Kuukausi: syyskuu 2026

Kategoriat
Historia jännitys kansainvälisyys kulttuuri musiikki taide teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Lahden Kolmen Pennin Oopperassa

Eturivi: Henrik Hammarberg, Aurora Manninen, Saana Rautavaara, Henna Wallin, Nenna Tyni, Laura Huhtamaa, Annukka Blomberg.
Keskellä: Veeti Vekola, Tomi Enbuska,
Takarivi: Jori Halttunen, Mikko Jurkka

Lahden kaupunginteatterin Kolmen pennin ooppera on Lauri Maijalan sydänjuurista ja katkeamattoman rikkaasta mielikuvituksellisesta ajatusmyllystä muokkautunut rajun komea musiikillinen, ajantuore teatteriohjaus, henkisessä voimassaan rajaton, selkeydessään ja sisällöllisessä ilmaisussaan jokaiselle katsojalle tosin kovin erilaisin poliittisin prosenttiluvuin avautuva, mutta vähintäänkin Brechtin runoin ja Weillin musiikin oopperallisin parodiamakuisin aarioin se vetää musikaalisen loistavasti tulkittuna hymykaaret kasvoillemme vakavankin kohtauksen taustalle elämän lämpöä ja tunteen herkkua meille sopivin pisaroin lohduksemme tarjoten.

Pelkästään ohjaajan ja lavastajan (Minna Välimäki) yhdessä loihtima vaikuttava lavastus, lavan takaseinän silhuetein, korkein telinein ja pylvästöin sekä esineistöin ja muutamin eturamppiin toisinaan hetkeksi ilmestyvin pikkuyksityiskohdin, kuvaa koko esityksen interiöörin menneen ja nykyelämämme maailmaksi, jossa matkaamme kuin suuressa tehtaassa koko ihmiskunta vauhdiltaan yhä vain kiihtyvine ja arvaamattomine liukuhihnaisine tapahtuminemme. Niissä ohi virtaavat yhtä hyvin menevät tai vastaantulevat ihmiset kuin esineetkin, tapahtumat jopa aikakautemme jatkuvasti kiihtyvät sotilasvarustukset loppumattomin asevalmistelujen sotilasajoneuvoin, ammuksien, tykkien, ajan panssarivaunujen ja ohjuksien jonoina silmiemme ohi, milloin minnekin päin mannertamme ja maailmaa taukoamatta siirtyen.

Samaan aikaan sivistynyt maailma jatkaa omalla näennäisellä varallisuudellaan siirtomaiden riistoa lähes ilmaiseksi ostamalla liukuhihnojen täydeltä eteläisten kehitysmaiden hedelmiä ja niitä sitten läntisen maailman liike-elämän voitoilla muka ostellen, ylenpalttisesti nautiskellen tai liikkuupa hihnalla uudet sähköjärjestelmätkin miltei jokaiselle paikkakunnalle noita akuutteja datajärjestelmäkokonaisuuksia kuljettaen.

Vain köyhien luokka on pudonnut tästä vauhdista. Se joutuu itsensä ja ruumiinsa uhraamaan nälän ja puutteen tielle, ammattimaisten hyväksikäyttäjien ja kyseenalaisten liikeyritysten komennossa leivänmurusensa ansaitsemaan.

Näyttämöllepano Lahden Suurelle teatterinäyttämölle koneistuksineen monine taitavine teknisine henkilöineen tekee koko esityksestä harvinaisen nykyaikaisen.

 

Entä Brecht ja hänen säveltäjänsä Weill? Ovathan hekin mukana, jos kohta aina valppaan Maijalan roolisateenvarjon alta tarkkaan pohdituin, harjoitetuin tarinan äkkikääntein ja hahmoin. Näyttelijöiden fasadit eli naamat ja rintamukset ovat aina yleisöön päin. Jo koko epäoopperan alku leikataan Brechtin tapaan tahallisesti poikki estäen katsojan samaistuminen tunnelmaan. Juuri silloin Brechtin tekstin ja esityksen klassisen satiirin kaikkinainen varma tae kera ainutlaatuisten Weillin sävellysten on helppo meihin uppoutua. Koko ensemblen 12 näyttelijän täydeltä, upein muotipuvuin (Joona Huotari-Andreou) koemme yksilöinä erottuvina ja nautittavina laajakirjoisen merkitsevästi esityksessä: verratonta, upeaa silmänruokaa kaupungissamme! Siihen, että köyhälistö ja äveriäisyys olisivat kovinkin ulospäin erilaiset Brechtin tapaan vielä tässä oopperallisessa esityksessä, emme tosin enää usko todellisuudessamme, sillä niin samankaltainen, sekasortoinen, epävarma ja kaaosmainen on aikamme luokkajakoinen maailma, että se ja näyttämön tapahtumat lähes yhtenevät.

Lauri Maijalan omatyylisiä henkilöitä kipuilee näyttämöllä jälleen – osattomia (Veeti Vekola) maailmankansalaisia henkisesti heppoisina ja niin aineellisesti kuin tarinallisesti turhaan maailmaan syntyneinä – vain osattomina kerjäläisinä maailman  syntisiksi tarpeellisia. He ovat jälleen esityksen suola, katsojan arvuuteltava esityksen elementti ja kas – ohjaajalle ominainen klisee paholaisesta (ensi-ohjauksensa The Black Ride -esityksen mukaan) näyttää tällekin esityksen ihmissuvulle siunaantuneen tarpeen olla aina läsnä – jälleen ontuvajalkaisena oliona (Henna Wallin).


