Kerttu-Kaarina Suosalmen lahtelaisuus tulee varsin usein mieleeni katsoessani suuremman ruokapöytämme yläpuolella olevaa maalausta useammankin kerran päivässä. Se on joskus pyöreiden vuosien lahjaksi perheeltäni saatu Suosalmen puolison, taidemaalari Jorma Kardénin hieno maalaus Kardénin nuoruudenajoilta Lahden kaupungista – Launeen kaupunginosan suunnasta koko kaupunki, Saarisen Kaupungintalon silhuetti taustalla häämöttäen.
Kerttu-Kaarina Suosalmi liittyy myös yksittäisen lahtelaisen rakennuksen mukana kovin usein teatteriajatuksiini. Monet viime vuodet olemme käyneet ahkerasti Helsingin teattereissa z-junalla ja silmämme löytää joka kerta raiteitten vierestä Asemapäällikön talon. Lahden asemapäällikkö oli Kerttu-Kaarina Suosalmen isä ja asemapäällikölle kuului virkaansa oma asunto laajalla puutarhatontilla. Tämä asemapäällikön talo, kirjailija Suosalmen lapsuudenkoti on yhä paikallaan, hyvässä kunnossa kenen tahansa vierailla sen intiimissä, aistikkaasti ennallistetussa kahvilassa.
Kaupunkimme kulttuuritilaisuuksissa tämä taiteilijaperhe oli aktiivinen osanottaja, Kerttu-Kaarina sujuvalla esiintymistaidollaan, viisaudellaan ja huumorillaan ja Jorma kiinteällä eläytyvän osallistuvalla osanotollaan.
Kardén&Suosalmi ja monet muut kuuluisat lahtelaistaiteilijat kuten Olavi Lanu ja Mauno Hartman perheineen kuuluivat jo perustajina Lahden Taiteet ry. -kulttuuriyhdistykseen (1970-90) – sen keskeisinä aktiivitoiminnan virittäjinä ja johtokunnan jäseninä. Tämä useista eri taiteenlajien ammattilaisista ja harrastajista, ESS-lehden toimittajista, kulttuuripoliitikoista väljästi yhteen liittynyt joukko järjesti matineoita (sain pari kertaa olla niissä esiintymässä), kulttuuritilaisuuksia ja vuosittain eräänlaisen pääsymaksullisen varainkeruutilaisuuden pitämällä Lahden Seurahuoneella Naurutaiteet-huvitilaisuuden. Ohjelmana oli siis tietenkin kaikenlaista taidetta ja showta, jota yhdistyksen taiteilijat itse esittivät – nauravan runsaan yleisön huippuviihteenä.
Otan vielä yhden alueen Kerttu-Kaarina Suosalmesta, hänen esikoisromaaniinsa Neitsyt (1964) pohjautuvan ja käsikirjoittamansa Erkko Kivikosken rohkean sensuellin Kuuma kissa (1968) elokuvan, sekin Lahti-kehysteinen ja osin myös filmattu Pyhättömän kaupunginosassa, asuntomme naapurikadulla ja sen pääosan esittäjätkin ovat minulle tuttuja. Olen saanut näytellä Eero Melasniemen kanssa yhdessä kolme hengen näytelmässä RUK:n kurssijuhlassa (1963) ja Maarita Mäkelän kanssa Lahden Kaupungintalon sisäpihalla, Nostoväkinäyttämön Jussi Kylätaskun Ringportin linja -näytelmässä (1979).
Yllä kokemaani Kerttu-Kaarina Suosalmen persoonan jälkiä ja kohtaamisten muistelemista.
Nyt tulevan ensi-illan aiheeseen.
Piirros Raana Lehtinen
Hyvin toimeentulevat ihmiset
Hyvin toimeentulevat ihmiset on Kerttu-Kaarina Suosalmen romaaniin (1969) perustuva esitys 1960-luvusta ja keski-ikäisistä, keskiluokkaisista ihmisistä, joilla pitäisi kaiken järjen mukaan mennä hyvin. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole tyytyväinen.
Laura Mattilan ohjaama Hyvin toimeentulevat ihmiset perustuu lahtelaisen Kerttu-Kaarina Suosalmen (1921-2001) romaaniin 1960-luvun keskiluokkaisista, keski-ikäisistä ihmisistä. Se kertoo oikeastaan miehestä ja hänen pinttyneestä unelmastaan rakentaa lähes pennittömänä ja taidottomana talo, jossa voisi valmistaa väitöskirjan, ja perheen vaimosta, taiteilijasta, jonka realismi ja unelmat koko ajan pyrkivät tuhoamaan ja sabotoimaan perheenpään aikomukset. Siitä syntyy avioliiton kestävä perheen sisäinen taistelu elämän sietämisestä ja onnesta.
Lauri Maijalalle valinta teatteriinsa näytelmän tekstiksi Suosalmen teos on hänen havahtumisensa Suosalmesta ensin miltei unohdettuna kirjailijana ja vasta vuosi sitten hänen monet teoksensa luettuaan käsitti niiden olevan modernia eurooppalaista kirjallisuutta parhaimmillaan.
Kantaesitys keskiviikkona 14.10.2026 Pieni näyttämö
RooleissaTomi Enbuska, Jori Halttunen, Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Nenna Tyni, Henna Wallin
Lahden kaupunginteatteri antoi Betoniklubi-illassaan tuoretta tietoa Suosalmen romaanin Hyvin toimeentulevat ihmiset -näytelmäsovituksesta, sen lahtelaisuuteen liittyvistä sisältökohdista, mutta erityisesti kirjan dramatisoinnista ja esityksen ohjauksesta.
Alla illan keskustelijakolmikko:
Annamari Saure, Iira Halttunen ja Laura Mattila
Oheisesta linkistä voi vielä katsoa ja kuunnella koko tunnin keskustelun.
Näyttelyn avajaispuheista pystyi kuulija jo etukäteen ymmärtämään jotakin olennaista näyttelystä – sen mittavasta teosmäärästä, poikkeuksellisen pelkistetystä kehollisuudesta ja teosharvinaisuudesta.
