Minna Rytisalon palkittuun romaaniin perustuva näytelmä Lempi on dramatisoitu Sodankylässä syntyneen ja Kuusamossa asuvan Minna Rytisalon samannimisestä esikoisromaanista (2016). Esitys sisällöltään, ohjaukseltaan, näyttelijätyöltään, lappilaiselta näyttämövisualisoinniltaan muodostui avaran, aavan jänkäisen Lappimme täystunnelmaiseksi aikamme esittävän puheteatterin harvinaisen hienovireiseksi, vaikuttavaksi tilitykseksi pienen, syrjäisen perhekunnan elämästä sodan aikaansaamien yllättävien ratkaisujen todellisuudessa.
Kolmen vahvan näyttelijän tiheätunnelmaiseksi, kiinteäksi ja koskettavaksi draamaksi tekee esityksen dramatisointi ja esityksen ytimeksi paljastuva uussävyisen tuore, kiehtova näyttämöpuhe: se ei ole rooleiksi kirjoitettua perinteistä dialogia, vaan jokaisen läsnä olevan rooliluomuksen suusta pulppuavaa kirjan epiikan kertomista, rooliin liittyvän henkilön sisäistettyä ajattelua. Puhe tuntuu täyttävän koko esityksen, mutta niin taitavasti näyttelijälle kirjoitetulta sanomiselta, hyvältä, ilmaisevalta, jokaisen rooliluomuksen suuhun sopivalta, että näyttämö on täynnä eläviä ihmisiä elämäntoiveineen ja pettymyksineen – vaikkei heitä näyttämöllä olekaan kolmea enempää.
Näytelmän yhteiskunnallisissa kehyksissä sota tuo sen ensin Suomen Lapin sodan aikoihin (1944-45), vie perhekunnan miehen sotaan ja toisen siskoksista Lapin miehittäneen Hitlerin miesten mukaan ensin Norjaan töihin, sittemmin vielä Saksaan. Tositarina heijastaa sisältönsä sodan arvaamattomilla seurauksilla tähän päiväämme entistäkin koskettavammin kaikkialla maailmassa. Se kertoo ihmiset lähentävästä rakkauden voimasta ja elämänpyrkimyksistämme, jotka sota sekoittaa riistäen meidät eroon toisistamme ja seuraukset ovat arvaamattomat. Elämäntavoitteemme murentuvat, elämämme yhteisissä pyrkimyksissä petymme ja alamme elää arkeamme kuin yksin ajatuksinemme – oman elämämme sivuhenkilöinä. Pienessäkin yhteisössä syntyy osallisten ja osattomien taistelu mielekkäästä elämästä – näin myös Lempi-näytelmässä.
Ursula Salon näyttelemässä Siskossa on esityksen voima, vauhti, raikkaus, käytännön ja olosuhteiden realismi ja ihmisluonteen vilpitöntä herkkäuskoisuutta. Hän Sisko-roolissaan todistaa sodan mielettömyyden muuttavan oman ja toisten ihmiskohtalot. Roolityöstä välittyy meitä kaikkia aina elähdyttävä synnynnäinen elämän iloinen touhukkuus ja riemukkuus, rakastumisen ihmistä uudistava voima, jota kannattelee unelmatapainen usko kaiken muuttumisesta vielä paremmaksi suurten vaikeuksienkin jälkeen, toisaalta Salon luoma pettynyt ja petetty ihminen paljastuu sieluihimme saakka koskettavaksi – sodan rikkoneen ihmisen naiivin pyyteettömän pinnallisen onnen kokeneen valheellisen todellisuuden.
Sauli Suonpää Viljamina näyttelee miltei hurmaavan myhäilevän, suomalaisen perusmiehen elämän tavallisuutta, onnellisen perheen perustamisen ja miehen onnentunnetta juurikaan salaamatta. Suonpään näytteleminen on äärimmäisen keskittynyttä, luontevaa läsnäoloa elämän pienten ilojen hehkuun ja elämän toiveikkuuden korkeuksiin – mutta sodan jälkeen, sen hajalle repimän, päämäärää vailla olevan ihmisen masennuksen syvyyksiin saakka, pelottavan omasisäisesti, vahvasti eläytyneenä, herkästi ja antaumuksella suhteissaan pieniin toivonrippeisiin takertuen.
