. 

Rooleissa

Tuulevi Annala, Heikki Hagman, Maria Johansson, Kristina Kykkänen,  Kristiina Lanki, Susanne Mast, Olli Paakkanen, Markku Pajala

Lahden Lauantainäyttämön teatterityönä saimme maistella jälleen korkeatasoista kahdeksan taiteilijan teatteriryhmää, jonka suurenmoinen Tapani Kalliomäen ohjaus sai yhteisnäyttelemisen, hulluttelevan hauskat ja ilmaisevat tanssilliset liikuntakoreografiat ja salamaräpäyksin vaihtuvat kohtaukset toteutumaan kuin parhailla ammattiteattereilla. Tekstin ja koko esityksen päämääränä oli vaikea farssilaji, joka sujui sekin – jos kohta yltiöfarssisina esittäjiensä keho-ominaisuuksien härskin estottomina heittäytymisinä – vähintään farssisina esityksen ainutlaatuisina rohkeina huumoripläjäyksinä.

 

Nousiaisen teksti on kuitenkin keskeinen asiaelementti ja tässä dramaturgiassa se lankeaa roolien keskushenkilön Mikko Virtasen suuhun ja ajatuksien jatkuviin mutkiin ja pyörteisiin: Mikko Virtasen puhetta saamme kuulla miltei taukoamatta koko esityksen ajan. Tuon osan näyttelijäkykyihin näytelmäversio joko onnistuu tai kaatuu, sillä niin keskeistä näyttämöpuhe tässä roolissa on.

Olli Paakkanen elää koko reilun kaksituntisen niin täysillä hahmossaan, jatkuvissa muuttuvissa oivalluksissa, ruotsalaisuuspäämäärässään, ilmeissä ja reaktioissaan, että hän ansaitsee luottamuksemme seurata häntä, tarinan säälimme ja ihastuksemmekin. Vaikka emme hänen tekstisuoltavuuteensa vielä ihan täydellisenä sopeutuisikaan – siitä kun puuttuu tuo jokin viimeinen silaus, kenties lauseen luontainen ääntämisen eheä suomalaisen puhekielen kaari – niin joka tapauksessa Paakkasen ammatillisen loistava työ hänen muuttuessaan suomalaisesta Mikko Virtasesta ruotsalaiseksi Mikael Anderssoniksi on kokonainen ihmistutkielma, jonka ympärille voidaan sitten loihtia mitä farssillisimmat rooliluomukset teoksen säilyessä silti mielenkiintoisena, loputtomien naurutyrskyjemmekään tarinaa kaatamatta.

 

Ruotsalaisturistit Thaimaassa

(Olli Paakkanen, Markku Pajala, Kristina Kykkänen)

Esityksen daamiosuuksien upeat erilaiset elementit, kiehtovat tanssituokiot, viehättävät laulunumerot, niiden tarinan eri sävyihin oivallisen näppärästi vaihtuvat (työryhmä) puvustukset tuntuvat erinomaisen otollisilta tarinaa säestämään. Yksittäisinä rooleina kuten Victoria-kuningattaren (Susanne Mast) synnynnäisen tyylikäs hahmo tai hänen luomansa rakastunut Maria-roolinsa ihastuttivat meitä, tai suomalaiskodin perusäidin (Kristiina Lanki) prototyypin verrattoman tarkka luonnostelu on jo suurta näyttelijäherkkua, saati rankka oikeistolaiskansalaisen pelottava ryöpytysosa, entäpä  Carola (Kristina Kykkänen) upean valloittavana operettisena luomuksena ja ruotsalaisena thaimaan turistinäkynä, tai (Tuulevi Annala) tarinan tapahtumien keskeinen laivan kapteeni, ja (Maria Johansson) ruotsalaisleidi Lena Perssonina saati Peppinä, kaikki niin todentuntuisena, että luovat esityksen sen aina tarpeellisen pikku uskottavuudenkin. Maskuliinisuuden merkittävät asialliset luomukset näyttelevät (Markku Pajala) Olof Palmena, suomalaisperheen isänä ja ruotsalaisturistina, (Heikki Hagman) aitona ruotsalaisena Mikael Anderssonina sekä Vaahteramäen Eemelinä, mutta heidän tehtävänsä nostaa farssi kattoon on ennen kaikkea Pohjolan jättiläiskissaluomus ja poikavauva, molemmat aivan nauruhermomme räjäyttäviä huumorihuippuja sekä vielä Heikki Hagmanin tyttövauva huimuudella koko farssiklovnerian tähän jatkuvaan, katkeamattomaan nauruun katsomon miltei tukehduttaen.

Kun lopulta esitys – vatsamme peitelihakset ja nauruhermomme jo melko loppuun asti nöyryytettyinä – hieman ylipitkänä päättyy, turvallinen, leveähymyinen hyvä olo jää kokonaisvaikutelmana esityksestä. Vaikea farssi on hauskoilla kohokohdilla ja sujuvuudellaan meitä riemastuttanut, talviset otsaryppymme poistanut ja lämpimän raikuvat aplodimme ansainnut.

https://www.lauantainayttamo.com/Yleiset/naytelmat/vadelmavenepakolainen/

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri musiikki taide teatteri yhteiskunta

Kaj Chydeniuksen laulujen ihanuudessa

         Minja Koski, Kaj Chydenius, Mikael Saari

Kaj Chydenius (1939-2024) on suomalaisen laululyriikan armoitettu säveltaiteilija, jonka ehtymätön laulujen sävelkauneus on ainutlaatuista. Olemme saaneet hänen säveltäjäkonserteissaan viime vuosikymmeninä kuulla satoja hänen musiikilla kehystämiään ja niiden sävelin sisältöä meille avaavia runoja ja jokainen niistä on paljastunut ainutlaatuiseksi sävelelliseksi ja ajatukselliseksi timantiksi.

 

Tällä kertaa maestro ei enää ollut kuulemassa, vaan kaukaisissa ajatuspilviemme taivaankannen hattaroissa, mutta hänen musiikkinsa entistäkin tunteikkaammin, puhtaasti soi hänen laululähettiläidensä valloittavin äänin. Heidän tuomansa musikaalinen nöyryys, nerous sekä kauneus täyttivät taas kerran mielenmaisemamme kahdenkymmenenkahdeksan Chydenius-laulun kokonaisuutena, useimmat lämpimän kotoisina ja tuttuina, nautinnollisina esityksinä ja monet entistäkin kypsyneempinä sanottavansa sävelellisinä ja tulkinnallisina tuoreina hedelminä.

 

Teatteri Vanha Jukon salintäyteinen yleisö oli rientänyt – monet kymmenistä chydeniuskokemuksistaan faneiksi muuntuneina – Kansainvälisenä naistenpäivänä 8.3.2026 kokemaan kirjallisuutemme riimittelyn kirkkaimmin sädehtiviä, tuttuja kultahippuja ja kuulemaan niiden sävelkielistä jatkuvaa uudelleensyntymistä.

 

Mikä Kaj Chydeniuksen musiikissa on sitä ainutlaatuisinta, jäljittelemättömintä, ydintä. Se on valita hyvä suomalainen runo, parhaimpien lyyrikkojemme parhaat, säkeiltään ja poljennoiltaan jo soivat tekstit. Sen todellinen taiteellinen voima on ennen kaikkea säveltäjäneron ehtymätön melodinen sävellähde, josta riittää loputtomasti uniikkeja sävelkoruja. Sen musiikin tenho syntyy saada niitä esittämään maan musikaalisimmat, osaavimmat, tärkeilemättömimmät ja ajatuksella meille tulkitsevat laulumuusikot.

 

Molemmat illan solistit Minja Koski ja Mikael Saari ovat maamme kevyenvakavan laulumusiikin suurenmoisia eturivin tulkitsijoita, laajan äänialueen, puhtaan sävelkorvan ja persoonallisen ääniaparaatin armoitettuja taiteilijoita. He ovat laulutaiteilijoita, joille säveltäjä mielellään on halunnut säveltää ja tarjota sävellystensä tulkintoja ja me yleisö heitä kuulla ja kokea.

 

Minja Kosken laulu tuntuu ihmeeksemme entisestäänkin kauniimmalta, laaja-alaisen alttomaisen vivahteikkaalta, elämänlämpöinen, taipuisa ääni kaikaa sanomansa mukaan, milloin hennon sensuellin herkästi tai tarpeellisen voimallisesti sanottavansa aina sopraanon ylimpiin kauneuksiin yltäen. Minja Kosken ilmaisussa on luonteikasta valoisuutta ja suuren laulajattaren vapautunutta valloittavaa estottomuutta. Hänen taiteilijatemperamenttinsa, kertojataitonsa, laulujen esittelyt sekä Chydenius-opettajapersoonansa työskentelytapojen luonnehdinta pystyvät ihanasti suurenmoista musiikkiteatterin uudenlaista sisältörikkautta meille kiinnostavasti avaamaan.

 

Mikael Saaren laulutulkinnat ovat jo valmiita, vaikuttavia estradinumeroita, joissa teatteri-ilmaisu ja sujuvan rento lavatyöskentely suorastaan koukuttavat meidät mukaan esityksen moniin hehkuviin, mukaansatempaaviin ja tyylikästulkintaisiin esityksiin. Saaren mutkattoman luonteva lavashow osoittautui tarinalliseksi dokumenttiseksi laulajan työnanalyysiksi ja Chydenius-maestroa ylistäviksi pikkukuvailuiksi – ja tietenkin noissa laulunumeroissa usein täydellisiksi, väliin kitaranäppäilyin täydentyviksi hienoiksi tulkinnoiksi. Mikael Saarella runon ydin, tulkinnan aitous, muuta ei tarvita – kaunissävyinen tenoribarytonin ilmaisuasteikko vakuuttaa puhtaassa sävelolemuksessa ja tunnelmointikyvyssään.

 

Uudenlaista taustaa säveltäjälegenda Chydeniuksesta saimme siis koko konsertin ajan. Solistit malttoivat sopivan keskittyneesti kertoa maestrostaan myös muutamia pieniä, sydämellisen hauskoja anekdootteja. Ne olivat solistioppilas Minjalle ja Mikaelille selvinneet monia vuosia kestäneen pitkän yhteisen Chydeniusajan omakohtaisina kokemuksina. Miten maestro oli äärimmäisen tarkka, vitsikäs nihilisti suorastaan sävellyksensä harjoituksissa, laulutulkintaa mieluisekseen solistinsa kanssa pitkään ja sinnikkäästi harjoittaen ja harjoitellen, kokeillen. Erityisen huolellisesti ja selvästi hän halusi suomenkielen jokaisen sanan ja äänteen selvästi ja huolellisesti lausuttavan tulkinnoissa.

Mikael Saari muisteli hauskoja laulutekstin selvyysesimerkkejä, tässä yksi:

 ”Mikael, onko mielestäsi naisen nisä miehen nappi?” (Ei, vaan naisen isä on miehen appi).

Ilta tässäkin mielessä antoi hienon hedelmällisen lisäannin kuulijan ymmärtää, miten säveltäjä aistii sävellyksensä olennaisimman: miten hän pyrkii solistin äänen, motivaation ja laulutulkinnan omalta solistin sävelväreiltään ohjaamaan pikku nyansseissakin sellaiseksi, että se tuntuu juuri siltä, miksi hän oli runon sisällön sävellyksessään ajatellut.

Sekä Minja Koskesta että Mikael Saaresta tuntui kuin Chydenius olisi nytkin istunut heidän olkapäällään tarkkaillen sävelkorvallaan, rytmierittelyllään ja äärimmäisen hienosävyisellä vaistollaan tavun ja sävelen erittelevällä vaatimuksellaan – aina lopulta myhäillen tulkinnan valmista tulosta. Eivätkä Chydeniuksen kesäpaikassa Orimattilan Mallusjoen kylässä monena kesänä valmistellut ja tapahtuneet konsertit sekä laulujen harjoitukset unohtaneet paikallisen kylän r-kirjaimen lausumistakaan. 

 

Otan lopuksi vain muutaman sattumallisen valintani konsertin laulunumeroista tämän tarinani kokonaisuuden arvio-osaksi.

Lemminkäisen äidin kehtolaulu Eino Leinon näytelmän sanoin aloitti jo perinteisesti tällä Eino Leinon tekstillä sävellyskonsertin hitain valssin-tuutilullaa- tunnelmin ja sehän kertoo Chydeniuksen säveltäjäuran yhdestä eetoksesta: synkän runon teksti saa hänen sävellyksissään chydeniuskauniin, Minja Kosken heläjävän taidokkaassa tulkinnassa tavattoman kauniin, elämäniloa uhkuvan sävelasun, kuoleman verho muuttuu ihanaksi ikuisuuden hitaan valssilliseksi kauneudeksi. Chydenius on sävellyksillään tekstin tulkitsija, eläytyjä, näkijä, elämän filosofi vielä postuumisti.

 

Toisaalta vähäeleisen keskittynyt laulun tenho jälleen kerran taas Elvi Sinervon runon Punainen nauha Chydeniuksen sävellyksen kauniin melodisessa koruttomuudessa, tarinan kuolemanläheisessä viestissä,  toteutui nyt entistä pelkistetympi laulullinen kerronta viimeisenä näkökuvana isän lähdöstä punainen nauha käsivarressa velvollisuuttaan suorittamaan  viimeisen kerran kodista. Tunnelma oli kauniin pakahduttava Minja Kosken tulkinnan herkässä, kyynelillämme kastellussa isämuistelussa.

