Sinkka – Arte Povera Poetica -näyttely
Kuvassa Jussi Tukiaisen Lentävä hollantilainen, valokuva Jyri Pitkänen
Yleensä matkamme Z-junalla Helsinkiin kestää tunnin. Joskus olemme matkustaneet sukulaisen kutsusta vain Keravalle 40 minuuttia ja poikenneet samalla vierailuvisiitillä myös Keravan taidemuseo Sinkassa. Sinkka on ollut reilun vuoden suljettuna täydellisen pintaremontin ja terveydellisten olosuhteitten kohentamistoimien vuoksi.
Tämän vuoden kesäkuussa se avattiin uudella näyttelyllä ja pari päivää sitten kävimme sen sukulaiskäyntimme aluksi kokemassa.
Arte Povera Poetica esitteli kuusi taiteilijaa, viisi miestä ja yhden naisen – taiteilijoita, joiden käsissä romu, löytötavarat, taiteilijan omat ekstempore päähänpistoin tai kauan ajatuksissa haudutetut visuaaliset ajatukset muuttuvat sekä ajattomaksi kuvataiteeksi, että myös joillekin meistä mitättömiksi, mutta hauskoiksi ja kevyiksi kansanomaisen materiaalinsa muodostamiksi vitseiksi. Arte Povera Poetica -nimi tulee italialais-pariisilaisesta 1960-luvun taidesuuntauksesta, joka pyrki sekoittamaan taiteen ja elämän välisiä rajoja – syntyi köyhää taidetta arkielämän materiaaleista.
Taiteita vähänkin harrastaneille tutut nimet ovat Juhani Harri (1939–2003) ja Ismo Kajander (1939), jotka ovat tällaisen esineromun realismin muuttaneet arte povera poetica -taiteeksi sen suomalaisina esitaistelijoina monet vuosikymmenet teoksillaan.
Ismo Kajanderin Pieni lelukauppa. Lisäksi vasemmalla Ismo Kajanderin Metsän keiju, 2008, esinekooste, Saastamoisen säätiön taidekokoelma / EMMA – Espoon modernin taiteen museo. Kuva Daniel Court
Esillä on tämä teos, Ismo Kajanderin pääteoksiin lukeutuva Runoilijan talo (2004–2012), joka lähti liikkeelle, kun Kajander löysi kirpputorilta runoilijaa esittävän metallifiguurin. Kajander on rakentanut figuurille pienen ilmassa leijuvan kerrostalon, melkein kuin nukkekodin. Sen ikkuna on hänen oman galleriansa kaari-ikkunan muotoinen ja sen ikkunalaudalla pieni taideteos, joita hän piti aina ohikulkijoita varten esillä.
Paavo Halosen teokset ovat tämän nykyajan hienoa ja kauniin koskettavaa Arte Povera Poetica -tyylistä taidetta halvoista nykyajan materiaaleista.
Hänen veistoksellinen sarjansa koostuu koronapandemian aikaan työmaille hylätyistä hanskoista ja todistaa, että taiteilijan ei tarvitse tehdä paljoa, jos esineet itse huokuvat merkitystä: koronapandemian aikaan Halonen keräsi hanskoja, jotka hän on muokannut ryijymäiseksi materiaaliksi.
Teossarja Ihoni on pehmeä (2022–2026) kutsuu koskettamaan, mutta siihen tulee pitää etäisyys, aivan kuin toisiin ihmisiin pandemian aikana.
Paavo Halonen, Raja, 2025–2026, installaatio, 3,6 km / 16 kg metsästykseen käytettyä lippusiimaa. Kuva: Daniel Court.
Jyri Pitkäsen videosarja johtaa taiteilija Jussi Tukiaisen ateljeehen, Kerimäellä sijaitsevaan entiseen kyläkouluun, jonka museoalue näyttää katsojan silmään täyttyvistä pelkistä romuautoista.
Jussi Tukiainen Lentävä hollantilainen
Papin lapsena kasvanut Jussi Tukiainen (1937-2022) tunnetaan etenkin kirkkolaivoistaan, joista voi tunnistaa esimerkiksi eläinten luita, luistimen, leluja, siveltimiä, rukinlavan ja hauenpään. Toisena teemana näyttelyssä erottuu Tukiaisen kantaaottava taide, joka paheksuu sodankylväjiä ja kritisoi lama-ajan porvarihallituksen säästöpolitiikkaa.
Ulla Jokisalo Feldgrau, installaatio, 2024, Valokuva Ulla Jokisalo (Sinkka)
Kajanderin ja Harrin materiaaliajattelu periytyi siis myös heidän oppilailleen. Näyttelyn ainoa naispuolinen taiteilija Ulla Jokisalo käyttää töissään perinteisesti tyttöyteen liittyviä materiaaleja: hameita, nukkeja, letitettyjä hiuksia ja käsityötarvikkeita.
Keravan taidemuseo Sinkan näyttelyn kulkee lävitse vuoroin ihastuneena hämmästellen ja vuoroin taas kuin pelkän kovinkin askartelumaisen ahkeruuden, jopa typeryyden vain teoksesta itselleen välittäen. Siksi juuri tämä näyttely antaa niin monet eri kasvonsa itsestään, kokijansa omien kokemusten ja mielikuvien köyhyyden tai rikkauden mukaan.