Kategoriat
kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Pisarateatterin farssi on loistavatasoista teatteria

Karoliina Bergman, Tuire Arola, Eerik Kuronen, Mervi Valtanen,              Juha Rouhiainen, Virpi Hiltunen

Nastolan Pisarateatterin Robin Hawdonin TÄYDELLISET HÄÄT Taidekeskus Taarastissa tarjoaa todellisen hauskuuden, vapauttavan naurun, tilannekomiikan vauhtihurjuuden, tarkkarytmisen farssiesityshuvin täydellisenä esittäjiensä näyttelijätaiteen pohjattomana aarrearkkuna. Sen huiman monisärmäinen henkilöohjaus sytyttää ajatusnystyrämme tarinan tuhansien solmujen jatkuvaan reagointiin ja loputtomien juonikiemuroiden ymmärtämisen ponnisteluun, mutta antaa samalla kuin koko kroppamme syöksyä nautinnolliseen nauruhermojemme ruhtinaalliseen, päättymättömään täyskylpyyn – toisinaan mitään mistään ymmärtämättä.

Esityksen yhteisnäyttelemisen luomat ja omaksutut pikkutuhmuuden täyttämät liikkeet ja rytmit, koreografiset yhteisliikekohtaukset tekevät teoksen sisällöstä inhimillisen ja ainutlaatuisen vauhdikkaan sekä nautinnollisen sykkivän kokonaisuuden, joka taatusti viihdyttää yhtä lailla moraalisesti sivistyneen siveän kuin räävin ronskisti hävyttömän katsojan nauttimaan estoitta tästä viihdeteatterista.

Olen yleensä käyttänyt sanaa farssi pitkin hampain – sehän on arkikielessämme asioita päätettäessä yleensä halventava käsite. Nyt koen sen teatteritaiteen terminä juuri tämän esityksen muodon ja sisällön sekä korkeatasoisen esityksen ansiosta ihmisen mielen parantamisen ja aidon huumorin löytämisen nerokkaan pohjattomana ja jatkuvasti rönsyävänä harmittoman hauskuuden epistolana.

 

Nastolan Pisarateatteri suotta kaivelee ohjelmalehdessään sanaa harrastajateatteri. Tässä ainutlaatuisessa tapauksessa kaivelkoot, tämä Täydelliset Häät –farssi on sitäkin, mutta paljon pidemmälle – ammattiteatteriakin täydellisempää, elämää ja ihmistä lähellä olevaa, tinkimätöntä, valtavan sitkeää ja loputonta harjoitusta ja kokeilua, uhrautumista – vaativaa taiteilijoittensa henkistä työtä ja sen aikaansaamana harvinaisen upea taiteellinen tulos.  Esitys ei jätä toivomisen varaa, ei kylmäksi, apaattiseksi tai kyyniseksi, se ei katkea, pysähdy tai junnaa, vaan toimii koko ajan täysin ajatuksin, tehoin ja volyymein riemastuttavana viihteenä.

Teatterina se on siis harvinaisen puhdistava aarrearkku meidän parinsadan katsojan elää yhtäaikaa kuuden persoonallisen ihmisen nahoissa täydellisesti, vuoroin niiden jokaisen aivoituksiin sisään putkahdella, puikahtaa nopeasti toiseen ja taas toiseen sanankäyttäjän repliikkiin, ilmeeseen, reaktioon, liikkeeseen ja ennen kaikkea rimpuilla suu vähintään hymyssä mukana tuossa esityksessä sellaisella vauhdilla parituntia, että välillä pitää hengästyä ja samassa kuitenkin jo seuraavassa hetkessä yhtä aikaa lisää ja lisää tätä hauskuuden ihanuutta ahmia ja maistella.

Farssi ei syty pelkän yhden ihmisen hahmossa, vaikka Tuire Arolan yksin loistavasti demonstroima Kamelianaisen kuolema -kohtaus suorastaan räjäyttää Täydelliset häät -ennakkotunnelmat vauhtiin ja kattoon ihastukseksemme. Arola luo näytelmän hurmaavimman, aktiivisimman, luontevimman ja temperamenttisimman sulhasen ja bestmanin Malla-siivojalle antaman laajan skaalan eri henkilöitä häiden katastrofin pelastamiseksi haltioittavan herkullisesti. Hän rakentaa yhdessä ensemblen kanssa esityksen farssikäänteisiä tunnelmia kuin tuosta vain – tarinaa kääntäen mielin määrin, kaikkea osaten, naisten ja miesten päiden sisällä liikkuvia ajatuksia tässä hääseurueessa mieluusti ja varsin tajuttavasti, helposti muutellen. Hänessä on oikeastaan tämän esityksen akku ja voima, jonka hän hallitsee ja taikoo muutkin mukaan tähän päättömään häämenoon.

 

Juha Rouhiaisen näyttelemä sulhasen bestman on taitava replikoija, rytmitarkka vastanäyttelijä ja taiteilija-avuiltaan, monilta äänenkäyttötaitavuuksiltaan, eleiltään, liikerytmiikaltaan ja hevosmaiselta mahtinaurultaan valloittava luomus.

Mervi Valtanen morsiamen äitinä tekee bravuurisen vanhan naisen niin ihanan humalaisena persoonana, ettei täydellisten häiden sukulaiskatraan laajuutta enää voisi sopivammin äärilaidan omalaatuisilla persoonilla kuvailla. Valtasella on harvinainen taito pienilläkin repliikeillä hallita koko laaja näyttämö – se on suurta taiteilijan kypsyyttä ja yhtä aikaa meille katsojille hauskan ronskia ja revittelevää huumoria.

Kirsi-morsian Karoliina Bergman luo esitykseen jonkinlaista tolkkua, yrittäessään aidosti, sinnikkäästi selvittää, mitä kaikkea edellisenä yönä hänen sulhaselleen tässä samassa hotellisviitissä ennen tulevaa hääyötä oikein on sattunut. Hänen pukeutumisensa ja kasvonaamionsa tuntuvat niin hellyttävän aidoilta, että useat häät vilisevät jo kuin filminä hänen morsian-valmistautumisensa hauskoissa, tarpeellisissa sukupolvien mieltämissä perinteissä ja manoovereissä.

Sallana Virpi Hiltunen näytteli elävän mahlaisesti, temperamenttisesti bestmanin uuden naisystävän, välillä siivoojaksikin muuntautuen. Hän luo hahmoonsa suuren salaperäisyyden hehkun, emme tiedä enää mitä hän naiseudellaan, viettelevällä sensuellisuudellaan lopulta tarkoittaa. Se paljastuukin vasta hääsoittojen jo kaikuessa mahtipontisen tarkkasävyisen näyttämömusiikin pauhuisissa akordeissa.

Eerik Kurosen Mika-sulhasen ympärille koko tarina on käsikirjoituksessa ja ohjauksessa luontevasti kytketty. Hänellä on farssinäyttelemisen omat, synnynnäiset avaimet: valtava keskittyminen hahmoonsa, mittaamaton kyky ottaa jokainen repliikki toisilta näyttelijöiltä kopiksi ja heittää se taas eteenpäin loputtoman tarkkamaaliseksi vastaheitoksi. Kuronen luo täysin ammattilaisittain taitavan persoonallisen dialogin näyttämölle vastanäyttelijöittensä kanssa. Yhdessä näyttelijätiimin kanssa hän nostaa harvinaisen persoonallisen sulhashahmonsa avulla koko esityksen yhteisnäyttelemisen mitä omaleimaisimmaksi, tasokkaimmaksi ja ammattimaisen korkeatasoiseksi teatterityöksi. Kurosen teatterityö on yhtäaikaa näyttelijän teatteria hahmonsa fyysisen olemuksen omaperäisenä, jäljittelemättömänä persoonallisuutena, jonka moraalin polttarit ja viina on hetkeksi vienyt kadotetuksi ominaisuudeksi ja tapahtuneet tosiasiat selkeästi kadonneet – hänen lähimmäishätänsä ja ihmissuhteensa ovat akuutisti esityksen agendassa. Toisaalta Kurosen näyttelijätyöstä tihkuu ensemblen hurjavauhtisessa dialogissa sydänpoltteista naisenkaipuun casanovaa, maskuliinisuuden jäljittelemätöntä huumorin ja sielukkuuden lämpöä, joka lopulta saa tarinassa yllättävän palkkionsa.

Täydelliset häät -farssin pääarkkitehdin, ohjaaja Tapani Kalliomäen osuuden olen jättänyt arvioni loppuhuipennukseksi. Hän on syntynyt ahkeroimaan, harjoittamaan, jalostamaan nämä kuusi lahjakasta esiintyjävelhoa, pieksemällä lahjakkaat, uusiutuvat ja valloittavat taiteilijat yhteiseen iskukykyiseen tulkintaan ja synnyttämään nyt farssin Lahdessa suureksi teatteriteoksi ja myönteiseksi käsitteeksi esittävässä taiteessa. Esityksen kiihottavan henkilökohtainen näyttelijätyö, pidäkkeetön täysheittäytyminen rooleihin muuttuu Kalliomäen käsissä täydelliseksi taiteilijan ammattitaidoksi sisäistetyin sadasosasekunnin iskevyys-salamoin ja loistaa jokaisessa kuudessa roolityössä omahohtoisen nautittavana uniikkina teatteri-ilmaisuna.