 

Suomalaisen lyriikan hienoimpiin, klassisimpiin kuuluvan Aila Meriluodon Jälkeenpäin-runon Chydeniuksen sävellys elämän polun päättymistä, elämän kauneutta, rakkauden ehdottomuutta ylistävä, surumielisen kaipuun kuolemattomuushymni sai Minja Kosken syvälle sydänalaan saakka kolkuttavan, musiikillisesti loistokkaan solistitulkinnan.

Mikael Saari kertoi, miten Kaj Chydenius heidän esittäessään tätä laulua piti sitä yhtenä kauneimmista säveltämistään suomalaisen runouden helmistä eikä lakannut koskaan ihmettelemästä, miten Meriluoto pystyi näin kauniin, kypsän elämäntilityksen tekemään jo alle kaksikymppisenä nuorena runoilijana.

 

Kaj Chydenius on kuitenkin myös älykäs, suuri, korkeamoraalinen humoristi ja sävelin tunnelmoitsija.

Miten Chydenius Jukka Itkosen runoon Marski helteessä saattoi saada niin kuuman ja ihmiskehon väsyneen tunnelman, äärettömän hitaalla, poikkeuksellisen legaatomaisella nuotittamisellaan. Siinä se Marski (Mikael Saaren hahmottamana) helteellä keskellä Helsinkiä Kiasmassa näkee vain saksalaisryhmiä matkaamassa ja tuolla miltei piinavalla hitaudella saattaa museon edustalla Kate-ratsunsa hitaasti antaa lötkötellä. Huilisti lurauttaa pienen hirnauksen tapaisen hevosensa suusta hellepäivän mausteeksi. Huumori on naurattavassa hidasrytmissä, sävelkuosi helteisen päivän hykertävässä tyylihuipussa meidän esityksestä nauttia ja sielumme nauraa ainutlaatuista hauskuuden elähdyttämää kesäkuumuuden alistamaa sotilaallista tunnelmaa – aivan läkähdyttävän ihana pariminuuttinen laulelmakokonaisuus!

 

Toisen puoliajan aloitti Jukka Siirosen Tyttö ja pihlaja, raikkaan kansanballadimaisella tavattoman kesäisellä ja kaunistunnelmaisella rakkausrunolla elämän rakastamisesta intohimoisin säkein. Minja Kosken tulkinnassa ja laulajaolemuksessa on varmuutta ja rakastumisen tunteen kiehtovaa voimaa, kaunisväristä äänialaa sekä ilmaisuskaalaa jo laajemmille kansainvälisille estradeille rakastumisesta kertomaan, varsinkin kun teos laajeni Chydeniuksen sävelten kutkuttavan herkullisesta ja kauniista sävellyksestä Niklas Hagmarkin sellon ja Annukka Nevalainen-Liuksen viulun herkän kauniiksi melodiaa myötäileväksi sovitukseksi.

Yllätyksellinen teos on temperamenttista Kaj Chydeniusta hauskimmillaan, kun polkkamaisen nopea puolitoistaminuuttinen jenkka Siivouslaulu – jonka oli Kajaanin runokesään riimittänyt Minja Koski – pääsi vauhtiin. Hurja meno ja sanat, Kainuun ihailu oli huipussaan, veti katsojankin jalkapöydät väkisin pomppimaan, niin perusteellisen suomalaistanssilava-vauhdillisen kipakka sen meno ja poljento ovat. Se todisti samalla murresanoihin välillä hauskasti lipsahtaneen solisti-juontajamme Minjan sielun kodiksi Kainuun.

 

Chydeniuksen tavattoman kaunis ja vaikuttava Pirkko Saision teksti Maan korvessa kulkevi tulkkinaan järkähtämättömän vakuuttavana lapsen opastajana Mikael Saari lienee tämän illan sydäntunnelmaisimpia esityksiä. Tässäkin esityksessä jousitaiteilijoiden maagisen kaunis, vaarallisuutta viestivä säestyssointikudelma väritti tunnelman siirtymään suoraan sielumme sopukoihin. Liikutuimme musiikin vaikuttavasta tenhosta meitä jokaista muuttavana ja ajattelemaan kasvattavana taidemuotona.

 

Jukka Itkosen runo Ensi Kesä päättäköön nyt kevyempään valssiin konserttikappaleiden omavalintani.

Valoisammin ja nuoruusmuistoisemmin kesäntuloa tuskin voisi enää haaveilla ja kuvailla:

….toukokuu kulkee tennareissaan, leskenlehti rintapielessään …

ja tarina jatkuu jokaisen kesäisen kuukauden suomalaisromanttisista toiveista, polkupyöräretkistä, tanssilavoista, vinttikamareista ja viimein kun

… on elokuu ja tanssilavan yllä täysi kuu, tanssin askeleita miettii poika, tytön mielessä on joku muu….

Upeasti toimi myös laulajasolistiemme höyhenen keveästi tanssahteleva yhteisduetto ja vielä kukkuraksi koko iltaa suurenmoisesti säestänyt pianisti Matti Hussi täydellisenä chydeniushenkisenä moniosaavana, korvaamattomana, eläytyvänä säestäjätaiturina.

YLPE%C3%84%20LAULAJN%20ARPA.jpg

 

Kuvat vuosilta 2027

ja 2012

https://teatterivanhajuko.fi/

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kulttuuri yhteiskunta

Naistenpäivä 2026

Kansainvälistä naistenpäivää vietetään tänään sunnuntaina 8.3.2026. Naistenpäivä on tasa-arvon ja naisten oikeuksien päivä, ja sitä vietetään ympäri maailmaa. Naistenpäivänä juhlitaan naisten taloudellisia, sosiaalisia, kulttuurisia ja poliittisia saavutuksia. Lisäksi päivä on tilaisuus kiinnittää huomioita sukupuolten väliseen epätasa-arvoon.

Hyvää naistenpäivää kaikille maailman naisille ja miehille!

 

Kategoriat
filmi Historia kotiseutu Koulutus kulttuuri Teatteriuudistus yhteiskunta

I LOVE NELLY! näyttelijätaiteen hektistä kultaa

Lahden kaupungin reilussa satavuotiaassa kulttuurissa on kovin harvoja esitystaiteen taiteilijoita, joille estradit ovat avautuneet Lahtea kauemmas. Syntyperäisiä sitäkin vähemmän, mutta joskus kuitenkin sellaisia, joiden taiteilijakyvyt ovat ulottuneet Lahtea kauemmas, jopa muihin maihin, saati maailman eri mantereiden estradeille saakka.

Lahdessa pitkään eläneenä olen tuntenut heistä muutaman. Harvinainen, maailmanluokan taikurimestari, joka elätti koko ikänsä itsensä taikatempuilla oli Reijo Salminen, toinen sirkusten ja varsinkin kiertävien tivoliaikakausien seremoniamestari ja kuplettinikkari oli Tupa Uuno eli Uuno Tupasela. Näitä esitystaiteilijoita, varsinkaan naisia ei monta ollut. Yksi, ikimuistettava oli Nelly Lovén, jolle avautui ihan filmitaivaat lontoolaisiin taiteilijapiireihin saakka.

Lahdesta lähtöiset taiteilijapersoonat sota-ajan jälkeisessä Suomessa saivat vielä kovin vähän mahdollisuuksia ammattiapuun taiteilijakutsumukselleen. Se oli taiteilijapersoonien itse löydettävä ja omilla synnynnäisillä taipumuksillaan pyrittävä.

Nelly Lovén sai 1940-luvulla ensimmäiset esiintymisohjauksensa silloin muodissa olleeseen lausuntataiteeseen sota-ajan jälkeisen vapaan kansansivistyksen levitessä Lahdessa Harjulan Vapaaopiston lasten, nuorten, äitien, isien ja kansalaisten muodostamassa  Setlementtiyhteisössä, opiston silloisen monipuolisen kulttuurityöntekijä, logonomi Viola Vaarron ohjauksessa – samanaikaisesti myös minäkin muutama vuosi Nellyn jälkeen.

I LOVE Nelly!-esityksen käsikirjoitti Suvi Blick ja lavasti Ola Blick ja he molemmat myös näyttelevät teoksen. Lahtelaistaustainen Nelly Lovén oli Ola Blickin isotäti, jonka elämää taiteilijapari oli jo pitkään tutkinut. Jukon esityksen tapahtumat saavat alkunsa, kun taiteilijapariskunta päättää perehtyä isotäti Nellyn elämään. Lämpimän humoristinen esitys kertoo Nelly Lovénista, mutta siitä syntyi samalla hälyttävä farssi suomalaisen kulttuurin nykytilasta säästöjen keskellä – näyttelijäpariskunta Blickin aidosti ja karvaasti kokemana tragikomediana.

Blickien lisäksi taiteellisessa työryhmässä ovat työskennelleet dramaturgi Anna Jaanisoo, valosuunnittelija Antti Haiko sekä äänisuunnittelija Janne Louhelainen.

 

Suvi ja Ola Blickin luoma ja esittämä näytelmä I LOVE NELLY! on teatterituotteena kultakimpale.

Blickien näyttämöteos on harvinaisuus lahtelaisessa kulttuurissa. Hieman yli kuusikymmenvuotiaaksi elänyt (1936-2003) Kuhmoisissa viime vuosikymmenet asunut ja sinne myös norjalaisen miehensä kanssa haudattu räväkkä ja räiskyvä, huumorikypsä ja elävä naistaiteilijatar, näyttelijätär, Ola Blickin isotäti Nelly Lovén on saanut kunnian tulla nyt loistavasti postuumisti lahtelaisille ja nykyajallemme tutuksi.

 

Näytelmänä I Love Nelly valloittaa täysin omalajisena teatterityönä sisäisessä taiteilijuuden palossaan, koko ajan riviensä väleissä pursuvassa viisaassa hauskuudessa ja teoksen kokonaisuuden todeksi todistamassa esityksen aidossa tositarinassa. Kaksi ja puolituntia I Love Nellyn -kaltaista teatteria on niin upea kokonaisuus, etten moista teatteri-illuusioon paneutumista ole ennen saanut kokea. Kahden persoonalliseksi teatteriammattilaiseksi kouliintuneen näyttelijän työnä ja tulkintana saamme kokea herkän kokonaisuuden: huumorissaan, suorapuheisuudessaan ja satiirissaan ajatuksiamme virkistävän ja taatusti myös kirveltävän, mielenkiintoisen esityksen.

Kahden näyttelijän, kahden huippunäyttämöammattilaisen, äänien ja valojen suunnittelijoiden ja hoitajien neljäjäsenisen kvartetin sekunninsadasosan tarkka kohtausten ajoitus ja tunnelmien variointi vuorottelevat niin tajunnanvirtaisen taitavasti, että me katsojat mukaudumme ihastuneina esityksen vauhtiin, sen huimiin nousuihin ja pikku suvantoihin, usein myös esityksen jatkuviin yllätyksiin riemastuen. Tuskinpa suurissa teattereissa voisikaan enää näin tiiviisti teatterin eri osatekijät toimia yhteistyössä kuin Jukossa tänään tapahtuu. Teos on myös videotekniikaltaan tarkoin ajateltua teatteria, kiinteyttävää ilmaisua Nellyn tähdittämän 1950-luvun elokuvan pyöriessä jossakin kohden näyttämöä koko ajan, sitoen esityksen ovelasti, lähtemättömän vaikuttavasti alkuperäiseen aiheeseensa, ehjäksi kokonaisuudeksi.

Näyttelijätaiteilijapari Blickin yhteinen idea on muhinut jo vuosia heidän suunnitelmissaan ja nämä taiteilijat ovat viimein laittaneet kokoon käsikirjoituksen ja sen ideat sekä taiteentekemisensä suurenmoiset avunsa: heidän kypsä ja persoonallinen ammattitaitonsa, mukaansatempaava liikekielensä, aidot olemuksensa ja replikointinsa ovat hämmentävän toden tuntuista ja heidän räjähtävät reaktionsa aitoa nuoren taiteilijapariskunnan perhe-elämää niin todentuntuisena ja reaktioalttiina että yhteisnäytteleminen mykistää aistikkuudellaan ja virtuoosisen vaikuttavalla näyttelijätenhollaan.

Muutamaa erillistä kohtausta en tietenkään voi olla nimeämättä. Itse Nellyä näyttelevän Suvin otteet kemikaliokauppaansa tulleen asiakkaan käsittelyssä, jossa suurta tangolaulajaa pilkkaava asiakas saa niskalenkillä tapahtuvan ulosheiton temperamentikkaalta Nellyltä perään huudetuin sadatteluin.

Modernin nyky-yhteiskunnan työtön näyttelijäpari Suvi ja Ola on itsekoettua todellisuutta Blickeille. He ovat joutuneet täyttämään monia kymmeniä hakemuksia työllistyäkseen ja saadakseen ainakin työttömän etuoikeudet. Viranomaiset saavatkin näytelmässä hurjat läksytyksensä – käsikirjoituksen monta kohtausta – näyttelijätyön ajattoman työttömyystendenssin toteutuessa tekijöiden aitojen omakohtaisten kokemusten irvokkuuksina.

Huippuna on aivan uskomattoman vaikuttava työllisyyttä valvovan toimiston robottihaastattelijan ja Suvin välinen pitkä ja kymmenien kysymysten puhelinkontakti, jossa tekoäly lopulta tulkitsee Suvin näytelmänteon yrittäjäksi, jolle ei avustuksia myönnetä.

Tai sitten kunnan toimilupaviranomaisen lupa-anomuksen haastattelun avulla tarkistaminen ja haastattelijan (Suvi Blick) hullaannuttavan hauska roolityypittely, jossa pelkästään maanpuolustusta ja miehisyyttä ylistävät ideat näinä aikoina saavat viranomaisen puoltavan allekirjoituksen.

