Simon, Tohtori, Jaqueline De Severac, Christina
Orimattilan Jätinpesän Agatha Christien jännityskertomus Kuolema Niilillä on kokemuksena vielä oikeaa dekkaria. Pääsyyllisen selviäminen tapahtuu vasta teoksen viime metreillä ja tarina säilyy kivan jännitteisenä. Esityksestä vaistoaa sen esittäjävoimien valtaisan kapasiteetin ilmaista teatterillisesti ja musiikillisesti kerrankin täydellisesti tuota vuosisadan ajan hieman roskakirjallisuudeksi luokiteltua jo klassiseksi yltänyttä maailmankirjallisuutta.
Teatterityönä esitys jää kuitenkin runsaasti alle esittäjiensä taiteellisten voimavarojen. Syy on sovituksen ja ohjauksen. Sovituksessa on vielä kovin runsaasti puuduttavan puisevaa yksinpuhelua – ikään kuin lukisimme esittäjien kanssa kirjan juonta. Sovituksen ja ohjauksen suomenkieli on kehnohkoa. Vanhahtavaa kohteliaisuutta korostava puhuttelumuoto teitittely on täysin hukassa ja lauserakenteissakin on sujuvuus draamassa vielä etsinnässä. Puvustuskin on henkilögallerian muutaman roolin ylle loihditun onnistumisen varassa – vain orkesterille luodut mainiot merimieshatut antavat varman aitoa tuntumaa vesielementtisen risteilyviihteen tarkoituksesta.
Taiteellisista kapasiteeteista harmittaa eniten Niilin jokilaivalle saadun orkesterin osuus. Tosiasiallisesti orkesterissa on niin instrumentaalisesti kuin taidollisesti jäseninä seutumme mitä ammattimaisin kevyen musiikin nuori bändi taitavine instrumentalisteineen, säveltäjineen. Se ei soita oikeastaan mitään – tunnelmoi silloin tällöin ääninä, virvelisarjoina tai yksittäisinä sävelnäppäyksinä esitystä. Ohjaus on jättänyt orkesterin miltei henkilökulissiksi eikä lainkaan liittänyt sitä varsinaisesti orkesteritehtäväksi esitykseen. Se on suurin voimavarojen tuhlauksista. Eikö laivatanssit juuri näille jokiristeilyille kautta aikain ole se aikuisten matkaviihteen ja myös itse matkan vaikuttavuuden suuri osuus. Nyt tanssahdetaan pari tahtia piirileikkiä. Harmi, suuri harmi. Estikö tämä uusi sovitus täyttämästä yleisölle luvatut orkesteriratkaisut?
Emma Yildirimin Kay luo esityksen hienostotunnelman pieteettisen taitavasti ja uskottavasti, suhteellisen pieni roolityö on yksi esityksen uskottavista kulmakivistä, huolella työstetty, näytelty ja puvustettu. Hänen miehenään Simonina Urho Notkola tekee mittavasta keskushenkilöstä uskottavuuden rajoille saakka käytöksessään hermostuneen, hapuilevan tyypin, jonka aikomukset ja toteutukset painivat sopivan sekavasti ennalta käsittämätöntä ristipainia esityksen arvaamattomissa tapahtumissa. Jotakin aitoa rakastumisen tunnetta olisin kaivannut tähän juonta kantavaan kameleonttihahmoon, vaativan keskusroolin täydelliseksi onnistumiseksi. Vesa Teräs näyttelee Rovastin näytelmän genreä kantavan pitkän jännitteen ja sen suuren repliikkiurakan luotettavasti ja selkeästi, mutta draaman kannalta kovin tasapaksusti ja hahmolta tunteettoman värittömästi. Tuulianna Toivonen tekee Louise-seuraneidin hauraan hahmon sopivan epämääräiseksi, ymmärtämättömäksi luonnostellen. Manu Heinonen näyttelee kolmoisroolinsa taitavasti hahmoihin heittäytyen.
Todelliseksi aidoksi ja korkealuokkaiseksi teatteriksi esitys syttyy, vasta kun seuraavat näytelmän henkilöt ja näyttelijät tarinan käänteisiin ilmestyvät:
Neiti FFoliot-Ffoulkes, Christina, Smith
Väinö Karhos näyttelee työläishenkisen nuoren matkustajan Smithin elävästi, liikunnallisesti ja ajatuksellisesti notkeaksi ihmiseksi, jolla on selkeät mielipiteet, harjaantunut replikointi sekä tekstinä hyvä näyttämöpuhe kuin aidosti omat perustelut ihmisistä ja matkansa tarkoituksesta, kosimisestakin sekä elämästään (tosin hänen käsieleensä vaativat vielä rauhoittamista). Hieno työ!
Heli Yläjoki tekee Christinansa valoisaksi, inhimillisyyden ja palvelualttiuden lämminhenkisellä luonnostelulla, yhdeksi esityksen maulla luonnehdituksi persoonallisuudeksi, (tosin äänenkäytön ylivolyymi oli paristi lähes pilata hänen uskottavuutensa). Taitava roolityö silti!
Reetta Jouttimäki näyttelee tarinan kenties vaativimman, Jaqueline De Severacin keskusroolin upeasti. Hänen hahmossaan leiskuu menetetty rakkaus, petos ja pettymys, uhma ja elämän tarkoitus kuin suuren draaman voimakkaana tunteena. Hänen hurja humaltumisensa on täydellisen uskottavuuden rajoilla, mutta hänen viimeinen monologinsa jo näyttelijätyön suurta herkkua!
Lauri Keskiväli piirtää esityksen valloittavan huumorijännitteen Tohtorina. Keskivälin hurmaavan räiskyvä temperamentti, impulssisen tarkka reaktiokyky ja suvereenin persoonallinen karakteritaito vetävät väkisinkin esitykseen hauskuudellaan ja vauhdillaan mukaansa – nyt sähköisellä, tulevaisuudessa luonnehtien valokuituisella muuntautumisnopeudella. Rehevyys ja elämänmakuisuus ovat tämän kuin aidon kansantohtorin verrattoman kunnioitettavia luonneominaisuuksia. Täydellinen roolityö!
Tuula Manelius kunnioitetun Neiti FFoliot-Ffoulkesin hahmossa luo esityksen lumoavan hersyvän vanhan naisen niin vangitsevan tenhoavasti, että nautimme hänen läsnäolostaan joka sekunti. Näyttelijätär on läsnä koko olemuksellaan, lakonisella tarkkamaalisella replikoinnilla, skeptisen terävällä huumorillaan ja hahmonsa konstailemattomalla olemuksella. Hän on esityksen magneettikentän ehdoton ylläpitäjä – häikäisevän suuri ja kooltaan pieni näyttelijätyö. Täysammattilainen esimerkki suurille ja pienille teattereille, teatteritekijöille ja meille loputtomasti teatterijanoisille katsojille. Jätinpesän kesäteatterin vuoden tapaus!
Arvio kirjoitettu Jätinpesän kesäteatterin 8.7.2024 klo 18.30 esityksestä