Kolmen pennin oopperassa tarinan kauniinkiltin Polly Peachumin (Aurora Manninen) roolin viattomuus kääntyy tyypilliseksi kaikkien tyttöjen kapinaksi vanhempiaan vastaan hänen rakastuttuaan tunnettuun kuuluisuuteen suureen murhaajarikolliseen Puukko Macheathiin ja vielä karattuaan kotoa, mennäkseen tämän kanssa naimisiin. Aurora Manninen tulkitsee naiseutensa pyyteet ehdottomuudeksi. Hänen ajattelunsa on luontevaa aitoudessa ja totuudellisuudessa, sillä hän on nähnyt omassa kodissaan lähes pelkästään köyhien hyväksikäyttöä – ei hänen kotinsa saati vanhempansakaan mitään vilpittömiä ole. Hän esittää myös esityksen yhden upeimmista Weillin melodioista unohtumattomasti ja kauniisti tulkiten.

Peachumin perhe omistaa eräänlaisen köyhyysvuokralaisbisneksen, mikä ottaa palvelukseensa pelkästään rahattomia kerjäläisiä, joille se vuokraa oikeuden saada kerjätä, ja varustaa heidät erilaisin kauppatavaroin: pääasiassa ihmisen tekojäsenin, jaloin, sormin, käsin. Kaupatut tavarat myytyään nämä vuokralaiset saavat muutaman pennin palkkioksi. Epäonnistuneet kaupustelijat pahoinpidellään perusteellisesti. Peachumit myyvät myös seksiä ja isä myy tytärtäänkin.

Isä Peachumin kauppiasluonteeen tulkitsee Mikko Jurkka estoitta virkistävän liukkaan rasvaiseksi ja ovelaksi, rehevän eläväksi piruilijaksi. Hän myös laulaa juuri oman aariansa, sen herkulliset suomalaiskääntäjien Brechtin riimit ja Weillin tahdit tarkan satiirisesti, hauskasti ja taidokkaasti. Hänen roolityönsä, mahtailevan itsekäs olemuksensa rikastavat esityksen hirtehistä elämänmahlaisuutta habituksellaan ja musikaalisuudellaan.

Äiti Peachumina Annukka Blomberg on yksniitisempi luonteeltaan, käytännöllinen ja röyhkeä kauppiasluonne hänelläkin ja myös tyypillinen äiti tyttärensä etua ajamassa, järkähtämätön mielipiteessään, rahanahneudessaan ja fanaattinen ajojahdissaan saada suurrikollinen vävykokelas ansaan ja tuomituksi hirteen. Blomberg laulaa musikaalisesti kylmän kaunisvärisellä alttoäänellään aariansa.

Tähän perheidylliin sijoittuu tietenkin itse sulhanen Puukko-Machie.

Tomi Enbuskan puukkomachiessa on voimaa, särmää, charmia, määrätietoisuutta, älyä, pelottavaa huumeen addiktiivisuutta, rikollisuuden harvinaista väkivaltaista karriääriä, sielullista machoutta ja katteeksi murhan yksinoikeutta – kuin maailman valloittajan räiskiä päät revolverillaan murskaksi keneltä vain, jopa Piispalta ylivertaiseksi saavutukseksi ja näytteeksi pelotusauktoriteetistaan. Naisten valloittajan karismallaan hän on tottunut saaman lumoihinsa jokaisen kohtaamansa tytön helposti.

Pollyn kanssa hän kuitenkin joutui paljastamaan aidon rakastumisensa, miehisen herkkyytensä, vaikka ensin totutusti yrittää ratkaista naisvalloituksensa infantiilisella hurjalla huudolla. Säilyttääkseen vapautensa hän piiloutuu poliisin alkaman ajojahdin seurauksena ja luovuttaa koko rikollisjenginsä omaisuuden ja johtamisen nuorikolleen Pollylle.

Toimelias poliisipäällikkö Tiikeri Brown (Laura Huhtamaa) on viimein saanut kiikkiin kalterien taakse Macheathin. Huhtamaan valloittavan vauhdikas roolityö tuntui suorastaan kutkuttavan jännittävältä.

Eikä tarinan käänteet tähän lopu. Paljastuukin Puukko Mackien jo ennen Pollya naineen Kapakka-Jennyn (Vilma Kinnunen). Jännitämme tietenkin, mihin heti asian selvittyä tämä katkera mieskilvoittelu ja aviopetos samasta rakastetusta oikein voi johtaa. Yllätymme, että se päättyy naisten keskinäiseen sovintoon, jossa Macheathen omaisuudesta ennen hänen mahdollista hirttämistään sovitaan vain hänen autoistaan, minkä värisen kumpikin hänen naisistaan ottaa.

Vilma Kinnunen on toinen esityksen suvereeneista laulajattarista, hänen aariansa Kapakka Jenny -balladin tulkinta on esityksen koskettavimpia, solistinen timantti. Kinnunen myös näytteli esityslavan siivoojan vaatimattomuuden ja tavallisuuden ihanan herkästi, taitavasti ja empaattisesti.

Henna Wallinin upea Lucky-laulelma soi kauniisti hänen tulkintanaan ja eläytymisenään ennen hirttotuomion toteuttamista.

 

Perinteisen loppuhuipennuksen sijaan kertoja keskeyttää kohtauksen ja niinkuin Brecht opettaa – käyttämällä epärealistista pelastusta satiirisesti paljastamaan yhteiskunnan tekopyhyyden: todellisuudessa asioita ratkaisevat raha ja suhteet eivätkä ihanteet ja myös Maijalan ratkaisussa: täysin Osaton nostetaan kansan taltuttamiseksi luonnollisesti Macheathin sijasta hirteen.

Koreografian (Jenni Nikolajeff) yllättävän tarkkakuvioinen japanilaisten taistelumiekkojen ilmatanssi tuo esitykseen hauskuutta, omaperäisyyttä, kaikenlaisen äksiisin arvaamattomuutta ja vauhtia.

