Kari Kitunen paljolti lahtelaisessa teatterikentässä viimeisen seitsemän vuoden aikana esiintynyt – taitava näytelmäkirjailija, etevä ja monipuolinen näyttelijä sekä eri teatterien hallinnoissa mukana ollut persoonallisuus – on Liljankukka-teoksellaan tämänvuotinen 300-sivuisen suomalaisromaanin täysverinen esikoiskirjailija.
Liljankukka elää suomalaista yhteiskuntaa seitsemän vuoden erän (1945-52) ja vie lukijan ajatusaskeleet Viipurin Johanneksesta, Tampereen, Nastolan, Lahden, Helsingin ja lopuksi Haapamäen asuinmaisemiin henkilöittensä mukana tarinaansa seuraamaan.
Kiinnostavin ja onnistunein, moderneinkin teoksessa on sen helppolukuisuus ja jäsentely. Romaanin lukijalle Kitunen suo kirjansa rakenteella sujuvaa tekstiä ja myös kirjankirjoittamisen kiehtovaa uudistamista. Liljankukka-teoksen yli 50 lukua, kaikki on kuin punnittu sopivan mittaisiksi yhden kahvitauon pituiseksi lukutuokioksi. Nuo kymmenet luvut on kirjoitettu peilimäisesti kahden eri henkilön vuoropuheluksi – Annin ja Aarnen vuoronperäisiksi ajatelluiksi ja kertomiksi tarkoin ajankohtaan sidotuiksi päiväkirjamaisesti päivätyiksi luvuiksi. Kun seitsemäntoistavuotias Aino on kertonut koko ensimmäisen luvun asioistaan, Aarne jatkaa omassa luvussaan samanaikaisista elämänkokemuksistaan. Näin vuorotellen nämä kaksi eri henkilöä, perinteisen naisen ja perinteisen miehen näkökulmista välittävät omia tunteitaan, läheistä lapsuuttaan, nuoruuttaan, elämäntehtävähaaveitaan, seurustelukokeiluonnistumisiaan ja ongelmiaan, opiskelupyrkimyksiään, työtään, läheisiään – tapahtumia aluksi kuin toisistaan tietämättä, toisiaan tuntematta, mutta mielenkiintoisen käänteisesti peilimäisen rinnasteisiksi tarinaansa ja henkilökuviaan, jatkosodan jälkeistä suomalaisen arjen nuoruutta ja toimeentulon maailmaa valottaen.
Komean tutusti, monille lukijoille nostalgisestikin kirja tuo päähenkilöittensä mukana juuri sodat käyneen suomalaisköyhyysajan vastapainoksi suomalaisen yhteiskunnan peruspilareita, kuten valtiollisia työnantajia Valtion Rautatiet ja Postin kansakuntamme ihanteina luotettavina työnantajina ja nostaa vielä sukupuolierottelevasti ruumiillisen miehen työn rinnalle siistin konttorityön, hoitotyön, jopa toimittajan ammatin naisten haaveiksi.
Kari Kitusella on taito kuvata erityisesti romaanin päähenkilöksi luku luvulta kasvavaa Ainoa, hänen sekä hänen naisystäviensä olemusta, tunteita, vartaloita, luonteita ja sensitiivisiä reaktioita hämmentävän vakuuttavasti. Kirjailijan termeistä tuntuu kuin naiskehon tuntija ja muotitaitelijakin välillä olisi kuvausten takana. Teksti pystyy heittäytymään naisen sielunelämään, seksuaaliseen nautintoon miesten sylissä kadehdittavan aidosti. Alkujakson jatkosodan jälkeiset tapahtumat, kirjeseurustelut, iskelmät, tietenkin vievät suomalaisen lukijan tuonne haavemaailmoiden sumuisiin taivaisiin, nyyrikkilehdistön kaltaiseen seksuaaliseen viihteeseen kokeiluillaan, kokemuksillaan ystävien ennustuksilla, tavallisen kansalaisen pohdinnoilla.
Myrskyisän, paljolti tuohon kirje-elämään ja harvoihin puhelinsoittoihin perustuneen aikakauden seurustelutavan ja niistä kehittyneet, odotettujen harvojen tapaamiskohtausten kuvaukset saavat kirjailijalta useimmiten vahvasti patoutuneisiin tunteisiin ladatut intiimin todentuntuiset kuvauksensa. Kitunen pistää tietenkin ihanan nuoruuden innolla överiksi tulkitessaan ja kertoessaan sekä Ainon että Aarnen ajatuksia ja seurustelua, vasta parisuhteita kokeilevaa nuoruutta ja sen sekavuutta, saati kuvatessaan naisen seksuaalista nautintoa vaipua hurmioonsa miehen käsissä ja käsittelyssä.
Suomalaisen tavallisen perheen lastenhankinta, ansiotyö, riidat, mustasukkaisuudet, toisiinsa kyllästymiset tuovat mukaan sopivan määrän perheonnen perinteistä arkea, vasta heräävää sosiaalihuoltoakin noilta vuosikymmeniltä tavallisen suomalaisen elämään romaanin kerronnan ankkuroidaksemme.
Lukijan vainu on altis ja pystyy niin tapahtumien paikkakunnista, kuvauksista kuin myös kirjailijan ajatusten suurenmoisista kuvitelmista päätyä teoksen monilta osiltaan saaneen vaikutteensa hänen omasta elämästään ja läheisistään.
Suomalaismentaliteetin ihmisilleen Kitunen luo totuudenmukaisimmin varjostamalla heidän nuoruutensa ja lapsuutensa evakkokauheuksien kokemukset vielä aikuisuuden jo koittaessa painajaismaisilla muistumilla. Kirjailija tuo dramaattisen voimakkaan kokemuksen sota-ajan jälkeisen köyhän Suomen vaurastumisesta sen ainoalla mahdollisella keinolla – mustalla pörssillä: miltei lähes epätodelliseksi kauhuromaaniksi teoksensa nuo traagiset luvut, elämän rotkoiset vaiheet meille välittäen.
Muodikkaan, mutta jänteikkään henkisen säikeen romaanin alusta loppuun saakka tuo aikakauden laissa kielletty rakastuminen ja eletyt sekä elävät kohtaukset samaa sukupuolta kohtaan – tuossa teoksen jännite, voima ja todentuntu on kenties koko romaanin vahvinta tunnepohjaista, sielunsisäistä tendenssiä, ystävien kahdenkeskisen suuren salaisuuden varjeltua aitoa herkkyyttä.
Liljankukasta saisi mainion kuunnelman jo sellaisenaan mitään dramatisoimatta tai perinteisen radioajan 1940-70 -luvuntapaisen jatkosarjakuunnelman viisitoistaminuuttisine jaksoineen, varsin seurattavine, mielikuvituksellisine käänteineen. Teos olisi myös nykyaikainen kuunteluelämys luettuna lukuversiona.