Heinola, residenssikaupungin harvinaiskulttuuria

Heinolan seminaarin arvorakennukset ovat vielä juuri ja juuri pystyssä.

”Heinolan seutu oli pitkään eränkäyntialuetta, jossa liikkui säännöllisesti metsästäjiä ja kalastajia. Pysyvää asutusta Heinolan alueelle tuli vasta Keskiajalla. Hämeen Härkätien varteen syntyi Vierumäen kylä, jota seurasi vakituisten asumusten synty Jyränköön ja Lusiin. Ensimmäinen kirkko valmistui pitäjään vuonna 1755.

Heinola nousi Pohjoismaiden kartalle vuonna 1776, kun kuningas Kustaa III uudisti lääninjakoa ja perusti uuden hallintopaikan, maaherran residenssin Heinolaan. Heinolasta tuli talouden ja hallinnon keskus, jonne ryhdyttiin rakentamaan hallintorakennuksia ja palveluja. Mahtikäskystä syntyneen residenssin asukasluku nousi 1800-luvulla jo lähelle tuhatta asukasta.”

Näin on Heinolaa aikanaan kuvattu kulttuurisena houkutuksena, keskeisenä suomalaiskaupunkina maaherroineen. Yksi Ruotsi-Suomen kuuluisimmista suomalaiskaupungeista sai sittemmin kuuluisan Heinolan kylpylaitoksen (1892) ja Heinolan opettajaseminaarin (1899) ja valtakunnallisen Reumasairaalan (1946) ja syntyihän siellä myös suomalaisen lyriikan poikkeuksellinen nero Uuno Kailas (1901).

Mitä tuosta residenssiydestä on jäljellä? Velkainen kaupunki, vailla kylpylöitä, seminaaria, Reumasairaalaa sekä maakunnallisia ja lääniin liittyviä hallintoviskaaleja – kaupunki, joka retuuttaa arvokiinteistöjensä rasittamana kurjuuttaan ja mennyttä arvokasta rakennuskulttuuriaan velkaisena kerjäläisenä.Vain raikasvirtanen Kymi-joki virkistää tummelmia kaupungin menneisyydetä sekä nykyisyydestäkin silmien ja ajatuksien täydeltä.

Taiteesta ja residenssiajoista siellä loistavat enää Taidemuseo ja Kaupunginmuseo Kivalterintaloineen sekä Käkisalmimuseo. Taidemuseolla on menneen ajan vahvaa residenssimerkitystä, se tarjoaa vaihtuvia näyttelyjä ympäri vuoden. Sen omia kokoelmia esitellään nk. Heinola-galleriassa, jossa on yksi harvinainen kirjastokokonaisuus-lahjoitus pysyvästi esillä – Ministeri P. J. Hynnisen kirjasto, lähes 5000 nidettä, jossa kirjaharvinaisuuksia, jopa kaksi kappaletta Kalevalan alkuperäispainosta. Spranger ja Henry Lönnforsin kokoelmat esittelevät eurooppalaista posliinia 1700–1900 -luvuilta. Taidemuseon saleissa kävellessä harvinainen historiallinen havina ja miljöötuntuma kahden korkean kakluunin muodossa viestii säilyneestä residenssiajan loistosta.

On siksi surrealistista kokea Heinolan historian loisto vasten moderneja abstrakteja taidemaalauksia talo täynnä: mennyt ja nykyaika läiskivät irvokkaasti toisiaan.

Näyttely: Maallisia iloja. Mari Rantasen maalauksia

Heinolaan kannattaa mielenvirkistykseksi mennä huumaavaa menneisyyttä ja käsittämätöntä nykyisyyttä kokemaan ja istahtaa vielä Kailaan Uunon patsaan reunalle, kentän viereen tuttuja säkeitä kertaamaan. Linja-autokyyti ei maksa Lahden seudun perusmaksua (3€) enempää! Ja museokortilla pääsee kaiken ylläkerrotun visuaalisen ja tunnelmallisen kokemaan.

Uuno Kailas

Pallokentällä

Näin: pallokentän laitaan

eräs rampa poikanen

oli seisahtunut alle

sen suuren lehmuksen.

Hän seisoi nurmikolla,

nojas kainalosauvoihin;

pelin tiimellystä katsoi

hän silmin kuumeisin.

Yli aurinkoisen hiekan,

johon lehmus varjon loi,

moni riemukas huuto kiiri,

moni kirkas nauru soi.

Pojat juoksivat notkein säärin

yli pallokentän sen.

Eräs seisoi hievahtamatta,

eräs raajarikkoinen.

Vaan hänkään totisesti

ei muistanut sauvojaan.

Oli haltioitunut hehku

hänen kalpeilla kasvoillaan.

Ilost’, innosta värähtelevän

hänen sieraintensa näin

joka kerta, kun maila pallon

löi puiden latvoja päin.

Rajaviivan takaa milloin

joku rohkeni juosta pois,

oli niinkuin lehmuksen alta

eräs myöskin juossut ois –

kuin jättänyt ramman ruumiin

olis sielu poikasen

ja syöksynyt kilpasille

kera toisten, riemuiten.

Hän askelen astui – mutta

kuin unesta havahtain

näki itsensä… Oikea jalka

oli kuihtunut tynkä vain.

Pojat juoksivat notkein säärin

yli pallokentän sen,

mut lehmuksen alla seisoi

eräs raajarikkoinen,

joka, ruumis tärisevänä,

iho harmaana kääntyi pois

kuin ruskean nutun alla

sydän pakahtunut ois.

Yhä riemukas huuto kiiri,

yhä kirkas nauru soi

yli aurinkoisen hiekan,

– johon lehmus varjon loi.

Kokoelmasta Paljain jaloin, 1928.