Lahden museoiden johtaja Tuulia Tuomen tervehdyssanoista kävi selville aamupäivällä pidetyn tiedotustilaisuuden ja taiteilijoiden omien teosten esittelyjen kiehtovuus. Virkaansa kuuluen hän kiitteli taiteilijoita, museonsa näyttelyn pystyttäjiä kymmenkunta nimeltä mainiten merkittävän näyttelyn aikaansaamisesta. Tuulia Tuomi lausui lopuksi oman näyttelyarvionsa:
” Tämä näyttely on niin levollinen ja kaunis, pidän sitä meditatiivisenakin. Näyttelyn teokset eivät ole vaikeita. Ne on helposti lähestyttäviä, mutta samalla erittäin syvällisiä, kun niiden ääreen malttaa pysähtyä. Toivon, että te tavoitatte näistä teoksista pohdintaa ja tunnetta. Se on jotakin sellaista, jota monet meistä juuri nyt kaipaa tämän hektisen ja kaaoksellisenkin maailmantilan hetkinä.”
Yhä ihailemani Lahden kaupungin teatterinjohtaja Lauri Maijalan raikkaan reippaasta, innostavasta juhlapuheesta ehdin poimia useat vertaukset teatteritaiteeseen – kuten tyhjään tilaan ja lavalla yksin esiintyvään näyttelijään, johon hän rinnasti näyttelyssä näkemäänsä kuvastoa, jossa ei lainkaan näkynyt maisemia tai taustoja vain ihollisia ihmisiä meihin vaikuttamassa.
”Mitä se ihmiskeho sitten on? Ihmisruumis on kokonaisuudessaan biomekaaninen haarniska ja se, joksi itseämme kutsumme on jossakin tämän haarniskan sisällä, aivoissa, jotka ohjaavat ruumista hermokimppujen välityksellä kehoamme tekemään, katseemme katsomaan ja meitä reagoimaan. Kaikkein kummallisinta on se, että emme koskaan täydellisesti näe sitä, mitä itse tai toinen ihminen oikeasti on.” Maijala lainaa 23-vuotiaana kuolleen saksalaisen Georg Büchnerin Woyzeck näytelmää:
”Siinä on yksi kuuluisa sitaatti:
Ihminen on kuin kuilu, pyörryttää kun sinne katsoo.
Mielestäni se on yksi hienoimmista koskaan ihmisestä kirjoitetuista lauseista. Siinä on jotakin samaa kuin näissä tämän näyttelyn teoksissa. Mitä syvemmälle niihin katsoo, sitä syvemmälle ajatuksemme meitä vie. Näitä teoksia katsellessa tulee ajatelleeksi ajan kulumista. Monet tämän näyttelyn teoksista ovat atleettisia, nuoria täynnä elinvoimaa. Tästä huolimatta katsomme tänään haurautta silmiin, kun ihmisruumis on katoavainen. Taiteessa uskomatonta on se, että taide pysäyttää ajan. Taide luo kuolevaisesta kuolemattoman. Näissä tämän näyttelyn teoksissa on keskitytty vain olennaiseen. Ihmiseen itseensä.”
Malvan kolmannen kerroksen suuren näyttelyhallin taitavasti ripustettu Olemisen kerroksissa –näyttelykokonaisuus tuntuu alkukokemuksena lämminhenkisen harmoniselta silmän levätä, ajatuksen pysähtyä.
Maria Laineen öljyvärimaalaukset ovat vallanneet näyttelyn suuret seinäpinnat kookkaina teoksina silmiämme hiveleviksi näyiksi, ajatteluttaviksi aihekäsittelyiltään, ihasteltaviksi taidokkailta tekniikoiltaan ja väripalettinsa tarkoin harkitulla siveltimensä kosketuksen herkkyydellä. Maria Laineen taidemaalariote on äärimmäisen intensiivistä, aito taidemaalari on herättänyt uinuneet näkynsä, lähimmäishahmojen ja niiden kokemusten herkät unimaiset maailmat ja nyt yksilöllisyyden taitavana viestittäjänä, väriskaalojen tunnelmallisena taiturina hän lumoaa meidät ihmisläheisillä upeilla maalauksillaan.
Marianne Sirin veistokset näyttelyhallin laajassa lähes kolmensadan neliön lattiapinnassa tarjoilevat hurmaavissa ideoissaan taitavan kuvanveistäjän muotokäsittelyn ja loistavasti viimeistellyt teostensa pintakäsittelyt sekä ennen kaikkea nykyaikaisen tuoreen taiteensa puhuttelevuuden mielleyhtymiemme koettavaksi kuin vapautetuiksi mielikuviksi ihmiskehon ainoalaatuisuuden kriitikkona, uinuneen havaintokykymme vastuun koko luomakunnasta – nyt yhteiskuntakritiikkinsä ilkikurisen teräväajatuksellisena herättäjänä aihekeskeisillä, filosofisilla patsasmaisilla töillään.
Marianne Siri Pyhempi toistaan (maalattu keramiikkatyö)
Meri-Tuuli Risberg & Sami Leutola video -ja ääniteos AINOA
(Kuva Meri-Tuuli Risberg)
Meri-Tuuli Risbergin & Sami Leutolan kymmenvuotista tanssi-, video- ja veistostaiteen tutkimusta, sen kehittelyä ja uusia olomuotoja sekä sävyjä rönsyävä AINOA-teos on kaunis katsoa, katsojan siirtää teoksen ajatus itseensä, sen vaikuttavan säännöttömästä, luontomaisesta liikekielestä kaikin aistein elämän unelmien kauneimmat rytmit ahmia ja vielä hiljaisuutta teoksen höyhenen keveällä tuulenhengityksellä kaikkiin sielunsa ahdistuksiin nautiskella.
Yhteistyö koreografi Risbergin tanssitaiteen ja Leutolan alkuaan staattisten, elottomien ihmishahmojen kanssa on kypsynyt upeaksi, harvinaiseksi hedelmäksi, kaiken liikkuvuuden huimaksi vuoropuheluksi. Siinä ihminen perinteisenä hahmona, tanssija lähes näkymättömänä olentona täyttää laajat liikkeensä ja koreografiansa läpinäkyvän ihottomana elävänä kuvitelmana rekvisiittakankaiden läpinäkyvyydessä video- ja ääniteoksena – kuin vastakohdaksi näyttelyn massiivisille, kantaaottaville veistoksille ja realismia lähestyville upeille maalauksille.
