Istumme Suomen teatterielämän suurimmassa, 925 katsojapaikan teatteripyhäkössä Helsingin Kaupunginteatterin Suuren näyttämön permannon toiseksi viimeisessä 13. penkkirivissä sen toivomillamme reunapaikoilla. Sali on loppuunmyyty. Vesa-Matti Loirin elämästä kertovan Sami Keski-Vähälän kirjoittaman ja Paavo Westerbergin sovittaman sekä ohjaaman musiikkinäytelmän Nauravan kulkurin tarina ensi-ilta on alkamassa.
Alun lyhyen pimeyden jälkeen koko valtava näyttämö avautuu lavastettuna suomalaisen 1960-80 -ajan merkittävimmällä ja tuottavimmalla rakennusmateriaalilla, suomalaisella vanerilla, joka täyttää näyttämön kuusi metriä korkean ja parikymmentä metriä leveän taustan puhtaan puunvärisenä aitona suomalaisuutena.
Lavataustan pitkästä suorakulmiosta avautuu pian lähes kymmenen ovenkokoista saranallista tulo- ja menoluukkua, joista näyttelijät näytelmän tilanteiden mukaan ilmestyvät estradille. Näyttämön tavanomaisen arkiselta tuntuvat näkymät muuttuvat esityksen aikana suurenmoiseksi visionääriseksi video- ja lavastusherkuksi: monumentaalisen suuret näkymät välittävät meille uudenaikaista teatterivisiota – usein yht’aikaa kolmesta eri perspektiivistä – ihan lähikosketusnäkymin, sitten kauempana saman tilan meille hahmottaen ja viimein näyttelijöiden kohtauksen toimintoineen, asemointeineen ja puvustuksineen, tapahtumineen. Kolme koko valtavan esiintymislavan eri suuntiin toisiinsa nähden vastakkain pyörivää erikokoista näyttämöpermantoelementtiä välittää ensin suomalaisen junan vihreänruskeilla penkki-istuimilla istuvien matkalaisten tarinaa ja koko ajan junan ikkunoista vilahtelevaa vauhdikkaan vaihtuvaa suomalaismaisemaa sitten kotien, esiintymislavojen, harjoitustilojen jopa rakastumishetkien draamallisiksi interiööreiksi muuntuen.
Keskeinen tarinan johdattelija on käsikirjoituksessa eläväksi hienosti ajateltu näytelmän kirjailija (Maria Ylipää), joka loistavan kaunisäänisellä lauluinstrumentillaan aloittaa tarinan kerronnan ja jatkaa sitä kohtausten mukana itse siihen mukaan eläytyen koko kolmituntisen esityksen. Ratkaisu sijoittaa kirjailijarooliin huippulaulajatar tarinaan on musiikkinäytelmän varma ja meidät täysin esitykseen ihanasti tunnelmiin sitova rooliratkaisu.
Yllättävää on myös, että istuimillemme kuuluu myös aivan normaalipuheeksi ajateltu keskustelu näin suurelta näyttämöltä hyvin luonnollisesti, tarkan hillitysti, jopa vuorosanat kuiskauksena erottuvina ja kohtausten tunnelman mukaan värittyneinä repliikkeinä. Katsomo on siis otettu huomioon koko ajan jokaisen katsojan kohdalta tässä (Jaakko Virmavirran) modernissa ääniteatteritekniikassa!
Suuret visuaaliset elementit (Antti Mattila), milloin liikkuvaa junavaunua, milloin taas kotia, esiintymisareenaa tai läheisten rakastumista ja arkea kuvaavina interiööreinä vaihtuvat hämmentävän äänettömästi. Videot (Timo Teräväinen) toimivat erinomaisesti, unholaan on jo jäänyt lähikuvienottajien kehot kameroineen – niitä ei tämä teatteri-interiöörien suuri ohjaajakokeilija enää työssään tarvitse katsojille rasitteina. Tekniikka on nyt löytänyt esityksen ohjaajan ajatuksissa uuden toimivuuden ja kameroiden käyttö ja asemointi lähes näkymättömän toimivuuden, näyttelijä saanut takaisin päätehtävän teatterissa. Täydellistä.