Jämptisti toimivat valot ja äänimaailma sekä näyttelijöiden maskit tuntuivat valloittavilta, tarkasti kohtauksiinsa ja hahmoihinsa mietityiltä (Kari Laukkanen, Tommi Raitala, Anu Reijonen)

Monet näyttelijät tekivät maittavia sivurooleja, toivat joukkokohtauksiin henkilökemiaa, suurta monen sivuroolin muuntautumiskykyä (Jori Halttunen, Nenna Tyni) ja joskus tarpeellista etukäteen harjoiteltua rooleihin heittäytymistä varsinaisen rooliesiintyjän sairaustapauksissa (Henrik Hammarberg, Saana Rautavaara, Anna Pitkämäki).

 

Antti Vauramon harjoittama ja sovittama 11-jäseninen teatteriorkesteri on esityksen suuri ja monesti kohtauksen vaikuttavin, varmin elementti herkissä sovituksissa, jopa tunnerikkaissa solistien säestysversioissaan. Sen mukana pääsee helposti ihan ulkopuolisenakin taitavista sävellyksistä ja hienoista tulkinnoista nauttimaan.

Orkesterin piiloissa näyttämöaukon taustan yläilmoissa toiminut harvinainen livesoitto tuntui jo sinänsä harvinaisuudelta ja olisi toivonut edes loppukumarruksissa sen verrattomat musiikkitaiteilijat tulla esitellyiksi.

Pienen piirun kuitenkin saan heittää tarpeellista kritiikin sivallusta. Näyttelijät huutavat liikaa. Monet sanat jäävät tavujensa vangeiksi eikä muutamista tärkeistä repliikeistä saa selvää. Pidän asiaa myös näyttelijän ääntämisaparaattien kunnon työturvallisuuskysymyksenä.

 

 

KOLMEN PENNIN OOPPERA

Ensi-ilta 9.9.2026 Lahden kaupunginteatterin Suuri näyttämö klo 18.30

Alkuperäisteos Bertolt Brecht (teksti) – Kurt Weill (musiikki), yhteistyössä Elisabeth Hauptmann
Suomennos Liisa Ryömä / Elvi Sinervo
Ohjaus Lauri Maijala
Kapellimestari Antti Vauramo
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Joona Huotari- Andreou
Koreografia Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Tommi Raitala
Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen

Esityksen kuvat  Janne Vasama

Rooleissa Annukka Blomberg, Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Henrik Hammarberg (vier.), Laura Huhtamaa, Mikko Jurkka, Vilma Kinnunen, Aurora Manninen, Saana Rautavaara (vier.), Nenna Tyni, Henna Wallin, Veeti Vekola

Kurt Weillin näytelmään säveltämän musiikin ja säestyksen toteuttaa 11-jäseninen jazzahtava teatteriorkesteri.

https://lahenuutisia.fi/2026/09/09/suuri-ensi-ilta-kolmen-pennin-ooppera-tanaan/

 

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kulttuuri musiikki taide Teatteriuudistus yhteiskunta

SUURI ENSI-ILTA – Kolmen Pennin Ooppera tänään

Viime huhtikuussa Lahden kaupunginteatterin Betoniklubi-yleisökeskusteluun koko suuri teatterin ala-aulallinen täysin istumapaikoin oli taas tullut seuraamaan tätä uudenlaista, viisaanfiksua, tuoreuslämmintä, rennon oloista kulttuurikeskusteluantia – sinänsä jo suurta ja toimivaa kulttuuri-ihmettä Lahden urheilukaupungissa.

Tilaisuudessa saimme nähdä pukusuunnittelijan häikäisevän hienoja alamaailman rikkaiden puvustuksia, jotka kiersivät rooli roolilta meidän yleisön käsissä – tässä näyttelijä Aurora Manninen (oopperan Polly) katselee tulevaa hulppeaa roolilookia.

Lauri Maijalan Brecht & Weill on syksyn 2026 näytelmätuote, jollaista odottavat kaikki 16-96 -vuotiaat suomalaiset, sillä Kolmen Pennin oopperana se on myllännyt, ärsyttänyt ja ihastuttanut suomalaisen teatterin, ensin 1930-luvulla maamme Ruotsalaisen teatterin ja Suomen Kansallisteatterin – ja vasta 1960-luvulla maakuntateattereiden, kymmenien suomalaiskaupunkien teatterit tulkinnoillaan. Itäsaksalaisen kulttuurin alkuperänsä mukana se levisi kaikkiin teatterikeskittymiin ympäri maailman. Teatteri antoi kerrankin puheenaihetta ja yhtä aikaa rajua kritiikkiä ihmisen ahneudelle, juuri sellaisella tavalla, jota emme kenties edes itse olleet ennen haaveilleet, saati kokeneet.

Saksalaisen vanhan sivistyksen syntymäpesästä se tarttui 1960-luvulla nopeasti kaikkialle maailman sivistyslaitoksiin merkittävänä protestina ja satiirina, vastakohtana hitlerismille, stalinismille ja tiukasti auktoriteettisiä sääntöjä palvelevalle  tekokorrektien yhteiskuntien ja teatteritaiteen säädylliselle laitostuneelle kunnioittamiselle. Kaiken teatteriksi totutun taiteen se repi alas ja yhtälailla pudotti krumeluisesta pukeutumisnähtävyyshienoudesta aiheensa Lontoon alamaailman Sohon porttoloiden jännittävyyden, elämän mahlaisuuden ja oman eläimellisyytemme himonväkevyyden salat paljastaen. Sivistys oli ahmaissut normaalimaailman elementin, joka kiehtoi uudenlaisena kokea koko sivistyneen maailman ajattelutasona ja teatteritaiteena.