 

Apulaisohjaaja Laura Huhtamaa ja ohjaajan assistentti Susanne Mast muodostavat Kalliomäen kanssa ilmeisen kouliintuneen yhteistiimin, jonka tehon ja raikkauden vaistoaa  tarinan kiehtovasta liikekielestä ja esityksen nautittavasta sujuvuudesta. Samoin näyttämömusiikin upea, ekonominen käyttö aivan kansainvälisessä teatterisävelten huipussa ja lavastus rekvisiittoineen, puvustuksineen pelaavat tulkinnassa omaa taidokasta universaalista tasoaan.

https://pisarateatteri.fi/

https://lahenuutisia.fi/2024/07/12/nastolan-pisarateatterin-taydelliset-haat/

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri yhteiskunta

Lahti asukkaittensa turvallisuudesta ja viihtyisyydestä vähät välittävä katujen ylläpitäjä

Tämän aamuisessa Etelä-Suomen Sanomien kolumnissa toimittaja kertoo kokemuksestaan Lahden kaupungin toimista asukkaitten viihtymiseksi, kehuu kuljettavien katujen kuntoa ja kertoo infrastruktuurin rakentamisesta ja töiden rakentamisten nopeista siistimisestä.

Luen yleensä perheeseemme tilatun ESS:n lehden hyvin harvoin, nytkin vaimoni kehotuksesta tuon kolumnin, jota yllä lainaan.

Tuossa 14.7.24 julkaistussa kolumnissa toimittaja kertoo ajelevansa pyörällä nykyisin työmatkansa Karjalankatua pitkin ja tekee nyt työmatkansa perusteella otsikkoonsa liittyvän yleisen päätelmän lahtelaisesta katujenhoidosta. Katujen kunnosta, varsinkaan valokuitutöiden osalta hänen päätelmänsä eivät pidä paikkaansa kuin vain muutaman kaupunginosan kohdalla. Valokuitu-infran rakentaminen on ollut liian vaativa tehtävä Lahden kaupungin infrastruktuurin saattamiseksi kuntoon antamalla kuituverkon rakentamistehtävät, niiden jälkien siivoamiset ja ennaltamistyöt useammalle eri urakoitsijalle.

Täällä Pyhättömänmäellä, jonka ohi Minna-toimittaja pyöräilee sitä näkemättä, ei mikään valokuidun rakentamisen osalta ole kunnossa. Varsin erikoista on, että kun toukokuussa 2024 pikkuilmoituksessa asiasta töiden jo alettua Supankadun jyrkässä mäessä ensi kertaa ilmoitettiin ja kesäkuun alussa kiertävä, autossa istuva asiasta vastaava henkilöautonsa ikkunasta lupasi kaikkien töiden tulevan kuntoon kesäkuun loppuun mennessä, ei asian loppuunsaattamisesta ole sen jälkeen enää löytynyt vastuuhenkilöä saati tietoa tai aikataulua tai edes uutta aikataulua töiden jatkumisesta. Urakoitsijat ovat häipyneet, onnettoman pieni ilmoitustaulu mäestä samoin.

 

Alla Pyhättömän katujen nykytilasta kuvia, joissa leikkaukset on korjaamatta ja lähestyvät syvyydeltään jo 10 senttiä.

Lahden kaupungin asianomainen kaivuluvat myöntävä asianomaisen lautakunnan alainen Kari Vedenpää, enempää poliisi kuin kukaan asiasta vastaava muukaan henkilö ole puuttunut asiasta tehtyihin useisiin kirjallisiin huomautuksiin tai puhelinsoittoihinkaan.

Miksi Lahti elää kesällä kuin hävitys ja häväistyselämää yleisessä maankäyttöilmeessään? Lahden kaupungin ilmapiiri on tietenkin kylmän maan olosuhteiden vuoksi kaikessa mahdollisessa infratyössä: maata kaivetaan kaukolämmön, sähkön, rakennusten perustusten ja erityisesti näinä aikoina ihan vapaasti valokuitulinjojen vuoksi päättömästi ja suunnittelemattomasti.

Näin esimerkiksi oman pikku kaupunginosamme Lahden Pyhättömänmäen kohdalta on käynyt. Tänä kesänä on meille selvinnyt myös, että on olemassa kirjoitettu säädös kaivaa ja tehdä valokuitulinjoja valmiiseen liikenneverkkoon infran, erityisesti valokuituverkoston rakentamiseksi. Kaivuuluvan myöntää kunnan viranomainen eikä hän saa siitä kieltäytyä. Alueen asukkailta ei mielipiteitä tai toiveitakaan kysytä. Miksei? Pyhätöntä on kaivettu nyt yli kaksi kuukautta. Luvat on, sanovat kaivajat. Totta, vastaa kaupungin luvat myöntänyt yksi ainoa toimihenkilö ja hänen esimiehensä, jopa lautakunnan demokraattisesti valittu kaupunginhallituksen jäsen.

Oman kiinteistömme kohdalla valmiiseen asfalttiin on piirrelty jo neljällä eri värillä nuolia, viivoja, ristejä, kirjaimia, kulmia, käyriä ja linjoja. Kahteen noista piirrosväreistä on jo iskenyt asfaltin leikkaus- ja sahauskoneet ja kolmeen kaivuukoneet möyhentämään meille tontin haltijoille hoidettaviksi kuuluvien katupiennarten nurmikot ja hoidetut piha-aluerajat. Infran rakentaminen valokuidulle on koko Suomen asia kerrotaan medioissa. Hyvä asia sinänsä.

Taas viime viikolla yksi henkilö, nyt punaisella kestovärillä, suihkutti viivoja sinne tänne ympäri koko mäen. Jo nyt täällä kävellen tai autolla liikkuen on yli viisikymmentä 30 cm levyistä ylimääräistä asfalttiuraa leikkaamassa irtotäytteellä varustettuina kulkuamme pyörillä, lastenrattailla, rollaattoreilla ja moottoriajoneuvoilla. Merkitsijältä kyselimme, miksi? Hän sanoi, ettei tiedä, vaan tekee työtään ylemmän tahon määräyksestä. Siis taas kohta uusi kaivuuyritys ilmeisesti avaa samoja tai uusia kaivuuojia toisten perään liikenneväylillemme tänne omakotialueen kaduille niiden asfaltit jälleen murskaten, päättelimme.

 

Olen huomannut, että toiset kaivuuluvan saaneet yritykset (kuten Myllypohjan-alueen valokaapeliurakoitsijat) kaivettuaan myös noudattavat lakia ja merkkaavat tarkoin kaivuuväylien kohdat, koska niistä kulkeminen ja niiden ylittäminen on ongelmallista ja vaarallista.

Toiset kaivajayritykset merkitsevät nuo kaivuunsa lupaehtojen mukaisesti huolellisesti ja tarkoin punakeltaisin liikennevaara -merkein. Tarkistin valokuituasian parista muusta samankokoisesta pikkulähiöstä: esimerkiksi Myllypohjan alueen valokuiturakentaminen ja rakentamisesta aiheutuneet liikennevaarat sinne valittu urakoitsija hoiti hienosti ja tiedotti asiantuntevasti. Jälkien siivoaminen samoin, kuten asfaltointikin ajallaan ja noista töistä ei edes rollaattori, lastenvaunut, huonokuntoinen ajoneuvokaan huomaa mitään muutosta kulkunsa osalta, päinvastoin: jälkityö ja siistiminen ovat erinomaisessa kunnossa.

Hävyttömintä välinpitämättömyyttä asiassa on, ettei kukaan, ei edes liikenneviranomaiset vastaa jatkuvasta vaarasta ja liikenneväylien käyttökelvottomuudesta näille Pyhättömän asuinalueilla kulkemiseen tarkoitetuilla yleisillä kaduilla. Tällä alueella toimiva valokuitu-urakoitsija jättää liikennevaaravelvoitteensa hoitamatta – täällä ei varoitusmerkkejä ole ollut koko aikana. Huolimatta tehdyistä huomautuksista, valituksista, puhelinsoitoista tai yleisökirjoituksistakaan ei mitään myönteistä asiassa ole tapahtunut.