Sami Keski-Vähälä kirjoitti näytelmäksi todellisen kunniallisen, Vesa-Matti Loirin työn merkitystä kuvaavan, upean tarinan. Siinä keskeistä on taiteilijan kutsumus, hänen luomisvimmansa äärettömyys ja elämänsä psyyken suuri häilyvyys, taiteelleen ja työlleen uhrautuvaisuus. Loirin taiteilijakutsumuksen mukana myös hänen läheiskontaktiensa ongelmallisuus ja psyykensä haavoittuvuus saavat tarvittavat, hienot ja todelliset, rehelliset kuvauksensa. Teos näyttää myös hyvin niitä tunnelmia, joita suomalaisessa viihteessä ja teatterielämämme polttopisteissä me suomalaiset saimme Vesa-Matti Loirin mukana kokea – uskomattoman monipuolisen lahjakkuuden ja työlleen ehdoitta antautuvan nöyrän taiteilijan.
Paavo Westerberg on noussut Nauravan Kulkurin tarinassa ohjaajan ammattitaitonsa suurella sydämellä, uusiutuvalla aina kokeilevalla tekniikalla ja ennen kaikkea huimilla timanttisilla rooliohjauksilla ja kohtausherkuilla, huumorilla suoraan aikamme suomalaiskansallisen musiikkinäytelmän uudistajaksi.
Eeva Kontu on valinnut ja sovittanut musiikin näytelmän merkittäväksi kantavaksi esityselementiksi, ihmisen rakastumiset sekä niiden kokemisen, haaveiden, onnen ja myös pettymysten tunteet musiikkikappaleiden kavalkadiksi. Vuosikymmeniä vanhat iskelmärenkutukset Juokse sinä humma, Malmsténin Kohtalokas samba, Väliaikainen saavat väkisinkin tuttuudessaan yleisön musiikkisykkeeseen mukaansa ja hieman uudemmat Chydenius-Kivi Laulu oravasta saati parit Eino Leinon ja Uuno Kailaan runouden kauniit tunnot uutuudessaan sävellyksissä ja sovituksissa hienot esitystulkintansa – kaikkiaan seitsemäntoista vaikuttavan uljasta, tunnelmallista, monet useaan kertaan eri näyttelijän varioimina ovat harvinaista sekä iskelmämusiikin että kevyen taidemusiikin suurenmoista musiikkiteatterin suomalaisuuden perustaa.
Äärimmäisen lahjakas, puhaltimin, rytmisoitimin, virtuoosisen herkin kitaroin ja huiluin jammaileva viisihenkinen maan soittajataitureiden muodostama huipputeatteriorkesteri säestyksin ja omin soolonumeroin nostaa tämän täysmusikaalisen suomalaisen teoksen musiikin maailman tähtitaivaisiin tenholla ja vaikuttavalla ammattitaidolla.
Oliver Kollberg näyttelee nuoren Loirinsa persoonallisen eläväksi, lahjakkaan monipuoliseksi taiteilijahahmoksi, jonka luomisvoima ja omat henkilöhahmotukset eivät ole imitointia, vaan todella taas uutta vaikuttavaa näyttelijäkarismaa, josta leiskuu elämänilo näyttelijänammattiin ja yhtä aikaa omaperäisen viihdetaiteilijan hurmaavaan taitoon. Kollberg on esityksen voimalataus, sen riemun hehku ja polttopiste, mutta myös rooliinsa paneutumisella lahjakkuuden lunnaat kokeva suuri, katkerakin taiteilijapersoonan mestarillinen tulkki. Kollberg laulaa taitavasti, tanssiaskeletkin ovat hallussa ja hänen välittömyytensä tarttuu takapenkkien katsojiin saakka.
Santeri Kinnunen näyttelee suvereenisesti roolissaan, varsinkin näytelmän toisessa näytöksessä teoksen entistäkin todellisemman, ikääntyneen Loirin. Hänen kohtauksensa mielentilamurroksessaan ovat sykähdyttävän uskottavia, harhanäyissään koko viihdemaailman repertuaarinsa – nassesedät, turhapurot, jean pierre kuselansa, auvonsa ja tyynensä – koettuaan. Ja viimein ennustaja Kassiselle vastaanoton pyydettyään kuin reppana ihmispolo, täysin neuvoton ja turvaton taiteelle itsensä myynyt nero. Tuo komedialta tuntuva kohtaus on sittenkin Kinnusen teatterivuosien suoranainen vakavuuden huippuhetki monimerkityksellisenä minä-kuvan lohduttomana tilityksenä. Santeri Kinnunen taitaa myös omasävyisen, omahenkisen ja omatyylisen tunteitamme järisyttävän laulamisen taidon.