Yllä olevasta keskustelun taltioinnista selviää tämän päivän teemat, jotka Lahden kaupunginteatterin Betoniklubin keskustelun aikana paljastivat meille katsojille jälleen harvinaisen viisaasti luodut perusteet tämän näytelmän valinnalle Lahteen. Myös tämän ajan ihmiset tulevat tutuiksi Berthold Brechtin teatteriteorioihin, eeppiseen teatteriin sekä hänen värikkään rosoiseen ja terävän satiiriseen huumoriinsa. Kannattaa siis kuunnella ja katsoa vielä tuon tilaisuuden taltiointi – se on harvinaisen sisältörikas, provosoivan hauska, maallikolle sekä teatterituntijalle perusteemassaan vakavan yhteiskunnallinen ja huumoritäysi, itsenäisen ajatteluun meidät maanitteleva räväkkä taltiointi.

Kolmen pennin oopperan ohjaaja  Lauri Maijala ja puvustaja Joona Huotari-Andreou

 

Teoksen Puukko-Mackie Tomi Enbuska

KOLMEN PENNIN OOPPERA

Ensi-ilta 9.9.2026 Suuri näyttämö klo 18.30

Alkuperäisteos Bertolt Brecht (teksti) – Kurt Weill (musiikki), yhteistyössä Elisabeth Hauptmann
Suomennos Liisa Ryömä / Elvi Sinervo
Ohjaus Lauri Maijala
Kapellimestari Antti Vauramo
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Joona Huotari- Andreou
Koreografia Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Tommi Raitala
Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen

Rooleissa Annukka Blomberg, Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Henrik Hammarberg (vier.), Laura Huhtamaa, Mikko Jurkka, Vilma Kinnunen, Aurora Manninen, Saana Rautavaara (vier.), Nenna Tyni, Henna Wallin, Veeti Vekola

Kurt Weillin näytelmään säveltämän musiikin ja säestyksen toteuttaa11-jäseninen jazzahtava teatteriorkesteri.

………………………………………..

 

Lahden KOLMEN PENNIN OOPERAN (Kerjäläisoopperan) ensi-esityksestä jo yli 60-vuotta

Miltä silloin reilu 60 vuotta sitten joulukuun 1.päivänä 1960 tuntui vielä alaikäisen (19 v.) lahtelaisen Virtasen, Heinolan opettajaseminaarioppilaan nähdä ja kokea kaupunginteatterimme Ammattikoulun näyttämöltä silloisen teatterinjohtajan Fritz-Hugo Backmanin ohjauksena, vierailevan itäsaksalaisen  Karl  Schusterin sanomalehtisivumateriaalein heijastaman visuaalisuuden ja uudistuneen Lahden kaupunginteatterin tuorein mittavin näyttelijäkiinnityksin koko ammattihenkilökunnan sekä laajan avustajakunnan ja vielä kahdeksanjäsenisen Lahden kaupunginorkesterin jazziin taipuvan orkesterin tähdittäminä suurtyöharvinaisuus ensikertaa kokea, ymmärtää ja omaksua.

Tässä vielä ennen muisteluani teatterissamme 60 vuotta sitten kokemani Brecht-esityksen keskeisten niukkojen muistikuvieni paljastumista pieni johdattelu:

MYT%C3%84J%C3%84INEN.jpg

Olin jo kahtena kesänä ja juuri Lahden Kerjäläisoopperan ensi-illan kesänä ihmetellyt yhtä uimarannan vasta esityksen ensi-iltana ratkaisemaani tapausta.

Toimin noina kesinä kaupungin liikuntatoimen rantakaitsijana ja uimaopettajana Lahden Tallinpassissa eli Mytäjäisten uimarannan, pienen ja syvän, puhdasvetisen lammen rannalla miltei kaupungin keskustassa. Hyvin usein rannalle, sen nurmikon reunalle pärisytti lahtelaisittain harvinainen skootteri kiharatukkaisen miehen ohjastamana. Hän pysäytti ajopelinsä nurmikon reunalle, riisuutui, pulahti uimaan ja usein jäi auringon paistaessa lekottelemaan uimarannan nurmikolle. Tehtäviini kuului opastaa moottorilaitteet ja polkupyörät mahdollisimman kauas rantaviivasta. Tälle miehelle ei niin tarvinnut tehdä, hän tajusi luonnon ja moottorin kaksinolon uimarannalla. Kävin häntä silloin tällöin jututtamassa, lähinnä säästä ja veden lämmöstä keskustelemassa.

 

MUISTAN MELKEIN brechtiläisyyttäkin Lahden kaupunginteatterin Kerjäläisoopperan 1.12.1960 ensi-illasta

Brechtin teatteriteorioista olin hieman lukenut – niistä yksi on rikkoa naturalistinen teatteri katsojalle ja estää hänen samaistaa itsensä esitykseen. Brecht halusi, että katsoja huomaa todella joka hetki esitystä olevansa teatterissa. Mutta tällä kertaa olin niin innoissani uutuuden lumoissa, etten voinut muuta kuin vastoin Brechtiä samaistua niin moneen näyttelijähahmoon, tarinan tunnelmaan ja näytelmän hurjiin, alamaailman karikatyyreihin sekä kuvitellun Sohon elämään, että jäin estoitta sen elävien alamaailman tyyppien ehdottomaksi huvittelukaveriksi.

Henkeä haukkoen, ällistyneenä totesin, että pääosaa Puukko-Mackietä, makean ja viettelevän Sohon naislauman syleilyssä, koko elämänsä ja viettien kauppiaaksi ja rahastajaksi suunnitellut, valtavan sulavasti tanssinut sekä eläytynyt ja aivan unohtumattomasti laulanut ja artikuloinut näyttelijä olikin Topi Reinikka, Tallinpassin skootterimies. Hänen kokonaisilmaisunsa tuntui niin petollisen keveältä, laulutaitonsakin uusimuotisen sävykkäältä ja koko hahmonsa vastoin Brechtiä niin realistisen elävältä, että niputin hänet heti koko esityksen kantavaksi tähdeksi – maailman salattujen, piilossa olevien rikollisvoimien häijyn ovelaksi pomoksi.