Kaivuupaikkojen ennallistamistöistä, tuhotun piennarnurmikon hoitamisesta ja asfaltoinnista muodostuu vesien kertyminen kadun vesikouruttomiin reunoihin ja pintavesien kuljettamat soramäärät tukkivat viemäreitä. Täysin liian suurirakeisen, kookkaan kivisen soran sekaan on kylvetty nurmikkoa, jota on mahdoton koneella leikata, vaikka tontin haltijat ovat tavanneet kaupungin puolesta jo kymmeniä vuosia hoitaa nuo nurmikot. Harvat tehdyt asfalttipaikkaukset ovat niin ala-arvoista luokkaa, että autolla tänään mäkeä kiertäessä saa poikkileikattujen katujen kaivuukäytävien kohdilta kaikkiaan lähes 50 tärähdystä.

 

Täällä Pyhättömänmäen Omakotiyhdistyksen alueeseen liittyvällä alueella on tosin yksi  poikkeus, tärkeä Lahden komein näköalareitti – Mustankallionkadun kaupunginpuoleinen omakotiasutuksen osuus on jo täysin uudelleen jalkakäytävän kohdalta asfaltoitu (hieman kyseenalaisella taidolla sekin). Mikäpä on ollut tehdessä: kulkuväylää ei ole tarvinnut lainkaan katkaista monen sadan metrin osalta, vaan valokuituväylä on voitu kaivaa täysin jalankulkutien reunaan – ja sitten heti perään asfaltoitu. Syynä on, että kadun toisen reunan puolella olevat eivät valokuituyhteyksiä tarvitse. Siellä uinuvat Mustankallion hautausmaan vainajat.

Toimittaja Minna Kontkanen on tervetullut ajamaan jonakin aamuna Supanmäkeä ylös, läpi Pyhättömän alueen ja siitä jatkamaan matkaa työpaikkaansa kohti.

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri taide yhteiskunta

Suomen museoiden raikastavaa näyttelyiden uudistavaa eliittiä

 Otsikkokuva on Jyväskylän taidemuseon Pihakatuteoksesta, joka paikallisten kuvataiteilijoiden Jukka Silokunnaksen ja Jonna Suurhaskon käsialana pysähdyttää taatusti ohikulkijat ja meidät vierailijat sateenkin ropistessa. Useat ovat myös iloisesti moikanneet, että ”Se on taas täällä!” Kankaan paperitehtaan entinen lumppupallo Local Block hehkuu jo neljättä kesää – nyt oranssisena – taidemuseon edustalla Kauppakadulla maamerkkinä syksyn lumisateisiin saakka.

 

Lahen uutisia on johtanut kirjoittajaminäni jo kovin usein elämän yllättäviin taiteen  ilmiöihin. Lyhyt käynti pari päivää sitten Jyväskylän taidemuseossa avasi näkemyksiäni kuvataiteen, erityisesti veistosten, rajattomiin mahdollisuuksiin kertoa omista kokemuksistamme kuvanveiston nerokkaiden teknisten ratkaisujen avulla.

Eetu Huhtala A vacant Bed 2022, alumiini HAM Helsingin taidemuseo

Vaikka kävimme samalla Jyväskylän taidemuseon kolme muutakin kaikki mielen raikkaiksi tekevää näyttelyä lävitse, Eetu Huhtalan veistosteokset iskeytyivät pehmustettuun sieluuni niin jykevän salamaisesti, etten päässyt kokemuksestani enää irti, vaan joudun sen tässä julkisesti todistamaan.

Eetu Huhtalan taide on sitä uusinta, ihaninta, käsittämättömän ymmärrettävää ja samalla myös teknisesti insinöörimäisen selkeää, vaikkakin mystisesti liikekieltä ilmaisevan arvoituksellista mekaniikkaa omissa aina uutta odottavissa taidekokemuksissamme.

Näyttelyn esitekuvassa valtavankokoinen upea nelijalkainen vuodeteos on kuten lapselle joskus käy ja toisinaan aikuisellekin kalustetta keikutellessa ja sen jalan pettäessä, keikkaamassa kokonaan nurin minut esineen mukana, viestii omiin lapsuus- ja aikuisuuskokemuksiimme. Eetu-kuvanveistäjän tanssitaitavuus ja valokuvatuntemus on valmistanut kokemuksistamme liikettä ilmaisevan, silmänräpäyksellisen, valtavankokoisen veistoksen, jossa esine itse on keikkaamassa itseään nurinniskoin ja näyttää sen tuhatkertaisen kokoisena pysäytettynä teknisesti metallisen huolella glanssattuna, steriilin mahtavana alumiiniveistoksena.

Eetu Huhtala Bound 2023, Tampereen taidemuseon kokoelma

Entäpä toinen esimerkki näyttelyn monista teoksista, tuo vaaleanoranssinen pallo, joka pyörii pitkän, ohuen vaijerin päässä metallisen pystytangon ympäri itsekseen välillä kiertoliikettä yllättäen vaihtaen. Teos on jo niin lähellä lapsuutemme leikkivälinettä, jossa toinen pelaajista yrittää itse tehdyllä litteällä puumailalla osua (yleensä itse valmistettuun nahkaiseen) puuseipäästä narussa roikkuvaan palloon toisella puolen ympyrää ja toinen pelaaja toisella puolen ympyrää kumpikin saada pallon liikkeen muuttumaan lyömällä palloa vastakkaiseen suuntaan. Lapsuuden kuvio toimii nyt hurmaavan teknisen ratkaisun ja puhtaasti metallisen materiaalin häikäisevässä nerokkuudessa – ilman ihmistä ja mailoja. Aihe lapsuudesta, toteutus veistäjän visuaalisesta neronleimauksellisesta tekniikkaratkaisusta moottoreineen. Taiteilija siis ottaa lapsuuden kokemuksemme insinööritiedonjanoiseen käsittelyynsä ja muuttaa sen loputtomaksi metallisen kestäväksi ja päättymättömäksi kinetiikkaveistokseksi!

17.5.–8.9.2024
Eetu Huhtala – Divided Into Two Equal Parts

– Artikkelin kuvat museon omia tiedotuskuvia

Kategoriat
kulttuuri teatteri

Nastolan Pisarateatterin TÄYDELLISET HÄÄT

Nastolan Pisarateatteri kertoo 8-sivuisessa hulppeassa ohjelmalehtisessä kesänäytelmänsä ja ohjaajansa valinnasta:

Nastolan Pisarateatteri ry:n puheenjohtaja Mervi Valtanen

”Nauru on luonnollinen ja tärkeä osa ihmiselämää. Iloisuudella ja nauramisella on tutkitusti positiivisia vaikutuksia paitsi mieleen, niin myös kehoon. Nauraminen vähentää stressihormonien tuotantoa ja ahdistusta, vahvistaa immuunituotantoa, parantaa sekä verenkiertoa että luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Yksistään näistä syistä naurun ja huumorin merkitystä ei voi aliarvioida jokapäiväisessä elämässä. Pisarateatterissa on tänä vuonna ohjaajana pisaralaisille uusi ja miellyttävä tuttavuus Tapani Kalliomäki, joka saattaa meidät kaikki farssin pyörteisiin.”

Tapani Kalliomäen viimevuosien ohjauksia ovat olleet Orimattilan Jätinpesän kesäteatterissa Kalliomäen sovittamat ja ohjaamat Työmiehen vaimo ja Seitsemän veljestä. Lahden Lauantainäyttämölle hän on ohjannut esitykset Reviisori, Päällystakki, Jäniksen vuosi ja Skavabölen pojat – kaikki lähinnä vakavia teoksia tai satiirisia kannanottoja elämästämme. Nuo Kalliomäen työt ovat poikkeuksetta toimineet meille katsojille vahvoina yhteiskuntamme kriittisinä peileinä.

Pisarateatterissa hän debytoi nyt sen kesänäytelmän ohjaajana – Robin Hawdonin TÄYDELLISET HÄÄT -farssilla, tuolla farssin ystävien ympäri maailman suurta hauskuutta ja huumoria täydellä tarinalla. Näytelmä saa Nastolan Taarastin ihanteellisissa, katetuissa kesäteatteritiloissa 16 esityskertaa.

Tapani Kalliomäki on nyt ensi kertaa rohkeasti puhtaan farssin ohjaajana ei-ammattilaisten kanssa ja toteaa:

”Teatterin on tarjottava ihmisille myös valoa, aurinkoa, riemua ja hetken hengähdystä joskus kovin vaativastakin arjesta ja tässä maailman tilanteessa, jossa nyt elämme. ”

Tällä tinkimättömällä, vaativalla ohjaajalla ei olekaan nyt yhteiskunnallista näytelmää, suurta näyttelijäkuntaa tai kansanjoukkoja, joukkokohtauksia ohjattavanaan, vaan kuusi tarkoin valittua äärimmäisen ilmaisurikasta ja huippulahjakasta näyttelijätaiteilijaa:

Pisarateatterin Virpi Hiltunen, Karoliina Bergman, Mervi Valtanen ja Juha Rouhiainen sekä pari uutta kokenutta kasvoa Orimattilan Teatterista, Tuire Arola ja Eerik Kuronen.

