Kaisa Lundánin näytelmässä katsoja saa suuren määrän sytykkeitä oman elämänsä pohdintaan, omien sukujensa, läheistensä tabuihin ja vaitioloihin – kenties tavan kaikkien osallisten tulla rehellisesti, ainakin paremmin ja sydämellisemmin mukaan yhteiseen elämään jo ennen sen päättymistä.
Enemmän vielä Lundán koukuttaa meidät katsojalle jopa hauskaksi hupailuksi välillä käyvässä dialogissa. Henkilöhahmoissa hän avaa sitä, miten miltei helppoina kotivitseinä tekonauratamme toisiamme, pystymättä syvempiin, sielumme tukahduttaviin salaisuuksiin yltäviin keskusteluihin.
Lundán piirtää perheestä uudenlaisen kuvan suomalaiseen näytelmäkirjoitukseen – mykkyydellä lukitun, totuutta ja todellisuutta kiertävän perheidyllin, jollaisia niin monet perheistämme eri syistä ovat. Pienet ja suuret traumat ovat niiden taustalla suuren mustan aukon, oman sekä läheisen omantunnon ovien takana avaamatta. Lundán luo näytelmätekstiinsä myös keskeiset perheen nuoret voimakkaasti toistensa tunne-elämään kasvaneina ja perheen koossapitämiseen ja sisarrakkauteen luontevina, vilpittöminä ajattelevina, inhimillisinä käytännön ihmisinä.
Aino Kontisen vaaleanvihreät huonepinnat, lattiat ja tasot käsittävä lavastus pelkistää seiniinsä, oveensa, muutamiin seinäpiiloihinsa suomalaiskodin mistä tahansa eteläisen Suomen somista pikkukylistä tai jopa kaupunkien vaatimattomista kotimiljöistä. Lavastus laajenee kiinnostavasti myös näytelmän esineistöiksi, jossa kodin osalta televisio saa supisuomalaisen perheen ajankulun, yhteisen toimivuuden kiintopisteen. Esimerkiksi suomalainen häätilaisuus tarjoaa pienelle tarkoin rajatusti kutsutulle hääjoukolle, tasavertaisesti jokaiselle vaaleanvihreän, saman levyisen istuintason, koko suuren näyttämön leveydeltä upean näyttävästi täyttäen. Ehkä merkittävintä lavastuksen ja ohjauksen sekä näyttelijätyön yhteisvaikuttavuutta on kuitenkin koko vaaleanvihreän puhtaan kodin statussisältö, jota tulkitsee tekniikalla näyttämöä pyörittävä liike ja näyttämöä omalla väkivahvalla nuoruuden hartiavoimalla pyörittävä perheen ainut realisti, vahva Aki-nuorukainen avaten katsojalle eri näkymiä kodin tapahtumien suljetusta pikkupiiristä. Lavastukseen liittyy muutakin pikkusymboliikkaa, kun pariin kertaan katsojalle todistetaan mykkäkodin olevan tunnelmiltaan, tapahtumiltaan kuin pieni käsissämme ylösalaisin käänneltävä lasipallo, josta lumisateet aina putoavat alaspäin – pienten, vilpittömien lasten sitä käännellessä. Lavastus todistaa, ettei koti satumaisuudestaan huolimatta ole mitään satua, vaan meidän jokaisen kodin hengen, osin salatun, vaietun puheen ja puhumattomuuden, traumojen suurta ja tarpeellista aukaisemista koristepallon lailla ylös alas käännellen ja ajoissa – ennen kodin ja sen vähäisenkin onnen tuhoutumista.
Tomi Korhonen on ohjannut teoksen suuren näyttämön kokoiseksi – pieni suomalaiskoti on saanut sielultaan ja sanomaltaan tajuttavan olemuksen – muutamat joukkokohtaukset suorastaan loistavan koko estradin kattavan asemoinnin ja tunnelatauksen vaikkapa katsojan esityksen jälkikuvaksi liittääkseen – hääkohtaus ylinnä. Henkilöohjauksessa varsin kompleksisten – kuten äidin ja tyttären välit – henkilökuvien luonteet ja habitukset ovat löytyneet yhdessä näyttelijöiden kanssa, heidän mentaliteeteistaan taitavasti muotoutuneiksi ja katsojan ymmärrettäviksi, usein samaistettaviksi. Tarinassahan perhe pakenee surua. Sitä ei päästä kuitenkaan pakoon, vaan koko ajan tölvitään läheisiä, parhaita ystäviäkin. Näin ajattelin tämän teoksen ohjaajan pohtineen. Näytelmän tuloksena aloin katsojana tehdä omaa inventaariota perheen suruista ja onnettomuuksista. Varsin runsaasti niitä saa mukaansa myös Tomi Korhosen ohjaamasta yhtä aikaa itkettävästä ja kyynelten läpi naurattavasta esityksestä.