Olihan teatterin näyttelijäkunnassa muitakin yllätyksiä. Tuttujen oppikoulukavereiden äitejä ja isiä – kuten koulukaverini Pekan äiti ja isä – ammattinäyttelijöitä. Aina punaposkisen kerjäläisten johtajan Peacumin vaimon roolissa Dagi Angervo loisti hemaisevan kiihottavalla olemuksellaan ja tutun körmysävyisen karhun oloisena poliisikonstaapelina Ensio Jouko. Ylivoimainen tuttavani oli kuitenkin Hildegaard Koivisto oopperan Kapakka-Jenny (Irma-kaverini äiti), jonka matalan alton äänisävy ja metallisen karski laulu jäivät katsojan mieleen vahvana, rautaisen energisenä, julmana tulkintana – hän oli  käynyt kerran myös oppikouluni joulunäytelmää meille ohjailemassa.

Tottakai monet tutut näyttelijät – Fanni Halonen, Ilmari Aarre-Ahtio saati Ola Johansson lisäsivät tarinan petollisuutta, rouheutta ja miltei todellisuutta huimaavan ammattitaitoisilla tyypittelyillään.

Kahdeksanhenkisen hieman jazzahtavan Lahden kaupunginorkesterin Kurt Weillin musiikin taika, rytmit, laulujen riimein tarinaan iskevät sanat tutun pianovirtuoosi Ilmari Patrikaisen johdolla veivät väkisin mukanaan Weillin omalaatuisen kiehtovaan sävel- ja sävellysmaailmaan. Lahden kaupungin Teatteri ja Orkesteri olivat löytäneet toisensa harvinaisen tenhokkaasti, musikaalisesti – ja niin herkullisen hauskan ilkikurisen vapautuneesti.

 

……..

Tänään 9.9.2026 me teatterikatsojat saamme kokea tämän poikkeuksellisen epäooppera-harvinaisuuden toisen kerran kaupungissamme – yhdessä teatteripuitteiltaan ja taiteilijakunnaltaan Suomen hienoimmista teattereista – Lahden kaupunginteatterin  – yli 700 täyteen myydyn katsomon kanssa.

 

Kategoriat
Historia jännitys Koulutus kulttuuri luonto taide yhteiskunta

Neljänkymmenen kilometrin päässä maailmantaiteesta

Anish Kapoor, Edeltäjä, 2026, sekatekniikka

Mitä Suomen metsä kymmenin tuhansin parisataavuotisin kirveshakkuineen ja jalostuksineen on luonut arkeemme. Ainakin koko Mäntän kaupungin merkittävine puuteollisuuksineen, tehdasyhteisöineen ja vielä nykyisinkin miltei jokaisen suomalaiskodin Serlachius-vessapaperin näin jälkipolville jokapäiväiseksi muistutukseksi.

Rikkaat, alkuaan pääosin muista pohjoismaista Suomeen muuttaneet suvut saattavat liikebisneksissään keskittyä vain rahan hankkimiseen paisuttaakseen omaisuuttaan. Joskus – kuten Mäntässä – on käynyt myös toisin. Taiteeseen tykästyneet omistajat ovat pitäneet jo yli satavuotta myös köyhiä suomalaistaiteilijoita ja ulkomaisiakin aikakauden huippukuvataiteilijoita arvossa ja antaneet heille tilat tehdä rauhassa, nälättä taiteilijatyötään omissa taiteilijoille osoitetuissa tiloissa, ateljeissa ja residensseissä. Vastineeksi nämä mesenaatit saivat mitä harvinaisimpia, taidokkaimpia taiteilijoiden uniikkeja maalauksia ja veistoksia. Näin syntyivät perusteokset myös tänne Serlachius-taidesäätiön museoille.

Tänne Mänttään maamme kenties nykyaikaisimman ja monipuolisimman taidemuseon taiteen tutustumiseen tarvitaan yksityisauto, mikäli ei ole vielä polkupyöräilykuntoinen tai satu pääsemään melko usein Tampereelta varta vasten Serlachius-taidesäätiöön järjestettäville retkille mukaan. Meille Virtasille on onnenpotku, että kaukainen Päijänne-kesämökkimme on vain 40 kilometrin päässä Mäntän taidemuseoista.

Paikka on suomalaisluonnon ainutlaatuisuus, luonnonkaunis, siisti useiden kymmenien hehtaarien rauhaisa puistomaisen rauhoittavaksi suunniteltu hieno, järvinen suomalaisautuus.

Parkkipaikkojakin riittää sadoille ja niiltä hiljalleen museota kohti käyskentelevää kävijää tervehtii heti Emil Wikströmin Kuokkamies vuoden 1908 taiteen huipputekijöiden aikalaisena. Kanssakulkijani havaitsi yhden yksityiskohdan, ties kuinka monta kertaa jo tuon useiden vuosien aikana näkemästämme veistoksesta, että Kuokkamies oli saanut tuon joka seitsemännen suomalaisen ominaisuuden mukaansa meille muistutukseksi sukujemme perinnöistä – Kuokkamies on vasenkätinen. Samalla kohdalla leveän sisääntulopolun toisella puolen tervehtii miltei yhtä iäkäs suomalaisen vanhan julkisen taiteen perusteos Nuori Hirvi -patsas (1923) Jussi Mäntysen luomana Joenniemen Kartanoon johtavan tien vierellä kuin meitä uteliaita vain huolimattomasti taakseen vilkaisevana.

Gösta Serlachius -museon modernin puolen valtaisat lasiset ovifondit tervehtivät jo kaukaa menneitten näyttelyiden ryhmäteoksella ja Anish Kapoorin näyttelyn kookkaalla sisääntulojulisteella meitä.