AINOA-teos on uljas monen eri taidemuodon vaikuttavan raikas täysosuma – Malvan visuaalisen museon yhä laajenevaan repertuaariin uusi säihkyvä timantti!
Pian kuitenkin tapahtui minussa, yksilössä herätys: aloin pysähdellä teosten kohdalla itsenikin yllättäen ja ajatella, sekä palata pitkän näyttelyn kierrettyäni takaisin muutaman vaikuttavan teoksen äärelle. Olin joutunut tahtomattani näyttelyn virittämään taiteen kuolemattomuuden iki-ihanaan ansaan.
Palaan näyttelyyn ja sen teoksiin taatusti uudelleen!
Eturivi Mari Renvall, Kari Lohko, Anneli Panusalo, toinen rivi Tarmo Virtanen, Matti Pukkila, Minna Jokinen, Pekka Liski, Sirpa Stenroos, ylärivi Yrjö Juhani Renvall,Tarja Valkama, Juha Liski Kuva Mitä Missä Milloin –teoksesta 1975, sivulta 366
Lahden kaupungintalon sisäpihalla, Eliel Saarisen luomassa teatteritilaharvinaisuudessa näyteltiin 1970-80 -luvuilla. Teatterikomeljanttariseurueen, rekisteröityneen yhdistyksen nimi oli Nostoväkinäyttämö. Yksi sen muistorikkaimmista, valtakunnallisesti maineikkaimmista tuotannoista oli Aleksis Kiven elämästä kertova näytelmäspektaakkeli Aleksis Kivi -vainaa. Näytelmän käsikirjoitus, jonka Nostoväkinäyttämön kaksikko Renvall-Virtanen laati, sisälsi paljon ennenjulkaisematonta Kivi-tietoutta ja kohtauksia, joista mm. Kalle Achtén Nostoväkinäyttämölle varta vasten luovuttamat Kiven Lapinlahden sairaalan diagnoosit ja loppulausunnot paljastivat Kivestä inhimillisen, elävän, hauskankin, mutta hauraan ihmisen.
Kivi identiteettituotteena yli 100 vuotta
Kun Aleksis Kivi uudenvuodenyönä 31.12.1872 kuoli syrjittynä ja täysin unohdettuna, silloinen kirjallisuushegemonia ja kansallinen etu tekivät miehestä oitis sankarin, suurmiehen, kansakuntamme myytin. Aleksi Kivi oli yli 100 vuotta nostettuna kansakuntamme kaapinpäälle, korkealle jalustalle. Sieltä meille tätä suurmiestä näytettiin yhtälailla itsenäisyytemme aamunkoitossa tai pulavuosina sekä niin rauhanaikoina kuin sotien tiimellyksessä. Hänestä tehtiin kansallisen itsetunnon tuote, jota maan korkeimmilta virkapaikoilta tarjoiltiin useille suomalaissukupolville. Hänen tekstejään sävellettiin kilvan, niistä tehtiin elokuvia. Kiveä paasattiin yhtäaikaa niin itsenäisyysjuhlien juhlapuheissa kuin pienten asumusten köyhissä kotikirjastoissa Seitsemää veljestä koulun opetussuunnitelmien vaatimuksesta päähän päntättäessä. Oppikirjoista Kiven teokset iskostettiin vikureimpiinkin päihin kyllästymiseen asti, samoin Kiven runouden omalaatuinen riimipoljento.
Näin koko Suomen nuoriso kyllästettiin ja kyllästytettiin Aleksis Kiven tuotannolla. Kiven näytelmät olivat sota-ajan jälkeisen suomalaisen teatterielämän vakio-ohjelmistoa, perinteisine esitystyylitraditioineen. Nummisuutarit, Kihlaukset, Leot ja Liinat, Yöt ja päivät sekä Kullervot avautuivat harrastaja- ja ammattiteattereitten, koulunäyttömöittenkin esirippujen takaa vuodesta toiseen.
Vaan kirjailijasta itsestään välitettiin pinttyneesti koko valtakuntaan, maailmallekin tuo patsasmaisen harras, tyyni, suomalaista itsetuntoa lujittava suuren suomalaisen rikkumaton kallisarvoisen korun kaltainen henkilökuva. Kiven kasvoista piirustetut kipsiset pienoispäät, nahkakantiset Seitsemät veljekset löysivät tiensä suomalaiskoteihin.
Aleksis puhalletaan eloon
Kalle Holmbergin ohjaama Turun kaupunginteatterin Seitsemän veljestä vuodelta 1972: eturivissä Esko Salminen (Juhani) ja Juha Muje (Eero)
Aleksis Kiven sodanjälkeisestä uudelleenarvioinnista oli ensimmäinen Turun kaupunginteatterin Seitsemän veljestä 1972, huiman villi, raivoisan vauhdikas teatteriversio lauluineen, akrobaattisine liikuntoineen ja nuorekkaine veljeksineen. Asialla olivat silloiset uuden polven ohjaajat Ralf Långbacka ja Kalle Holmberg, musiikkinero Kaj Chydenius ja suomalainen näyttelijätähdistö, joka oli hakeutunut juuri Turun kaupunginteatteriin. Kalle Holmbergin ja Ralf Långbackan teatteriajattelu oli fantastista ja uutta – Holmbergin ohjaama Seitsemän veljeksen iloriemuinen, kaikista esitystraditioista pölyt pyyhkinyt, elämänmakuinen tulkinta oli uudenmakuista kokokansan teatteria. Unohtumaton elämys.
Nostoväkinäyttämön Aleksi Kivi -vainaa oli toinen Kiven uudelleenarviointi. Siinä pureuduttiin ensi kertaa itse Aleksis-kirjailijaan, hänen mittavan kirjeenvaihtonsa kautta. Kivestä paljastuu elämäniloinen ja myönteinen, herkkävaistoinen, kirjallisen kutsumuksen läpitunkema nuorukainen, sitten äärimmäisen inhimillinen, määrätietoisen varmaotteinen kirjallisuusammattilainen, humoristi, lahjakkuus.
