Pesäteatterin Uskottu mies

Viktor Kärppä, Valentina Mihailovna, Max Paappa

Pesäteatteriksi nimensä muuttanut, entinen Pesäkallion kesäteatteri, toi torstaina 25.kesäkuuta 2026 näyttämölle veijarimaisen komedian, vauhdikkaan dekkarin. Matti Röngän romaaniin perustuva esitys Uskottu mies – Viktor Kärppä vie katsojat lähihistoriaan, Suomen ja Itänaapurimme sopuisaan aikaan, jolloin rajat olivat vielä auki.

Kovin kesäteatterimainen tämä teos ei ole – siinä on vähemmän kuin koskaan ennen tämän teatterin teoksissa – lempeä, rakkautta tai kiintymystä, ihmislajin lämpimiä tunteita. Näytelmän sisällön tunnemaailman korvaa esityksen valloittavimmaksi elementiksi kohoava live- näyttämömusiikki, joka luo syvyyttä ja ulottuvuutta ihmisen ja läheisyyden mahdollisuuksiin tässä mielettömässä mädäntyneessä bisnesmaailmassa. Pelkästään tuo esityksen musiikkinautinto jo palkitsee katsojan kesänäytelmämusikaaliset odotukset taitavilla sovituksilla, moniosaavilla orkesteritaiteilijoilla, huumavan hienoilla soololaulunumeroilla, aina lopun hienosti stemmoina soivaan loppulaulun tenhoon saakka.

Käsikirjoittajien ja ohjaajan kunniaksi on silti ylitse muiden luettava huima rohkeus tehdä varsin omaleimaisesta aiheesta näytelmällinen esitys, joka sentään kulkee koko esityksen sujuvasti. Draaman rakenne vaan jää niin silppuiseksi, tapahtumien pomppiessa edestakaisin Karjalan ja Helsingin väliä, että putoamme liian usein kärryiltä tai vähintään päitämme pyörryttää venäläisiin nimiin, jatkuviin uusiin tapahtumiin ja roolipersoonien nopeisiin vaihtumisiin mukaan päästä.

Käsikirjoitus on löytänyt myös kirjailijan edellisistä Kärppäkirjoista juonteen luonnehtia jo kuollut yrittäjä Teppo Korhonen näytelmään postuumina vahvana bisnesjohtaja-persoonana. Kaikki ohjaajan roolivalinnat ja henkilöohjaus toimivat ja tuovat esitykseen hyvin sopivaa tyypittelyä, elävää elämää.

Kesänäytelmään kuuluvat suuret joukkokohtaukset ja tanssinumerot jäävät tosin puuttumaan, vain paritansseina nyt toteutettuina. Ja joukkokohtausten väkivalta kutistuu oikeastaan pelkäksi leikittelyksi, eikä näyttämölle tekstissä ajateltu uhmakas tilanne saa realismia, vaan pelkistyy lähes lapselliseksi, leikkiväksi karateksi. Kirjailijan autentti nauhoitettu selkeä kerronta luo esitykseen selkeyden ja seurattavuuden.

Rooliluomukset

Stefan Andersén näyttelee Kärppä-hahmonsa tyynesti, koruttomasti, järkeilevästi ja sisäisesti eläen hahmonsa ajatuksellisissa ytimissä. Hän uskoo menneeseen kokemukseensa ja sen antamaan johtajakarismaansa – rojaltiksi hän vielä laulaa kauniin musikaalisesti.

Anna Pukkila on tulkinnan esitysvoima, musikaalinen lauluihme ja näyttelevä karakteritaituri. Kypsyneellä ammattitaidollaan hän luo vaikuttavan tiukan, pelottavan vahvan Teppo Korhosensa niin, että selkäpiitämme karmii hetkessä pelottava käskyvoima ja pistoolinpiippu. Ja hänen laulamisensa, tähtiluokan miellyttävä-ääninen mahtavan kaunis alttonsa heittäytyy ja mukautuu näytelmän muutamaan lauluun niin hallitun tunteikkaasti, että joka kerta hänen astuessaan näyttämölle esitys sähköistyy aidon dekkaritunnelmansa tavoittaen. Hänen näyttelemänsä sivistynyt suomalaisvaimo Marja saa myös arkisen, uskottavan hahmon tarinan peruspilariksi.