Harvoin on tarvinnut taidenäyttelystä lähteä sovinnolla melko nopeasti ja tyytyväisenä. Anish Kapoorin töistä saa vajaassa tunnissa ainakin vakuuttavan kuvan niiden maailmanluokan ainutlaatuisuudesta. Kannattaa tuon lisäksi katsoa selkeä taiteilijan itse juontama varsin nykyaikaista työskentelyä kuvaava kolmetoistaminuuttinen, apulaistensa työtä ja sen hengenvaarallisuutta – happinaamarein ja erikoisilmastoinnein, sirkkelein, hitsauslaittein – hyvin viestivä lähes teknisen laboratorionomainen ateljeevideo.

Tämä taiteilija perustaa taiteilijatyönsä väriensä omanäkemykselliseen teoriaan. Punainen on hänen päävärinsä ja musta ja valkoinen sen pehmeät sekä kovat kumppanivärit. Teokset eivät esitä mitään vaan kahlitsevat jopa neljäntoistatuhannen kilon painollaan tai yli kymmenmetrisillä tauluripustuksillaan ja kolmiulotteisuudellaan meidät lumoutumaan taiteen nykyhetkeen. Taide ei suinkaan tarvitse sanallista tulkkia. Se vaikuttaa itseisarvona.

Toinen Kapoorin peruspohja teoksilleen on tilakäsitys, joka tuntuu meistä avaruudellisen rajattomalta. Yllättävää on, että hän useat teoksensa lähtökohdat perustaa lapsuuskaupunkinsa äärettömien korkeiden vuorten ja syvien laaksojen tilavuorottelujen ja arkkitehtuurin vaikuttimiin. Kapoorille oman intialaisen suhteellisuusteorian sopeutumisen lontoolaiseen hektiseen aikamme ihmismassavilinään on ollut ilmeisen helppoa: niin Kapoorin synnyinkaupunki Intian Mobai kuin jo 18-vuotiaana opiskelukaupungikseen muodostunut Lontoo ovat molemmat asukasmääriltään 12-miljoonaisia. Meille erakko-suomalaisille jo pelkän oman sisäisen minän tavoittaminen vaati suurta taitoa ja työrauhaa, hiljaisuuttakin. Sen Kapoor hallitsee ja välittää meille ajatuksemme kiehtoen ja turhat puheemme mykistäen.

Anish Kapoor, kuva George Darrell

Pieni yksityiskohta hänen moneen tekniikkaansa, materiaaliin ja kokeiluihin perustuvista töistään on myös mielenkiintoinen. Tivoleista ja huvituksista me suomalaiset olemme kokeneet peileissä niiden kuperuuden hauskaksi viihteeksi. Peilisalit, joissa kasvomme tai naapurimme näyttävät moninkertaisen paksuilta tai luurangonlaihoilta, ovat olleet meille taattua huvia nähdä ja kokea.

Kapoor sen sijaan on pitkään tutkinut peilien koveruutta ja saa teoksensa niin eläviksi, että miltei pelästymme itseämme tai naapuria kanssamme niistä peilatessamme: mittasuhteet ja perspektiivit, läheisyys ja kaukaisuus sekoittuvat yllättävän salamannopeasti maailman koveruudessa.

Pieni silmäys Kapoorin havaintopsykologiseen leikittelyyn: tältä puolen teosten mustat kuviot näyttävät hyvin yksinkertaisilta, käykääpä katsomassa teokset niiden eri kääntöpuolilta – hämmästytte!

Tällä käynnillä viiletimme läpi näyttelyn monta kookasta näyttelyhallia, yhden täysin sysimustan, toisen mustin havintopsykologisen vekkulamaisesti mietittyjen kuva-arvoitusten sisältöpistoksia yrittäen turhaan ratkaista moniuloitteisine kuvineen ja keskityimme hänen pääteokseensa Edeltäjä, joka 13 rekka-auton kuormana koottiin hallitsemaan koko valtavaa monisataneliöistä näyttelyhallia hehkuvan elävän punaisuutensa tenholla.

Kauniita Kapoorin teokset ovat – pysähdyttäviä, rauhoittavia ja harmonisia. Jotakin sisällämme, ajatuksissamme ja tunteissamme saa liikahtamaan niitä kokiessamme. Siinä Kapoorin maailmantaiteen ydin.


https://serlachius.fi/

 

Anish Kapoorin näyttely

Serlachius Kartanossa Mänttä-Vilppulassa 27.6.2026–4.4.2027. [1, 2]

 

Kategoriat
Historia jännitys kansainvälisyys kulttuuri teatteri yhteiskunta

ORVOT -vanhan hyvän kunnon teatterin ja modernin teatterin yhteistä taikaa

Treat ja Philip

Lyle Kesslerin näytelmä ORVOT yli neljänkymmenen vuoden takaa syntysijoiltaan silloisen amerikkalaisen ihannemaailman vapaudesta, pikkurikollisten maailmankuvasta ja monien perheiden kasvattamatta jääneistä, aikuisikään ehtineistä jälkeläisistä on tiivis draama, suorasukainen ihmistyyppiajattelussaan ja hyytävän hieno loppuratkaisuissaan. Ehkä siitä tänne tänään, itsestään kovin ylpeilevään, nykyisin maailman sivistyneimpään kaukaiseen Pisa-Suomeen ei kasvatuspelotteeksi ole.

Veljekset Treat ja Philip elävät elämäänsä kahdestaan vailla vanhempiaan äidin kuoltua ja isän lähdettyä -jossakin suurkaupungin nuhjuisessa asuntoloukossa. Isoveli Treat määrää heidän yhteiselämänsä ja pitää sen talouden yllä teräasein ja pikkurikoksin. Hän on uskotellut pikkuveljelleen Philipille, että tämä on hengenvaarallisesti allerginen eikä saa siksi koskaan poistua asunnosta. Philip on lapsellisuudessaan tarinan uskonut – jatkuvien veljensä nyrkkien ja pahoinpitelyjen voimalla. Isoveli estää pikkuveljen itsenäistymisen ja oppimisen oman rajatun neljän seinän kodin sisälle. Vanhempien muistoja löytyy enää joistakin komeroiden nurkista. Kahden täysikäisen ihmisentaimen läheisyyttä tai rakkautta ei interiööristä löydy.