Tätä aikaa alkaa haista myös esityksen hauskan salaperäisesti toteutetut some-tuokiot, joille nuorempi katsojajoukkokin hihittelee nauruhermojensa täydeltä.

 

Koko Blickien juuri valmistuvaa näytelmäideaa kaltoin kohteleva aikataulutus, missä paikalle rientää kiinteistön ostanut karski yrittäjä (Ola Blick) julmana urheiluhahmona kertoen, että kaikenlainen harjoittelu on nyt juuri loputtava, sillä teatteritilan paikalle aletaan rakentaa kuntosaliyritystä.

Blickien työllisyystilanne vie jo unetkin ja synnyttää heissä monia harha-aistimuksia: kerran Suvi on mielestään keskustelemassa kuolleen Nellyn kanssa pitkään, toisen kerran he unissaan heräävät hyttysen hyrinään, joka paljastuu tuhatkertaiseksi hirviöksi melskaten Suvin ja Olan välissä vuoteessa hurjana otuksena.

Ola Blickin kauniin punainen lavastus näyttämön pyörimiskeksintöineen toimii jälleen kohtausten erittelyinä mainiosti. Myös tuo lavastedekoraation yltäminen ihan näyttämön yläkertaan saakka, avattavine luukkuineen luo eräänlaista symboliikkaa maailman nykyjärjestyksen arvaamattomuudesta ja maapallon laajenevasta tulehtuneen kuumasta sotaisesta hengestä.

Suvi Blickin tyylikäs puvustus jos kohta useita vulgäärejä näytelmän tyypittelyhahmoja korostavat pukuluomuksetkin lisäävät näytelmän visuaalista selkeyttä ja karnevalistisuutta.

 

Nelly huomattiin jo hyvin nuorena elokuvasta Neiti Talonmies – vastanäyttelijänään Tauno Palo hän 18-vuotiaana sai paljon huomiota osakseen ja julkisuutta sekä pian myös ajan skandaalikuuluisuutta, kun hän harvinaisena suomalaisena meni opiskelemaan Lontooseen näyttelijäammattia ja joutui rahoittamaan elämänsä olutkapakassa tarjoilemalla. Nelly oli kuitenkin kuuluisa suomalainen elokuvatähti Lontoon taiteilijapiireissäkin ja löydettävissä myös kapakan tiskin takaa! Toisenkin pääroolin hän sai suomalaiselokuvassa sekä esiintyi myös mm. kuuluisassa revyyteatteri Punaisessa Myllyssä Åke Lindmanin ja Anneli Saulin kanssa, Tess-vision kuuluttajana ym. Hän viimein myös hylkäsi näyttelemisen ja pääsi toiseen haaveilemaansa merkittävään kansainväliseen ammattiin, Max Factorin meikkikonsultiksi kiertämään ympäri maailmaa.

 

I love Nelly! elää, tuoksuu ja lumoaa omalakisessa teatterilajissaan kaksi ja puolituntia päästämättä hetkeksikään meitä herpaantumaan thaliatarhan tunnelmallisesta, räiskyvästä ilmapiiristä vuoroin pysähdyttäen meidät ajatteluun. Esityksessä myös menneiden aikojen kolme lausuntanumeroa palaavat takaisin Nellyn analysoimina, voimakkaan merkitsevästi tauotettuina tulkintoina – kertomaan Nellyn poikkeuksellisesta  esittäjäkarriääristä ja räikeän raflaavasta ohjelmistovalinnasta. Esityksen sanottava aukeaa meille jokaiselle vaivatta – näyttelijäammatin suuret haaveet ja todellisuudet saamme sen mukana kokea, riemuita ja katkeroituakin – ne ovat työllisyysasioina ajattomia. Myös aikaan esitys ottaa viisaasti kantaa jo pelkästään hienon suurenmoisen teoksensa aikaansaamisella: siinä kaksi huippunäyttelijää pitää meitä teoksensa sisällöllä näpeissään kaksi ja puolituntia ja me viihdymme, sytymme uuteen kulttuuriseen elonhehkuun. Teos yht’aikaa ilakoi, saarnaa ja mykistää – siinä näyttelijäteatterin ainutlaatuisuus on puhdasta taiteen hektistä kultaa!

 

 

https://teatterivanhajuko.fi/ohjelmisto/i-love-nelly/ 

Artikkelin esityskuvat Iina Lallo

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri taide teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Teatteri Vanha Jukon lahtelaisuutuus

 

I LOVE NELLY!

 

Kevätkaudella Jukossa nähdään tragikomedia näyttelijä Nelly Lovénista (1936–2003), joka muistetaan suuresta persoonastaan sekä elokuvista Neiti talonmies ja Pieni luutatyttö. Helmikuussa ensi-iltansa saanut I LOVE NELLY! on esitys identiteetistä, epäsovinnaisuudesta ja intohimosta sekä kohtuuton kertomus maailmasta, jossa elämme.

Esityksen käsikirjoitti Suvi Blick ja lavasti Ola Blick ja he molemmat myös näyttelevät teoksessa. Lahtelaistaustainen Nelly Lovén oli Ola Blickin isotäti, jonka elämää taiteilijapari on pitkään tutkinut. Blickien lisäksi taiteellisessa työryhmässä ovat dramaturgi Anna Jaanisoo, valosuunnittelija Antti Haiko sekä äänisuunnittelija Janne Louhelainen.

”Olemme saaneet kuulla mitä erikoisempia tarinoita Olan isotädistä, jota ei hävettänyt tai estänyt mikään. Nelly oli omassa ajassaan erityisen rohkea nainen ja outo tyttö, joka eli kuten itse halusi. Esityksemme ei kuitenkaan ole henkilökuva vaan ajankuva. Se kertoo yhtä paljon meistä kuin Nellystä”, kertoi Suvi Blick.

Jukon esityksen tapahtumat saavat alkunsa, kun taiteilijapariskunta päättää perehtyä isotäti Nellyn elämään. Humoristinen esitys kertoisi Nelly Lovénista, mutta siitä on samalla tulossa dystopia suomalaisen kulttuurin nykytilasta säästöjen keskellä – näyttelijäpariskunta Blickin aidosti ja karvaasti kokemana tragikomediana.

Jo lehdistötilaisuudesta Lahen uutisia merkitsi muutamia näytelmän synnyn kiinnekohtia tulevaa esitystä kartoittamaan.

Ola Blick: En koskaan tavannut Nellyä, mutta hänen ympärillään kerrotut jutut ja tarinat sekä sittemmin myös häneltä jääneet päiväkirjat ja mummoltani (äidinäidiltäni) haastatteluissa saadut monet muistelmat ovat antaneet varsin vankan perustan taiteilijatar maailmankansalaisesta Nelly Lovénista. Äitinikin oli kerran matkustanut murrosikäisenä Frankfurtiin tapaamaan tätä sukulaissielu Nellyä. Kun hän pääsi perille, myös Nellyn asuntoon, siellä ei ollut ketään – vain kissa, jonka nimi oli Lorents ja ostoskärry. Tarina kertoo, että Nellyn temperamentti jopa Saksassa tuli tunnetuksi, hänen lyötyään kerran poliisia.

Nelly on diiva, taiteilijapersoonallisuus, omaperäinen ja sumeilematon originellisuus.Olen itse saanut kuvan, että koko sukuni naisia leimaa persoonallisuus.

Lahtelaistaustainen Nelly sai opastusta kuuluisalta lahtelaislogonomi Viola Vaarrolta lausuntataiteesta. Nelly esitti jo 13-14 -vuotiaana näytelmien päärooleja.

Nelly ei kuitenkaan jättänyt mitään asiaa rauhaan. Näissä muistikuvissa hän oli tunteissaan äärimmäinen.

 

 

Hänet huomattiin jo hyvin nuorena ja elokuvasta Neiti Talonmies – vastanäyttelijänään Tauno Palo hän 18-vuotiaana sai paljon huomiota osakseen ja julkisuutta sekä pian myös ajan skandaalikuuluisuutta, kun hän harvinaisena suomalaisena meni opiskelemaan Lontooseen näyttelijäammattia ja joutui rahoittamaan elämänsä olutkapakassa tarjoilemalla. Nelly oli kuitenkin kuuluisa suomalainen elokuvatähti Lontoon taiteilijapiireissäkin ja löydettävissä myös kapakan tiskin takaa! Toisenkin pääroolin hän sai suomalaiselokuvassa sekä esiintyi myös mm. kuuluisassa revyyteatteri Punaisessa Myllyssä Åke Lindmanin ja Anneli Saulin kanssa, Tess-vision kuuluttajana ym. Hän viimein myös hylkäsi näyttelemisen ja pääsi toiseen haaveilemaansa merkittävään kansainväliseen ammattiin Max Factorin meikkikonsultiksi kiertämään ympäri maailmaa.

Suvi: Elämää voi reitittää uudestaan, kuten Nelly teki monessa elämänvaiheessaan – kun seinä tuli vastaan, kääntyi vaan rohkeasti ja sumeilematta kohti uutta suuntaa. Elämässä on aina vaarallisia tilanteita ja ne on usein ratkaistava solmuistaan uudestaan – leikin kanssa näyttelijä pystyy (toivottavasti) esityksen yleisölle myös kiinnostavana tarjoilemaan. Esityksessä on hauskuutta ja äärimmäistä suomalaistemperamenttia meille kaikille malliksi.

 

Suvi Blick on ollut osa Jukon ensembleä vuodesta 2021 ja Ola Blick liittyi mukaan vuonna 2023. Molemmat ovat freelance-taiteilijoita, jotka työllistävät Jukon lisäksi itseään myös muissa projekteissa.

https://teatterivanhajuko.fi/ohjelmisto/

 

Lahen uutisia palaa esitykseen arvioin.

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri Teatteriuudistus yhteiskunta

Betoniklubin kevään viimeisin yleisökeskustelu

 

Betoniklubi on Lahden kaupunginteatterin oma keskusteluklubi, jossa tekijät haastattelevat tekijöitä teatterin tekemisestä, taiteesta ja elämästä yleensä. Betoniklubi on teatteritaiteilijoiden ja yleisön matalan kynnyksen kohtaamispaikka, sekä uusien ajatusten ja oivallusten synnyinsija. Betoniklubiin on yleisöllä vapaa pääsy.

Betoniklubin isäntänä toimii teatterinjohtaja Lauri Maijala.

Ovet avautuvat klo 17, keskustelua klo 18-19, baari on avoinna klo 17-20.
Ohjelma kevätkaudella:

ti 13.1. Vieraina Kati Outinen ja Veikko Nuutinen / Mammal
ti 27.1. Vieraina Jarkko Lahti ja Eeva Soivio / Sivuraide
ti 3.2. Vieraana Heidi Herala / Maan ja veden välillä
ti 3.3. Vieraana Asko Argillander ja Vilma Kinnunen / Haapajärven Elvis

Seuraa livenä YouTubesta. Tallenteet ovat katsottavissa jälkikäteen.
Mammal:
https://www.youtube.com/live/zG9hS_1pKjQ

Sivuraide:
https://www.youtube.com/live/3ps0GOxG-DY

Maan ja veden välillä:
https://www.youtube.com/live/30s1ECG3zNY

 

Haapajärven Elvis:
https://www.youtube.com/live/ajQxcMuSDFY

Lahen uutisia 3.3.26 klo 21.00

Alla kuva keskustelutilaisuudesta. Harvinainen yleisön suomalainen kulttuurikohtaaminen: Keskellä Katariina Vuoren teoksen ERÄÄN TAPON TARINA (2018) pikkupoika (Asko Argillander) Haapajärven Elvis nyt aikuisena perheen isänä, muusikkona, lähes kaikesta lapsuustaakastaan vapautuneena iskevän rentona musiikkitaiteilijana omaa lapsuustarinaansa kertomassa ja vasemmalla näytelmän ohjaaja ja dramaturgi (Lauri Maijala) ja oikealla näytelmässä Askoa tulkinnut näyttelijä (Vilma Kinnunen) kaikki kolme omia henkilökohtaisia tuntemuksiaan tositarinasta ja sen näytelmäversiosta  tilittämässä.

Soittolistalinkki kaikkiin Betoniklubin tapahtumiin:
https://youtube.com/playlist?list=PLr7hkyLegjOu_VJ9gMa3hQ-X9ZZ4k45OO

 

Katso täältä arvio esityksestä:

https://lahenuutisia.fi/2026/02/22/lahden-ka

upunginteatterin-haapajarven-elvis/

Kategoriat
Historia kulttuuri taide tiede yhteiskunta

Kalevalan päivänä

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi…

 

Kalevala on Suomen kansalliseepos, Elias Lönnrotin kokoama ja toimittama runokokoelma, hänen vuodesta 1828 alkaen kokoamistaan suomalais-karjalaisista kansanrunoista.

Varsinaisen Kalevalan ensimmäinen painos eli Vanha Kalevala ilmestyi vuonna 1835, ja nykyisin pelkkänä Kalevalana tunnettu Uusi Kalevala vuonna 1849.

Itämerensuomalaiset kantakansat kehittivät omaperäisen laulumuodon suuressa kulttuurimurroksessaan noin 1000–500 ennen ajanlaskumme alkua. Uudelle laulumuodolle oli tunnusomaista säkeen alkusoinnillisuus ja kerto. Säkeiden neli-iskuinen runomitta tunnetaan nykyisin alkuaan karjalaisten murteitten pohjalta syntyneenä Lönnrotin  muotoilemana runokielenä ja kalevalamittana. 