Nostoväkinäyttämö teki teoksessaan valoisan, elämäniloisen ja raikkaan Aleksis Kivi -kuvan, josta ei elämäniloa puuttunut. Elämän tanssinkeveä ilo ja raskas tragiikka vuorottelivat Kiven elämässä ja näytelmän tekstillisessä tulkinnassa. Nostoväkinäyttämö Aleksis Kivi -vainaineen arvostettiin uudenlaiseksi kulttuuri-ilmiöksi. Kaupungintalon sisäpihan esitykset kahtena kesänä saivat runsaan katsojakunnan. Esitys kutsuttiin vierailemaan Tampereen Teatterikesään, Aleksis Kivi -seuran vuosijuhlaan Helsinkiin, kouluihin, lähikaupunkeihin. Sitä tilattiin erilaisiin tilaisuuksiin ja Aleksis Kivi-seura antoi esitykselle vuoden Eskon Puumerkki -tunnustuksensa.
Heti Nostoväkinäyttämön Aleksis Kivi -vainaan jälkeen Veijo Meri teoksellaan Aleksis Stenvallin elämä liittyi kolmantena Kiven uudelleen henkiinpuhaltajien rintamaan.
Aleksis Kivi –vainaa esityksen perillisiä
Aleksis Kivi -vainaan esitys myös todisti käsikirjoituksineen, uusine Kivi -tietoineen, sävellyksineen, koreografioineen määritelmät ammattilais/harrastajateatterista keinotekoisen turhiksi.
Eivätkä esityksen silloiset tekijät kulttuurista ajatteluaan ole vieläkään hellittäneet.
Pääosan, Aleksis Kiven, esittäjä Yrjö Juhani Renvall on Tampereen yliopiston näyttelijätyönlaitoksen professori, ohjaaja Timo Paavola Kansallisoopperan monivuotinen ohjaaja, koreografian tehnyt Marjo Kuusela tanssin akateemikko. Luetteloa voisi jatkaa, mutta hännänhuipuksi kirjaan tuon kaupungintalon sisäpihan Nostoväkinäyttämön oman järjestysmiehen Heikki Hellmanin: ensin kolmisenkymmentä vuotta Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen toimittajana, sen esimiehenä, väliin Tampereen yliopiston professorina, sen Tiedotusopin laitoksessa ja nykyisin saman yliopiston osastojohtajana Viestinnän, median ja teatterin yksikössä.
Minä elän
Lopuksi lainaan Rauno Ketosta, Helsingin kaupunginteatterin ja radioteatterin lahjakasta näyttelijää, joka artikkelissaan Aleksis Kivestä muutama vuosi sitten lausui Kiven viimeisiä sanoja pohtiessaan näin:
”Yleisestihän tämä sairaan Kiven kidutuksen viime aika puettiin heti hengen lähdettyä mitä kauneimpiin ja valheellisiin sanasoitantoihin. Tarkiaisesta lähtien on lyöty mynttiä ja myyttiä siitä, kuinka kauniisti kansalliskirjailija puhtaiden pitsilakanain välissä ja läheisten hellässä hoidossa jätti kiitollisena hyvästit rakkaille kotikunnaille ja kirkastunein katsein hymyten haastoi: Minä elän, minä elän!
Ehkäpä ensimmäisen kerran tätä tosikkovalhetta murenteli aikoinaan eräs Suomen parhaimmista teattereista, lahtelainen Nostoväkinäyttämö, Kiven elämää ja työtä käsittelevässä älykkäässä ja taidokkaassa esityksessään.”
Katseeni tavoittaa tänään saman kaupungintalon tornin, sen huipulla Aleksis-kirjailijan kunniaksi liehuvan sinivalkoisen lipun – ja maailma unholaan jääköön!
Tämän artikkelin Lahen uutisia julkaisi Aleksis Kiven päivänä 10.10.2011. Artikkeli ja sen alkuperäiset kuvat kertovat yhdestä lahtelaisesta kulttuuriajanjaksosta, jossa Aleksis Kiven elämä, hänen kirjallinen neroutensa, kielensä ja hieno runoutensa saivat uudenlaisen päivityksensä – sekä jälleen tänään Aleksis Kiven päivänä 10.10.2026
Voi että! Superteatterin Herra Hakkarainen harrastaa on sellaista harvinaisuutta, että jos ei tiedä, miten maailman vapaa-ajan kuluttaisi, voi mitä vain harrastusta harrastamalla vanha ja nuori mennä yrittämään tarinan kaikkia vähintään yhdeksäätoista eri harrastusta kokeilemaan – Superteatteriin.
Tämä Superteatterin Herra Hakkarainen harrastaa onkin todellista teatteria, hurmaavan aitoa eläytymistä, teatteria puhtaimmillaan ja sitäkin vielä omalla alkuaan hitailla, mutta nyt superteatterimaisella äärimmäisen lyhyillä kohtauksilla. Syntyy teatteria, jossa kokija pääsee puolen minuutin tai muutaman sekunnin sisällä taas uuteen tapahtumaan ja koko esitys suorastaan pursuu mitä mielenkiintoisimpia, erinomaisesti näyteltyjä ja tulkittuja ihmishamoja, olentoluomuksia ja tarinan jännitysmutkia, sitä aitoa näyttelijäkarismaa, josta lapset ja me heti osaamme erottaa, miten teatteritaikuus irrottelee kolmen näyttelijänsä huimilla esiintymiskyvyillä pää- ja sivuhenkilöt seurattavaksemme. Superteatteri on treenannut näyttelemistaituruuden nykyammattilaiseen huippuvireeseen, kohtaukset ovat tähtitieteellisen tarkkoja ajoituksissaan, kohokohdissaan, silmänkäännön hurjannopeita vaihdoissaan, miljöömuutoksissaan ja tunnelma on niin ihmisihanaa, ettei moista ennen ole nähty. Sopii mennä tavallisen katsojan, teatterituntijankin kera kolmevuotiaiden kanssakatsojien ja pian silmämme loistavat reaktiomme tarkasti ilmaisevan yleisön kanssa kokemaan. Eräänlainen kymmenvuotisen teatterin juhlanäytelmä ei julkisuuttaan pröystäile tai teorioi, vaan antaa tulla täysillä, sydämiemme, teatterituntemuksemme uusimisina, useille ihan ensikertaa teatterissa kävijöille koko neljäkymmentä minuuttia viihdettä ja kulttuuria – teatteritaikaa!