Jäämme odottamaan ensi sunnuntain 14.7.24 klo 14 ensi-illan antia kulttuurijanoisin ja äärimmäisen ärsytysvalppain nauruhermoin.

https://pisarateatteri.fi

Kategoriat
Koulutus kulttuuri taide

Piippa Mutikaisen Pikku Galleria 20-vuotias

Piippa Mutikainen

VÄHEMMÄN ON ENEMMÄN

19.6. – 8.8.2024

Pikku Galleria – Mottilantie 2, 42100 Jämsä

Avoinna viikoittain KE – TO klo 12 -16.30

Suomessa on muutamia taiteelle pyhitettyjä harvinaisuuksia, joista yksi kenties uhrautuvin on Piippa Mutikaisen oma Pikku Galleria, keskellä Jämsän kaupungin pientä keskustaa sijaitsevan liikerakennuksen kivijalkatilassa, aivan Jämsänjoen perinteisessä pikkulaivojen satamassa. Siellä taiteilijakutsumus Mutikainen on pitänyt kesäisin näyttelyitään jo vuodesta 2004 alkaen.

Muutaman neliön galleriassa hänen töistään on esillä tusinan verran. Maalauksia hiilen ja akryylin tekniikoin sekä ajatelmiaan elämästä kolmiulotteisina pikkuveistoksina. Aikakauden muutoksen rajuus niitä on vain hieman sipaissut: hahmotukset ovat läsnä vanhahtavan tuttuina, mutta aiheet usein sisäistyneet kontrastisina ajatuksina törmäten toisiinsa.

Gallerian ulkotilassa Piippa pitää hauskaa, miltei antiikkista kirpputoria. Pari yli parikymppistä taiteeseen hiljattain retkahtanutta nuorta miestä pohti käyntimme aikana yhtä muodissa olevien suurten lierihattujen ostoa, toisella oli jo sellainen päähineenä ja toinen taitaa kuin taitaakin muutaman euron edestä kohta itselleen – esinettä tunteella ja sormin sivellen hahmotellen – sellaisen saada Piipalta hankituksi.

Vaatimatonta, laskelmoimatonta taidetta, uskollista taidetta ja kaikkivoipaista keskustelua taiteesta meidän kävijöiden kanssa – se on tämän mutikaistaiteen, sympaattisen gallerian ja Piipan poikkeuksellinen anti kävijälle.

www.piippamutikainen.com

Kategoriat
kulttuuri teatteri

Agatha Christien jännitystä Orimattilan kesäteatterissa

Simon, Tohtori, Jaqueline De Severac, Christina

 

Orimattilan Jätinpesän Agatha Christien jännityskertomus Kuolema Niilillä on kokemuksena vielä oikeaa dekkaria. Pääsyyllisen selviäminen tapahtuu vasta teoksen viime metreillä ja tarina säilyy kivan jännitteisenä. Esityksestä vaistoaa sen esittäjävoimien valtaisan kapasiteetin ilmaista teatterillisesti ja musiikillisesti kerrankin täydellisesti tuota vuosisadan ajan hieman roskakirjallisuudeksi luokiteltua jo klassiseksi yltänyttä maailmankirjallisuutta.

Teatterityönä esitys jää kuitenkin runsaasti alle esittäjiensä taiteellisten voimavarojen. Syy on sovituksen ja ohjauksen. Sovituksessa on vielä kovin runsaasti puuduttavan puisevaa yksinpuhelua – ikään kuin lukisimme esittäjien kanssa kirjan juonta. Sovituksen ja ohjauksen suomenkieli on kehnohkoa. Vanhahtavaa kohteliaisuutta korostava puhuttelumuoto teitittely on täysin hukassa ja lauserakenteissakin on sujuvuus draamassa vielä etsinnässä. Puvustuskin on henkilögallerian muutaman roolin ylle loihditun onnistumisen varassa – vain orkesterille luodut mainiot merimieshatut antavat varman aitoa tuntumaa vesielementtisen risteilyviihteen tarkoituksesta.

 

Taiteellisista kapasiteeteista harmittaa eniten Niilin jokilaivalle saadun orkesterin osuus. Tosiasiallisesti orkesterissa on niin instrumentaalisesti kuin taidollisesti jäseninä seutumme mitä ammattimaisin kevyen musiikin nuori bändi taitavine instrumentalisteineen, säveltäjineen. Se ei soita oikeastaan mitään – tunnelmoi silloin tällöin ääninä, virvelisarjoina tai yksittäisinä sävelnäppäyksinä esitystä. Ohjaus on jättänyt orkesterin miltei henkilökulissiksi eikä lainkaan liittänyt sitä varsinaisesti orkesteritehtäväksi esitykseen. Se on suurin voimavarojen tuhlauksista. Eikö laivatanssit juuri näille jokiristeilyille kautta aikain ole se aikuisten matkaviihteen ja myös itse matkan vaikuttavuuden suuri osuus. Nyt tanssahdetaan pari tahtia piirileikkiä. Harmi, suuri harmi. Estikö tämä uusi sovitus täyttämästä yleisölle luvatut orkesteriratkaisut?

 

Emma Yildirimin Kay luo esityksen hienostotunnelman pieteettisen taitavasti ja uskottavasti, suhteellisen pieni roolityö on yksi esityksen uskottavista kulmakivistä, huolella työstetty, näytelty ja puvustettu. Hänen miehenään Simonina Urho Notkola tekee mittavasta keskushenkilöstä uskottavuuden rajoille saakka käytöksessään hermostuneen, hapuilevan tyypin, jonka aikomukset ja toteutukset painivat sopivan sekavasti ennalta käsittämätöntä ristipainia esityksen arvaamattomissa tapahtumissa. Jotakin aitoa rakastumisen tunnetta olisin kaivannut tähän juonta kantavaan kameleonttihahmoon, vaativan keskusroolin täydelliseksi onnistumiseksi. Vesa Teräs näyttelee Rovastin näytelmän genreä kantavan pitkän jännitteen ja sen suuren repliikkiurakan luotettavasti ja selkeästi, mutta draaman kannalta kovin tasapaksusti ja hahmolta tunteettoman värittömästi. Tuulianna Toivonen tekee Louise-seuraneidin hauraan hahmon sopivan epämääräiseksi, ymmärtämättömäksi luonnostellen. Manu Heinonen näyttelee kolmoisroolinsa taitavasti hahmoihin heittäytyen.

 

Todelliseksi aidoksi ja korkealuokkaiseksi teatteriksi esitys syttyy, vasta kun seuraavat näytelmän henkilöt ja näyttelijät tarinan käänteisiin ilmestyvät:

Neiti FFoliot-Ffoulkes, Christina, Smith

Väinö Karhos näyttelee työläishenkisen nuoren matkustajan Smithin elävästi, liikunnallisesti ja ajatuksellisesti notkeaksi ihmiseksi, jolla on selkeät mielipiteet, harjaantunut replikointi sekä tekstinä hyvä näyttämöpuhe kuin aidosti omat perustelut ihmisistä ja matkansa tarkoituksesta, kosimisestakin sekä elämästään (tosin hänen käsieleensä vaativat vielä rauhoittamista). Hieno työ!

Heli Yläjoki tekee Christinansa valoisaksi, inhimillisyyden ja palvelualttiuden lämminhenkisellä luonnostelulla, yhdeksi esityksen maulla luonnehdituksi persoonallisuudeksi, (tosin  äänenkäytön ylivolyymi oli paristi lähes pilata hänen uskottavuutensa). Taitava roolityö silti!

Reetta Jouttimäki näyttelee tarinan kenties vaativimman, Jaqueline De Severacin keskusroolin upeasti. Hänen hahmossaan leiskuu menetetty rakkaus, petos ja pettymys, uhma ja elämän tarkoitus kuin suuren draaman voimakkaana tunteena. Hänen hurja humaltumisensa on täydellisen uskottavuuden rajoilla, mutta hänen viimeinen monologinsa jo näyttelijätyön suurta herkkua!

Lauri Keskiväli piirtää esityksen valloittavan huumorijännitteen Tohtorina. Keskivälin hurmaavan räiskyvä temperamentti, impulssisen tarkka reaktiokyky ja suvereenin persoonallinen karakteritaito vetävät väkisinkin esitykseen hauskuudellaan ja vauhdillaan mukaansa – nyt sähköisellä, tulevaisuudessa luonnehtien valokuituisella muuntautumisnopeudella. Rehevyys ja elämänmakuisuus ovat tämän kuin aidon kansantohtorin verrattoman kunnioitettavia luonneominaisuuksia. Täydellinen roolityö!

Tuula Manelius kunnioitetun Neiti FFoliot-Ffoulkesin hahmossa luo esityksen lumoavan hersyvän vanhan naisen niin vangitsevan tenhoavasti, että nautimme hänen läsnäolostaan joka sekunti. Näyttelijätär on läsnä koko olemuksellaan, lakonisella tarkkamaalisella replikoinnilla, skeptisen terävällä huumorillaan ja hahmonsa konstailemattomalla olemuksella. Hän on esityksen magneettikentän ehdoton ylläpitäjä – häikäisevän suuri ja kooltaan pieni näyttelijätyö. Täysammattilainen esimerkki suurille ja pienille teattereille, teatteritekijöille ja meille loputtomasti teatterijanoisille katsojille. Jätinpesän kesäteatterin vuoden tapaus!