 

Kielitieteilijät jakavat Suomen murreryhmät kahdeksaan eri päämurrealueeseen ja kun jokaisella pitäjälläkin oli aikanaan oma puhetapansa, voidaan murteita löytää maassamme 400-700 erilaista selvästi tunnistettavaa murretta.

 

  • Turun murre: ”Munkki miäle teke ja aivotki kelaa.”
  • Tampereen murre: ”Mää vähä täsä miätin ja aattelin, jotta pitäisköhän…”
  • Etelä-Pohjanmaan murre: ”Mieli teköö ja aivot raksuttaa, jotta rupiaas laulamahan.”
  • Peräpohjolan murre: ”Mieli mulla tekkee ja aivotki aatteleeva.”
  • Savon murre: ”Mielj’ se minun tekis ja aevotkii tuumailisj.”
  • Karjalan murre: ”Mieli miun tegyy, aivotgi ajatteleu.”
  • Stadin slangi: ”Mun kela natsaa ja mä hiffaan, et vois vähän dyykkaa tätä hommaa.”
  • Nykysuomi: ”Minun tekisi mieleni ja ajattelin juuri, että…

Mitenkähän tuo Kalevalan alku kuuluisi aidolla nykylahen murteella?

Hyvää Kalevalan liputuspäivää kaikille !

 

Otsikkokuva uusimmasta suomalaisesta Kalevala -elokuvasta kuluvalta 2026-vuodelta.

 

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri luonto Televisio yhteiskunta

Lahden päättäjät trumppimaisine pajunköysineeen valtakunnallisina linssiluteina

Malliyhteiskunta on miltei näihin päiviin asti paistatellut monien ikäpolvien ajan Suomessa elämän hyvinvoinnin kasvamisessa ihannedemokratiaksi ihan Amerikan malliin täällä Lahdessamme. Alkuaan se tuli Olavi Kajalan valintana nuorekkaana sosialidemokraattina, sota-ajanjälkeisinä monipuolisina työtilaisuuksina yhteiskuntaan ja kunnallispolitiikkaan Kajalan ideatuomisina valtameren takaa – jopa Lahden liikenteen 1950-luvun vähäiset ruuhkasumput poistaen modernein liikenneympyröin.

Kaikki viimeaikaisimmat yritykset sitä vastoin ovat olleet yrittäjiensä surkeita voimannäyttöjä, jotka ovat jättäneet vain eräänlaisen täysin kansalaisista välittämättömän pinnallisen näkyvyyden: mitään todellista kehittämistä meille kaupungin asukkaille niistä ei ole syntynyt. Viimeksi tänne jätti itsestään kuvan itsekäs lööpeissä, televisiossa sekä kaupungin tiedotuksissa linssiluteena näkynyt, kaupunkilaisista tyystin viis veisaava kaupunginjohtaja Pekka Timonen säätiöineen, epäonnistuneine tuhansine turistivirtauslupauksineen ja Euroopan Ympäristöpääkaupunki -täkyineen.

Koloo1.jpg

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2020/04/kestava-lahti-saatio-1

Eurooppalaisine ympäristöpääkaupunki- toteutuksineen hän lupasi pyhästi koko Euroopan kansan ja maailman turistien rientävän tätä Suomea ja Lahtea katsomaan. Korona kuitenkin sulki kaiken liikenteen Euroopan ja Suomen sekä muiden maanosien välillä. Turisteja ei näkynyt. Vantaalle hänen piti lähteä omatunto puhtaana iloa ja hyvinvointia sinne tuomaan. Plörinäksi meni toitotettu tuleva Lahden kuuluisuus.

 

Tässä juttusarjassani kerron, mitä kaikkea valitsemamme johtajat, kaupunginvaltuutetut ja heidän toimeksiantajansa sekä asiaan liittyvät henkilöt ynnä yritykset ovat meille jo ennen Timosta luvanneet ja mitä olemme saaneet – sekä parhaillaan salassa muhivasta kolmen miehen Niko Kyynäräinen, Pekka Komu, Juha-Matti Saksa yhteisestä yliopistokampuksen julkisuushehkutuksesta, pakkoneuroosinomaisesta kaupungillemme tarpeettomasta hankkeesta. Erityisenä tarkastelukulmana on pitkään tuntemani Rantakartanon alue.

Nykyisin noista epäonnistumisista ei edes vaieta, vaan röyhkeästi nämä kokeilijat hakeutuvat jo ennen ideoidensa perusteiden eli rahoitusten varmistamista valtuuston puhujapönttöihin, vievät yritelmänsä ja naamansa TV-ruutuihin ja asuinseutunsa valtalehdistöihin, itsensä linssiluteiksi, läpinäkyvän puhtoisiksi kiillottaen ja viimein vasta vähän ennen jälkiensä palamista realisminsavuksi katoavat hetkeksi näkyvistä, palaten taas uudestaan uutta pajunköyttä meille syöttämään – varsinkin vaalien lähestyessä.

 

Ensimmäinen osa tästä kirjoitussarjastani käsitteli ennen joulua 13.12 2025 Lut-yliopistoa ja Lahden Ammattikorkeakoulua. Asiasta kiinnostuneet voivat kerrata sen oheisesta nettilinkistä:

https://lahenuutisia.fi/2025/12/13/lut-yliopisto-ja-lab-ammattikorkeakoulu-2/

 

1. Vuonna 2019

2. Vuonna 2020

Rantakartanon alueen toteutumista vuodesta 2008 seuranneina ja monia mielipiteitä, muistutuksia ja valituksia asiassa yhdistysten jäseninä ja yksityisinä kaupungin asukkaina tehneinä olimme suuri joukko pitkäaikaisia lahtelaisia kouliintuneet asiantuntijoiksi Rantakartano-asiassa.

Alkuperäinen kaupunginvaltuuston Rantakartano-päätös 2009 tehtiin parin äänen enemmistöllä. Puoli valtuustoa valitti omasta päätöksestään. Lukuisat viralliset huomautukset, valitukset eri oikeusasteisiin, saati yli 5000 kaupunkilaisen allekirjoittajan adressi eivätkä mitkään esittelytilaisuudet tai nettikyselyt ole saaneet suunnittelijoita ja päättäjiä edes neuvottelemaan tavallisten kaupunkilaisten kanssa mistään muutoksista tällä Rantakartanon alueella, joka jo arkkitehtikilpailun tuloksena 2005 syntyessään oli asuntotonttisijoittelultaan liian tiheäksi suunniteltu. Sen jälkeen on koko ajan tehty vain huonoja muutoksia.

Alueen asemakaava sai lainvoiman vuonna 2012 Korkeimman hallinto-oikeuden käytyä jopa paikalla tutustumassa alueeseen. Sen jälkeen on 2017 muutettu kaavaa yhden korttelin osalta ja 2019 kaikkien muiden kortteleiden osalta. Esimerkiksi alkuperäisessä kaavassa talot olivat 3- tai 8-kerroksisia, korkeita torneja 7. Nyt talot ovat 4- ja 10-11-kerroksisia, korkeita torneja 9.

Tiistain 25.2.2020 TV:n A-studion jälkimmäisen osan aiheena oli Kaavavalitukset remonttiin, toimittajana Petri Raivio.

Ohjelmassa putosi uutispommi: Lahti oli päässyt esimerkiksi kaupungista, missä ei tehty yhtään kaavavalitusta! Lahden kaupungin teknisen ja ympäristötoimialan vuorovaikutussuunnittelija Henrik Saari esitteli Rantakartanon alueelle nousevia uusia kohteita: hotelli, vesiliikuntakeskus, pysäköintilaitos ym. – kaikki hyväksytty ilman yhtään valitusta!

Totta on, että tuona vuonna 2019 ei siis tehty yhtään kaavavalitusta. Niitä ei kannattanut enää tehdä, koska niillä tässä kaupungissa ei ollut mitään merkitystä.

Hyväntahtoinen kaupunkimme ensimmäinen vuorovaikutussuunnittelija oli laitettu TV-ruutuun asiaa esittelemään. Hän häipyi muutaman kuukauden jälkeen TV-esittelystään kaupungin työtehtävistä nopeasti muihin rehellisempiin, luonnonsuojelua lähellä oleviin valtakunnallisiin tehtäviin.

 

3. Vuonna 2021

Lehdistöön ilmestyi sitten edellisen A-studio -jutun aikaansaaneet.

– Olemme jo niin syvällä tässä hankkeessa, että meillä on vahva tahto ja motivaatio viedä tämä loppuun saakka ja toteuttaa hanke, sanoo Kinos Property Investmentin hanke- ja rahoitustoimesta vastaava yhtiön hallituksen puheenjohtaja Arto Korhonen.

-Hotellista ja kylpylästä koostuvaa viihde- ja hyvinvointikeskusta aletaan rakentaa Lahden Rantakartanoon aikaisintaan ensi vuonna. Rakennusmateriaalien ja työvoiman hinnat ovat koronan aikana nousseet, jolloin kokonaisuuden kustannuksiin on tullut noin 20 prosentin kasvu. Korhosen mielestä kustannusten nousu on merkittävä, mutta rahoitus ei ole uhattuna.

– Pääsijoittaja, joka vastaa suurimmasta osasta rahoitusta, on ollut sovittuna jo jonkin aikaa. Pankkirahoituksessa jouduttiin tekemään päivityksiä, mutta se on hyvällä mallilla tällä hetkellä.

Vuonna 2021 edelleen

 

4. Vuonna 2022

Edelliseen A-studion ohjelmaan saimme lisäselvitystä vasta vuonna 2022, kun Rantakartanon viihde- ja hyvinvointikeskusta kaavaileva Kinos Property Investment lupaa lisävaloa hankkeen tilasta. Lahden kaupunki oli odotellut tietoa muun muassa uimahallin kustannuksista, jotta mahdollisesta vuokrasopimuksesta pystyttäisiin neuvottelemaan.

– Pyrimme toimittamaan esityksen hankkeen tilasta kaupunginhallitukselle toukokuun alkuun mennessä, sanoo Kinoksen toimitusjohtaja Arto Korhonen. Korhonen sanoo, että sota Ukrainassa on vaikeuttanut hankkeen suunnittelua.

– Rakennusmateriaalien kustannukset ovat nousseet entisestään ja tavaroiden saatavuuttakin on hankala ennustaa kuukauden tai kahden päähän, saati sitten kahden vuoden päähän. Osa tarjouksista on voimassa muutamia tunteja, Kinos Property Investmentin Arto Korhonen kuvasi tilannetta rakennusalan kriisiksi.

– Tietomme ulottuvat noin 30 vuoden päähän, eikä niistä tiedoista ole tullut vastaan tällaista tilannetta. Yhtiö ei ole rakennuttamassa Rantakartanoon pelkkää uimahallia ja kaupunkikin haluaa nähdä alueen kehittyvän kokonaisuutena. – Kokonaisuuteen kuuluvat muun muassa vuokralaiset ja sijoittajat, jotka punnitsevat riskejä omista näkökulmistaan. Kinoksella on aluevaraus Rantakartanossa voimassa kesäkuun loppuun.

Ja siihen koko Rantakartanon kaikkiin Suomen koteihin TV:n kautta välitetty superhieno kuvitelma tyssäsi.

 

5. Vuonna 2023

Pysäköintitalo ja tyhjä Rantakartanon alue (otsikkokuva)

 

6. Vuonna 2026

Rantakartanon tähänastiset käyttösuunnitelmien epäonnistumiset eivät tunnu riittävän.

Katso liite: https://yle.fi/a/74-20201916

Nyt on Pekka Komu kaupunginhallituksen uudehkona päätoimisena puheenjohtajana ottanut jälleen ohjat käsiinsä. Ja jälleen taas samoin etukäteen, ennen minkäänlaista rahoitusta tai realismia, pistämään kamelin väkisin neulansilmästä läpi.

Linssiluteen lailla hän menee ajankohtaisohjelmaan esittelemään kuin valmista suunnitelmaa ja päätöstä.  Hän rakentaa kaupunkilaisten vielä vapaalle yhteiselle Vesijärvinäkymien näköalapaikalle yliopistokampuksen.

Lisädokumenttejakin Komu heittelee kampusohjelmansa hoitamisen perusteiksi:

1.

Pekka Komu (sd.) vertaa kampushanketta Sibeliustaloon, joka valmistui Vesijärven rantaan vuosituhannen alussa. Sibeliustalolla on ollut tosi iso merkitys siihen, miten Lahti on lähtenyt kehittymään. Näen tässä samanlaista mahdollisuutta, Komu selittää.

Komu suitsuttaa vielä, että Lahden on varustauduttava siihen, että Lahteen tulee ennenkokematon opiskelijoiden vyöry, kun 2030- luvulla Lahdessa on 20000 korkeakouluopiskelijaa.

 

Komu vei kasvonsa nyt puheensa takeeksi televisioruutuun, joka näytti Komun lisäksi Rantakartanon jäljellä olevaa autiota kenttää ja Komua Rantakartanoa ylistävillä puheenparsilla silmät avoimina meitä kansalaisia vakuuttaen kuin totuutta julistaen.

Kaupunginhallitusta johtava Pekka Komu (sd.) vertaa kampushanketta siis Sibeliustaloon, joka valmistui Vesijärven rantaan vuosituhannen alussa (valtuustossa yhden äänen enemmistö-päätöksellä.) Komun vakuuttelutyylin ja rehellisyyden me lahtelaiset saimme maistaa jo Kymi-Ring -asiassa vuonna 2019. Eivätkö sympaattisetkaan poliitikkomme mitään opi?!

2.