Ella Lymi tulkitsee Loirin vaimon Monan spontaaniksi ensirakastuneeksi naiseksi. Elämäntarinan kasvaessa perhe-elämän jatkuessa Mona viimein kokee itsensä unohtuneeksi, suuren julkkistähden, elämäntaiteilijamiehensä unohtamaksi puolisoksi. Lymin näyttelemisessä on sekä nuoruuden voimaa että myös naisen katkeruutta yleistajuttavasti meille opiksi puolisoittemme yhteistä henkistä avioliittojen tilaa ajatellaksemme.
Vuokko Hovatta luo Linnavalli-musiikkimaestron sopivan järkeileväksi taituriksi ja ennustaja Kassisen varsin pisteliääksi ja kyyniseksi, pelottavan totuudelliseksi, Loirin psyykeä ahdistavaksi kokemukseksi.
Ehkä vaikuttavin, itsekin pari kertaa kohtaamani tuon aikakauden affektiivisen, apaattisen, hurjavolyymisen teatterigurun Kalle Holmbergin hahmo Joel Hirvosen tulkitsemana, on yhtä aikaa esityksen, huumorin ja vauhdin ja kaikkinaisen teatterillisen taiteen ylistyksen voimalataus. Hirvonen tekee rähjäävän maanisesta, impulsiivisesta Holmbergistä huiman farssisesti kärjistetyn taiteilijaluomuksen, jonka koemme nyt myös Loiria ehdoitta kunnioittavana teatteriguruna. Hirvosen suurenmoisen taitava holmbergilainen taukoamaton puhetulva, kaikessa aina oikeassa olemisensa persoonallisuus antaa myös hauskan näkökulman vallinneesta harvojen teatterigurujen aikakaudesta.
Jouko Klemettilä tuo Loirin nuoruuden ajan hehkutuksen, Loirin synnynnäisen näyttelijäkarisman pienillä kohtauksilla tajuttavaksi meillekin esityksen Mikko Niskasen roolia näytellessään. Taitavaa, vähäeleistä näyttelemistä Niskasen Pojat-elokuvan tarinaan sopivasti Loirin elämän tärkeitä hetkiä johdatellen, myös kuuluisaa Ylioppilasteatterin Salo-Chydenius-Lapualaisoopperaa mieliin palauttaen.
Esityksen monilla näyttelijöillä on klovnihauskojen imitoijien tehtäviä Spedestä, Esko Salmisesta, teatterikoulun opettajista, oppilaista ja muista Loirin kohtaamista ja hänelle tärkeistä henkilöistä sekä rooliluonnosteluja ajan teatteriin ja viihteeseen liittyvistä persoonallisuuksista, koko esitysensemblen yhteisilmaisusta, yhteislauluista ja suurista kohtauksista.
Väliajalla puhkuimme esityksen innostavuutta, uusimuotoisuutta, kiinteyttä, hauskuutta ja huumoria sekä todenmukaisuuden tuntua ja lavatyöskentelyn huumaavaa mukaansa tempaavaa voimaa.
Santeri Kinnusen Loiri-hahmon rankat perhekokemukset ja tunteet ovat tarinan toisen osan lämminhenkisiä ja uskottavia esityksen hienoimpia ja herkimpiä hetkiä, Maria Ylipään kiehtovan kaunis laulu jää sydämiimme elämään.
Esitys päättyy valtaisan raikuviin, lähes tuhannen käsiparin antamiin miltei loppumattomiin aplodeihin. Uusi kansanomainen suomalainen musiikkinäytelmä on nähnyt kirkkaan päivänvalon.
Kuvat Mitro Härkönen
Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin Suuressa salissa 30.9.2026 klo 18.30
https://hkt.fi/esitykset/nauravan-kulkurin-tarina/