Arvio kirjoitettu Jätinpesän kesäteatterin 8.7.2024 klo 18.30 esityksestä

info@orimattilanteatteri.fi

Kategoriat
kulttuuri teatteri

Orimattilan Teatteri – Kuolema Niilillä

Orimattilan Jätinpesän kesäteatterissa seilataan tänä kesänä 2024 Niilin laineilla Afrikan helteisen taivaan alla.

Siipirataslaiva Lotukseen saapuu Agatha Christien salapoliisitarinoille tyypilliset hahmot kiinnostavine piirteineen ja ominaisuuksineen. Niilin risteilylle on varannut lipun myös umpirakastunut häämatkalla oleva Mostynin seurapiiripariskunta, jonka äkillinen rakkaustarina on suistanut raiteiltaan Simonin entisen kihlatun Jaqueline de Severacin, joka vannoo pariskunnalle kostoa. Tarina etenee kohti vääjäämätöntä loppuratkaisua, joten ei liene yllättävää, etteivät kaikki matkustajat pääse elävänä satamaan. Jätinpesässä on katettu katsomo, jossa näytellään säällä kuin säällä. Kahvio palvelee ennen esitystä sekä väliajalla.

Näytelmän ohjaa Ninni Parviainen, joka on ohjannut Orimattilan teatterille useita Christie-tulkintoja. Työryhmä koostuu vanhoista tutuista näyttämökonkareista, uusista kasvoista ja ensimmäistä kertaa Orimattilan kesäteatterin historiassa näytelmän musiikista vastaa liveorkesteri!

Ensi-ilta on lauantaina 6.7.2024 klo 15.00. Palaamme myöhemmin esityksen arviointiin.

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri

Lahtelaisuimaseura Euroopanmestaruuksien huipulla

USA:sta lähtöisin oleva suomalaisestikin nykyisin laajalle levinnyt Masters-spedouinti leireineen, koulutuksineen, viikko-ohjelmineen, seuroineen ja harjoitusmatkoineen sekä kilpailumielessä maiden, maanosien ja koko maailman mestaruuksineen.

Viiden vuoden ikäkausiryhmiksi kilpailijat on jaettu omiin sarjoihinsa 30-vuotiaista alkaen ja siten saman ikäryhmän kesken tapahtuva kilpailuhenkinen toiminta kokoaa vesiliikuntaan yhä enemmän kansalaisia jatkamaan mahdollisesti jo lapsena alkanutta uimisen riemua. Usein myös aivan ensikertalaiset ovat jo eläköityneinä löytäneet koko maailman käsittävän uimaharrastuksen kansallisine ja kansainvälisine tapahtumineen elämänviihteensä ja terveytensä rikastajaksi.

Maailmanlaajuisissa kilpailuissa on toisinaan yli kymmenentuhattakin osanottajaa. Myös Euroopanmestaruuskisoissa on sadoittain osanottajia ja kilpailut kestävät yli pari viikkoa. Huipentumana muutamana vuonna sarjassa yli 90-vuotiaat on ollut uimahyppääjiä kilpailemassa ikäluokkansa maailmanmestaruudesta.

Lahteen masters-uinnin siis liittää Lahden perinteisten kahden uimaseuran – Lahden Kalevan ja Lahden Uimaseuran – rinnalle perustettu Spedo Masters Finland -uimaseura, jonka täysin lahtelainen uimarijoukko on yksi maailman tämänhetken menestyneimpiä Masters-uimarikuuluisuuksia maailmanennätyksineen ja maailmanmestaruuksineen.

Lahtelaisen Spedo Masters Finlandin Janne Virtanen ui viisi Euroopan mestaruutta omassa ikäsarjassaan (60+) EM-Uinneissa Belgradissa Serbiassa. Mestaruudet tulivat 50 ja 100 metrin selkä- ja vapaauinneissa sekä 50 metrin perhosessa. Lyhyellä selkäuintimatkalla syntyi myös uusi kisaennätys. Seurakaveri Jero Marjalahti kauhoi rintauintimatkat sijoittuen 40+ -sarjassa yhdeksänneksi 200m matkalla.

 

Kisat jatkuvat vielä tämän viikon loppuun taitouinneilla sekä avovesiuinneilla. Tällä kertaa seuralla ei ollut keväällä MM-kultaakin voittanut viestijoukkue kisoissa mukana, mutta vuoden päästä Singaporen MM-kisoihin viestijoukkueella on tavoitteena MM-kullan puolustaminen.

Kategoriat
kulttuuri taide

Esa Blick – hiekan suvereeni taidemaalari-ihme

Olen seurannut Esa Blickin kuvataidetta vain kovin haravasormisesti 1990-luvulta lähtien ja hänen taideaikaansa, Kärkölä-kaudelta alkaen – valmistuihan Esa aikanaan taiteilijaksi Lahden kuulusta taidekoulusta. Silloin jo hänen akryyli- ja hiekkamateriaaliset työnsä olivat alkavan 2000-luvun uniikkia lahtelaisseudun omailmeistä maalaustaidetta ja työt löysivät näkyvät sijansa hankintoina moneen suureen julkiseen tilaan – kuten Aikuiskoulutuskeskuksen (nykyisen Paavolan kampuksen) ruokalan seinälle siellä yhä ihailtaviksi.

Mutta sitten vuosituhannen alkukymmenellä, kun kuvataiteet eivät maassa oikein menneet enää kaupaksi, oli pakko saada toimeentulo muusta ammatista. Tryffeleihin koulutetut omat maankuulut maustenenäkoirat, niiden kasvattaminen ja omat tuotteet tryffeliherkkujen valmistajana, valtakunnallisesti harvinaisena myyjänä sekä ihan oikeana huippulaatuisena pikkuravintoloitsijana vei miehen ja perheen toisenlaiseen, tälle monitoimijalle jälleen oikeaan ammattiin, asiakaspalvelutehtävään Lahden ydinkeskustan pienen hurmaavan kivijalkaravintolan herkkuruokien loihtijaksi.

Taiteen nimissä, monen vuoden tauon jälkeen viimeksi 6.10.2018 löysimme Esa Blickin Galleria Nuovon näyttelytilasta taidenäyttelynsä avajaisista. Kun sinne, yleisön täyttämään galleriaan astuin, kysyin, kenen töitä täällä on näytteillä ja Esa vastasi, että yhden kuvantekijän tuolta Pyhättömänmäeltä ne taitavat olla. Ei tosin niin, etteikö päivittäin ehdittäisi kädellä tai parilla sanalla tervehdys huitaista naapurien kesken, mutta innostunut ja uusiutunut taiteilija tuntui olevan tuossa uudessakin ammatissaan, ihailtavan inspiroituna täydessä nyt myös taiteilijaelementissään. Myös hänen suuressa taiteilijan ateljeessaan Askon entisessä tehdashallikiinteistössä saimme muutama vuosi sitten käväistä kokki-taidemaalarin valtavia, voimakkaita väripintoja, tuolloin enemmänkin siveltimin työstettyjä maalauksia ihastelemassa.

 

Kuusi vuotta on nyt kulunut. Taiteilija-ravintoloitsija on palannut takaisin aidoksi taidemaalariksi.

Laatikkoleikki, 2023, yhdistelmätekniikka 120 x 160 cm      (myös artikkelin otsikkokuva)

Uusi näyttely avattiin 3.7.2024 harvinaisessa PETIT  ST LOUIS -liikkeen tyylikkään korkeissa, kaari-ikkunaisissa tiloissa Rautatienkatu 18. Tusina Esa Blickin teoksia on esillä tässä intiimin pienessä, lahtelaisittain harvinaisen epookissa, taidetilaksi muuntautuneessa vanhatyylisessä, valkoisessa tilassa. Maalaukset on taiteilijan suurenmoisella asiantuntemuksella upeasti ripustettu nähtäväksemme ja koettavaksemme.

Parin viikon sisällä lahtelainen taide on jo toistamiseen leimahtanut innostuneisuuden liekkeihin kaupungissamme: kiinnostunut ja suorastaan haltioitunut, keskusteleva yleisö valtasi koko näyttelytilan.

Näyttelygallerian omistajan Toni Putulan tervehdys ja taiteilijan puheenvuorot työtapansa esittelyineen olivat poikkeuksellisen mielenkiintoista taideantia kaupungissamme. Kysymyksiä sateli ja Esa Blick vastaili tekniikkansa, tekotapansa, varsin kansainvälisen hiekkamateriaalihankinnan merkittävyyden, työstämistaidon, koko pitkän prosessin työmäärän ja työvaiheiden mielenkiintoisia saloja meille paljastellen. Tyylikkään pikkupurtavan tarjoiluin ja onnittelumaljojen kilahduksin avajaistilaisuus maistui luontevalta kanssakäymiseltä läheisessä miltei tuttavallisessa ihmiskosketuksessaan.