Mirva Myllynen ihanana koomikkona antaa taatusti sitä aina näytelmään kaivattua sympaattista huumoria – ensin touhuavan valoisalla, herkullisen sädehtivällä, eloisalla ja naiivilla Oksana-luomuksellaan, sitten vanhuuden höperryttämänä sukunsa luo Suomeen tuotunaValentina Mihailovnana hän saa nauruhermomme ratkeamaan sanatarkkuudessa, vanhan naisen verrattomassa tyypittelyssään, laulutaitonsakin on kiehtovan mukaansatempaavaa.

Kenties juuri tuosta huumorista ja absurdiudesta olisi koko esitys värittynyt paljon aiottua koukuttavammaksi, sillä

Mikko Laine täräyttää koko teatteritapahtuman sisällön naurumaniaan marssittamalla (näinäkin päivinä puhutun) suomalaisen Suojelupoliisin päällikkö Marko Variksen hiihtointoilijana kesäisen hiihtoputken kautta suksineen ja sauvoinen aina teatterimontun yläreunalta asti alas laskien lavalle: onpa täydellinen klovnikohtaus, vailla vertaa! Eikä Laineen osuus siihen lopu. Hänen näyttelemisessään Max Paappana esitys taas liekehti kiinnostavuuttaan sisällöllisin, tulisin, energisin kannanotoin ja replikoinnein. Ja mitä vielä – hän liikkuu, tanssii ketterästi ja laulaa puhtaasti ja tavattoman miellyttävästi.

Ilmari Myllysen näyttelemät kolme eri hahmoa Karamazovista alkaen ovat esityksen hallituinta kantavaa ja sydämemme valloittavaa roolinäyttelemistä. Hänen hienosti laulamassaan Syyspihlajan alla -tangossa ihmettelin vain sen turhaa liikekieltä.

Kaikkiaan tämä loistava maestro taitaa mitä vain musiikissa ja musiikista: siksi olisin halunnut juuri tässä suomi-venäjä -esityksessä hanurin kuuluvan muutaman kerran paljon nyt kuultua voimakkaammin orkesterin soundissa esityksen sovituksissa, kun muut soittimet tuntuivat vievän voiton mekaanisilla sävelvoima-vahvistuksillaan.

Ranssi Toiviainen toteutti tiukan tullivartijan ja näytelmän lavastekonstruoita avaavat kaksi hahmotelmatyyppiä sekä ennen kaikkea hillityn pirullisen Isä Hristoforos -näyttelijätaiturin luotettavina, erittelevinä luomuksina, joita on aina niin lumoavaa kokea, kuin myös hänen laulunsa pehmeän sympaattista sävyä.

Orkesterin jäsenet kantavat myös rooliluonnehdintansa esityksen kunniaksi kukin omalla persoonallisuudellaan. Heistä varsinkin

Astrid Blomqvist näyttelee musisointinsa lisäksi peräti neljä roolihahmoa tarkkavainuisesti ne eritellen. Pelkkä hänen kapteeni äksiisinsä on nautittavaa poljentotarkkuudessaan ja hänen tullivartijansa pistooliherkkyydessään sitä dekkarilta aina odotettavaa aitoa pelkoa herättävää uhmaavuudessaan. Blomqvist on kuitenkin se varma toinen täydellinen musiikkilaulaja kauniilla, ilmeikkäällä äänimateriaalilla ja sensuellilla heittäytymisellään: hänen soolonsa on yksi esityksen yksi musiikin kultajyvistä.

Esityksen laulut ja laulajat

Einari Toiviainen näyttelee edelleen myös taitavasti, mm. mystisen ennustukselliseen, vanhaan neuvostoliittolaiseen hän loi eteeristä aavemaisuutta.

Lavastusdekoraatiot nerokkaine avattavine luukkuineen toimii näppärästi, tehosteet ja äänentaso samoin, paitsi ensimmäinen puoliaika, jolloin puheäänen volyymi olisi jo vaatinut pykälän voimaa lisää eikä se täysin kuulunut jyrkästi nousevan katsomon viimeisille penkkiriveille. Puvustus on itse asiaa alleviivaavaa, ilmeikästä ja kekseliästä.

Kuuntelin koko Uskottu mies -teoksen Matti Röngän lukemana – kahtena eri päivänä – yhteensä yli seitsemän tuntia. Selkeästi, temperamentilleni sopivan hitaasti luettu romaani tuntui esityksen katsomisen ja esitysarvion kirjoittamisen edellytykseltä. Niin se olikin.