Anssi Hyvösen Herra Hakkaraisen unissa kävelevän hahmon seurassa menee mihin vain. Hän on empaattinen ja taatusti lämminsydäminen, mukaansa tempaava ihme. Näyttelijän taito olla luonteva ei ole helppo – mutta Hyvösen harvinaiseen unissakävelevään hahmoon katsojan on helppo samaistua ja tarinaan mukaan pujahtaa. Hyvönen on suurenmoinen oma-ajatuksellinen koomikko vailla teeskenteleviä, turhia naamioita – elävä hakkaraishahmoikoni.
Maria Nissin komedienne luo niin täysherkullista tyypittelyjen suurenmoista fantasiaherkkua, että vieläkin nauruhermojamme kutkuttaa nopeiden, kymmenien roolihahmojen ilmestymisyllätykset – herkkuna vaikkapa rouva Makkaran äkkipikaiset kiireelliset ilmestymiset Ahti-poikansa yhdeksäätoista eri harrastusta kehumaan, saati omaa sambaharrastuspeppuaan hetkuttamaan.
Tero Poralin tulkitsemat monet Tassulan kylän asukkaat, vaikkapa herra Makkaran hitaus aikamme kiireeseen, muuntautumiset kymmeniksi erilaisiksi henkilöiksi maulla ja valloittavalla näyttelijäntaidolla, vain pienin rekvisiittanerouksinkin sekä koko esityksen musiikki ja ohjaus taikoo piirroskirjan verevän toimivaksi ja eläväksi teatteriksi – teatteritaiteen loistavaksi hiotuksi timantiksi.
Näiden kolmen suurenmoisen näyttelijän tiivis ja loistava yhteisnäytteleminen on esityksen inhimillinen taiteellinen voimavara. Lavastus ja moni-ilmeinen puvustus kruunaavat esityksen taikuusmaisen ihanaksi.
Herra Hakkarainen harrastaa
Näytelmä perustuu vuonna 2014 julkaistuun Mauri Kunnaksen kirjaan Herra Hakkarainen harrastaa.
Näytelmän sovitus ja ohjaus: Tero Porali
Näyttelijät: Anssi Hyvönen, Maria Nissi ja Tero Porali
Musiikki: Tero Porali
Lavastus: Tero & Emilia Porali
Puvustus ja valokuva: Emilia Porali
Arvio kirjoitettu sunnuntain 27.9.2026 esityksestä.
Helsingin Kaupunginteatteri - Nauravan kulkurin tarina - Kuvassa Maria Ylipää ja Santeri Kinnunen– Kuva Mitro Härkönen
Istumme Suomen teatterielämän suurimmassa, 925 katsojapaikan teatteripyhäkössä Helsingin Kaupunginteatterin Suuren näyttämön permannon toiseksi viimeisessä 13. penkkirivissä sen toivomillamme reunapaikoilla. Sali on loppuunmyyty. Vesa-Matti Loirin elämästä kertovan Sami Keski-Vähälän kirjoittaman ja Paavo Westerbergin sovittaman sekä ohjaaman musiikkinäytelmän Nauravan kulkurin tarina ensi-ilta on alkamassa.
Alun lyhyen pimeyden jälkeen koko valtava näyttämö avautuu lavastettuna suomalaisen 1960-80 -ajan merkittävimmällä ja tuottavimmalla rakennusmateriaalilla, suomalaisella vanerilla, joka täyttää näyttämön kuusi metriä korkean ja parikymmentä metriä leveän taustan puhtaan puunvärisenä aitona suomalaisuutena.
Lavataustan pitkästä suorakulmiosta avautuu pian lähes kymmenen ovenkokoista saranallista tulo- ja menoluukkua, joista näyttelijät näytelmän tilanteiden mukaan ilmestyvät estradille. Näyttämön tavanomaisen arkiselta tuntuvat näkymät muuttuvat esityksen aikana suurenmoiseksi visionääriseksi video- ja lavastusherkuksi: monumentaalisen suuret näkymät välittävät meille uudenaikaista teatterivisiota – usein yht’aikaa kolmesta eri perspektiivistä – ihan lähikosketusnäkymin, sitten kauempana saman tilan meille hahmottaen ja viimein näyttelijöiden kohtauksen toimintoineen, asemointeineen ja puvustuksineen, tapahtumineen. Kolme koko valtavan esiintymislavan eri suuntiin toisiinsa nähden vastakkain pyörivää erikokoista näyttämöpermantoelementtiä välittää ensin suomalaisen junan vihreänruskeilla penkki-istuimilla istuvien matkalaisten tarinaa ja koko ajan junan ikkunoista vilahtelevaa vauhdikkaan vaihtuvaa suomalaismaisemaa sitten kotien, esiintymislavojen, harjoitustilojen jopa rakastumishetkien draamallisiksi interiööreiksi muuntuen.
Keskeinen tarinan johdattelija on käsikirjoituksessa eläväksi hienosti ajateltu näytelmän kirjailija (Maria Ylipää), joka loistavan kaunisäänisellä lauluinstrumentillaan aloittaa tarinan kerronnan ja jatkaa sitä kohtausten mukana itse siihen mukaan eläytyen koko kolmituntisen esityksen. Ratkaisu sijoittaa kirjailijarooliin huippulaulajatar tarinaan on musiikkinäytelmän varma ja meidät täysin esitykseen ihanasti tunnelmiin sitova rooliratkaisu.
Yllättävää on myös, että istuimillemme kuuluu myös aivan normaalipuheeksi ajateltu keskustelu näin suurelta näyttämöltä hyvin luonnollisesti, tarkan hillitysti, jopa vuorosanat kuiskauksena erottuvina ja kohtausten tunnelman mukaan värittyneinä repliikkeinä. Katsomo on siis otettu huomioon koko ajan jokaisen katsojan kohdalta tässä (Jaakko Virmavirran) modernissa ääniteatteritekniikassa!