Uusi tarina 2024, yhdistelmäteknikka, 52 x 58 cm

 

Tuntuu, että taidemaalari Blick on juuri nyt aidossa täydessä taiteilijaelementissään. Pelkkää tuottoisuutta kuvaa teosten tuoreus, viisi kuluvana ja seitsemän viime vuonna valmistunutta. Uusi taiteen luominen on pysähtymättömässä vauhdissa.

Blickin töiden muodoksi on muodostunut akryylin, hiekan ja väripigmentin täyttämät abstraktit kuvat. Niiden sisältönä aiheet voi katsoja itse mielikuvituksellaan ratkaista. Paljon täynnä erilaisia muotoja, mielleyhtymiä, osiksi rajattuja laatikoita, aihioita, yksityiskohtia väliin kuin tarve-esineitä, toisinaan jopa kuin sapluunaisia koneenosia, laitteita jotka on synnyttäneet maalauksiin kuvioita. Teosten hiekkamainen pintaharmonia on levollista, pastellisen pehmeähenkistä ja kuviollinen, arkkitehtimainen sommitelmallisuus aina uusimuotoisena ajatusta virkistävää ja mielentunnelmia käynnistävää. Taulut ovat kookkaita, moni-ilmeisen kiehtovia, harmonisen värikkäitä, toisinaan myös kuin vuosisatojen kulttuuriaikojen muinaisuuden muistumia, tummia, kaikki lämpimiä, äärimmäisen hallittuja teoksia katsella ja rauhoittua sekä antaa oman mielikuvituksen laukata tai levätä niissä.

https://kuvataiteilijamatrikkeli.fi/taiteilija/esa-blick

Kategoriat
kulttuuri taide teatteri

Liian paksu perhoseksi

Sisko Istanmäen suomalais-pohjalaisen mentaliteetin värittämä 1960-lukulainen aidosti tarinaromaani Liian paksu perhoseksi avautui eilisessä Pesäkallion kesäteatterin ensi-illassa Jukka Keinosen sovituksena ja Satu Säävälän ohjauksena** yllättävän tyylikkääksi, eläväksi, sydämiämme herkästi puhuttelevaksi kesän musiikkinäytelmätapaukseksi.

Tarinan koskettava kahden ihmisen toisensa löytäminen ja rakastuminen nukkavierun kylä- ja perheyhteisön pilkkaavassa ja ahdistavassa elämänpiirissä kohosi värikkään rohkean yhteisnäyttelemisen mukana eräänlaiseksi suomalaiskylän eepokseksi, jonka kruunasivat sävelhohdoltaan vielä tuoreet, suorastaan loisteliaan musikaaliset, kauniin tunnelmalliset biisit sävelien ja sanojen hienoin sävyin ja niiden monin upein onnistunein musikaalisesti täydellisin tulkinnoin.

Teos kertoo pienen kyläkaupan ja sen asukkaitten, erityisesti pitkäaikaisen kauppiasperhekunnan tarinaa aikakauden kauppakuolemien kannattamattomuusvarjojen puristuksessa ja samaan aikaan romaanidramaturgiassaan peräti neljästä kuolemasta, elämän aina selittämättömistä ja meidät elämämme rajallisuuden yllättävistä kohtaamisista. Esityksen kahteen tuntiin mahtuva elämän koko kirjo – ilo ja suru, hauskuus ja tuska – vuorottelevat kertomuksen ahdistavana draamana ja avautuvina aistillisen onnellisuuden ihanina sattumina.

On siksi myös annettava tälle vaativalle esitysgenrelle heti sen keskeisten tulkitsijoiden taitavuuden roolityötunnustukset.

Kalle Sulalammen Erni-kauppiaan on isän kuoleman jälkeen pakko astua konkurssikypsän kyläkaupan lähes yksinpitäjäksi. Leskiäidin ja Vivien-sisaren pilkka ja vähättely oman yhteiskuntaluokkansa korkealle kylän hienostoon nostaneessa ilmapiirissä ovat näiden perheen naisten ristipaineissa saaneet Ernin nöyrtymään naisten määräysvaltaan ja hän hyväksyy sen velvollisuudekseen pitkälti sukuylpeyden kunnioittamisena. Sulalampi luo harvinaisen uskottavan hahmon, monitahoisen taitavasti rakentuneen, väliin tarvittaessa kaikkeen mahdolliseen taipuvaksi rääpäleeksi pienentyneeksi, jälkeläispettymyksessä juopoksikin luisuneen, ulospäin pehmoisen lämpimäksi ihmiseksi alistuneen, perheen ainoan työntekijän, joka kuitenkin vähitellen murenee ja alkaa ensin nöyrän sitten julkisen vastahyökkäyksen oman ihmisarvon ja lähimmäisen oikeudenmukaisuuden puolesta.

Esityksestä tekee täydellisen Annamaria Karhulahden tulkitsema pohjalainen kauppa-apulainen Kaisu. Aikakauden työttömyyden vallitessa Kaisu on yrittänyt saada työtä ja viimein lehti-ilmoituksessa sellaista luvataan. Kaisu sopii ottavansa työn vastaan kaukana kotoa, pienessä Ruutinojan kylässä, Ernin kaupassa. Syntyperäiseltä temperamentiltaan, suoruudeltaan ja voimakastahtoisuudeltaan Karhulahden näyttämökieli ja pohjalaisuus on suurenmoista arjen puhetta, hurttia huumoria ja ihailtavaa elämänfilosofiaa: vastoinkäymisissäkin – se men, minkä piti mennäkin. Taiteilijana, Suomen ja maailmanmittapuunkin viihdetaivaan yksi harvoista jäljittelemättömistä maailman laulutähdistä, musiikillisesti sekä teatterillisesti pienimpiä detaljeja myöten täydellisesti rooliinsa heittäytyvistä suurista vaatimattomuuksista, tämä ihastuttavan vahva ja yhtä aikaa hauras Karhulahti loihtii niin täydellisen hurjan ja rakastettavan kylän kauppaan saadun kauppa-apulaisihmeen. Koko sielunsa vastustamattomalla lämmöllä hän elää arkea ja säkenöi elämänuskoa meihin tartuttavasti ja luontevasti ja hallitsee lumoavasti esityksen ilmapiiriä. Sama leskiäidin ja Vivien-sisaren jatkuva naljailu kohtaavat nyt myös Kaisun, joka ei anna periksi.

Näin näytelmän kaksi pienen kauppayhteisön väärinkohdeltua yksilöä löytää toisensa – ja tietenkin rakastuvat. Tuo yhteinen rankka työ, päivien onnenhetket, niiden romahdukset näyttelijäpari hallitsee suvereenin elävästi, voimakkaat reaktiot, sympatiat ja antipatia räiskyvät koko esityksen juuri heidän suhteessaan – hienona unohtumattomana dialogikokonaisuutena.

 

**Ohjauksen liikuttavan puhutteleva yksityiskohta ruumiin maanpoveen kätkeminen on vaikuttava esimerkki taitavista joukkokohtauksista.

 

Näyttelijävetoista tarinaa kantaa myös maanisen taitavasti rooliinsa paneutunut Mirva Myllysen luoma Ernin leskiäiti. Pureva, rienaava, suutapieksävä persoona tuntuu niin todelta, huomattavan vahvalta roolityöltä, että se keikuttaa koko esitystä ja ennen kaikkea sen kahta päähenkilöä Kaisua ja Erniä jatkuvasti alistaen ja pilkaten. Rooli on valtavan yksiniitisesti ja sisältä eletyn vahvasti tehty ilkeyden ruumiillistuma – vaikkei varmaankaan ole yleisön mieleen, niin yksi koko esityksen draaman näyttelijätyön vahvoista kulmakivistä. Julia Karppinen luo kauppiasperheen toisen naisen samoin eväin, mutta tuo erityisesti 1960-luvun luokkatietoisuuden pikkukylään. Hän edustaa sitä korkeampaa fiiniä säätyä kylässä, kauppiasta. Hän on tottunut saamaan kaiken rahalla jo isä-kauppiaan aikana. Hän saa porskutella kuin Pariisissa, muodissa ja kaikessa näkyvässä yltäkylläisyydessä tässä pikkukylässä. Oman kaupan kassasta löytyy rahaa mielettömiin laskuihin. Karppinen näyttelee hahmonsa tarkoituksellisen pinnalliseksi ja tekokulttuuriseksi maulla hienon sensuellisti. Berit Mäkinen luo Kaisun äidin vahvasti, hillitysti, uskottavasti ja lämpimästi – näytelmä tiivistyy hänen luontevissa, lämminsävyisissä otteissaan kuin todeksi. Astrid Blomqvistin opettajan rouva tuo seudun uskonnollisuuden ymmärrettävänä kylän varmana henkisenä elementtinä esille, hahmonsa miehelleen alistettuna, raskautensa, elämän asenteensa kauniisti näytellen. Ilmari Myllynen tekee rempseän reilun Kaisun isoveljen, jonka maailmanmiehen maukas roolisuoritus tuntuu sukulaisen elämänläheiseltä näyttelijätyöltä. Einari Toiviainen luo yhden esityksen absurdeimmista hahmoista lihamestarina, jonka itsepuolustusottelullinen tekniikkanäytös etevyydessään on jo miltei irrallinen tarinasta poikkeava mutta valloittava oma hupinumeronsa. Aapo Ravantti ja Veeti Heikkilä tuovat tämän syrjäkylän isäntinä kuvan maailman kehityksen pysähtyneisyydestä ja muuttumattomuudesta, omilla hevoslänkiin liittyvillä puheenvuoroillaan ja ajatuksillaan.

