Lahden Kaupunginteatterin syys- ja kevätnäytäntökausien kokonaisuus on ihailtavan monipuolista teatteria – kaikkiaan kahdeksan oman ensi-illan tarjoavaa näyttämötaidetta ja vielä tässä luettelemattoman vierailuesitysten merkittävän sarjan täydentäessä teatteritalomme tarjontaa.
Lauri Maijala:
”Tuomo Rämö Lappeenrannasta tulee ohjaamaan kotimaisen kantaesityksen ONNEKKAAT Pienelle näyttämölle (joka ei ole mikään pieni, vaan Q-teatterin ja Helsingin kaupunginteatterin Pienen sekä monen teatterin Suuren näyttämön kokoinen esityslava). Kotimainen näytelmä siksi, että me kaikki tunnemme sen aiheen itse jollakin tavalla kokeneemme, elimmepä tätä aikaa aikaisemmin tai nyt juuri tässä yhteiskunnassa.”
Tuomo Rämö (videoyhteydellä tiedotustilaisuuteen):
”Esitys sijoittuu 1980-90 -luvusta nykypäivään. Se käsittelee luokkanousua ja sen vaikutuksia perheyhteisöön. Esityksen tyylilaji on tragikomedia, uskaltaisin sanoa, että on koskettava ja hauska. Elämänmakuinen on hieman tylsä termi, mutta tämä perhe kohtaa juuri niitä samoja asioita, joita jokainen perhe saattaa kohdata. Tämä siis sopii kaikille, jotka ovat joskus olleet perheenjäseniä,” Tuomo Rämö naureskelee.
Lauri Maijala kertoo vielä oman ajatuksensa tulevasta teatterimme kevään 2025 kantaesityksestä:
”Tekstissä katsoja havainnoi aika mennyttä aikaa, joka on koko ajan tässä meillä vielä läsnä, kun katsoja tulee itse siihen ikävaiheeseen, että vanhemmat ovat vanhenneet sellaisiksi, että lapsi alkaa nähdä heidän koko elämänsä. Miten he osittain yltävät elämän toiveisiinsa, usein vain niiden haaveiluun. Tai tajuavat omat huolensa, oman surunsa ja luonteenpiirteensä, mitkä ovat virheitä ja esimerkiksi tajuavat niiden estäneen yhteisen perheen onnistumisen mahdollisuuden. Ja sen ymmärtämisen, että onko kaikki ollut tai onko kaikki olemassa vain huuhaata ja miten pitää elää olematta katkera.
Tämä aihe lähti siitä, kun tämä nykyinen sukupolvi tulee olemaan sellainen, että sillä on vähemmän rahaa, vähemmän omaisuutta käytössä kuin edellisellä sukupolvella, pitkään aikaan kuin meillä, ja sen vaikutuksista me ei edes tiedetä, sen vaan, ettei hyvinvointi enää lisäänny. Tässä näytelmässä on jotakin semmoista uutta klassista ennustettavuutta, etääntymistä siitä tyypillisestä päivänpolitiikasta. Tematiikaltaan näen sukulaissielua Porvari Aatelismiehenä -teokseen. Pikku porvari, joihin itsekin kuulun antiikkineini, 200 euron sähkölaskuineni, suuren asuntoni, kahden autoni ja suuren palkkani perusteella, jonka joka kerran saadessani olen juuri jo ollut peeaa, enkä siis osaa käyttää sitä yhteiskunnanpalkkiota, mikä minulle kuuluu.
Porvariuteen nykyisin myös kuuluu, että perheeseen hankitaan valkoinen sohva, mutta se aina peitetään joillakin lisäkankailla, koska se ei saa tahraantua se valkoinen sohva. Eli voi tulla monen käyttövuoden jälkeen lapsille yllätyksenä, että meillä onkin valkoinen sohva ollut koko ajan, koska sitä ei ole voinut missään vaiheessa näyttää, että jokaisessa perheessä pitää olla valkoinen sohva. Aikaisemmin se oli piano porvariskodeissa… että meillä soitetaan, meillä musisoidaan, vaikka sitten se jäikin ensimmäisen Aaronin jälkeen sinne pölyttymään.
Tämä Pienen näyttämön pieni perhe on tiukka perhedraama.
Perheen vanhempia, Tuulaa ja Markkua, esittävät Lumikki Väinämö ja Mikko Jurkka ja heidän lapsiaan Sannaa ja Mikaa Nenna Tyni ja Markus Järvenpää, joka vierailee Lahden kaupunginteatterissa ensimmäisen kerran, mutta on työskennellyt paljon ohjaaja Tuomo Rämön kanssa.”
Kotimainen kantaesitys Onnekkaat, koskettava perhedraama 1980-90 -lukujen Suomesta ja talouden vallasta on ensi-illassa lauantaina 25.1.2025.
Viimeisimpänä ja vähäisimpänä tämä oma ohjaukseni. Vaikka tunsin jo olevani hieman väsynyt, niin kyllä mulla tuli vielä intuitio, että kyllä mä vielä yhden teen keväällä. Siinä on jotain, kun on tällainen ympäristö, niin voi tajuta, että on mahdollisuuksia.
Kun teatterilta toivotaan kuitenkin jokaiselle jotakin, mutta sitten, että se mitä me tehdään täällä, että meidän ei tarvitse tinkiä siitä linjasta, mikä me on valittu. Me tehdään sellaista teatteria, mitä muualla ei sellaisena saa nähdä kuin vain täällä. Mutta otetaan ikäkausittain ohjelmistomme huomioon. Yksi porukka, mikä monesti jää jonnekin katveisiin tai väärinymmärryksiin, niin heitä löytyy, heidän edustajiaan on paljon tuolla Trion kulmilla, elikkä nuoret ja siis meillä on irlantilaisen Enda Walshin Disco Pigs Aleksi Milonoffin hienosti kääntämänä, minkä ohjaan ja jossa päärooleissa näyttelevät Miikka Wallin sekä Vilma Kinnunen. Näytelmä, joka on kirjoitettu 1996 ja josta on tehty aikoinaan jonkinlainen kulttimainetta nauttinut elokuva – niinpäin siis, että ensin oli näytelmä ja sitten siitä tuli elokuva.
Mikä tämä juttu sitten on? Tämä on 1½ tunnin – tunti kahdenkymmenen minuutin – riippuu rytmistä, päivästä ja näyttelijöistä, uskaltaisin sanoa väliajaton syväsukellus siihen, miltä tuntuu olla nuori ja ehdoton. Ja että samaan aikaan on hirvittävä, hirvittävä sisäinen palo toteutua; rakastaa, tulla rakastetuksi, kokeilla uusia asioita, samaan aikaan kaivata kosketusta, kaivata halaamista, kaivata rajoja ja näköala on koko ajan vähänkuin näköalattomuus tulevaisuuteen, se ei näy se kuuluu nuoruuteen sillä tavalla, joku ajattelee – no vuoden kuluttua uudestaan, vuosi on koko elämä, kuten pikkuvauvalle muutama sekunti ja vanhukselle koko elämä – samanmittaiset.
Teos kertoo samaan aikaan syntyneistä, samassa sairaalassa syntyneistä kaveruksista, jotka ovat tutut jo sieltä synnytyssairaalasta. Heidän perheensä ja he asuvat sattumalta naapureina ja leikkivät lapsena toistensa kanssa ja nimeävät toisensa Possuksi ja Kisuksi. Ja Kisu ja Possu ovat erottamattomat. Mikään ei voi meitä erottaa. Aina on Possu ja Kisu.
Tämä näytelmä sijoittuu muutaman päivän ajalle: he odottavat 17-vuotissyntymäpäiviään. Ja he aikovat juhlistaa niitä oikein kunnolla. Se mitä me nähdään alussa, on toisiinsa symbioottisesti kietoutunut nuoripari, joka ei ole missään parisuhteessa, vaan ottaneet toisensa niin tiiviisti, että ovat luoneet oman kuningaskuntansa, oman valtakuntansa, jonka säännöt he myös ovat luoneet ja niitä sääntöjä he noudattavat. Heistä on tullut väkivaltaisia, hakkaavat ihmisiä, varastavat kaupasta, käyttävät runsaasti alkoholia, ihmiset vaihtavat kadunpuolta kun he kulkevat ohitse, ja heistä tämä kaikki on vain hauskaa, sitä mikä saa veren virtaamaan, että tuntuu, että elämä tuntuu elämisen arvoiselta. He eivät edusta sosiaalista alaluokkaa, vaan täysin keskiluokkaisia, täysin ok.
Viimeisestä ja ainoasta suomalaisesityksestä Helsingissä näytelmä on suomennoksessa käännetty, asumaan Helsingissä, ja me kääntäjän kanssa nyt sijoitamme sen Lahteen ja mietimme, mitkä täällä ovat samanlaiset vastaavat paikat, sillä se kaupunki tuntee vielä ne pimeät kujat, nopeat vauhdit.
Mutta niin kuin me tiedetään, että elämässä mikään ei ole pysyvää, niin ei ole myöskään Possun ja Kisun ikuisuus, vaan siinä alkaa käydä näin, että Possu (tämä poika) huomaa olevansa korviaan myöten rakastunut tähän Kisuun. Ja Kisu ei ole rakastunut Possuun, Kisu haluaisi jotain ihan muuta. Ja yhtä-äkkiä se jatkuva hakkaaminen ja väkivalta alkaa tuntua väärältä. Ja aikuisuus alkaa tapahtua. Ja tämän hyväksyminen, tämän, jota luultiin ikuisuudeksi, sitten kun se saa ne säröt, niin tapahtuu hirveitä. Sitä ennen ollaan baareissa, mennään pummilla busseissa, lauletaan karaokea, mennään Vesijärven rantaan katselemaan auringonlaskua, puhutaan rakkaudesta – rakkaus on kuulemma sinistä, ja katsellaan lemppareita televisiosta ja siis eletään täysillä ja aletaan vähitellen aavistaa, että jonain päivänä tulee se päivä, jona me ei enää olla yhdessä, se on se viimeinen päivä.
Se on helvetin hauska teksti. Se on tosi törkeä teksti ja ehdottomasti suunnattu nuorisolle, sillä tavalla, että nuorisossa mietitään paljon seksiä ja väkivaltaa ja tässä näytelmässä on paljon seksiä ja väkivaltaa, ei alastomuutta, mutta se on mielessä, niin kuin ihmisillä on tuossa iässä. Ja se hämmennys, minkä se tuottaa myös.
Vilma Kinnunen ja Miikka Wallin ovat kauhuissaan, että eiväthän he ole riittävän nuoria, 17-vuotiaita, että ..
On luettu jo näytelmä läpi ja siitä tulee semmoinen, jonka minä just haluaisin tehdä. Jos ajattelette joitain brittiläisiä kaupunkeja ja niiden kujia, joissa tapahtuu – niin tämä on sellainen näytelmä, jossa itkettää. Lavastan myös tämän näytelmän.
Tämä on tavallaan myös kokeilu siitä, että me voidaan tehdä erimuotoisia, erikokoisia juttuja…sillä tavalla tästä tulee teatteriimme ihan täyskokoinen esityskokonaisuus.
Kun saatiin Tiitiäinen, niin meiltä vielä puuttui 12-17 -vuotiaiden ohjelmisto-osuus ja tällä saadaan se. Tämä on kerran esitetty Suomessa – Helsingissä Kaapelitehtaalla Akseli-ensemblena vuonna 2007.
Näytelmän Disco Pigs ensi-ilta on Pienellä näyttämöllä keskiviikkona 19.2.2025.
Artikkelin esitystyskuvat: Tommi Mattila
https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelmisto-liput/esityskalenteri/