Suomen suurin teatteri, Helsingin Kaupunginteatteri, on viidellä eri näyttämöllään merkittävä teatteritaiteen kokonaisuus maassamme. Sen ohjelmistoissa on vuosittain yksi kansainvälisesti merkittävä suuri musikaali, paljon viihdenäytelmiä, vähintään yksi mittava lapsille ja koko perheelle tarkoitettu näytelmä kuten satu ja monta farssahtavaa tai viihdyttävää maailman näytelmäkirjallisuuden sekä suomalaista uutta tekstiä saati kantaesitystä – arkemme tarpeelliseksi viihdyttämiseksi kaikki.
On valtava vastuu tänä selvästi sotien lietsoman arjen aikana valita tulevien katsojapolvien ohjelmia, joissa jokin muu kuin sota olisi keskeisenä aiheena. Näin on jo television lastenohjelmissa, kännyköiden viihdepeleissä, tietokonepeleissäkin: niissä yksilön, kahden taistelijan, kahden rikollisjoukon väliset ja kansojen väliset mittelöt ja sodat käyvät päivittäin ja vielä nukkumaan mennessä lasten, nuorten ja tietokonefakkiutuneiden kansalaisten ajatuksissa sotaansa – unissammekin.
Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli on tämän sadunkertojan synkin tarina, se on täynnä sotaa ja kuolemaa. Kuolema elämässä ja teatterissa on aina haastava asia, miten sitä voisi ymmärtää lapsi, varhaisnuori, murrosikäinen tai edes kuolemaa jo odottava kuolemansairas vanhus.
Teatteriesityksenä koen Lindgrenin Veljeni Leijonamielen virheellisenä ohjelmistovalintana tänä sotaisena aikana. Päivittäisten sotien maailma ja perheet uutisten katsojana ovat jo sotaan niin vihkiytyneet, että välinpitämättömyys sen koko mieltämme täyttävänä ajatuksena on siirtynyt lähes kokonaan elämämme uteliaisuuden ja viihteen yhdeksi käyttöalueeksi. Kuolemasta taas ei koskaan pystytä rehellisesti puhumaan – jos yleensä ehdimme perheen kanssa normaalisti päivittäin keskustella. Joskus harvoin, kuolemansairaan viimeisinä elinpäivinä, elämää sen antamaa rikkautta ja onnea olemme saaneet lähimmäisen tai ystävän suusta ja katseesta kokea.
Helsingin Kaupunginteatteri on tarkoittanut esityksensä murrosikään juuri siirtyville ja sitä vanhemmille, lähinnä murkkuikäisille ja heidän perheilleen. Katsomossa, edellisessä penkissä edessämme istui nelihenkinen perhe, jonka ehkä jo 10-vuotiaat lapset tarrautuivat jatkuvasti vanhempiensa apuun tätä esitystä seuratessaan: isän käteen tiukasti tarrautuen, äidin kylkeen puristautuen, jatkuvasti heidän korviinsa kurottautuen ja kuiskaillen, usein hypähtäen asiaa kommentoimaan: esityksen sotaa sisältämää jatkuvaa taistelua ja sodan pelkoa lietsovaa keskustelua, kavaltamista ja useimmiten vain vaaraa ja kuolemaa käsittelevää teemaa. Arvelen, että nuo lapset kokivat varsin pelottavan teatteri-illan. Löytyykö perheellä aikaa, tajua tai kykyä riittävästi keskustella esityksestä, joka päättyi myöhään illalla, normaalin nukkumaanmenon aikoihin.
Kuolemaa huomattavasti lähempänä ikäryhmänä me aikuiset koimme esityksestä vain tyylikkään, lähes kubistiseen geometriaan ja sen mitallisiin lakeihin toteutetun lavastekokonaisuuden geometrisine kolmioulottuvuuksineen ja tasoineen, perspektiivipisteineen. Samoin hienoksi hiotut taisteluakrobatiat, joissa suurten aseistusten kanssa vastapuolet taistelivat tuloksena voitto tai kuolema. Olipa esitykseen myös laadittu paljon taiteellisuuteen tähtäävää uniikkiutta: oma sävelteoksellinen ja laulullinen musiikki, vaatetus mielikuvineen. Niistä kuitenkaan kumpikaan ei tähän kubistiseen miljööseen sopinut, vaan tuntuivat kovin omatyylisinä itsetarkoituksellisilta muotokankeuksissaan. Sävellyslaatu vaikutti lähinnä 1960-luvun kuorolaululta ja ääniksi sovitetuilta kuoroesityksiltä ja säestys menneisyyden kansansoittimien jalostettujen soittopelien tuottamilta tekotaiteellisilta luomuksilta ääniltään ja visuaalisilta soittajan näkökuvilta. Suomalaisen teatterin 1930-50 -lukujen tyypillinen lavaesitys, kuorolausunta, ei toiminut sekään – harmittelin lisää.
Kaarina Helakisan suomalaissävyjä tunnistin onneksi esityksen suomennoksen kovin harvasanaisen replikoinnin lomasta.
Näyttelijätöistä ei oikeastaan voi kertoa mitään, koska sille ei annettu juurikaan tilaa. Alussa kertomieni nettipelien ja maailmaan liittyvä roolipuvustus oli kovin sekavaa ja epäselvää. Tarinan varsinaiset nousut ja ratkaisut toteutuivat vain kahdessa hyvin toimivassa visuaalisessa palokohtauksessa. Nukketeatterin osuus supistui tehossaan yhdeksi ainoaksi toimivaksi ahtaan maanalaisen käytävän pieneksi kohtaukseksi – kaikki muu oli jo typerää nukettamistaiteen turhanaikaista konstikkuutta.
Kelvokkaaksi tehtyä näytelmän ohjelmaa lukiessani totean esityksen eri elementtien, lavastuksen, sävellyksen, ohjauksen ja nukkienkin osalta noista esityksen osa-alueista vastanneiden taiteilijoiden hyvin perustelleen oman taidealueensa muodon ja sisällön merkityksen. Valkoinen rauhankyyhky (ohjaajan ajatus) on esityksen ainoa sotaa vastustava elementti, mutta senkään merkittävyys ei itse esityksessä auennut. Muutkaan osa-alueiden taiteilijoiden perustelut eivät juuri välittyneet.
Pidän tällaista sotaa lietsovaa teatteriantia kyseenalaisena – kenelle tällainen Veljeni Leijonamieli on taiteena tarkoitettu?
”Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli on rakastettu klassikkosatu, maaginen fantasia veljeksistä, jotka kantavat toisiaan vaikeuksien yli. Se on tarina veljeydestä ja rakkaudesta, seikkailu, jossa jokainen löytää rohkeutensa.
Veljeni Leijonamieli kertoo kahdesta veljeksestä, Korpusta ja Joonatanista. Isoveli Joonatan kuolee pelastaessaan sairasta veljeään Korppua tulipalolta, ja pian menehtyy myös Korppu. Veljekset matkaavat lyhyen maanpäällisen elämänsä jälkeen kauniiseen maahan, Nangijalaan, jossa he taistelevat yhdessä pahan voimia vastaan. Matkasta tulee huima ja jännittävä seikkailu, jonka aikana pelokkaasta Korpusta kasvaa rohkea Leijonamieli.”
Esityskuvat Otto-Ville Väätäinen
Muut näytelmän esitystiedot alla olevasta linkistä:
Yksi vastaus aiheeseen “Sotaa Veljeni Leijonamielen teatterillisena suurtuotantona”
Ihmiset turrutetaan viihteeseen ja sotaan kunnes se yllättäen tulee ja me kaikki heräämme ja kärsimme?!