Treat ja Philip
Lyle Kesslerin näytelmä ORVOT yli neljänkymmenen vuoden takaa syntysijoiltaan silloisen amerikkalaisen ihannemaailman vapaudesta, pikkurikollisten maailmankuvasta ja monien perheiden kasvattamatta jääneistä, aikuisikään ehtineistä jälkeläisistä on tiivis draama, suorasukainen ihmistyyppiajattelussaan ja hyytävän hieno loppuratkaisuissaan. Ehkä siitä tänne tänään, itsestään kovin ylpeilevään, nykyisin maailman sivistyneimpään kaukaiseen Pisa-Suomeen ei kasvatuspelotteeksi ole.
Veljekset Treat ja Philip elävät elämäänsä kahdestaan vailla vanhempiaan äidin kuoltua ja isän lähdettyä -jossakin suurkaupungin nuhjuisessa asuntoloukossa. Isoveli Treat määrää heidän yhteiselämänsä ja pitää sen talouden yllä teräasein ja pikkurikoksin. Hän on uskotellut pikkuveljelleen Philipille, että tämä on hengenvaarallisesti allerginen eikä saa siksi koskaan poistua asunnosta. Philip on lapsellisuudessaan tarinan uskonut – jatkuvien veljensä nyrkkien ja pahoinpitelyjen voimalla. Isoveli estää pikkuveljen itsenäistymisen ja oppimisen oman rajatun neljän seinän kodin sisälle. Vanhempien muistoja löytyy enää joistakin komeroiden nurkista. Kahden täysikäisen ihmisentaimen läheisyyttä tai rakkautta ei interiööristä löydy.
Eräänä iltana, humalassa ja tahtomattaan, veljesten seuraan ajautuu sliipattu lavean tien kulkija Harold, jolla on mukanaan kallisarvoinen osakesalkku. Treat päättää ratkaista rahahuolet kertalaakista ja nappaa Haroldin panttivangiksi. Itsekin orpona kasvanut Harold asettuu veljesten elämään – tarinan kohtalokkain seurauksin.
Philip
Juho Uusitalo näyttelee turvattoman Philipin valloittavan lapsenomaiseksi, maalaismaiseksi, koskaan mitään sivistystä tai yhteisöä kokemattomaksi aikuispojaksi. Pikkuveljen elämä toimii isoveljen poissa ollessa television lännenelokuvien salaa koetuissa ja unelmaisissa maailmoissa sekä vaatekomeroon piilotettujen elokuvahahmojen katseita nautiskellen. Uusitalon reaktiomaailma on hurmaavan uniikkia, puhetapansa reaktiovaihtelussaan ja sisäisessä naurussaan valloittavaa ja hänen nujerrettu mielikuvituksensa säteilee silti koko esityksen ajan inhimillisyyttä, äidin kaipuuta, ihmisjanoa ja tulevaisuudenuskoa sekä vapautuu meille katsojille nautittavan herkullisena, elävänä roolityönä.
Pyry Nikkilän Treat on ulkonaisesti kylmänoloinen, kyynistynyt ja väkivaltareaktioin latautunut esityksen voimahahmo. Hänen ulkoasunsa, ilmeensä ja sisäinen ajattelunsa ovat kaikki mustaan jenginahkaan käärittyä arvaamattomuutta ja reaktiovoima räjähtävää äkkipikaisuutta täynnä. Nikkilä luo hahmonsa ulkonaisesti eheän tyylikkääksi, roolinsa erittelyt ryöstämiinsä uhreihin veitseniskumaisen rennon vähättelevästi ja sielulliset tuntemuksensa veljeensä kuin piilevällä velirakkaudella varustettuina, tahallisen ylireaktioin nyrkein häntä muka veljellisesti kurmottaen. Nikkilä tulkitsee taitavasti roolinsa – sivistyksensä ja luokkakohoamisensa sisäisen ja ulkonaisen hahmottelun ja näytelmän loppukäänteet – viimein kykynsä antaa väkevästi sisältään purkautua koko elämää nakertaneen äidin puutteen lohduttomuuden.
Harold ja Philip
Petri Liski tekee elämänsä roolityön. Hänen poikkeuksellisen elegantti ja huoliteltu herrasmieshahmonsa Harold on kuin koko yhteiskuntaa peittävä valheellisuus. Liskin näyttelemistä leimaa älykäs ja nopea reagointi, hillityt mielenmuutokset ja suunnitelmallinen tarkoituksenmukaisuus. Siinä hänen elämämme huiputtajille ominainen liikemiesmäisyytensä saa mitä hauskimpia ja juonikkaimpia olomuotoja. Hän häikäisee koko toisen puoliajan tapahtumien demonisuutta muunnellen hahmonsa monipuolisuudella, kepposellisuudella. Kenties hän ensi kertaa tuo myös koko esitykseen rakkaudentunnetta, keskinäistä luottamusta ja läheisyyttä ohjatessaan veljeksiä elämän tarpeellisiin menestymismaneereihin – kenkälusikasta petollisten monimiljoonaisten liikeasiakirjojen oikeisiin ajoituksiin saakka. Häneen myös molemmat veljekset uskoutuvat. Eikä näytelmän loppuratkaisua enempää tarinan kirjoittaja kuin ihmisten huiputtaja Harold roolitulkinnassaan voi enää vaikuttavammin toteuttaa.
Tapani Kalliomäki on ohjaajana jälleen se suurenmoinen, elämää ja ilmiöitä täynnä pursuva, meille välittävä taiteilijapersoonallisuus. Hänen rooliohjauksensa, varsinkin toisen näytöksen suorastaan äärimmilleen paisuva tekstin ja yhteisnäyttelemisen herkkyys sekä yksityiskohtaisuus, saati suuret sisältöteemat yhdessä häkellyttävän toimivien lavastuksen, valojen ja äänimaailman sekä rojaltina lännenfilmin aikaansa sitova, loistavasti toimiva käyttö, antavat meille vanhan hyvän kunnon teatterin ja modernin teatterin yhteistä taikaa. Tulkinta lähestyy kokonaisvaikuttavuudeltaan elokuvaa upeudellaan.
Orvot nähtyään – taitavan selkeänä jännittävänä, pikkudetaljeiltaankin rikkaan yllättävänä näytelmänä, taatusti komeana ohjaaja-näyttelijä-yhteistyönä – katsoja tulee vähintään mietteliääksi ja ravituksi päiviksi eteenpäin oman elämänsä moninaisesta koukeroisuudesta ja onnen sattumallisuudesta.
Esityksen vaikuttavuuden todistivat harvinaisen pitkään jatkuneet, kiitolliset yleisön aplodit.
Lyle Kessler ORVOT
Rooleissa Petri Liski, Pyry Nikkilä, Juho Uusitalo
Ohjaus Tapani Kalliomäki Suomennos Sami Parkkinen Lavastuksen, pukujen ja naamioinnin suunnittelu Auli Turtiainen Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen Äänisuunnittelu Sami Hassinen Ohjaajan assistentti Mikko Piikkilä Valokuvat Stefan Bremer
Arvio kirjoitettu Kansallisteatterin Taivassalissalin 4.9.2026 esityksestä.
https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/orvot