Huolestuttavinta on, että kaupunkimme ja Suomen maan työttömyyden ja velkaantumisen yhä häpeällisenä ykköskaupunkina meillä on uusi, varsin tuore kaupunginjohtaja, joka lahtelaisen harvinaisten maisemien vapaan kokemisen haluaa poistaa meiltä kunnan asukkailta tärkeimpänä ensityönään. Kaupunginjohtajamme Niko Kyynäräinen ajatuksissaan ja jo ensipäätösehdotuksissaan oli täysin asiajärjestyksessä hakoteillä. Tuntuu, että entinen hyvä ja tasapuolinen sosialidemokratia, jonka siipien suosiossa hänet kaupunginvaltuustomme niukalla enemmistöllä valitsi, ei velvoittaisi häntä pitämään kaupunkimme poikkeuksellista vesien ja harjujen ainutlaatuisuutta ja meitä täällä asuvia kaupunkilaisia merkittävinä lainkaan.

Lahtelainen maisema järvineen, mäkineen, metsineen, luonnonpuistoineen kaikille asukkailleen koettavaksi on hänelle yhdentekevä. Hän ajattelee muiden kaupunkien tapaan (Hämeenlinna, Savonlinna, Oulu, Jyväskylä, Kotka, Joensuu, Seinäjoki): olemme suuressa julkisuustaistelurintamassa ja aiomme tehdä voittoloikan tässä kampuskilpailussa. Komu ja Kyynäräinen odottavat kuvitelmissaan tänne lähes 20000 opiskelijan invaasiota sen seurauksena, että Lahti uuden tarpeettoman kampuksensa mukana saa ykkössijan kampuskilpailussa. Ehkä he yhtyvät usein televisiossakin esiintyvän ravintolaguru Timo Lapin sanoihin. Kaupungissa, jossa on yliopisto, menestyy myös yökerhot ja ravintolasuosio mukana. Niissä käyvät nuoret. Kaupunki, jossa on vain vanhoja, ei ole nykyajan kaupunki.

Me lahtelaiset taas olemme aika tavalla eri mieltä. Kulttuuri ja Lahden kaupungin johtaminen on ennen kaikkea tämän seudun maisemien ja asukkaiden palvelemista ja ymmärtämistä, ainutlaatuisten vesien, metsien, mäkien ja puistojen sekä luonnonrauhan tajuamista. Kaupunginjohtajan päätehtävä tällä hetkellä on työn synnyttämistä ja työpaikkojen luomista asukkailleen?!

3.

”Uuden kampuksen rakentaminen kaupungin keskustaan, kauneimman luonnon ja Kisapuiston sekä Salpausselän urheilukeskuksen läheisyyteen yhdistäisi poikkeuksellisella tavalla viihtyvyyden, hyvinvoinnin ja saavutettavuuden”, LUT-yliopiston Lappeenrannasta käsin toimiva rehtori Juha-Matti Saksa sanoo.

Kuntalaisille 27.tammikuuta 2026 järjestetyssä yleisötilaisuudessa kaupungintalon sisäpihan harvinaisessa lasikattoisessa totuuskuplassa Saksa kertoi, miksi Mukkulan kampuksella on tarvetta muuttaa pois -nykyinen Mukkulan kampus on kyllä kaunis ja soveltuva tehtäväänsä, mutta sen ympäristö on siivoton.

Näin ulkopuolisessa herää kysymys, eikö yliopistonrehtori Saksalla ole ajatusta siivota tai siivotuttaa yliopistonsa lahtelaiskampusta – ja eikö siivoaminen tulisi halvemmaksi kuin uuden rakentaminen?!

 

Pekka Komu  Niko Kyynäräinen Juha-Matti Saksa

Jo viime joulun (2025) alla Lahen uutisia kirjoitti artikkelissaan:

 

 

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kulttuuri viro yhteiskunta

Viron Itsenäisyyspäivä 24.2.

Lauloin tänä aamuna puhelimessa tuon hymnin klo 7.15 Tallinnaan perheystävällemme, joka oli rientämässä perinteisesti Toompean mäelle Pikk Hermannin torniin vedettävän Viron lipun kunniaksi klo 8.00 laulamaan yhdessä paikalle saapuneen suuren kansalaisjoukon kanssa tämän hymnin.Virossa 24.2. Itsenäisyypäivä on virallinen pyhäpäivä ja vapaapäivä.

Viro ennen toista maailmansotaa

”Isänmaan hymni” -sävelmä on peräisin saksalaissyntyiseltä suomalaissäveltäjältä vuodelta 1848.

Laulu laulettiin Virossa ensimmäisen kerran ensimmäisillä yleislaulujuhlilla vuonna 1869.

Kansallisen liikkeen ja kansallisen tietoisuuden kasvun mukana ”Maani, onneni ja iloni” tuli suosituksi Virossa 1800-luvun lopulla

Alunperin opiskelijoille tehty laulu oli yhtä tunnettu ja rakastettu myös Suomessa. Kun Viro ja Suomi julistautuivat itsenäisiksi maiksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, Virossa ja Suomessa eri sanoin ja myös eri tahtiin laulettavasta Paciuksen melodiasta tuli molempien maiden kansallislaulu.

Paciuksen ”Isänmaani, onneni ja iloni” vahvistettiin virallisesti Viron kansallislauluksi vapaussodan päätyttyä vuonna 1920.

Me suomalaiset onnittelemme ja varmaan myös koko vapaa maailma onnittelee tänään itsenäistä Viroa ja virolaisia!

 

Kategoriat
kulttuuri taide Teatteriuudistus yhteiskunta

Lahden kaupunginteatterin Haapajärven Elvis

Tapani Kalliomäki, Lumikki Väinämö, Hilma Kinnunen   

Kantaesitys Lahden kaupunginteatterin Studionäyttämöllä keskiviikkona 18.2.2026 klo 18.30            

Ohjaus, lavastus Lauri Maijala
Pukusuunnittelu Tiina Hauta-aho
Valosuunnittelija Jouni Nykopp
Äänisuunnittelija Jukka Vierimaa
Naamiointisuunnittelija Kati Keronen 

Esityskuvat Janne Vasama

 

Haapajärven Elvis on suomalaisen näytelmäkirjoittamisen yhteiskunnallisten asioiden syväluotaava, todenmukainen näytelmä perhehelvetistä, jonka kokevat äiti, lapsi ja isoäiti Haapajärvellä 1990-luvulla.

Alkuaan hyvätapaisesta, fiksusta lähes lempeästä miehestä piintyi viinan ja viinakaveritoveruuden seurauksena kovis, joka nautti elämästä juuri sen loputtoman viinan ja jännittävyyden sekä itselleen luoman arvovallan vuoksi, vaikka kaipasi silti mustasukkaisena luonteena nuoruuden rakastettuaan ja pikkupoikaansa. Pian Haapajärven kunnassa asuikin perhe nyt kaksijäsenisenä eroperheenä, joka ei saanut perheen häijystä, rikollisesta ja väkivaltaisesta isästä hetkenkään rauhaa. Hän vieraili jatkuvasti perheen kotona ja pahoinpiteli perheen äitiä, pojan mennessä piiloon kasetteineen huoneen ja keittiön kokoisen asunnon vaatekomeroon. Perhe joutui myös pakenemaan talon toisesta kerroksesta parvekkeen kautta – toisinaan pakkasella sukkasillaan juoksemaan pakoon tätä hirviötä. Perheen eronneen isän rikokset, pahoinpitelyt, ryöstöt, viinavelkaperinnät mailoin ja pakottamiset olivat tuttua elämää seudun asukkaille. Perheen kanssa ei juurikaan seurusteltu. Miehellä oli myös oma porukkansa, ja heidän yhteisyytenä viina ja sen juominen, hankinta sekä lopuksi huumeet. Kiristämällä, väkisin tai mailakäsissä tappelemalla kerättiin rahat loputtomilta tuntuvia nautintoja varten. Jäännösperheen nopeat pakoretket usein läheiseen mummolaan, muutaman kilometrin päähän, olivat jo etukäteen suunniteltuja kiertoreittejä, joita varten oli kengät ja vaatteet valmiina, kun miehen vankilasta vapautuminen oli tiedossa, myös onnistuneita siirtymisiä suunniteltiin etukäteen. Mutta silloinkin mies osasi paikalle ja meni joukkioköörinsä kanssa juopottelemaan, häiriköimään ja tappelemaan.

 

Roolityöt puhuttelevat vielä kauan täydellisinä näyttelijäluomuksina, joita Lahdessa pystytään tarjoamaan yhdeksän näyttelijän taidoin niin pitkälle toteuttaen, että olemme jo pelkästään niistä katselijoina kunnioitetut ja armoitetut taiteen uutta vaikuttavuutta aidosti, läheltä, miltei käsituntumalta realistisesti kokemaan.,

Lauri Maijala on haravoinut näyttelijäkunnastaan tasavertaiset yhdeksän loistavaa näyttelijää, joille jokaiselle hän on alkuperäiskirjan luettuaan synnyttänyt näytelmän henkilökuvat ja antanut vaikuttavan osuuden piirtämässään pienen paikkakunnan tuhdissa henkilögalleriassa. On suurenmoista katsojan nähdä ja kokea, miten monet usein pääosissa teatterimme näytelmissä esiintyneet, samoin monet usein sivutehtävissä kunnostautuneet näyttelijälahjakkuudet hurmaavan tasaveroisina, teatteria rönsyävinä näytelmän yht´aikaa kuin kasapanoksena tuottavat harvinaisen verevää, uskaliasta, hurjaa ja ihanaa teatterijännitettä sieluillemme, ajatustemme syvyyksiin poraavaa teatteria. Tulos on teatteri-ilmaisullisesti harvinaista suomalaismannaa, vaikuttavaa, yhteisnäyttelemisen elämäneliksiiriä.

Lahden kaupunginteatterin pienimmälle 100 hengen Studio-näyttämölle Maijala on luonut eräänlaisen saluunamaisen näyttämön – sitä reunustaa pitkiltä laidoiltaan nousevat vastakkaiset katsomot ja saluunan keskeisessä estradissa saamme löytää itsemme monessa miljöössä: perheen olohuoneessa, lasten kelkkamäessä, seudun suuressa räkäläkapakka Kiepissä ja sen bingosalissa, metsässä, lähilammikon polvet kastelevaa huumekätköä samoamassa, kylän raitilla, keittiön sipulivoileivän valmistuksessa ja sen käryn tuoksussa. Saluunan toteutukseksi eräänlaisena Nousevan auringon talon maailmana riittää roikkuvat tapetit ja julisteet seiniksi ja oviksi, pöytä ja tuolit peruskaluiksi sekä kertomuksen valtaistuinnojatuoli keskushenkilön naulitsemiseksi lähtemättömästi ikuisesti paikalleen. Me katsojat istumme vierivieressä näyttelijöiden lähikosketuksessa, mukaudumme heihin ja tapahtumiin kuin sulalla steariinilla yhteen kootuksi katsomoksi kukin meistä sen ohuina sydäminä kohta näytelmän tulenpolttavan hehkun paloon syttyen.

Vilma Kinnunen tekee Asko-pojasta ehyen, sisältäpäin mielikuvitusrikkaan, ulkoapäin jo pienenä itselleen kasvatetuilla torjuntapanssarin ilmeillään, olosuhteitten toteuttamin harkitsevin käyttäytymismahdollisuuksin toimivan ja vilpittömän sielukkaan pojan, joka on löytänyt Elvis Presleyn maailman uustulemisen pienestä omasta kasettinauhuristaan, seinäkuvituksestaan ja oman sisäisen elämänsä yksityisyydestä elämänsä tärkeimmäksi asiaksi. Joskus kun Asko on saanut sulkeutua vaatekomeroon ja kuuntelee Elviksen ääntä ja laulunsävyä, hän tuntee kuin koko musiikki tulisi jalkojenkin kautta, tunkeutuisi hänen sisäänsä ja nostaisi häntä vähän ylöspäin ja oikein kuin kutittelisi. Näytelmä tuo hänet juuri yläasteelle ehtineenä poikana kamppailemaan elämänpyrkimyksissään täysin isän rikkoman kotirauhan jatkuvissa järkytyksissä, loputtomissa pahoinpitelyissä, juopotteluissa ja puolustautumaan omalta osaltaan olemuksellaan ja Presley unelmillaan häijyn alkoholistipahantekijäisän jatkuvia ja salakavalan yllättäviä vierailuja hänen ja äidin muodostamassa erokodissa. Kinnunen tekee pienin elein, kasvojen herkin aistivin jäntein, hymyin ja pelonvärein hahmonsa niin järisyttävän todeksi, että menemme pakoon mekin hänen sisäisen tunteensa mukana tapahtumiin, kertomuksen moniin raakuuksiin, äidin jatkuvasti kokemiin pahoinpitelyihin, harvoihin onnenhetkiin ja tosi vähäisiin, mutta sitäkin ihanampiin kaverikokemuksiin.

Anna Pitkämäki luo Ullan, Askon äiti-roolin aidon nuoren äitiyden ja perheonnen kokemaksi nuorikoksi, joka rakastuneena, herkkänä ja valoisana luonteena on saanut aloittaa yhteiselämän temperamenttisen ja määrätietoisen hurmaajan Eskon puolisona, 17-vuotiaana lapsen äitinä ja onnellisena perustaa yhteiskuntaan uuden perheonnen kyllästämän kodin. Heidän kolmen yhteiskokemuksensa, leikit ja retket, huvittelut keskenään, hauskuttelut ja tanssahtelutkin tuntuvat onnenmyyrämäisen aidoilta Pitkämäen valoisassa nuoruuden olemuksessa. Pitkämäki joutuu kuitenkin muutaman yhteiselämävuoden jälkeen siirtämään elämänkumppaninsa, unelmien miehen kauas unelmista, kun puoliso alkaa erehtyä alkoholin nautiskeluun. Se ei Esko-puolisolle sovi, vaan hän muuttuu pian väkivaltaiseksi viinanhimossaan ja humalassaan. Ulla saa sen tuntea nahoissaan ensin jatkuvin juopon käskyin, viinan ostamispakkokäskyin ja niistä seuraavin aina vain useammin tapahtuvin, silmittömän raaoin naisen ihmisarvon vähättelyin, nimittelyin, kirouksin sekä nyrkiniskuin – lapsen seuratessa kodin ilmapiirin muuttumista väkivaltaiseksi.  Lapsi pakeni väkivaltaisen isän pelkoa ja hirmuisuutta äidin aina lempeään syliin.

Tapani Kalliomäki näyttelee isä-Eskon, aluksi hauskanoloisen, fiksun ja moneen asiaan kyvykkään sympaattisen persoonan, joka liimautuu perheen asunnon suuren nojatuolin ja kulmasta kulmaan koko seinän levyiseksi perheen paikaltaan liikkumattomaksi ruhtinaaksi. Kalliomäki luo Eskoonsa viisautta ja perheen merkityksen rakastettavuutta ja pystyy nuo tärkeimmät rakastettavuuden ja ihailtavuuden ominaisuutensa kuitenkin heti viinaan tartuttuaan muuttamaan suuttumusten raivoksi, hirmuvallaksi toisia perheen jäseniä ja juoppokaverirenttujaankin kohtaan. Pian alkavat pahoinpitelyjen, anastusten, juopottelujen ja hirmutekojen mailakiristyksin tehdyt teot näkyä hänen kasvoissaan, ärtymyksessään ja vankilakierre lähivankiloiden selleissä tihentyä ja pidentyä. Kalliomäki taitaa näyttelijäntaipumustensa eläytymisen pahuuden syvät perkeleelliset rotkot, persoonallisten suuttumuspuuskiensa yhdellä pullopussilla pöytään pamahtavat tehot niin, että koko huusholli kattoineen ja lattioineen värisee ja kaikki läsnäolijat painuvat kuin maanrakoon suurta paholaista pelolla kunnioittaen. Ilmaisullisesti esittäjän tehokeino on teatterimaailmassa ainutlaatuinen. Tällaisen kotihirmun taito on liimautunut viimein koko näytelmän genreen: yksi suuren viinaksisen pussin pamaus pöytään on tehokkuudessaan hurja. Se ja sen yllättävä tapahtuminen hallitsee tulevia Esko-isän sielunsisuksien päiviä, vankilasta vapautumisen kauhuaikoja kotona ja niiden puuttuminen vankila-aikojen aikaisia päivänpaisteisia perheen lähes normaalin elämän vähäisiä tähtihetkiä. Miehen väkivalta on todellisuudessa Kalliomäen näyttelijäkarisman makaaberilla, aidon pelottavalla ja julmalla hahmolla se perheitten todellinen ainoa väkivalta.

Lumikki Väinämölle teos antaa näytelmän suuren murheiden alhojen lohduttajan mummon sydämellisen, aina sovittelevan ja rakastavan Helvi-roolin. Hän on se jokaiselle perheelle tarvittava ja nyt aidosti tarpeellinen mummo, jonka luo voi sentään yllättävän räyhäävän isän jaloista ja kourista paeta. Hän on vielä viiskymppinen, työtätekevä, raikas ja vireä persoona, jonka huomaan Asko ja Ulla joutuvat turvautumaan ja viimeisinä aikoina usein suuressa kiireessä ja hädässä väkivallalta pelastautumaan. Väinämö näyttelee roolinsa ihanteellisen tavalliseksi mummoksi ja anopiksi, jolla on oma sanansa räyhäävää vävyä vastassa ja aina huolehtiva asenne hoitaa järkkyneitä julman isän juopottelusta henkensä kaupalla pakoon ajettuja tai lähteneitä sukulaisiaan Askoa ja Ullaa. Monta vuotta kestäneeseen väkivaltakierteeseen ja sen ratkaisemattomuuteen paatunut mummo tekee raastavan pitkän kyynisyyteen jäykistyneen tunteettoman yksinpuheluvuodatuksen tyttärensä ja lapsenlapsensa elämän helvetistä kylmästi ja hyytävän eleettömästi – toteuttaa näyttelijäolemuksensa kokeneella ja sisäistyneellä järkeilevällä viileydellä henkeäsalpaavan tarinan koskettavan loppuratkaisun.

 

Teemu Palosaari laulaa ja näyttelee näytelmän todellisen idolin Elvis Presleyn  huumaavin rytmein, sliipatuin rasvatuin elvishiuksin, väräyttämään ja rokkaamaan hahmonsa eloon näytelmän monissa kohdin meidät takaisin 1970-luvun rocktanssiuutuuksiin, kevyen uuden aikakauden maailmanmusiikin tenhoon muhkean pehmeän äänivärinsä säveliin hetkiksi uinuttaen.

Liisa Vuori tulkitsee hämmästyttävän monet sivuroolit täydellisesti luoduin ja muuntuvasti eritellyin hahmoin: hurjan säälittävän hasis-Arja-naisraunion, Kiepin touhukkaan ja säteilevän tivolimaisen Bingoemännän, isän tekemää äidin törkeää pahoinpitelyä tarkastavan tyypillisen kylmäkiskoisen Naislääkärin tunteettomine ohjeineen ja konstaapeli Ahon tärkeässä poliisitehtävässä informoimassa asiassa tapahtuneita 20 ilmoitettua ja tarkastettua  rikkomusta ja rikosilmoitusta viiden vuoden ajalta(1989-1994), rikkeet ja rikosseuraamukset selkeän asiallisesti sekä näyttelee kolme muuta näytelmän roolihenkilöä. Liisa Vuoren näyttelemissä ihmishahmoissa todistuu myös, kuten muidenkin monien roolien näyttelijöiden, vaikuttava näytelmän taitavanäkemyksellisen naamioinnin mahdollisuus muuttaa henkilö toiseksi henkilöhahmoksi sujauksessa ja uskottavasti – myös uusi tyyppi näyttelijätaidolla nautittavasti tulkiten.

 

Aki Raiskio luo groteskin puliukko Puujalka-Veskun mehukkaan räväkäksi alamaailman originelliksi huumekuriiriksi, konstaapeli Nummelan asialliseksi virkamieheksi ja varsinkin Askon opettajan hienona hahmotelmana ymmärtävästä ja lasta kannustavia opetusjärjestelyjä toteuttavasta harvinaisuudesta sekä piipahtaa vielä näppärästi Tiimarin myyjänäkin.

 

Jari Halttusen rooli sijaisopettajana puhuttelee nykykoulun yhä ylläpitämästä opettajuuden jäykistyneestä lastenkäsittely-asenteesta, hänen  taitava heittäytymisensä juoppoköörin yhdeksi jäseneksi osoittaa valtavaa tarkkavainuista tyyppiheittäytymistaitoa ja vanginvartijan hahmo taas tarkan osuvaa näyttelijän luonnostelua.

 

Jari-Pekka Rautiainen tuo näytelmään rakastettavaa lapsenomaisuutta Askon Kimmo-kaverina, nintendoineen, afrikantähtineen ja tietenkin sydämemme valloittavilla kuperkeikkaisen hauskoilla mäenlaskukohtauksilla yhdessä Askon kanssa, vierähtääpä Rautiainen myös kännijoukkojen juopposakissa huumeen styroks-merkkiä lähilammesta hamuillen enkä unohda hänen ahaa-elämystään lasten mainiosta ritsakumista kondomin löydettyään, ja varsin asiallisen konstaapeli Moilasenkin hän työstää mallikkaasti.

 

Haapajärven Elvis on Lahden kaupunginteatterin väkevä, suorapuheinen, kaunistelematon teatteritaiteen räiskyvä, lähes pamflettisen karnevalistinen syväluotaus yhteiskuntamme pyhään kipupisteeseen. Siinä ihmisarvon nollaaminen ja raamatullinen viides käsky käyvät sukupolvista toisiin jatkunutta, rikoslain (39/1889) 24. luvun säädösten välistä maallikon keskustelua kotirauhan törkeästä rikkomisesta, arjen kamppailua elämän mielekkyyden ja sietämättömyyden monet kamppailijoidensa uuvuttavat vuodet – tässä oman teatterimme dokumentaarisessa tarinassa viimein kypsyen rohkeaan inhimilliseen ratkaisuun.

Hienosti toimivat valosiirrot, ihanan revittelevä puvustus sekä Rauli Badding Somerjoet ja Elvis Presleyt lämmittävät tunnelman sydämelliseksi.

Tosikertomus ei mielestäni ole kuitenkaan mitään populääriä True crime -viihdekirjallisuuden lajia vähääkään. Tositarina on aitoa suomalaisuutta väkivaltansa jatkuvuudella ollut runsaan lakisääteisen suomalaisuusvaltion elinajan. Näinäkin päivinä joka kuukausi lähes kymmenen perheenjäsentä menettää henkensä perheväkivallassa. Juuri siihen ja väkivallan kohdistumiseen täysin väärään sukupuoleen on tulevaisuuden Suomen otettava uusi ote ja näköala.

Alla ensimmäinen kokemukseni – vielä viaton lapsuuteni ajan asuinseutuni synnyinkadun kodista. Näin hyvin väkivallasta selvinneitä koteja kai vieläkin löytyy, mutta hyvin  paljon synkemmin tuloksin särkyneitä koteja olen leipätyöni mukana kohdannut järisyttävän monia.

 

Katariina Vuori – Lauri Maijala

HAAPAJÄRVEN ELVIS

 

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/haapajarven-elvis/

Kategoriat
kulttuuri taide

Pakkaskevään Galleria Uusi Kipinä 18.2.-8.3.2026

Matti Vesasen seinäreliefi

Galleria Uusi Kipinä

Kymintie 1, 15140 Lahti | ti-pe 12-18 | la-su 12-16 | ma suljettu
Näyttelyihin vapaa pääsy!

Tässä neljän eri taiteilijan Galleriakäynnissä esittelen vain lahtelaisille tutun kuvanveistäjän.

Matti Vesanen luo pienoispatsaansa perinteisten klassisten ihmishahmojen kautta ja saa ne kauneudessaan herkän eläviksi. Patsastaituri on pitänyt jo useita vuosia syysnäyttelynsä vapaasti yleisölle nähtävänä keskellä Lahtea, hienossa, keskieurooppalaistyylisessä entisen Haulitehtaan rakennuksen ateljeen sekä sen teospihan lahtelaisharvinaisessa vehreässä paratiisissa.

Nyt hän on uskaltautunut ensi kertaa Galleria Uusi Kipinään kymmenin teoksin. Viimesyksyiset (22.8.2025) ihmishahmoteokset olivat kuin liikettä vailla tai juuri syntyvää ajatusta lausumassa. Tälläkin kertaa monet varsin tuoreet työt vaikuttavat jo liikkuvuudesta salamalla siepatuilta ihmisfiguuritunnelmilta tai kuin äärimmäisen lumoutuneena kurkottamassa kohdettaan.

Vesasen patsaiden harmonia ja kauneus viehättävät jo sellaisenaan – asennot, plastiset muodot, pikkutarkat yksityiskohdat sekä usein mielenkiintoiset – kivi, puu, kipsi, muovi, betoni, savi, keramiikka – kekseliäät pintaratkaisut antavat katsojalle virikkeitä pitkäksi aikaa pohtia perinteisen veistostaiteen menneitä, kauankestäneitä näköistaiteen maailmoja.

Aina hänen näyttelyissään työt ovat tavoittaneet tuon kauan sitten menneen maailman taidekäsityksen, jossa plastinen ihmiskeho saa kaiken tunnustuksen ja kauneuden.

Vesasen teoksissa ovat viime vuosina myös uudet kokeilut, erityisesti kasvotutkielmat, toteutuneet kuin menneiden vuosisatojen muinaiskaivauksista rekonstruoituina aitoina löytöinä.

Kalpean valkoinen suuri galleriahuone ei anna sympaattisen tunnelmallisille teoksille niiden täyttä oikeutta ja rauhaa.

Mutta näin poikkeuksellisissa näyttelytiloissakin Vesanen uskaltaa tyyliinsä yhä kokeilla, vieraannuttamalla hienovireisesti klassisuuden yksi yhteen -ilmaisua, tuomalla nähtäville entistä tuoreempia ilmaisumuotoja rohkeasti kokeilevin tekniikoin, materiaalein sekä värityksin.

Kategoriat
jännitys kotiseutu kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Kaksi ensi-iltaa Lahden teattereissa

 

 

Blick & Blick
I LOVE NELLY! – Skandaalitytön viimeinen esitys

I LOVE NELLY! on tragikomedia lahtelaistaustaisesta näyttelijä Nelly Lovénista (1936–2003), joka muistetaan suuresta persoonastaan sekä elokuvista Neiti talonmies ja Pieni luutatyttö. Se on esitys identiteetistä, epäsovinnaisuudesta ja intohimosta sekä kohtuuton kertomus maailmasta, jossa elämme.