Helsingin Kaupunginteatteri – Nauravan kulkurin tarina – Kuvassa Maria Ylipää ja Santeri Kinnunen
Suuret visuaaliset elementit (Antti Mattila), milloin liikkuvaa junavaunua, milloin taas kotia, esiintymisareenaa tai läheisten rakastumista ja arkea kuvaavina interiööreinä vaihtuvat hämmentävän äänettömästi. Videot (Timo Teräväinen) toimivat erinomaisesti, unholaan on jo jäänyt lähikuvienottajien kehot kameroineen – niitä ei tämä teatteri-interiöörien suuri ohjaajakokeilija enää työssään tarvitse katsojille rasitteina. Tekniikka on nyt löytänyt esityksen ohjaajan ajatuksissa uuden toimivuuden ja kameroiden käyttö ja asemointi lähes näkymättömän toimivuuden, näyttelijä saanut takaisin päätehtävän teatterissa. Täydellistä.
Sami Keski-Vähälä kirjoitti näytelmäksi todellisen kunniallisen, Vesa-Matti Loirin työn merkitystä kuvaavan, upean tarinan. Siinä keskeistä on taiteilijan kutsumus, hänen luomisvimmansa äärettömyys ja elämänsä psyyken suuri häilyvyys, taiteelleen ja työlleen uhrautuvaisuus. Loirin taiteilijakutsumuksen mukana myös hänen läheiskontaktiensa ongelmallisuus ja psyykensä haavoittuvuus saavat tarvittavat, hienot ja todelliset, rehelliset kuvauksensa. Teos näyttää myös hyvin niitä tunnelmia, joita suomalaisessa viihteessä ja teatterielämämme polttopisteissä me suomalaiset saimme Vesa-Matti Loirin mukana kokea – uskomattoman monipuolisen lahjakkuuden ja työlleen ehdoitta antautuvan nöyrän taiteilijan.
Paavo Westerberg on noussut Nauravan Kulkurin tarinassa ohjaajan ammattitaitonsa suurella sydämellä, uusiutuvalla aina kokeilevalla tekniikalla ja ennen kaikkea huimilla timanttisilla rooliohjauksilla ja kohtausherkuilla, huumorilla suoraan aikamme suomalaiskansallisen musiikkinäytelmän uudistajaksi.
Eeva Kontu on valinnut ja sovittanut musiikin näytelmän merkittäväksi kantavaksi esityselementiksi, ihmisen rakastumiset sekä niiden kokemisen, haaveiden, onnen ja myös pettymysten tunteet musiikkikappaleiden kavalkadiksi. Vuosikymmeniä vanhat iskelmärenkutukset Juokse sinä humma, Malmsténin Kohtalokas samba, Väliaikainen saavat väkisinkin tuttuudessaan yleisön musiikkisykkeeseen mukaansa ja hieman uudemmat Chydenius-Kivi Laulu oravasta saati parit Eino Leinon ja Uuno Kailaan runouden kauniit tunnot uutuudessaan sävellyksissä ja sovituksissa hienot esitystulkintansa – kaikkiaan seitsemäntoista vaikuttavan uljasta, tunnelmallista, monet useaan kertaan eri näyttelijän varioimina ovat harvinaista sekä iskelmämusiikin että kevyen taidemusiikin suurenmoista musiikkiteatterin suomalaisuuden perustaa.
Äärimmäisen lahjakas, puhaltimin, rytmisoitimin, virtuoosisen herkin kitaroin ja huiluin jammaileva viisihenkinen maan soittajataitureiden muodostama huipputeatteriorkesteri säestyksin ja omin soolonumeroin nostaa tämän täysmusikaalisen suomalaisen teoksen musiikin maailman tähtitaivaisiin tenholla ja vaikuttavalla ammattitaidolla.
Helsingin Kaupunginteatteri – Nauravan kulkurin tarina – Kuvassa Oliver Kollberg ja teatteriorkesteri: Varre Vartiainen, Ilmari Rönkä, Joonas Tuuri, Jussi Lehtonen
Oliver Kollberg näyttelee nuoren Loirinsa persoonallisen eläväksi, lahjakkaan monipuoliseksi taiteilijahahmoksi, jonka luomisvoima ja omat henkilöhahmotukset eivät ole imitointia, vaan todella taas uutta vaikuttavaa näyttelijäkarismaa, josta leiskuu elämänilo näyttelijänammattiin ja yhtä aikaa omaperäisen viihdetaiteilijan hurmaavaan taitoon. Kollberg on esityksen voimalataus, sen riemun hehku ja polttopiste, mutta myös rooliinsa paneutumisella lahjakkuuden lunnaat kokeva suuri, katkerakin taiteilijapersoonan mestarillinen tulkki. Kollberg laulaa taitavasti, tanssiaskeletkin ovat hallussa ja hänen välittömyytensä tarttuu takapenkkien katsojiin saakka.
Helsingin Kaupunginteatteri – Nauravan kulkurin tarina – Kuvassa Oliver Kollberg ja Ella Lymi
Santeri Kinnunen näyttelee suvereenisesti roolissaan, varsinkin näytelmän toisessa näytöksessä teoksen entistäkin todellisemman, ikääntyneen Loirin. Hänen kohtauksensa mielentilamurroksessaan ovat sykähdyttävän uskottavia, harhanäyissään koko viihdemaailman repertuaarinsa – nassesedät, turhapurot, jean pierre kuselansa, auvonsa ja tyynensä – koettuaan. Ja viimein ennustaja Kassiselle vastaanoton pyydettyään kuin reppana ihmispolo, täysin neuvoton ja turvaton taiteelle itsensä myynyt nero. Tuo komedialta tuntuva kohtaus on sittenkin Kinnusen teatterivuosien suoranainen vakavuuden huippuhetki monimerkityksellisenä minä-kuvan lohduttomana tilityksenä. Santeri Kinnunen taitaa myös omasävyisen, omahenkisen ja omatyylisen tunteitamme järisyttävän laulamisen taidon.