Lahden kaupunginteatterin oma näyttelijätaituruus lunastaa tällä kertaa teoksen merkittävimmät laakerit, näytelmän roolitöiden selkeydestä sekä karakterian nautittavuudesta.
Nenna Tyni Reettana näyttelee keskeisen, luotettavan ja rohkean persoonan yrittämään ensin keinotekoisesti perisuomalaiseen tv-kilpailujen viihteen pintaelämään mukaan, osallistumista stara-kilpailuun oikein televisioviihdeohjelmassa, tullakseen perheen toiveiden mukaan kuuluisaksi.
Tynin Reetan mukana voimme turvallisesti, neutraalisti, mukaan eläytyvästi heittäytyä koko esityksen henkeen, sen sisältöantiin, inhimillisyyden voimaan, joka on räjähtänyt palasiksi kodin järkytyksessä nuorimman yllättävässä kuolemassa.
Reetta ei ole kestänyt onnettomuutta perheen muuttuessa puhumattomaksi ja kylmäksi – varsinkin äidin luonteen ja realismin kadotessa. Reetta häipyy – ja palaa viiden vuoden kuluttua.
Tynin luonteva ote avasi koko tekstin inhimilliseksi, tajuttavaksi, hänen kauttaan välittyi elämän usein kohtalokkaat sattumalliset tunteet vaikuttavasti. Tynillä on sydämellistä, kuin piiloista lehahtavaa elämän voimaa elää hahmo, tavallinen nainen koko elämänkaaressa, murrosiän kahleista kuoristaan vapautunut aikuinen nainen tyyntyneessä realismissaan, Nenna Tyni esityksen upeasti tulkitsemassa tähtiroolissaan!
Markus Järvenpää näyttelee isovelihahmoonsa arkisen, realistisen ja järkevän ihmiskuvan sekä nuoruuden voimakkaan henkisen ja ruumiillisen taidon yrittää selvitä maailmassa omilla ja rakastamansa sisaren hyväksymillä periaatteilla kestää teennäisen perheensä ulkokuoren sietäminen.
Aikuiset ovat muuttuneet tapahtuneessa onnettomuudessa sietämättömiksi ja täysin pinnallisiksi keskeisissä perheen kontakteissa. Viiden vuoden jälkeen tunnelma kodissa on miltei kaoottinen suuttumuksissa, äkkipikaisuuksissa ja tuloksettomissa, kuihtuneissa kontakteissaan.
Tapani Kalliomäki tulkitsee perheen mieshahmon, isäpuolen, elämän tärkeimmäksi ulkonaista kuuluisuutta jäsenilleen tahtovaksi, pintapuolisuutta ja julkista mainetta hamuavaksi hahmoksi. ”Tässä talossa suru on sakeampaa. Ilon aiheita ei ole vallalla. Sinä olet löytänyt tiesi, se on kuuluisuuksien tie. Tuollainen taiteellisuus – te olette äitinne lapsia. Meitä tavallisia tallaajia me muut,” hän antaa varovaisen suitsutuksen ja heti kohta painii vaimonsa kanssa lattialla ja peittää oman tuskaisuutensa viinahoipertelulla.
Liisa Vuori luo perheen äidistä mieleltään sisäisesti järkkyneen ja neuvottoman, ulkokuoreltaan kylmän ja suunnitelmallisen tuntuisen naisen, jolle miltei kaikki tuntuu olevan enää vain julkisella pintatasolla arvokasta. ”Kyllä me on aina sanottu, että lapsista voi tulla mitä vaan. Reetta on laulanut ihan pienestä pitäen, että onhan sitä sentään eroa, että onko siitä tulossa uraa vai vaan taitoa harrastaa sitä mitä haluaa.” Vuori näyttelee tarkasti ja terävästi kaksitasoisen äiti-hahmonsa. Nopeassa hetkessä, kun Reetta ilmoittaa suutuspäissään tulleensa täysin ala-arvoiseen kotiinsa viisi vuotta emmittyään, äiti suuttuu täydellisesti ja painuu isä-hahmon syliin päiviksi lohduttautumaan. Lopulta äiti ja tytär -suhde saa kauniin lämpimän kohtauksensa, kun äiti sulkee apua pyytävän Reetan syliinsä ja sydämelliseen halaukseensa.