 

Esityksen musikaalisesta osuudesta soisin erillisen arvion osaavani – mutta saan sitä taitoa vailla onneksi kuitenkin näyttämömusiikista nauttia ja sitä ihastella. Kaikkiaan kymmenen esityksen laulun sanat ja sävelet on oma sykähdyttävä, hieno kokonaisuus.

Yhtye Vesterisen lauluista Muista hengittää, Onnellinen mies ja varsinkin Kohti sydänpeltoja ovat ihanilta melodioiltaan ja sanoituksiltaan harvinaisen osuvaa sävelherkkua ja lavarunoutta näytelmäsovituksen tarinaan. Tai monien kohtalokkaiden kertomuksen tapahtumien, kuten keskenmenon, äidinkuoleman mukana esitykseen liitetyt sävellykset ja tulkinnat Lapselleni  ja Valssi suorastaan liikuttavan kauniita laulunumeroesityksiä: tuskin koskaan kesäteatterien esityksissä tunteitamme niin vahvasti liikuttaneita hienoja numeroita on ennen Annamaria Karhulahden äänen täyteläisyys ja ilmaisukyky, soolojen kansainvälinen laulusuuruus päällystänyt niin kullankimalteiseksi musiikiksi. Koko ensemblen musikaalisuus, sävellysten orkesterisovitukset ja yhteisesitysnumerot, joissa jopa pieni tovi laulettiin oikein kansainvälisesti tasokkaasti säestystä al capellana, on jo yksinään musiikkia, jota voi vain ihmetellä ja ihailla.

 

Lavastus toimi mainiosti ajansiirtona 1960-luvulle, äänentoistotekniikka oli kunnossa ja auringon täyttämä sää ja koko Pesäkallion kesäteatterin kokonaisuus mitä nautittavinta suomalaista kesäviihdettä.

 

 

https://lahenuutisia.fi/2024/06/20/pesakallion-vauhdikas-naytelma-avaa-lahtelaisen-kesateatterikauden/Pesäkallion vauhdikas näytelmä avaa lahtelaisen kesäteatterikauden

Kategoriat
kulttuuri taide yhteiskunta

Viidenlaista taiteen kipinää samassa talossa

Taiteen harrastajille, ammattilaisille ja koskaan kuvataiteista vähääkään kiinnostuneelle on hyvä jälleen ja edes kerran poiketa Galleria Uusi Kipinään, jossa viisi toisiaan vain vähän tuntevaa taiteilijaa on tuonut oman taiteensa meille näytille läpivalaistavaksemme. Ei siis mitään yhteistä teemaa, vaan – kuten taiteen pitääkin – taidetta oman filosofian, spontaanin herätteen, synnynnäisen taidon tai inspiraation tuloksena.

 

Paljastavaa reportaarista kuvaa

Ensimmäisen suuren huoneen ja suurten selkeitten kuvien taiteilija Laura Kopio on maalaustekniikan taituri, eettisesti ja filosofisesti aikamme sukupolvia korostaneen miehuuden ja ovelasti häivytetyn naiseuden rooliin jymähtäneestä pirullisen tarkasti piilotetun ihmisen väkivallan ja kaltoinkohtelevan yhteiskunnan paljastava reportteri. Kopion kuvissa monet pahat teot ja asenteet oikein näkyvät sukupuolisesti yhteiskunnan niitä piilottamatta, ja pressiotsikoitakin satuttavammin.

Laura Kopio
Emma Eats Bread and Butter, 2024
Öljy kankaalle
92 x 120 cm

Kuvat ovat kookkaita ja tavattoman hallittuja kuin väkevässä ihmisten välisessä painiotteessa syvälle sieluumme voimakkaasti puristuneita, sellaisia, jotka yhteiskuntamme ympäri maailmaa yrittää häivyttää totuuksina, joita enää vain onnettomuusmedia riepottelisi tämän tästä poikkeuksellisina tekoina – siistiäkseen elämäämme muka todellisuudessa virheettömäksi, kaikille ihmisille, alisteisille sukupuolille ja kovan kohtalon kokeneille pelkkinä harvinaisuuksina. Kopio ei halua vaieta, vaan sanoa kuvillaan niin kuin asiat pahimmillaankin todellisuudessa ovat herätäksemme havahtumaan, ajattelemaan ja muuttumaan.

 

Ajatuksemme pysäyttävä ja lumoava aavikko

Toisen huoneen Jussi Lipasti & Jose Salminen shokeeraavat elämänranta-teoksella, jollaista on lämmintunnelmaista katsella, kunhan rajaa perspektiivin päättymisen suuren ikkunan alalaitaan, vaistomaisesti varoen askeltaan tilaan laittamasta. Aavikkoinen sanoma puree ajatuksiimme ja loihdimme sen äärettömyydessä itsemme kokemaan ja näkemään vaikkapa lapsuuden, erämaan aavikon, luonnon seulotun leikkitantereen – ihan mitä vaan.

Jotakin pyhää tuon yksinkertaisen, sisällä painavan teoksen koskettamisessa olisi, vaikka juuri noita käyntejämme taiteilijaduo haluaisi taatusti meidän taideyleisön askelkuvioilla teokselleen kerätä. Hieno, herkkä, selittämättömän tehokas ja kaunis kollaasinen veistos, uskalsin sitä sentään kahdella sormella koskettaakin.

 

Aito maalaus läpäisee informaatiokaaoksenkin

Kolmas tila on Sanna Kärkkäisen seinät, lattia, katto täyteen perinteistä pressimediaa vuorattuna. Informaatio tunkee jokaisesta aististamme läpi, tahdomme tai emme. On havainnollista huomata, miten paljon tuota kirjoitettua painettua sanaa me ihmiset joka päivä nielemme, näemme ja pakostakin joudumme sen sanomatykitystä kuin sivusta kokemaan.

Juuri siksi tuon infokaaoksen läpi tunkee hallittu maalaus komeasti esille, toisenlaisena viestinä ajatuksiimme erottuen. Printtilavasteiset taustat tuntuvat kuin käyvän taistelua sekavan arkitiedon ja maalausten kanssa, jotka tällä kertaa aidosti vetävät pidemmät korret: taustoista erkaantuu hallittuja, spontaaneja kuvia väriskaaloineen – sellaisia, joita on nautinto katsella sen enempiä edes niiden merkityksiä pohtimatta.

 

Luonto on täynnä löydettäviä valmiita veistoksia

Viimeisessä vierailemassani näyttelyhuoneessa on eräänlainen kahden ääripäätaiteen, ensin Tiina-Liisan luonnon monimuotoiset, useimmin kuivuneet oksien palaset metsien tallatuilta poluilta tai koskemattomilta kuivakankailta tuulien katkomia. Kaikki pienimuotoista, taiteilijan itsensä näkemää taiteellista visuaalisuutta, hahmonäkyjä, jotka kummallisen korostuneesti on pyntätty steriileihin telineisiin kuin omiksi teoksiksi jokainen. Kurkkaan vielä silmiin taiteilijaa itseään – yksi kuin vastakkainen havainto on nähdä hänen korvissaan luonnonaihelmia kullattuina korvakoruina.

Mitä näistä puisista veistoksistasi itse sanot?

No nää on tällasia niinkun metsän henkiä. Mä oon pyrkinyt siihen, et mä joudun muuttamaan siitä poimimastani oksasta mahdollisimman vähän laittaakseni sen näin telineeseen itsenäiseksi veistokseksi esille.

Mitä olet tähän asti tehnyt?

Nyt mä teen tällasia korvakoruja, olen tällaiseen disainiin suuntautunut ja perustamassa verkkokauppaa heinäkuun alusta. Mut mä meinaan jatkaa näitä oksaveistoksia. Aikaisemmin olen ollut yhteisnäyttelyissä niiden kanssa eri gallerioissa Helsingissä. Kuukauden päästä on mulla töitäni esillä Helsingin Tuomiokirkon kryptassa. Näitä oksaveistoksia menee siis sinne ja syntyy myös uusiakin.