Ella Lymi tulkitsee Loirin vaimon Monan spontaaniksi ensirakastuneeksi naiseksi. Elämäntarinan kasvaessa perhe-elämän jatkuessa Mona viimein kokee itsensä unohtuneeksi, suuren julkkistähden, elämäntaiteilijamiehensä unohtamaksi puolisoksi. Lymin näyttelemisessä on sekä nuoruuden voimaa että myös naisen katkeruutta yleistajuttavasti meille opiksi puolisoittemme yhteistä henkistä avioliittojen tilaa ajatellaksemme.
Vuokko Hovatta luo Linnavalli-musiikkimaestron sopivan järkeileväksi taituriksi ja ennustaja Kassisen varsin pisteliääksi ja kyyniseksi, pelottavan totuudelliseksi, Loirin psyykeä ahdistavaksi kokemukseksi.
Kuvassa etualalla Joel Hirvonen (Holmberg) ja Oliver Kollberg (Loiri)
Ehkä vaikuttavin, itsekin pari kertaa kohtaamani tuon aikakauden affektiivisen, apaattisen, hurjavolyymisen teatterigurun Kalle Holmbergin hahmo Joel Hirvosen tulkitsemana, on yhtä aikaa esityksen, huumorin ja vauhdin ja kaikkinaisen teatterillisen taiteen ylistyksen voimalataus. Hirvonen tekee rähjäävän maanisesta, impulsiivisesta Holmbergistä huiman farssisesti kärjistetyn taiteilijaluomuksen, jonka koemme nyt myös Loiria ehdoitta kunnioittavana teatteriguruna. Hirvosen suurenmoisen taitava holmbergilainen taukoamaton puhetulva, kaikessa aina oikeassa olemisensa persoonallisuus antaa myös hauskan näkökulman vallinneesta harvojen teatterigurujen aikakaudesta.
Jouko Klemettilä tuo Loirin nuoruuden ajan hehkutuksen, Loirin synnynnäisen näyttelijäkarisman pienillä kohtauksilla tajuttavaksi meillekin esityksen Mikko Niskasen roolia näytellessään. Taitavaa, vähäeleistä näyttelemistä Niskasen Pojat-elokuvan tarinaan sopivasti Loirin elämän tärkeitä hetkiä johdatellen, myös kuuluisaa Ylioppilasteatterin Salo-Chydenius-Lapualaisoopperaa mieliin palauttaen.
Esityksen monilla näyttelijöillä on klovnihauskojen imitoijien tehtäviä Spedestä, Esko Salmisesta, teatterikoulun opettajista, oppilaista ja muista Loirin kohtaamista ja hänelle tärkeistä henkilöistä sekä rooliluonnosteluja ajan teatteriin ja viihteeseen liittyvistä persoonallisuuksista, koko esitysensemblen yhteisilmaisusta, yhteislauluista ja suurista kohtauksista.
Väliajalla puhkuimme esityksen innostavuutta, uusimuotoisuutta, kiinteyttä, hauskuutta ja huumoria sekä todenmukaisuuden tuntua ja lavatyöskentelyn huumaavaa mukaansa tempaavaa voimaa.
Santeri Kinnusen Loiri-hahmon rankat perhekokemukset ja tunteet ovat tarinan toisen osan lämminhenkisiä ja uskottavia esityksen hienoimpia ja herkimpiä hetkiä, Maria Ylipään kiehtovan kaunis laulu jää sydämiimme elämään.
Esitys päättyy valtaisan raikuviin, lähes tuhannen käsiparin antamiin miltei loppumattomiin aplodeihin. Uusi kansanomainen suomalainen musiikkinäytelmä on nähnyt kirkkaan päivänvalon.
Kuvat Mitro Härkönen
Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin Suuressa salissa 30.9.2026 klo 18.30
Annalle – lahti tarkoitti ennen teurastusta ja olihan täällä lahtareita jo yli sata vuotta sitten ja teurastus jatkuu?!:)
Väkisin tuntuu kaupunginjohtaja Niko Kyynäräinen pistävän mielihoureensa käytännöksi. Kaava on Lahdessa vanha. Pystytään ohittamaan laillinen päätösvalta (kaupunginvaltuusto) perustamalla taas muka yhtiö kampusta suunnittelemaan. Eikö ensin ole paikallaan järjestää luotettava kyselyotanta kaupunkilaisilta, tarvitaanko täällä lisää kampuksia ja jos, niin miksi. Kyselyssä voi myös toteuttaa se jo luvattu asia, että kaupunki toteuttaa lupauksensa selvittää erilaisia vaihtoehtoisia kampuspaikkoja omissa tutkimuksissaan Lut-väen kanssa, miksi ei siis myös kaupunkilaisten kanssa? Nyt se on selvittänyt yhdessä sinne väkisin pyrkivien tahojen kanssa vain yhden mahdollisuuden kampukselleen Lahdessa. Missä muut vaihtoehtoselvitykset?
Lahden kaupunki, jota me veronmaksajat ylläpidämme on täynnä erilaisia yhtiötä (yli 80). Niistä röyhkein -työllisyyden parantamiseksi perustettu Lakes toimi jo 2000-luvun alussa, mutta aikaansaamattomana yhdistettiin Ladeciksi ja vielä kuluneessa heinäkuussa tänä vuonna 2026 Business Lahti -kasvuyhtiöksi Lahdelle ja yhdeksälle lähikunnalle. Tänään se siis edelleen on monikymmenpäinen pelkkien turhien asioiden ja kymmenien palkattujen henkilöiden yhtiö – sen alkuperäistarkoitus työttömyys jatkuu entistä suurempana.
Entä miksi vielä erinomaiset Salpaus-koulutusyhtymän (ammattikoulut) opetustilat pitäisi hylätä Vipusenkadulla? Lahden päättäjienkö, meidän kaupunkilaisten siis, on avitettava ISKUn huonoa taloustilannetta sen teollisuuskiinteistöön perustettavalla osakeyhtiöllä.
Onko otettu myöskään selvää korkeimmilta koulutusviranomaisilta (opetushallinto, opetusministeriö) onko sen mielestä mahdollista perustaa tuommoisia linjoja, kuin mitä Lahden ammattikorkeakoulun ylläpitäjä (Lappeenrannan yliopisto) aikoo mahdollisella yhtiöittämisen avulla tehdä.
