Taiteen harrastajille, ammattilaisille ja koskaan kuvataiteista vähääkään kiinnostuneelle on hyvä jälleen ja edes kerran poiketa Galleria Uusi Kipinään, jossa viisi toisiaan vain vähän tuntevaa taiteilijaa on tuonut oman taiteensa meille näytille läpivalaistavaksemme. Ei siis mitään yhteistä teemaa, vaan – kuten taiteen pitääkin – taidetta oman filosofian, spontaanin herätteen, synnynnäisen taidon tai inspiraation tuloksena.
Paljastavaa reportaarista kuvaa
Ensimmäisen suuren huoneen ja suurten selkeitten kuvien taiteilija Laura Kopio on maalaustekniikan taituri, eettisesti ja filosofisesti aikamme sukupolvia korostaneen miehuuden ja ovelasti häivytetyn naiseuden rooliin jymähtäneestä pirullisen tarkasti piilotetun ihmisen väkivallan ja kaltoinkohtelevan yhteiskunnan paljastava reportteri. Kopion kuvissa monet pahat teot ja asenteet oikein näkyvät sukupuolisesti yhteiskunnan niitä piilottamatta, ja pressiotsikoitakin satuttavammin.
Laura Kopio
Emma Eats Bread and Butter, 2024
Öljy kankaalle
92 x 120 cm
Kuvat ovat kookkaita ja tavattoman hallittuja kuin väkevässä ihmisten välisessä painiotteessa syvälle sieluumme voimakkaasti puristuneita, sellaisia, jotka yhteiskuntamme ympäri maailmaa yrittää häivyttää totuuksina, joita enää vain onnettomuusmedia riepottelisi tämän tästä poikkeuksellisina tekoina – siistiäkseen elämäämme muka todellisuudessa virheettömäksi, kaikille ihmisille, alisteisille sukupuolille ja kovan kohtalon kokeneille pelkkinä harvinaisuuksina. Kopio ei halua vaieta, vaan sanoa kuvillaan niin kuin asiat pahimmillaankin todellisuudessa ovat herätäksemme havahtumaan, ajattelemaan ja muuttumaan.
Ajatuksemme pysäyttävä ja lumoava aavikko
Toisen huoneen Jussi Lipasti & Jose Salminen shokeeraavat elämänranta-teoksella, jollaista on lämmintunnelmaista katsella, kunhan rajaa perspektiivin päättymisen suuren ikkunan alalaitaan, vaistomaisesti varoen askeltaan tilaan laittamasta. Aavikkoinen sanoma puree ajatuksiimme ja loihdimme sen äärettömyydessä itsemme kokemaan ja näkemään vaikkapa lapsuuden, erämaan aavikon, luonnon seulotun leikkitantereen – ihan mitä vaan.
Jotakin pyhää tuon yksinkertaisen, sisällä painavan teoksen koskettamisessa olisi, vaikka juuri noita käyntejämme taiteilijaduo haluaisi taatusti meidän taideyleisön askelkuvioilla teokselleen kerätä. Hieno, herkkä, selittämättömän tehokas ja kaunis kollaasinen veistos, uskalsin sitä sentään kahdella sormella koskettaakin.
Aito maalaus läpäisee informaatiokaaoksenkin
Kolmas tila on Sanna Kärkkäisen seinät, lattia, katto täyteen perinteistä pressimediaa vuorattuna. Informaatio tunkee jokaisesta aististamme läpi, tahdomme tai emme. On havainnollista huomata, miten paljon tuota kirjoitettua painettua sanaa me ihmiset joka päivä nielemme, näemme ja pakostakin joudumme sen sanomatykitystä kuin sivusta kokemaan.
Juuri siksi tuon infokaaoksen läpi tunkee hallittu maalaus komeasti esille, toisenlaisena viestinä ajatuksiimme erottuen. Printtilavasteiset taustat tuntuvat kuin käyvän taistelua sekavan arkitiedon ja maalausten kanssa, jotka tällä kertaa aidosti vetävät pidemmät korret: taustoista erkaantuu hallittuja, spontaaneja kuvia väriskaaloineen – sellaisia, joita on nautinto katsella sen enempiä edes niiden merkityksiä pohtimatta.
Luonto on täynnä löydettäviä valmiita veistoksia
Viimeisessä vierailemassani näyttelyhuoneessa on eräänlainen kahden ääripäätaiteen, ensin Tiina-Liisan luonnon monimuotoiset, useimmin kuivuneet oksien palaset metsien tallatuilta poluilta tai koskemattomilta kuivakankailta tuulien katkomia. Kaikki pienimuotoista, taiteilijan itsensä näkemää taiteellista visuaalisuutta, hahmonäkyjä, jotka kummallisen korostuneesti on pyntätty steriileihin telineisiin kuin omiksi teoksiksi jokainen. Kurkkaan vielä silmiin taiteilijaa itseään – yksi kuin vastakkainen havainto on nähdä hänen korvissaan luonnonaihelmia kullattuina korvakoruina.
Mitä näistä puisista veistoksistasi itse sanot?
No nää on tällasia niinkun metsän henkiä. Mä oon pyrkinyt siihen, et mä joudun muuttamaan siitä poimimastani oksasta mahdollisimman vähän laittaakseni sen näin telineeseen itsenäiseksi veistokseksi esille.
Mitä olet tähän asti tehnyt?
Nyt mä teen tällasia korvakoruja, olen tällaiseen disainiin suuntautunut ja perustamassa verkkokauppaa heinäkuun alusta. Mut mä meinaan jatkaa näitä oksaveistoksia. Aikaisemmin olen ollut yhteisnäyttelyissä niiden kanssa eri gallerioissa Helsingissä. Kuukauden päästä on mulla töitäni esillä Helsingin Tuomiokirkon kryptassa. Näitä oksaveistoksia menee siis sinne ja syntyy myös uusiakin.
Suojelijoita avuksi huoliin
Toinen tämän taidehuoneen taiteilija on kuin shamaaninen näkijä, maalari TanjaSinikkaMirella. Hänen teoksensa ovat eri maalaustekniikoin kankaalle luotuja satumaisia oudonoloisia hahmotelmia, joita hän nimittää HuoliSuojelijoikseen.
Emme tietenkään voi ymmärtää, miten nämä taiteilijan kuvaamat lohtua ja hyvää tuovat olennot meihin vaikuttaisivat, mutta ymmärrämme, että ne ovat tietenkin vain taiteilijan käsityksellä tajuttavissa ja hänelle tärkeää henkistä voimaa tuovaa yksityisyyttä ja inspiraatioita – mutta meidän ulkopuolisten pelkästään kummajaisina äimisteltävissä.