Vappu Nalbantoglu tekee osattomasta Ellistään kaikessa, unelmissaan epärealistisen, salatussa onnentunteessaan ja arkisuudessaan luontevan lähimmäisrakkauden täydellisen hahmotelman. Samalla hänestä välittyy esitykseen vahvaa sisäistä pienen perhekunnan taka-alalla kytevää, tulehduttavaa jännitteisyyttä, jonka sotainen maailmantilanne, yksilön pakostakin itse tukahduttamat tunteet nostavat keskiöön. Jotakin perinteistä lappilaista ratkaisua ja luonteenlaatua Nalbantoglun tulkitsema Elli välittää pohjois-suomalaiseen ihmisluonteeseen muodostuneeksi ominaisuudeksi – väkivaltaisella ratkaisullaan.
Upeat kankaiset, elävät luontointeriööriheijasteet ja tapahtumien koko teosta sävyttävät suuren näyttämön täyttävät taustat varsinkin syvien suurten vesien ja miltei karrelle karsituin suomaisemin mustavalkoisten tyrskyjen ja raivoavien sodan äänien ajankuviin meidät kytkien. Tuo äänimaailman enteellisyys variaatioineen on koko ajan läsnä kohtausten ilmapiirejä taitavasti allegroiden. Selkeä puvustus, niukka rekvisiitan viitteellisyys tuovat esitykseen tarvittavaa kauneutta, pelkistystä, karheutta ja suomalaista syvyyttä.
Kokonaisohjauksessa suurehko lava näyttää avaran väljältä, mutta esityksen tunnelmien väkevyys, voima, rakkaus ja pettymys todentuvat niin inhimillisen vaikuttavasti näiden kolmen hahmon täyttäessä elämänpyrkimyksillään ja elämänonnettomuuksillaan tuon karun pohjoisen kolkan koko maailmanpiirin.
Suomen Lapin tunnelmat sotiemme tärkeinä ihmisten tunteiden ja rakastumisten tilityksinä saavat Helsingin Kaupunginteatterin Lempi-näytelmässä hienon tulkinnan – niille, jotka asioista ovat jo lukeneet ja erityisesti niille, jotka eivät koskaan niiden todellisuudesta ole mitään tienneet.
Kuva Otto-Ville Väätäinen
TYÖRYHMÄ
Alkuperäisteos: Minna Rytisalo
Dramatisointi: Miika Muranen ja Sinikka Sanelma
Ohjaus: Miika Muranen
Lavastus: Projisointi- ja pukusuunnittelu sekä lavastuksessa käytetyt kuvat ja videot Reija Hirvikoski
Autenttinen sotavideomateriaali: Kavi
Valot: Kari Leppälä
Sävellys ja äänisuunnittelu: Aleksi Saura
Naamiointi: Tuula Kuittinen
Rooleissa:
SISKO, Lempin sisko Ursula Salo
VILJAMI, Lempin aviomies Sauli Suonpää
ELLI, Lempin ja Viljamin piika Vappu Nalbantoglu
Äänirooleissa:
LEMPI, Krista Kosonen
LEMPIN JA SISKON ISÄ Risto Kaskilahti
AARRE, Lempin ja Viljamin lapsi Alvar Paloniemi
ANTERO, Lempin ja Viljamin ottolapsi Lenno Paalanen
MIEHET LÄÄKÄRINTARKASTUKSESSA, Pekka Huotari, Jouko Klemettilä
VUORIMAA, kuulustelija Miika Muranen
YLILÄÄKÄRI, Santeri Kinnunen
NAISET KADULLA, Helena Haaranen, Leenamari Unho
NAINEN VIDEOLLA, Paula Miettinen