Esityksen tapahtumien vyöry saa alkunsa, kun taiteilijapariskunta päättää perehtyä isotäti Nelly Lovénin elämään ja tehdä hänestä teatteriesityksen suomalaisen kulttuurikentän haukkoessa viimeisiä henkäyksiään. Taiteen rahoitus on leikattu viimeistä senttiä myöten, teatterin vuokrasopimus irtisanottu ja tila myyty kuuluisalle kuntosaliyrittäjälle. Suvi ja Ola eivät kuitenkaan ole valmiita luovuttamaan. Mitä pitää tehdä, kun kaikki romahtaa? Keneen oikeastaan tutustuu yrittäessään tutustua kuolleeseen? Mitä kaikkea sukulaistädit merkitsevät? Saavatko Suvi ja Ola esityksen valmiiksi ennen kuin on liian myöhäistä?

Tervetuloa tirkistelemään ja pöyristymään!

Vuonna 2026 Nelly täyttäisi 90 vuotta. Tahdomme tehdä esityksen, joka on yhtä äärimmäinen kuin Nelly. Hän oli värikästä ja omaehtoista elämää elävä nainen, jonka polulta ei sattumuksia tai sävyjä puuttunut. Näyttelemisen ja lausuntataiteen lisäksi Nelly toimi muun muassa meikkitaiteilijana, televisiokuuluttajana, pelikasinon hoitajana, hierojana, taloustutkimushaastattelijana ja kemikalioyrittäjänä. Nelly puhui viittä kieltä, asui monessa maassa ja aiheutti skandaaliotsikoita Englannissa asti. Olemme saaneet kuulla mitä erikoisempia tarinoita sukulaistädistä, jota ei hävettänyt tai estänyt mikään. Nelly oli omassa ajassaan erityisen rohkea nainen ja outo tyttö, joka eli kuten itse halusi. I LOVE NELLY! on esitys kaikille oudoille tytöille sekä heille, jotka etsivät elämäänsä suuntaa. Tämä ei ole henkilökuva, tämä on ajankuva.” – Suvi Blick

Näyttämöllä: Ola Blick ja Suvi Blick
Käsikirjoitus: Suvi Blick
Lavastus: Ola Blick
Valo- ja videosuunnittelu: Antti Haiko
Äänisuunnittelu: Janne Louhelainen
Dramaturgi: Anna Jaanisoo
Pukusunnittelu: Suvi Blick
Lavastuksen toteutus: Ola Blick ja Matti Pajulahti
Kuvat ja traileri: Iina Lallo

Ensi-ilta keskiviikkona 18.2.2026 klo 18

Muut esitykset:
pe 20.2. klo 18
ke 4.3. klo 18
to 5.3. klo 18
to 12.3. klo 18
su 15.3. klo 14
to 19.3. klo 18
la 21.3. klo 14
ke 25.3. klo 18
pe 27.3. klo 18
su 29.3. klo 14
ke 1.4. klo 18
ke 8.4. klo 18
pe 10.4. klo 18
la 11.4. klo 14

 

Palaamme esitykseen arvioin.

…………………………………………………………….

 

Haapajärven Elvis

Studionäyttämö
18.2.-16.5.2026

Tositapahtumiin perustuva esitys rikoksesta, joka jäi historiaan.

Ala-asteikäisellä Askolla on kaksi sankaria: mummo – ja Elvis. Molemmat suojelevat Askoa omalla tavallaan kotiolosuhteilta, missä Askon isä käyttäytyy väkivaltaisesti niin poikaa kuin äitiäkin kohtaan. Askon perheen todellisuus on kaikilla Haapajärveläisillä tiedossa. Kukaan ei kuitenkaan tee asialle mitään – ennen kuin on liian myöhäistä. 

Haapajärven Elvis perustuu Katariina Vuoren kirjaan Erään tapon tarina (Like, 2018), joka kertoo yhdestä Suomen rikoshistorian tunnetuimmasta ja hätkähdyttävimmästä rikoksesta.

Kantaesitys keskiviikkona 18.2.2026                  Studionäyttämöllä klo 18.30

Ohjaus, lavastus Lauri Maijala
Pukusuunnittelu Tiina Hauta-aho
Valosuunnittelija Jouni Nykopp
Äänisuunnittelija Jukka Vierimaa
Naamiointisuunnittelija Kati Keronen

Henkilöt Jori Halttunen, Tapani Kalliomäki, Vilma Kinnunen, Anna Pitkämäki, Teemu Palosaari, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Liisa Vuori, Lumikki Väinämö

Valokuvat Janne Vasama

Esitysoikeudet Katariina Vuori ja Lauri Maijala

Suosittelemme esitystä 16 vuotta täyttäneille.

Kesto 2h 10 min., sisältää väliajan.

 

Palaamme esitykseen arvioin.

 

Tulevat esitykset
helmikuu
Ke 18.2.18.30
To 26.2.1830
Pe 27.2.12.0
La 28.2.19.00
maaliskuu
Pe 6.3.18.00
La 7.3.13.00
To 12.3.18.00
Pe 13.3.12.00
La 14.3.19.00
Pe 20.3.18.30
La 21.3.13.00
To 26.3.18.00
huhtikuu
Pe 10.4.18.30
La 11.4.13.00
To 16.4.18.00
Pe 17.4.12.00
La 18.4.19.00
Pe 24.4.18.30
La 25.4.13.00
Kategoriat
kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Lahden rohkeasti näytelty Jukka Itkosen Sivuraide

Lahden kaupunginteatterin Sivuraide on näytelmäversio Jukka Itkosen samannimisestä romaanista. Näytelmä on samalla kolmen suomalaisteatterin Turun kaupunginteatterin,, Suomen Kansallisteatterin ja Lahden kaupunginteatterin yhteistuotanto – aina tervetullut uusi suomalaisnäytelmä valtiovallan rankasti kuristamaan kulttuuriseen teatterimaailmaan kansalle tarjottavaksi. Lahden kaupunginteatterin uuden suomalaisen näytelmän ideaan esitys sopii kerrassaan mainiosti.

Monen entisen ja tulevan nuoren kokemus ensirakkaudesta on klassista elämän normaalia kulkua, ihmisrodun tunteen ja lajikiintymyksen perusasioita, aihepiiriä, joka saa sukupolvesta toiseen erilaisia olomuotoja ja ajan värittämiä uusia, henkilökohtaisia draamoja ja tragedioita. Aiheen mielenkiinto ei koskaan sammu.

 

Sivuraide on myös Shakespearen ajoista periytyvää rakastumisen loputonta, ihanaa ja usein myös kamalaa elämänsuolaa, josta teatteritaide jakaa tietoa, tunteita ja tilityksiä loputtomasti opiksemme. Jukka Itkosen ajateltu, korkeajännitteinen avioliittotarina sekä sen hieno dialogi, suussa sulava näyttämöpuhe ja korviemme kuulema kielemme rikkaus ovat tenhollaan suomalaisen teatterikirjallisuuden huippua.

 

…………………………..

Betoniklubin 27.1.2026 yleisötilaisuudessa korvien väliin painettua:

Jarkko Lahti taitaa, hallitsee ja pystyy näyttämään näyttelijätaiteen kaikki salat ja voimat suvereenisti, tekemään estradilla ihan mitä vain ajatuksillaan, liikkeillään, näyttämöpuheellaan, kontakteillaan, tauoillaan, tekstirytmillään, mimiikallaan ja harkitsevalla, mukaansatempaavalla eläytymisellään sekä muotoilemaan henkilöhahmonsa uskottavaksi ja vaikuttavaksi, tekstiin ja juoneen täydellisesti istuvaksi. Hänen omat perheen perustamiskokemuksensa ovat syventäneet roolin parisuhteen tuntemustietoa. Hänen näyttelijähabituksensa on kansainvälistä luokkaa esityksen Jönssinä.

 

Eeva Soivion näyttelijäolemus on samaa, katsojat helposti sytyttävää omaperäisyyttä. Empaattisuuden taito, hurmaava eläytyminen, taitava replikointi ja rytmittäminen sekä näyttämön täydellinen hallinta ja kontakti vastanäyttelijään tuntuvat mestarillisilta ja sydämellisen uskottavilta. Soiviosta väreilee rakastumisen tunne ja sen luoma elämänsyke koko näyttämölle ja esitykseen. Hänen pitkäaikainen, tuloksellinen, taitava näyttelijätyönsä maamme eri teattereissa ja mediavälineissä sekä oma elämänkokemuksensa sivistyneenä, työkseen ajattelevana perheen perustajana, naisena viimeistelevät hänen luontevuuttaan ja viehättävyyttään ihmisenä, saati näytelmän Elinana.</
https://lahenuutisia.fi/2026/02/01/yha-lahden-betoniklubin-lumossa/

 …………………………………..

 

Jönssi ja Elina tapaavat toisensa sattumalta tutussa radanvarsikaupungin ja Helsingin väliä kulkevassa allegorisessa junassa kahdenkymmenen vuoden jälkeen rakastumisestaan ja erostaan. Jönssistä on tullut kiinteistövälittäjä, avioliitossaan kariutunut ja eronnut, hänellä menee huonosti naisten jo lähes kokonaan valtaamassa ammatissa, hän on rahaton, työtön ja pahasti alkoholisoitunut.

Elina on menestynyt pitkälle kouluttautuneena ihan maailmanmaineeseen saakka keksimällään opintosysteemillä, jota on myyty monilla miljoonilla ja tehnyt hänestä paitsi varakkaan myös maailmankuulun asiantuntijan, joka luennoillaan ja esiintymisillään, ansioillaan on alan guru ympäri maapallon. Mutta hän on jäänyt sinkuksi. Molemmat tajuavat yhä rakastavansa toisiaan.

 

Lahden kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä saamme kohdata yhteiskunnallisesti kovin epäsuhtaisen parivaljakon varsin tutussa perustarinassa, entisten nuoruudenajan rakastuneiden yksilöllisen, uuden elämänalun rakenteluna, lähes epätodellisena aviodraamana. Pariutumisensa ja elämäntyönsä epäonnistumisia karjuva, itselleen, partnerilleen ja koko maailmalle vihainen uros ja lempeän viisaasti äitiydelle sisäänpäin hymyilevä, kaunis, sensuelli ja sielukas naaras ovat meille tai tuttavillemme tutut tarinan päähenkilöt.

 

Juha Itkosen teos tuntui kokemassani Lahden esityksessä kohtauskavalkadiltaan hieman tasapaksulta, jännitteiltään ja näyttelijätyöltään turhankin kaksijakoiselta, katsomoon koettuna kovin ylidramaattiselta, miessukupuolen keskeisillä tapahtumilla, jopa lapsuuskodin apua avuttomuuteensa mankuvalta draamaa hallitsevalta Jönssin roolityöltä.

Jarkko Lahden Jönssistä on murjoutunut valtavassa elämän, avioliiton, oman uran pettymyksissä katkeroitunut, ahdistunut, yhteiskunnan nollaama mies, joka jatkuvassa, luontevassa puheripulissa, mutta toistuvassa turhassa huutavassa puheessa ja ylidramaattisen hurjissa oksentavan realistisissa krapulareaktioissa luo miltei sairaan hallusinaatioissa pyöriskelevän, tilittävissä katkeruuskohtauksissaan, naaraan menestyskateudessaan, juoppoushyperbolassaan eräänlaisen kansainvälisen, traagisen, kohtalokkaan epäsankarihahmon, jonka reaktiot ovat vain esittäjän sisältä nähtyjä ja nyt katsojalle lähinnä ulkonaisen miespersoonan kauhistuttava näky.

Jarkko Lahden näyttelijäveto on tietenkin harkittua – Lahden kaupunginteatterin suhteellisen intiimin Pienen näyttämön tilassa taitavasti näytelty rooliluomus kaikuu kuitenkin liian paatoksellisena sairaan ylireagoivana ja huutomaisena, sisäisen psyykensä kadottaneena Jönssinä.

Eeva Soivio tuo olemuksellaan paljon inhimillisemmän, äitiyden elämäntoiveissaan vielä lähes täyttymättömän ja haaveilevan Elinansa kuin vähät kuuluisuudestaan välittävänä, mutta entisen nuoruusaikojensa Jönssiin rakastumisen uudelleen elähdyttämänä elämänvaiheena. Hänen tunteissaan on luontaista naisellista lämpöä, tarkoin harkittua käytännöllisyyttäkin, sillä hänen äitiyden toiveensa on jo ennen Jönssin uudelleen kohtaamista biologisesti toteutumassa odottaen jo kahdeksatta kuuta (tuntemattomalle miehelle) lastaan. Nuoruuden rakkauden, kosketuksen ja Jönssin läheisyyden kyltymätön jano on hänet täydellisesti jälleen huumannut ja elämänhehkuun sytyttänyt. Soivio näyttelee roolinsa yhtä aikaa järkeileväksi ja vapautuneen rakastuneeksi ja rakastavaksi naiseksi, jonka on pakko kokea rakastamansa miehen syli rauhoittuakseen, jaksaakseen elää elämäänsä myös tunteillaan ja sydämellään.

Kuusi eri kertaa he kohtaavat tarinassa kuin hieman eri elämänjunan pysäkeillä samoilla istuimilla toisensa, keskustelevat, riitelevätkin, tuovat esitykseen huumorin hippujakin – nauttivat kohtaamisistaan ja muistoistaan, toistensa läheisyydestä.

 

Laura Mattila ohjaajana antaa maailman velloa rauhassa tätä taatusti rakastunutta ihmisparia, pelkistää jotkut esityksen näyttämöatmosfäärit ja äänimaailmat tekstin mukaisiksi visuaalisiksi ja replikoinniltaan herkullisiksi – kohtauksia niin sävelin kuin valoin rytmittäen.