 

Suojelijoita avuksi huoliin

Toinen tämän taidehuoneen taiteilija on kuin shamaaninen näkijä, maalari TanjaSinikkaMirella. Hänen teoksensa ovat eri maalaustekniikoin kankaalle luotuja satumaisia oudonoloisia hahmotelmia, joita hän nimittää HuoliSuojelijoikseen.

Emme tietenkään voi ymmärtää, miten nämä taiteilijan kuvaamat lohtua ja hyvää tuovat olennot meihin vaikuttaisivat, mutta ymmärrämme, että ne ovat tietenkin vain taiteilijan käsityksellä tajuttavissa ja hänelle tärkeää henkistä voimaa tuovaa yksityisyyttä ja inspiraatioita – mutta meidän ulkopuolisten pelkästään kummajaisina äimisteltävissä.

 

Kategoriat
kulttuuri taide

Juhannusperheen matka päiväunille Päijänteen rantaan

Tuttava pariskuntamme tämänvuotisena perheenä lipuu 23.6. klo 12.30 rantakaislikossamme – kohti turvallista lepopaikkaansa.

 

Kategoriat
kulttuuri viro

Juhannus

Juhannus-idylli

 

”Juhannus on tullut, ja tule tyttö mukaan,

valmis ma oon, mua varro ei kukaan!”

 

”Juhannus on minulla ja juhannus on sinulla,

vaan  mitä kanssas on tekemistä minulla?”

 

”Sua kaiken talvea katsoin jo, kulta,

silmäsi sytti mun sydämeni tulta.”

 

”Entä jos seuraisin, siis mitä sinulla?

Minulla on riippuva mattokin, minulla!”

 

”Minulla on vene, joka varmana kiikkuu,

vaikka sen laidoilla lempikin liikkuu.”

 

”Vakavamman varaan mieli on minulla!

Lie kuten lainehet lempikin sinulla?”

 

”Lempeni luja on kuin purressa ruori,

kun sitä kätesi  sun kääntävi nuori.”

 

”On joka sormella moisia minulla.”

 

”Matkaani menen, jos on toisia sinulla!”

 

”Älä mene vielä! Ma tahtoisin jatkaa…”

 

”Jatkatko kanssani elämäni matkaa?”

 

”Juhannus on minulla ja juhannus on sinulla,

mutta ei muuta kai tekemistä minulla!”

 

Eino Leino

 

PS

Virossa vietetään juhannusta perinteisesti Johannes Kastajan päivänä, eli 24.6.

Tämän artikkelin kuva on virolaisidyllistä

TV

Kategoriat
kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Pesäkallion vauhdikas näytelmä avaa lahtelaisen kesäteatterikauden

Pesäkallion kesäteatterin vuoden 2024 kesänäytelmän 29 esityksen koko toimiva henkilökunta:

takarivistä Jarttu Mustonen, Minna Lavaste, Erkka Helenius, Ilmari Myllynen, Tanja Salminen, Aapo Ravantti, Einari Toiviainen, Julia Karppinen, Berit Mäkinen, Veeti Heikkilä eturiviin Anna-Maria Karhulahti, Satu Säävälä, Astrid Blomqvist, Kalle Sulalampi, Mirva Myllynen, Jenni Saario

 

Pesäkallion kesäteatteri aloittaa Lahdessa ensimmäisenä, heti juhannuksen jälkeen, odotetut julkiset kesäteatteriesitykset – on aloittanut jo 27 vuoden ajan.

Kaisu ja Erni

Tällä kertaa vuorossa on 1960-luvun pohjalaisen tyhjenevän maaseudun keskuksen, kyläkaupan tunnelmallinen ajankuva, persoonallisine ihmisineen, joiden ihmissuhteet ovat tuuliajolla, kun kauppojen toiminta ja kannattavuus on muuttunut klassiseksi ongelmaksi. Sukupolvien mukanaan tuoma tositarina on erityisesti maaseudun väen väheneminen – niin emäntien kuin isäntienkin puute – seudun elinkeinojen jatkumiseksi suvussa edelleen. Tämä tarina on tosi usein myös kaupunkien sukuyrityksissä. Esityksessä poikkeuksellinen perhonen saa lähes muutoksen aikaan kaupan ja yhteisön jatkumiseksi ihan aidon rakkauden voimalla.

Viime vuonna Pesiksen näyttelijäkunta lauloi Helismaata juuri niin kuin pitääkin: reissumiehen nostalgisesti, todesti ja iskelmällisesti.

Ellida, Vivien, Kaisun äiti, Anna, Kaisu ja Erni sekä Pesiksen soittojengi

Tänä vuonna musisoidaan myös aidosti suomalaisessa ajan käyttömusiikin hengessä ja lauletaan pääosin poppia -Yhtye Vesterisen biisejä. Näin mennyt aika peilataan pelkällä musiikilla mielenkiintoisesti nykyisyyteen. Sovitus onkin Pesiksen bändin ja ohjaajan ideoimaa aika vallatonta, nerokasta valintaa.

Ennakkoesittelyssä tuntui ajankohtainen musiikki istuneen 1960-luvun ajankuvan nostalgialestiin herkullisen sulavasti ja tempoa riitti niin, että tuo vesterismusiikki Nuoriherra Jaatinen -biisillään nappasi mukaansa kuin huomaamattamme meidät katsomopenkeissä näyttelijäkoreografiaan hytkyttelemään.

 

Mitä näin ennakkoon vielä kertoisin? Ainakin Pesiksen musiikin taidosta, joka pelaa yhteen rutinoidun raikkaasti ja ihanan rennosti kompaten ja svengaten. Sen tehokkainta on laulajat, jotka pääosin löytyvät esityksen henkilögalleriasta – alansa suomalaishuippuja.

Ellida, Erni, Vivien ja Kaisu

Tai entä vankka ohjaaja – Satu Säävälä 25 vuoden pesiskonkari – tai toinen pääosanesittäjä – joka ikisessä Pesiksen 27 kesäesityksessä näytellyt tuhattaituri Kalle Sulalampi. Ja vielä teatteriympäristönäkin Pesis on sopivan lähellä sivilisaatio-Lahtea ja tietenkin tutun tuttu puitteiltaan, tosileveiltä puupenkeiltään sekä nousevalta katsomokolossiltaan ja luontoon rajautuvilta lavastedekoraatioiltaan, villin luontoläheinen kokemus ensikertalaisille.

 

LIIAN PAKSU PERHOSEKSI

Alkuperäisteos Sisko Istanmäki
Näyttämösovitus Jukka Keinonen
Ohjaus Satu Säävälä
Lavastus, puvustus ja tarpeisto Minna Lavaste
Toteutus Minna Lavaste ja Elina Mäkelä
Rakentamassa Kalle Sulalampi, Anu Rajaniemi, Jartti Mustonen, Eppu Gustafsson ja Aapo Ravantti
Ruutinojan kyläkaupan tuotteet Koulutuskeskus Salpauksen tarpeistonvalmistuksen oppilastyönä: Hilla Jääskeläinen ja Senja Paljärvi
Äänisuunnittelu ja -ajo Erkka Helenius

Tuottaja Jenni Saario
Keittiövastaava Tanja Salminen

 

Rooleissa:

Annamaria Karhulahti: Kaisu; kauppa-apulainen
Kalle Sulalampi: Erni; kauppias
Mirva Myllynen: Ellida; Ernin äiti, Emäntä Hilma
Julia Karppinen: Viivi (Vivien); Ernin sisko, Emäntä Vilma
Berit Mäkinen: Kaisun äiti, Emäntä Selma
Astrid Blomqvist: Anna; opettajan rouva
Ilmari Myllynen: Lauri; Kaisun isoveli, Isäntä
Einari Toiviainen: Lihamestari, Isäntä Nieminen
Aapo Ravantti: Isäntä Järvinen
Veeti Heikkilä: Isäntä

 

Pesäkalliolla ensi-ilta koittaa juhannuksen jälkeen torstaina 27.6.2024 klo 18.00. Näytöksiä on 29 ja ne ovat pääosin heinäkuussa. Palaamme esityksen ensi-iltaan sen arvioiden.

 

Pesäkallion kesäteatteri Hepolammintie 41, Lahti

pesakallio@gmail.com Puhelin 044 279 0333

www.pesakallionkesateatteri.fi

Postiosoite: Lahden Elävä Taide ry. / Pesäkallion kesäteatteri c/o Saario, Kirjavakatu 17, 15300 Lahti

Kategoriat
kulttuuri

Kesäistä kukkaisloistoa

Kesästä löytyy kukkien kauneutta sielumme rauhoittamiseksi ja kauneustajumme jatkuvaan, pohjattomaan janoon. Lähisukulaisen sitoma kukkaskimppu puutarhan rhodorendroneista ja jasmineista on ollut jo muutaman päivän kotimme kaunistuksena. Hyvää viikon alkua teille, lukijani, toivotellen !

Virtaset Lahden Pyhättömänmäeltä.