Eräänä iltana, humalassa ja tahtomattaan, veljesten seuraan ajautuu sliipattu lavean tien kulkija Harold, jolla on mukanaan kallisarvoinen osakesalkku. Treat päättää ratkaista rahahuolet kertalaakista ja nappaa Haroldin panttivangiksi. Itsekin orpona kasvanut Harold asettuu veljesten elämään – tarinan kohtalokkain seurauksin.

Philip

Juho Uusitalo näyttelee turvattoman Philipin valloittavan lapsenomaiseksi, maalaismaiseksi, koskaan mitään sivistystä tai yhteisöä kokemattomaksi aikuispojaksi. Pikkuveljen elämä toimii isoveljen poissa ollessa television lännenelokuvien salaa koetuissa ja unelmaisissa maailmoissa sekä vaatekomeroon piilotettujen elokuvahahmojen katseita nautiskellen. Uusitalon reaktiomaailma on hurmaavan uniikkia, puhetapansa reaktiovaihtelussaan ja sisäisessä naurussaan valloittavaa ja hänen nujerrettu mielikuvituksensa säteilee silti koko esityksen ajan inhimillisyyttä, äidin kaipuuta, ihmisjanoa ja tulevaisuudenuskoa sekä vapautuu meille katsojille nautittavan herkullisena, elävänä roolityönä.

Pyry Nikkilän Treat on ulkonaisesti kylmänoloinen, kyynistynyt ja väkivaltareaktioin latautunut esityksen voimahahmo. Hänen ulkoasunsa, ilmeensä ja sisäinen ajattelunsa ovat kaikki mustaan jenginahkaan käärittyä arvaamattomuutta ja reaktiovoima räjähtävää äkkipikaisuutta täynnä. Nikkilä luo hahmonsa ulkonaisesti eheän tyylikkääksi, roolinsa erittelyt ryöstämiinsä uhreihin veitseniskumaisen rennon vähättelevästi ja sielulliset tuntemuksensa veljeensä kuin piilevällä velirakkaudella varustettuina, tahallisen ylireaktioin nyrkein häntä muka veljellisesti kurmottaen. Nikkilä tulkitsee taitavasti roolinsa – sivistyksensä ja luokkakohoamisensa sisäisen ja ulkonaisen hahmottelun ja näytelmän loppukäänteet – viimein kykynsä antaa väkevästi sisältään purkautua koko elämää nakertaneen äidin puutteen lohduttomuuden.

Harold ja Philip

Petri Liski tekee elämänsä roolityön. Hänen poikkeuksellisen elegantti ja huoliteltu herrasmieshahmonsa Harold on kuin koko yhteiskuntaa peittävä valheellisuus. Liskin näyttelemistä leimaa älykäs ja nopea reagointi, hillityt mielenmuutokset ja suunnitelmallinen tarkoituksenmukaisuus. Siinä hänen elämämme huiputtajille ominainen liikemiesmäisyytensä saa mitä hauskimpia ja juonikkaimpia olomuotoja. Hän häikäisee koko toisen puoliajan tapahtumien demonisuutta muunnellen hahmonsa monipuolisuudella, kepposellisuudella. Kenties hän ensi kertaa tuo myös koko esitykseen rakkaudentunnetta, keskinäistä luottamusta ja läheisyyttä ohjatessaan veljeksiä elämän tarpeellisiin menestymismaneereihin – kenkälusikasta petollisten monimiljoonaisten liikeasiakirjojen oikeisiin ajoituksiin saakka. Häneen myös molemmat veljekset uskoutuvat. Eikä näytelmän loppuratkaisua enempää tarinan kirjoittaja kuin ihmisten huiputtaja Harold roolitulkinnassaan voi enää vaikuttavammin toteuttaa.

 

Tapani Kalliomäki on ohjaajana jälleen se suurenmoinen, elämää ja ilmiöitä täynnä pursuva, meille välittävä taiteilijapersoonallisuus. Hänen rooliohjauksensa, varsinkin toisen näytöksen suorastaan äärimmilleen paisuva tekstin ja yhteisnäyttelemisen herkkyys sekä yksityiskohtaisuus, saati suuret sisältöteemat yhdessä häkellyttävän toimivien lavastuksen, valojen ja äänimaailman sekä rojaltina lännenfilmin aikaansa sitova, loistavasti toimiva käyttö, antavat meille vanhan hyvän kunnon teatterin ja modernin teatterin yhteistä taikaa. Tulkinta lähestyy kokonaisvaikuttavuudeltaan elokuvaa upeudellaan.

Orvot nähtyään – taitavan selkeänä jännittävänä, pikkudetaljeiltaankin rikkaan yllättävänä näytelmänä, taatusti komeana ohjaaja-näyttelijä-yhteistyönä – katsoja tulee vähintään mietteliääksi ja ravituksi päiviksi eteenpäin oman elämänsä moninaisesta koukeroisuudesta ja onnen sattumallisuudesta.

 

Esityksen vaikuttavuuden todistivat harvinaisen pitkään jatkuneet, kiitolliset yleisön aplodit.

 

 

Lyle Kessler  ORVOT

Rooleissa Petri Liski, Pyry Nikkilä, Juho Uusitalo

Ohjaus Tapani Kalliomäki Suomennos Sami Parkkinen Lavastuksen, pukujen ja naamioinnin suunnittelu Auli Turtiainen Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen Äänisuunnittelu Sami Hassinen Ohjaajan assistentti Mikko Piikkilä  Valokuvat Stefan Bremer

Arvio kirjoitettu Kansallisteatterin Taivassalissalin 4.9.2026 esityksestä.