Jari-Pekka Rautiaisen Mauno-roolille on annettu suoranpuhujan osuus, tuoda tämän perheen todellinen trauma – lapsen hukuttautuminen – realistisena pöydälle käsiteltäväksi. Tällä kohden näytelmä muuttuu suureksi tragediaksi, perhe alkaa tyhjentyä jännitteistään ja pinnallisuudestaan. Rautiaisen näyttelijätyö yllättävän suorapuheisena vuodatuksena vie teoksen sisällön taitekohtaan vakuuttavan tinkimättömänä tulkintana.
Aurora Manninen luo kolmen roolin muodossa vitaalista teatteria, ja niistä hurmaavimman, ainutlaatuisen keskeisen TV-kilpailuorganisaattorin oivallisen originellin hahmon, koko Suomen televisiokansan tunteman tv-juontajan huipputyypittelyn, viihteen glamourilla ja säihkeellä kyllästetyn pakkauksen vailla vertaa.
Jori Halttunen tekee eläytyneitä luonnerooleja useisiin eri hahmoihin – Reetan eks-poikaystävän, TV-kameramiehen ja papin persoonat, joista varsinkin viimeisin on suureen perhetragiikkaan aina tarpeellista ja tarvittavaa farssiliennytystä, näytelmän tunnelmatapeista ulospursuvaa suurenmoista komiikkaa hääilon katteeksi.
Henna Wallin tuo perhetuttuna opiskelijana lisää näytelmän henkilögallerian suomalaisuuteen ja perheen tarpeellisiin harvoihin musikaalisiin ystäviin kuuluvaa inhimillisyyttä.
Teoksen lapsinäyttelijät (Kaarlo Hirviniemi/ Oiva Saari) saavat tärkeillä pikaisilla käynneillään estradilla kääntää koko vakavan perhenäytelmän ja perheanalyysin perheenjäsenten kaaret ulottuvaksi vanhuudesta lapsuuden vilpittömiin, rikkoutuviin lasisiin lumisadepalloihin saakka.
Uusi mykkäkodin perhe, on saanut suomalaisen näytelmän läpivalaisun ja kotia kohdanneen kuoleman jälkeisen uudelleen rakentamisen henkiset voimat sekä asenteiden muuttamisen alun. Se puhuttaa meitä varjelemaan sisäistynyttä kodin henkeä, jopa sukuun kuulumattoman vihityn puolison kodin onneksi torjumaan. Pintahuumorillaan tulkinta naurattaa (ironisen) makeasti esitystä seuraamaan, trauman aiheuttaneen krematoriojätteen pussin puhkaisemaan ja kodin siunaukseksi lattioille tuhkan levittämään. Tragiikallaan se velvoittaa meitä jokaista: tänä sotaisena aikana elämänympäristömme rauhattomuus, epäselvyys ja epämääräisyys voivat kätkeä ja kuin piilottaa perheen tärkeimmän – yhteisyyden ja perherakkauden.
Tule kotiin, tähtityttö!
Kantaesitys 11.10.2025 Lahden kaupunginteatterin suuri näyttämö
Käsikirjoitus Kaisa Lundán
Ohjaus Tomi Korhonen
Lavastus Aino Kontinen
Pukusuunnittelu Suvi Kajas
Valosuunnittelu Jouni Nykopp
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen
Valokuva Aki Loponen
Rooleissa Markus Järvenpää, Jori Halttunen, Tapani Kalliomäki, Aurora Manninen, Jari-Pekka Rautiainen, Nenna Tyni, Liisa Vuori, Henna Wallin sekä lapsiavustajat Kaarlo Hirviniemi / Oiva Saari
https://lahenuutisia.fi/2025/10/08/lahden-kaupunginteatteri-tule-kotiin-tahtitytto-2/