Mattila tarjoaa ohjauksessaan viisaasti vapaat kädet taitavalle näyttelijäilmaisulle – vaikkakin näin intiimissä tilassa olisi toivonut hänen laittavan molempien päänäyttelijöidensä affektiivisen huutavat reaktiot näyttelijäilmaisun roskakoreihin, sillä huutava näyttelijä on aina kuin sisäistyneestä ilmaisusta irtirepäisty, epäuskottava taiteilija koko huutamisensa ajan.

 

Annukka Blomberg pienessä sivuosassaan luo menneitten vuosikymmenten tavallisen suomalaisen – hieman hössähtäneen, oudon taikauskoisen Jönssin äidin, Riitan, joka palauttaa hämärtyneen muistikuvansa kahdenkymmenen vuoden takaisesta Elina-ystävyydestä poikansa seuralaisena. Hänen roolitehtävänsä on ilmeisesti perheen jäsenenä todistaa ajanjakso myös esityksessä. Riitan elämän taikausko ja korttiviihde tuntuu täysin absurdilta sibyllamaiselta, tyhjätaskun rahoittajan sovittelukyvyltä eikä juurikaan äitinä auta jo aikuistuneen Jönssin ahdingoissa ja elämänmutkien suoristamisissa.

Siru Kosonen oli saanut mahdollisuuden toteuttaa näytelmän monikirjavaisen puvuston sekä Kansallisteatterin että Lahden kaupunginteatterin puvustoista laatien ja kuosittaen. Melkoisen satumainen, yllättävän runsas, ajaton ja rönsykäs puvustus valotti koko esityksen genreä rooliasujensa koristeisuudella – ehkä kuitenkin myös kärjisti tarinaa puvustamalla persaukisen Jönssin miltei hiilikaivosmaiseksi rappiomieheksi.

Valot ja varsinkin äänimaailma sävelkulisseineen lisäsivät teoksen näyttämöllistä kiinteyttä ja tunnelmien mielikuvituksellista vaihtuvuutta. Tiina Hauta-ahon lavastus oli timantti – yhdellä näkymällä taiten moneen eri miljööseen muuntuva, toimiva miljöö muuttuvine rekvisiittoineen.

 

SIVURAIDE

Käsikirjoitus Juha Itkonen 
Ohjaaja Laura Mattila 
Lavastaja Tiina Hauta-aho (Lahden kaupunginteatteri)
Pukusuunnittelija Siru Kosonen
Valosuunnittelija Petri Suominen (Turun Kaupunginteatteri)
Äänisuunnittelija Mika Hiltunen (Turun Kaupunginteatteri)
Naamiointisuunnittelija Jari Kettunen (Kansallisteatteri) 

Henkilöt
Elina Eeva Soivio
Jönssi (Joni) Jarkko Lahti
Riitta Annukka Blomberg (Lahti) / Ulla Koivuranta (Helsinki, Turku)

Mainoskuva Vuokko Salo

Esityskuvat  Tommi Mattila

Kesto 2h 20 min., sisältää väliajan.

Esitysoikeudet Juha Itkonen

Arvio Lahden kaupunginteatterin Pienen näyttämön esityksestä 14.2.2026

 

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

TOINEN TASAVALTA

Valtteri Simonen ja Vesa Vierikko

Suomen Kansallisteatterin  Esa Leskisen kirjoittama ja ohjaama sekä suomalaisen teatterin huippunäyttelijöiden ja teatteritekniikkataitureiden tulkitsema näytelmä Toinen tasavalta ponkaisee suoraan yhdeksi teatteritaivaamme unohtumattomaksi komeetaksi, pysyväksi taideteokseksi kertomaan suomalaisuudestamme, siihen uudelleen innostumaan, sen tilaa aidosti pohtimaan ja esityksen katsojakunnassa kaikin vastaanottokyvyin, nauruhermoin ja hampaankiristelyin, vieläpä monet meistä vertailevin omin muistoin ja kokemuksin, täydellisesti nauttimaan.

 

Teatterimuotona Toinen tasavalta on yhtä aikaa seikkaperäisin tosiasioin, usein millinohuin karakterityypein varmistetuin, hykerryttävin maukkain roolitöin tai vielä useammin ronskein mahanpohjasta asti naurettavien, suorapuheisten keskeisten kymmenien poliitikkojemme elämäntyön kertausta, heidän ja omasta käsityksestämme valtiosta nimeltä Suomi. Visuaalisesti pieni ja repaleinen, ohutseinäinen Suomi on kuin näyttämöllä toimiva, alati pyörivä suuri karuselli, jonka vauhtiin hypätään ja yritetään pysyä ja jonka kyydistä on usein pakko monen pois hypätä. Ihanaa, valloittavaa, rellestävää, oikukasta, sumeilematonta ja hauskan terävästi dokumentoivaa paasausta ja monia kymmeniä pikkukohtauksia Suomen valtiokoneistossa hääräävistä, puhuvista, viisaista ja vähemmän viisaista päättäjistämme on riemu koko teos vesikielellä miltei loppumattomasti uusia kohtaushuippuja kyllästymättä nautiskella. Näyttelijät tekevät välähdysmäisiä rooliluomuksia tukuittain jokainen, siksi mieluisensa erittelyn roolitöistä jokainen voi yrittää löytää omien Suomi-ajatustensa tueksi.

Valtteri Simonen, Katariina Kaitue ja Janne Reinikainen – Neuvostoliiton diplomaattien ja Suomen Presidentin kosteassa kohtauksessa

Näyttelijöiden upeat roolityöt ja pyörivän Suuren näyttämön näyttämöllepano live-videoin, koko estradin kokoisin lähikuvin, sensuellein ja usein huvittavin persoonaluomuksin sekä äänimaailmat, puheet harkittuine kuuluvuuksineen toimivat aina suuren salin peräriveille saakka välittyen yllättävän luontevina ja vaikuttavan tehokkaina. Nuo tutut elementit jo Ensimmäisen tasavalta- esityksen näyttämöllepanosta ihastuttavat yhä entistä pelkistyneempinä ja koskettavampina.  Teatterin keinot luoda uusimmalla filmi- ja videotekniikalla lähi-ilmeet näyttämön kokoisiksi suurentaen on upeasti toteutettua nykyteatterimuotoa. Jälleen näyttelijän herkkyys ja aitous on keskeisen vaikuttavaa, kasvojen ja silmien reaktiot kautta esityksen koko esitysareenan keskipisteitä. Tunne ja henkilökarismat välittyvät käsikameroiden liikkuessa nyt lähes repaleisten seinäkulissirakenteiden piiloissa ja tekevät näyistä entistäkin autenttisempia näyttämön kohtaukset hämmentävän sujuvasti toteuttaen.

 

Ennen kaikkea näytelmä pystyy kuin revyymäisellä peililaitteistolla meille avaamaan vauhdikkaasti ja terävästi lähimenneisyytemme näköalat, paljastamaan yhteiskuntamme perustekijät, valtiomme päättäjät, ne, joiden vaikuttavuutta emme kenties ole ennen edes ymmärtäneet ja tekemään lähes unohdetun poliittisen suomalaisen naisen nyt Toisen tasavallan arvokkaimmaksi valtiomme ja kansakuntamme perustaksi. Esityksen henkilökuvat ovat draamakirjallisuudelle poikkeuksellisia – ne eivät sisällä lainkaan ihmistensä henkilöhistoriaa, vaan määräytyvät täysin heidän yhteiskunnallisesta vaikuttavuudestaan.

Kristiina Halttu kansanedustajaroolissaan

Päättyneissä sodissa miehet asein puolustivat itsenäistä Suomea ja samaan aikaan naiset pitivät yllä maan elinkeinoja, maataloutta, teollisuutta, sivistystä ja ruokahuoltoa.

Nyt naisten osuus, heidän sosiaalinen, sivistyksellinen ja yhteiskunnallinen merkityksensä nousee lasertarkennettuun polttopisteeseen – he, meille usein jopa ennen tuntemattomat Irma Rosnelit, Sylvi-Kyllikki Kilvet, joita Katariina Kaitue pikakuvasi vauhdikkaissa rooliluomuksissaan tai Edit Terästö, Impi Lukkarinen ja Judith Nederström-Lunden, jotka Kristiina Halttu tusinaisessa rooliurakassaan loihti näyttämölle, olivat vasemmistolaisia merkittäviä naispoliitikkoja,  jotka omia aloitteita, omien poliittisten vasemmistopuolueiden ja henkilökohtaiset mielipiteensä kävivät esittämässä Eduskunnan puhujapöntössä ja siis myös tässä Toinen tasavalta -dokumenttiesityksessä –  sekä muidenkin puolueiden naiskansanedustajia näytelmässä esiintyi runsas joukko.

Aikakauden suomalaiseksi poliittiseksi päähenkilöksi kasvaa kuitenkin Urho Kaleva Kekkonen.

Toisen tasavallan aikana hän oli viiden Suomen hallituksen pääministeri ja neljä kertaa hänet 1956-1978 valittiin Suomen Tasavallan Presidentiksi. Tänä aikana hän vahvisti uudet hyvinvointivaltion merkittävät lait:

-Työttömyyskassalain ja lain työttömyyskorvauksesta 1960 – Työntekijöiden eläkelain 1961 – Kattavan sairausvakuutuslain 1964 – Työaikalain 1966 – Koulujärjestelmän perusteita koskevan lain 1968 – Opintotukilain 1972 – Kansanterveyslain 1972 – Lain lasten päivähoidosta 1973

Janne Reinikainen luo nuoremmasta Kekkosestaan juuri politiikkaan astuneesta, Etsivässä keskuspoliisissa työskennelleestä tutkija-kuulustelijastaan älykkään, viriilin, varsin harkitsevan ja selkeäpuheisen, valoisan hahmon ja miltei lakonisessa, viileässä reagoinnissaan uskottavan, kirkasajatuksellisen järkevän, hyvinpukeutuneen luotettavantuntuisen, oppineen ja kokeneen herrasmiehen.

 

Kohtaus, jossa Stalin ojentaa Kekkosta kommunismin merkityksestä Suomen valtuuskunnan Moskova-käynnillä, on ikimuistettavan dokumenttinen pala esitystä.

Vesa Vierikon näyttelemässä koko esityksen unohtumattomassa keskushenkilössä, vanhassa Kekkosessa, yhtä aikaa elämää, urheilua, politiikkaa, naisia, kansansuosiota, elämisen riehakkuutta, demokratiaa ja yksinvaltaa kokeneella ja harjoittaneella jätkämäisen sympaattisella miehellä, tuolla pienen Suomen ovelalla korkeasti oppineella kansanmiehellä, patriootilla, KGP-agentilla, on vielä hauraan ajattelemisensa ytimissä harvinainen näyttelijän suuri sielu tavoittaa sanottavansa. Nyt tuttu lämmin elämänhuumori sairauden hapertamanakin syntyy enää katseella ja kasvaa vanhuuden vapinaisessa Kekkosessa vaikuttavaksi näyksi: pienen pienin vivahtein, ajatus kuin kuultaa vähäisin kirkastumisin kasvoilla ja lähes unenomainen läsnäolo ympäri melskaavassa kaoottisessa valtakoneistossa jää ainutlaatuisen pysyväksi sanomaksi ikuisesta Suomen ainoasta ikoniksi julistetusta presidentistä Urho Kekkosesta Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä.

Esityksen musiikissa kaikaa lumoavasti Jussi Tuurnan pianomuunnelmina sodan jälkeisestä suomalaisuudesta mm. Sulle salaisuuden kertoa jos voisin (1940 Godzinsky) tai Valoa ikkunassa (1960 Hurme) romantiikkana, saati Kenen joukoissa seisot (Chydenius 1973) ja Oppimisen ylistys (1974 Ojanen) poliittisista laululiikkeistä viestien.

Varsinaista isänmaallista patrioottisuuta soi vielä Jean Sibeliuksen Finlandia ja aikakautensa keskeisen suomalaishenkilön – Kekkosen – lempilaulu Taito Vainion Kotkan ruusu… – politiikka ja romantiikka välittävät musiikilla vallan ja historian kulissit sodan jälkeisestä Toisesta tasavallasta.

 

Esa Leskinen TOINEN TASAVALTA

Työryhmä 

Rooleissa Kristiina Halttu, Katariina Kaitue, Petri Liski, Esa-Matti Long, Taisto Oksanen, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Sari Puumalainen, Antti Pääkkönen, Janne Reinikainen, Valtteri Simonen, Vesa Vierikko

Muusikko Jussi Tuurna

Ohjaus Esa Leskinen Lavastussuunnittelu Kati Lukka Pukusuunnittelu Tarja Simone Musiikki Jussi Tuurna Valosuunnittelu Ville Toikka Videosuunnittelu Paula Lehtonen Livevideosuunnittelu Ida Järvinen Äänisuunnittelu Esa Mattila Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi Taustoittava tutkija Riku Luostari Ohjaajan assistentti Helena Vierikko

Esityskuvat  Mitro Härkönen

Kantaesitys Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 12.2.2026

”Toinen tasavalta kertoo Suomen ponnisteluista säilyttää demokraattinen valtiomuotonsa Neuvostoliiton painostuksen, kansainvälisten konfliktien ja sisäisten poliittisten ristiriitojen puristuksessa. Esitys kuljettaa katsojan halki vuosikymmenten ja toisen maailmansodan jälkimainingeista vuodesta 1944, sotakorvausten ja jälleenrakennuksen raskauttamalta aikakaudelta aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka ja 1990-luvun laman porteille,  sekä yllättäen päättyy hurjan rellestäviin juppien skumppabileisiin. Toisen tasavallan keskushenkilönä ja aikakautensa itseoikeutettuna symbolina toimi Urho Kekkonen.”

https://www.kansallisteatteri.fi/