Yhtiölakihan on sellainen, että sen taakse (liikesalaisuus) voi kaikki päätökset salata ja sen avulla ne kenenkään asioihin puuttumatta myös toteuttaa.
Kaupunginhallitus ei myöskään tahdo millään muistaa, että se ei suinkaan ole laillinen korkein päättävä elin kaupungissamme.
Jäitä hattuun ja asiat ensin tutkimalla kuntoon, sitten vasta kokonaisuutta päättämään.
Anna K
Lahdessa monet näistä uusista projekteista toimivat virkakunnan työllistäjinä eli oman jakkaran säilyttäjänä.
Kytölään on juuri valmistunut infra yli 100 tontille ja nyt on suunnitelmissa toinen saman kokoinen alue. Onko ostajia?
LUT tuli Lahteen, koska liittyminen Itä-Suomen Yliopistoon ei onnistunut? Lahti vähän niinkuin osti yliopiston tänne. No LUT on Viipurin Teknillisen Korkeakoulun päivitys Suomessa, joten miksei.
Kaikki huono kehitys, jota ennustimme Rantakartanon taistelussa aikoinaan, toteutuu inhottavan tehokkaasti. Ja mitä painta vielä; kaupungin oman ylimmän johdon irvokkaan innokkaasti ajamana. Käy sääli Lahtea ja sen asukkaita.
Äänestäkää ja valitkaa tulevissa vaaleissa viisaampia ihmisiä, jotka ajattelevat lahtelaisten ja Lahden parasta niin ei tarvitse valittaa eikä kärsiä niin paljon tulevaisuudessa lasten ja nuorisonkaan puolesta!
Hyvää kansalaisvaikuttamisen päivää 2026 kaikille lahtelaisille!
Oheisesta linkistä voi vielä katsoa ja kuunnella koko tunnin keskustelun.
5 vastausta aiheeseen “KAUPUNKILAINEN kampuspakon äänitorvena”
Annalle – lahti tarkoitti ennen teurastusta ja olihan täällä lahtareita jo yli sata vuotta sitten ja teurastus jatkuu?!:)
Väkisin tuntuu kaupunginjohtaja Niko Kyynäräinen pistävän mielihoureensa käytännöksi. Kaava on Lahdessa vanha. Pystytään ohittamaan laillinen päätösvalta (kaupunginvaltuusto) perustamalla taas muka yhtiö kampusta suunnittelemaan. Eikö ensin ole paikallaan järjestää luotettava kyselyotanta kaupunkilaisilta, tarvitaanko täällä lisää kampuksia ja jos, niin miksi. Kyselyssä voi myös toteuttaa se jo luvattu asia, että kaupunki toteuttaa lupauksensa selvittää erilaisia vaihtoehtoisia kampuspaikkoja omissa tutkimuksissaan Lut-väen kanssa, miksi ei siis myös kaupunkilaisten kanssa? Nyt se on selvittänyt yhdessä sinne väkisin pyrkivien tahojen kanssa vain yhden mahdollisuuden kampukselleen Lahdessa. Missä muut vaihtoehtoselvitykset?
Lahden kaupunki, jota me veronmaksajat ylläpidämme on täynnä erilaisia yhtiötä (yli 80). Niistä röyhkein -työllisyyden parantamiseksi perustettu Lakes toimi jo 2000-luvun alussa, mutta aikaansaamattomana yhdistettiin Ladeciksi ja vielä kuluneessa heinäkuussa tänä vuonna 2026 Business Lahti -kasvuyhtiöksi Lahdelle ja yhdeksälle lähikunnalle. Tänään se siis edelleen on monikymmenpäinen pelkkien turhien asioiden ja kymmenien palkattujen henkilöiden yhtiö – sen alkuperäistarkoitus työttömyys jatkuu entistä suurempana.
Entä miksi vielä erinomaiset Salpaus-koulutusyhtymän (ammattikoulut) opetustilat pitäisi hylätä Vipusenkadulla? Lahden päättäjienkö, meidän kaupunkilaisten siis, on avitettava ISKUn huonoa taloustilannetta sen teollisuuskiinteistöön perustettavalla osakeyhtiöllä.
Onko otettu myöskään selvää korkeimmilta koulutusviranomaisilta (opetushallinto, opetusministeriö) onko sen mielestä mahdollista perustaa tuommoisia linjoja, kuin mitä Lahden ammattikorkeakoulun ylläpitäjä (Lappeenrannan yliopisto) aikoo mahdollisella yhtiöittämisen avulla tehdä.
Yhtiölakihan on sellainen, että sen taakse (liikesalaisuus) voi kaikki päätökset salata ja sen avulla ne kenenkään asioihin puuttumatta myös toteuttaa.
Kaupunginhallitus ei myöskään tahdo millään muistaa, että se ei suinkaan ole laillinen korkein päättävä elin kaupungissamme.
Jäitä hattuun ja asiat ensin tutkimalla kuntoon, sitten vasta kokonaisuutta päättämään.
Anna K
Lahdessa monet näistä uusista projekteista toimivat virkakunnan työllistäjinä eli oman jakkaran säilyttäjänä.
Kytölään on juuri valmistunut infra yli 100 tontille ja nyt on suunnitelmissa toinen saman kokoinen alue. Onko ostajia?
LUT tuli Lahteen, koska liittyminen Itä-Suomen Yliopistoon ei onnistunut? Lahti vähän niinkuin osti yliopiston tänne. No LUT on Viipurin Teknillisen Korkeakoulun päivitys Suomessa, joten miksei.
Kaikki huono kehitys, jota ennustimme Rantakartanon taistelussa aikoinaan, toteutuu inhottavan tehokkaasti. Ja mitä painta vielä; kaupungin oman ylimmän johdon irvokkaan innokkaasti ajamana. Käy sääli Lahtea ja sen asukkaita.
Äänestäkää ja valitkaa tulevissa vaaleissa viisaampia ihmisiä, jotka ajattelevat lahtelaisten ja Lahden parasta niin ei tarvitse valittaa eikä kärsiä niin paljon tulevaisuudessa lasten ja nuorisonkaan puolesta!
Hyvää kansalaisvaikuttamisen päivää 2026 kaikille lahtelaisille!