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/orvot

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Tarina nähdyksi tulemisen kaipuusta

Petri Liski, Juho Uusitalo, Pyry Nikkilä

Lyle Kesslerin kirjoittama näytelmä Orvot on sydäntä raastava draamakomedia ilman äitiä ja isää kasvavista veljeksistä ja heidän elämäänsä ajautuvasta lavean tien kulkijasta.

Lyle Kesslerin (1936) kirjoittama Orvot (The Orphans, 1983) edustaa modernia amerikkalaista näytelmäkirjallisuutta. Se on sydäntä särkevä ja surun täyttämä tarina veljeksistä, jotka ovat kasvaneet nuoren miehen ikään keskenään, ilman äitiä ja isää. Veljekset ovat liian varhain jääneet yksin kantamaan vastuuta itsestään sekä elämästään ja äidinkaipuu on kova, vaikka sitä ei tohdi ääneen sanoa.

Vailla vanhempien rakkautta elämä kulminoituu vapauden, veljeyden ja väkivallan akselille. Isoveli Treat pitää talossa pomon paikkaa ja hankkii elannon pikkurötöksillä. Reteänä koviksena esiintyvä Treat uskottelee pikkuveljelleen Philipille tämän olevan pahasti allerginen ja estää siten pikkuveljen itsenäistymisen ja oppimisen. Lapsenomainen Philip elelee omassa kuplassaan neljän seinän sisällä. Eräänä iltana, humalassa ja tahtomattaan, veljesten seuraan ajautuu sliipattu lavean tien kulkija Harold, jolla on mukanaan kallisarvoinen osakesalkku. Treat päättää ratkaista rahahuolet kertalaakista ja nappaa Haroldin panttivangiksi. Itsekin orpona kasvanut Harold asettuu veljesten elämään, mutta millaisin seurauksin?

Tapio Kalliomäen ohjaamana Orvot sai ensi-iltansa Taivassalissa 2.9.26 ja avasi Kansallisteatterin syysnäytäntökauden ensi-iltojen sarjan. Orvot on Kalliomäen debyyttiohjaus Kansallisteatterissa. Näyttelijänä Lahden kaupunginteatterissa työskentelevän Kalliomäen ohjauksessa korostuu tarkkuus, joka heijastuu näyttelijöiden roolityössä erityisenä herkkyytenä.

Esityksen rooleissa loistaa kolme näyttelijää. Pyry Nikkilän Treat uhoaa voimaa, mutta treenatun kropan ja itsevarman käytöksen takana lymyää rikkinäinen nuori aikuinen. Juho Uusitalo näyttelee pakahduttavasti sympaattista, lapsenkenkiin jäänyttä Phillipiä, jolla olisi edellytykset vaikka mihin, mutta ei ilman aikuisen turvaa. Petri Liskin Harold on oman elämänsä kulkuri, jonka rennonletkeä olemus peittää orpona kasvamisen syvää haavaa.

Tapani Kalliomäki

“Kesslerin teksti on todella ansiokas, ja kahden nuoren isänä se kolahtaa minuun kovaa. Näytelmä kertoo pitkälti nähdyksi tulemisesta. Minä toivon, kuten näytelmämme Harold, että jokainen ihminen saisi aika ajoin tuntea hartioillaan hellän, rohkaisevan puserruksen”, ohjaaja Tapani Kalliomäki sanoo.

Taivassali tarjoaa Orvot-esityksen katsojalle intiimin katsomiskokemuksen. Auli Turtiaisen visuaalinen suunnittelu luo näyttämölle rosoisen ja ajattoman kokonaisuuden, jonka kodinomainen lavastus sulautuu hienosti yhteen Taivassalin näyttämön erityispiirteiden, tumman lattian ja tiiliseinän, kanssa. Ville Virtasen valot ja videot sekä Sami Hassisen äänimaailma luovat tiivistunnelmaisia vaikutelmia kasvottoman suurkaupungin ympäröimästä yksinäisyydestä.

Tämän ennakkojutun esityskuvat: Stefan Bremer

Lahen uutisia käy katsomassa esityksen 4.9.26 ja palaa esityksen antamiin vaikutelmiin myöhemmin.

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/orvot

Kategoriat
kotiseutu Koulutus kulttuuri teatteri yhteiskunta

Tänään ensi-illassa Tea ja Tyhmentäjä – peruutettu sairastapauksen vuoksi

Tea Tyhmentäjä

Kahdeksanvuotiaan Tean elämä on mennyt täysin uusiksi. Tea on muuttanut isänsä kanssa uuteen ankeaan kotiin. Muuttolaatikot ovat purkamatta, vessa ei vedä kunnolla eikä videoblogin pitämisessä ole mitään järkeä, kun isä ei anna julkaista sitä. 

”Mutta yllättäen muuttolaatikoiden keskeltä löytyy kummallisia uusia ystäviä – palsamoinnista haaveileva Muumiokissa, hiukan hassulta haiseva Kummituskakka ja Puru-Hai, jonka pyrstöstä koira on maistanut palasen. Häh, onko muuttolaatikoiden seassa piilossa vielä joku? Kyllä vain, kurjilla ja tyhmillä tunteilla herkutteleva Tyhmentäjä! ”, kuvaili Minna-ohjaaja esityksen salaisuuksia teatterinjohtajan kanssa hieman raoittaen.

 

Yli 3-vuotiaille ja koko perhekunnalle tämä hauska tarina soveltuu uutuudessaan mainiosti.

Ensi-ilta tänään keskiviikkona 2.9.2026 Pieni näyttämö klo 18.00

Näytelmä Salla Viikka
Ohjaus Emma Mattila ja Minna Harjuniemi
Lavastus, pukusuunnittelu Tiina Hauta-aho
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Musiikki ja äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Eija Nurminen

Rooleissa  Saana Hyvärinen, Anna Kuusamo, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio