Kategoriat
taide teatteri

Lahden Orlando – hurmaavaa Virginia Woolfia

Leonard ja Virginia Woolf

Odotin kulttuurijännittyneenä Lahden kaupunginteatterin filosofi-ohjaaja Tommi Kainulaisen sovittamaa, itsensä Virginia Woolfin alkuaan kirjoittamasta Orlando-romaanista tehtyä näytelmää. Olin lukenut Kirsti Simonsuuren äärimmäisen rikkaan, sanavarastoltaan pohjattoman vaikuttavan mielikuvituksellisen käännöksen lumoissa, miten Orlandon kirjoittaja romaaninsa ensilukijaksi oli saanut toisen kirjallisen naisneron, sydänystävänsä, rakastettunsa Vita Sackville-Westin muutama kuukausi ennen kirjan ensipainosta vuonna 1928.

Kapteeni, Orlando ja Virginia

Lahden Kaupunginteatterin Pienen näyttämön Orlando-näytelmää, sen lavastusta, tunnelmaa, värejä, satumaisuutta hallitsi väkevän kaunis luonto – Tiina Hauta-ahon muhkea, upea, koko näyttämön täyttävä ikivanha, vahva Tammi kehystää koko esitystä vahvoilla juurillaan ja lehvistöllään. Hauta-ahon eri aikakausia tulkitseva ilmeikäs  puvustus, Harri Peltosen ja Tatu Virtamon herkkyydellä ja intensiivisyydellä toimivat valo- ja äänimaailmat täydentävät teoksen ehjän valmiiksi, yhtäaikaa väkeväksi ja kauniiksi teatteriatmosfääriksi.

Lahden teatterillinen sovitus Orlando alkaa somasti, kun sen kirjoittaja Virginia Woolf  ja hänen rakastettunsa Victoria Sackville-West istuvat tuon inspiroivan tunnelmaisen Tammipuun alla ja filosofoivat elämästä, rakkauden ja ajan merkityksestä. Sovituksen aasinsillalta heidän ajatuksensa lentävät kauas lähihistorian aikalaiskehitysjaksoihin ja he päättävät näytellä Orlandokirjan teatterileikin koko teoksesta. Orlandoksi Virginia valitsee Vita-rakastettunsa. Näin alkaa lahtelainen sovitus ja kuin sen takeeksi Woolf seuraa tarinan yksityiskohtia, niitä tarkkaillen ja niistä toisinaan huomautellen.

Tärkein, aikanaan jo julkinen, naistenvälinen rakkaus, Vitan ja Virginian tunneyhteys ja siihen liittyvä vahva rakkaus leijuu katsekontakteissa jännittyneenä tunnelmana ja syttyy esityksessä pariin kiehtovaan liekkiinsäkin.

 

Vilma Kinnunen näyttelee raikkaasti, sydämellisesti, rakastuneen Virginia-kirjailijansa. Hän seuraa tarkkaan Orlandon kulkua analyyttisen viileästi noiden maailmankehitysten aikakausina, johtaa omalta näköalapaikaltaan tarinan toimintaa ja vaihtaa yllättävästi – kuten ohjaajat – taas aikakautta Orlandon kulkea ajanvirrassa eteenpäin. Kinnusen roolissa ja sen tulkinnassa on timanttia järjestelmällisyyttä, lohdutonta kirjeen raastavaa odotusta rakkaimmaltaan ja pakahtuneen ihmisen sieluntäyttä rakkaudentilitystunnetta koko esityksen voimaksi.

 

Aurora Manninen joutuu muuntumaan hetkessä Vita-nimestään Orlandoksi, mieheksi 1600-luvun periaatteiden ahtaan puritististen moraalivaateiden mukaan. Mannisen luonteva rakastuneen Vitan alkukohtauksen lämmin tunne välittyy katsomoon nyt näyttelijä Orlandona, väliin renessanssisen rehevänä, toisinaan kovin kiireisenä eri aikalais-asuun pukeutuneena Orlandona, toisinaan taas kuin näyttelijä muutaman askelen haluaisi olla ajanvauhdissa jäljessä, nauttiakseen aikakaudesta, sitä syvemmältä hahmottaakseen. Aurora Mannisen Orlando osaa tuntea, räiskyä, tuskastua ja valloittaa ympäröivän ilmapiirinsä, sopeutua sen äärimmäisiin vaatimuksiin, hullutuksiin, joskus niiden moraalittomuuksista pakosti irti riistäytyen, ja hänen katseensa kohtaa merkittävän useasti rakastettunsa, ohjaaja Virginian ihailevan katseen.

Noiden pääroolien elämän ymmärtämiseksi muiden näyttelijöiden  tehtävä on luoda eläytyvin pikkukohtauksin aikakausien mielikuvaa ja tärkeitä muita henkilöitä katsojille.

Neljänsadanvuoden ilmapiirin pikaluominen näyttämöllä onnistuu ensemblen mainiolla parodisen farssisella tyylittelytaituruudella, useat merkittävät kirjan teoksen henkilöt saavat silti tarkkapiirtoiset kuvansa.

 

Laura Huhtamaa näyttelee 1600-luvun lopun ikivanhan, naftaliinissa ja balsamissa säilyneen elisabeth-kuningattarensa valkeaksi puuteroidun hahmon kuin kuolleista hallitsijaksi ja nautintoihinsa uudestaan heräävänä ilmestymään. Huhtamaa synnyttää vielä Harriet Harrynsä, miltei koko britteinsaaren maat ja mannut omistavan aatelisen miljardöörinsä, hurjan viriiliksi kosija-koketeeraajaksi, miekka-akrobatioilla ja aidolla nuoruuden vikkelällä temperamenttisuudella sisäistetyn hurmurinsa. Ah, mitä roolihahmotelmia näyttelijätaiturit pystyvätkään muutamassa sekunnissa saamaan aikaan! Mikko Jurkan monet lyhyet roolihahmotelmat, erityisesti hänen loihtimansa Nick Green, tuo aikakautensa suuri kriitikko, taiteen tuntija, pelätty seurapiirisuuruus saa Jurkalta ihan tähän päiväänkin sopivan, puheliaan verbaalisuusmestarin seurapiiripersoonan esimerkin, miten meidän pitää vastata, jos joku kysyy, kuinka on terveytesi laita. Sillä kysymättäkin Green vuodattaa parisivullista vointinsa tilasta, taudeista, nikamien asennoista, kohtalokkaista nyrjähdyksistä, säryistä, kolotuksista, hengenvaaroista tuosta vain meille esimerkiksi.

 

Tietenkin esityksessä on aitoa rakastumista, joista Tomi Enbuska Leonard Woolfina luo yhdessä Virginiansa kanssa pari todellista, lämpimän sydämellistä läheiskohtausta toistensa luottamuksesta. Miikka Wallinin näyttelemään venäläiseen ruhtinattareen, ihmeellisen maagiseen hurmuri Sashaan Orlando rakastuu niin tulisen silmittömästi, että suhde hallitsi pitkään Orlandon sielunmaisemaa ja molempien epäilyt toisistaan –  mies vaiko nainen – oli jatkuvasti heidän kiihkeässä suhteessaan ratkaisematon kysymys….

  Orlando ja Sasha

Nuo monet 400 vuoden ajanjakson eri aikakaudet toimivat taitavan näyttelijätyön hulluttelevan parodisella otteella sekä pukeutumisella ja rekvisiitan vaihdolla rohkeasti tyylitellen. Tammipuun kallion uumenista menneisyysovien avautuessa kuvastuu ensin 1600-luvun viktoriaaniselta, ahtaan moraalin ajalta Elisabetin ajan hovi valtaistuimineen, kuningattarineen, äärimmäisine hovillisine muodollisuuksineen ja loistonsa säihkeineen, milloin taas ovista aukenee Shakespearen aikaiset juomingit naamiaisineen ja seksirötöstelyineen, milloin taas Englannin historiasta kuulu kylmä kesäkausi, jolloin Thameskin oli jäässä, luonto ja eläimet, ihmisetkin jäätyivät kylmään ja katkelmakuvat päättyvät juuri ennen 1900-luvun naiseuden esiinmarsseja. Historian eri ajankohdat saavat sovituksessa hauskan lyhyinä, parodisina välähdyksinä meidät vaistoamaan aikakausien muutokset ymmärrettäviksemme.

Lahden Kaupunginteatterin Pienen näyttämön  herttaisen rakkaudellinen ja huumorihileisen hauska, tyylikkään teatterillinen Orlando -esitys päättyy, kuten oli alkanutkin suuren Tammen alle.

Rakkauden ja rakastumisen voima sen katveessa toiveikkaana, vahvana, ihanana ja yhtä aikaa kipeänä elämän keskeisenä voimana elää kohti tulevaisuuden vuosisatoja, ajattomana, uusien sydämentykytysten ja kaipausten vuosisatoja kohti.

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/orlando/

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *